Vanhus laitostuu ja nuori aikuistuu

Elämänvaiheiden ahdistavimpia aikoja on se, kun oma vanhus ei enää pärjää kotona muttei suostu hoivakotiinkaan. Jokainen vanhuksen luota lähtö tuntuu heitteillejätöltä, ja samalla vanhus on taitava herättämään lapsissaan syyllisyydentuntoja. Monesti lasten toivo on puolittaisessa katastrofissa, joka ei ole aivan täydellinen, mutta on kuitenkin niin suuri, että se osoittaa myös vanhukselle itselleen kotona asumisen mahdottomuuden.

Hoivakotiin lähdön aikaan saattaa edelleen huolestuttaa, miten vanhus sopeutuu uuteen asuinpaikkaansa. Useimmiten tämä huoli on turha. 

Elämänmuutosta auttaa kaksi asiaa. Ensinnäkin muistin katkeillessa katoaa käsitys siitä, että asuminen on joskus ollut toisenlaista.

Toiseksi vanhusta auttaa ihmissuvun käsittämätön kyky sopeutua. Ihminen onnistuu rakentamaan elämänsä sekä Siperian pakkaseen että Afrikan savanneille. Hän asuu Itä-Pasilan kaltaisissa kerrostalohelveteissä ja pystyttää telttansa erämaihin, jotka ovat susien valtakuntaa.

Pian vanhus alkaa pitää hoivakotia jonkinlaisena kotinaan. Kun hänet kutsutaan lasten luo jouluvapaille, hän tuntee olevansa poissa sieltä, missä hän on eniten omimmillaan.

Tätä tottumista kutsutaan laitostumiseksi. Siinäkin on hyvät puolensa.

Olen miettinyt, onko myös kiitetty aikuistuminen syvimmältään laitostumista: annetaan periksi ja suostutaan siihen, mikä voisi olla toisinkin.

Suomentaja ei saisi luottaa lukijan loputtomaan sanavarastoon

Kirjojen käännöksillä on merkitystä. Salingerin Sieppari ruispellossa ja Joycen Odysseus ovat melkeinpä eri kirjoja sen mukaan, ovatko ne Saarikosken vai jonkun muun suomentamia. Raamatun käännöksillä on eronsa. Virginia Woolfin Merimatka jäi kelvottoman suomennoksensa takia  minulta jo ensimmäiselle sivulle.

Hyvä käännös ei tarpeettomasti vaikeuta lukemista. Martti Anhavan tuore suomennos Dostojevskin Riivaajista rikkoo tätä perussääntöä vastaan. Sen monet oudot sanat olivat minulle tuttuja, mutta seuraavien kanssa oli vaikeuksia: 

Muhoileva. Kielitoimiston sanakirjan (KS) mukaan myhäilevä.
Kuontua. KS:n mukaan kehkeytyä, luontua, sukeutua, muodostua; sopeutua, mukautua; kyetä, pystyä jhk.
Vaipua vaineeseen. KS ei tunne. Nykysuomen sanakirjan (NS) mukaan kuolla.
Terhentäytyä. KS ei tunne, mutta NS:n mukaan terhentäminen tarkoittaa ärhentämistä.
Utsia. KS:n mukaan udella.
Tellukka. KS ei tunne. NS:n mukaan lapsi tai lyhytvartinen ihminen.
Kuihailla. KS ei tunne. NS ei tunne. Murteiden sanakirjan (MS) mukaan hiippailla, kuljeksia tai kujeilla, konstailla.
Ilskottaa. KS ei tunne. NS ei tunne. MS:n mukaan iljettää, inhottaa, ällöttää.
Menota. KS:n mukaan mekastaa, metelöidä.
Päkistys. KS:n mukaan pinnistys, ponnistus.
Ukuli. KS:n mukaan pöllö.
Komuutti. Pesupöytä, jonka päällä säilytetään pesuvatia vesikannua. KS tuntee tämän. Minulle sana on ollut vieras, mutta ei monille lähipiirini ihmisille.
Skandeerata. KS:n mukaan runon esittämistä runorunomittaa vahvasti korostaen. Sana oli vieras jopa tuttavapiiriini kuuluvalle suomen kielen professorille.
Sisittää: KS ei tunne. NS ei tunne, ei myöskään MS. Kukaan tuntemani ihminen ei ole vielä tiennyt tätä.

Yhtä lukuun ottamatta kaikille sanoille löytyi selitys. Kaksi sanaa vaati Suomen murteiden sanakirjaa.

Elämän varhaisin muistikuva

Kaikilla ihmisillä on omat lapsuusmuistonsa, mutta niissä on yhteistä se, että vain yksi niistä on ensimmäinen.

Olen miettinyt, mikä olisi minun varhaisin muistoni. Luultavasti se liittyy siihen, kun naapurin tyttö oli ottanut äitinsä lääkkeitä, ja häntä vietiin taksilla vatsahuuhteluun. Toinen ehdokas on se, kun työkoneen aisa putosi päälleni, onneksi osui vain jalkaan, sillä muuten olisin voinut kuolla.

Yhden varhaisen muiston voin ajoittaa tarkasti. Vanhempien piti saada ensimmäinen televisiomme kotiin siksi illaksi, jolloin lähetettiin ohjelmaa Belgian kuningasparin häistä. Televisio oli merkiltään Loewe Opta. Muutamaa päivää myöhemmin se vaihdettiin Telefunkeniin, koska kanavanvaihdin oli heti hajalla.

Belgiasta tuli häälähetystä kaikkiaan viisi tuntia, kun Euroopan viimeinen poikamieskuningas Baudouin vihittiin avioliittoon espanjalaisen aristokraatin dona Fabiola de Mora y Aragonin kanssa. Osa juhlamenoista vietettiin kuninkaallisessa palatsissa ja osa Pyhän Michelin ja Gudulen katedraalissa. Ensin oli maallinen seremonia ja sitten kirkollinen ja katolinen. Läsnä olivat monien kuninkaallisten sukujen edustajat ja paavi Johannes XXIII:n lähettämät purppuraviittaiset kirkonmiehet. 

Jopa Neuvostoliitto osallistui juhlallisuuksiin, mutta kommunistinen Bulgaria boikotoi, koska maan entinen kuningas oli kutsuttu paikalle Baudouinin sukulaisena.

Minä en näistä yksityiskohdista tiennyt mitään. Olin hääpäivänä kolmen vuoden, kahden kuukauden ja kahden päivän ikäinen.

Salaisuutta ei pidä tärvellä

Kirjallisuushistorian tehokkaimpia aloituksia on Ernest Hemingwayn novellissa: "Oli lounasaika ja kaikki istuivat ruokailuteltan kaksinkertaisen vihreän ovivaatteen alla sen näköisinä kuin mitään ei olisi tapahtunut."

Siinä ovelasti ja lyhyesti kerrotaan, että jotain on tapahtunut, vaikka ihmiset teeskentelevät jotain muuta. Kirjailija ei suoraan syöksy kertomaan, mitä kaikkea hän asiasta tietää. Hän luottaa lukijoihin, että hekin ovat olleet samanlaisessa tilanteessa.

Tällainen tapa kirjoittaa oli Hemingwaylle tyypillistä. Lukija saa päätellä itse ja aavistaa. Hemingwayn yhteydessä puhutaan jäävuoriteoriasta. Sen ideana on, että lukijaan ei vaikuta vain se, mitä kirjailija on kirjoittanut julki, vaan myös se, mitä hän on jättänyt kirjoittamatta. Hänen mukaansa seitsemän kahdeksasosaa tekstistä on pinnan alla.  

Myöhemmin tätä jäävuoriteoria on kuvattu näin: "Periaate, jonka mukaan kaikkea ei pidä panna näkyviin, vaan asioita on jätettävä pinnan alle lukijan pääteltäviksi."

Jos joku selittää liikaa, tarina on kuollut. Parhaat opetukset ovat alustuksia, jotka kuulija täydentää omassa päässään. Suuret totuudet saavat ajattelemaan itse.

On "kristillisiä" arvoja ja myös kristillisiä

Vaalikoneen täyttämisen jälkeen rupesin tutkimaan, mitä sen tuloksista saattoi päätellä. Muuan erittäin hyvin tuntemani ehdokas oli kärkisijoilla. Klikkaillessani hänen vastauksiaan sain tietää, että kaikkein kauimpana toisistamme olimme, kun vastasimme väitteeseen: "Kristilliset arvot ovat hyvä pohja poliittiselle päätöksenteolle."

Toisaalta tämä tuntui kummalliselta. Olen nimittäin varma, että käsityksemme kristillisistä arvoista ovat melko tarkkaan samat.

Toisaalta ei yllättänyt lainkaan. Hän ilmeisesti pelkäsi sitä, että tulisi yhdistetyksi niihin ihmisiin, joille Suvivirsi on koulumaailman tärkeimpiä kysymyksiä ja joiden mielestä maailma kaatuu, jos ketkä tahansa saavat mennä avioliittoon.

On syytäkin pitää etäisyyttä niihin evankelikaalisiin, joiden suosikki voitti Yhdysvaltain presidentinvaalit.

Meitä toisen suunnan kristittyjä on paljon. Meikäläiset toimivat tiedostamattomasti sen ajatuksen mukaan, että fyysiseen rakkauteen viittaavaa kreikan sanaa eros ei mainita Uudessa testamentissa kertaakaan. Kiinnostuksen kohteet ovat toisaalla kuin ihmisten intiimissä elämässä.

Meikäläisten puolella Suvivirsi ei liity moraaliin vaan tapakulttuuriin. Se on samaa sarjaa kuin yli- ja alipukeutuminen tai veitsellä ja haarukalla syönti.

Parhaita kristillisten arvojen määritelmiä on tämä: se on sitä, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita. Tähän määritelmään liittyy uutisjuttu, jota kerroin kahdenkymmenen vuoden aikana kaikissa rippikouluissani. Jos ette tunne tarinaa, mielestäni se kannattaisi lukea.

Kaikki puoluejohtajat vähän sokeina

SAK:n vaalitentissä olivat mukana kaikkien puolueiden puheenjohtajat: Adlercreutz, Essayah, Kaikkonen, Koskela, Lindtman, Purra ja Virta. Kokoomuksesta oli varapuheenjohtaja Partanen.

Tehtävänä oli ilmaista punaisten ja vihreiden lappujen avulla, mitä ajatteli perintöveron poistamisesta. Yksikään puheenjohtaja ei protestoinut äänestyksen toteutusta.

Jos minä olisin jostain kumman syystä ollut paneelissa, olisin sanonut, että voin osallistua äänestykseen vasta sitten, kun vihreät laput korvataan esimerkiksi valkoisilla.

Suomessa on 200 000 puna–viher-värisokeudesta kärsivää miestä. Jonkin verran on naisiakin.

Protestointini olisi ollut lievää liioittelua. Olisin kyllä erottanut toisistaan kaksi omaa äänestyslappuani. Sen sijaan äänestyksen tulosta en olisi kyennyt lukemaan, sillä suuri määrä punaisia ja vihreitä menee päässäni sotkuksi. 

Tiedän helposti, onko talo punainen vai vihreä. Liikennevalot erotan muutenkin kuin arvioimalla, palaako ylimmäinen vai alimmainen. 

Sen sijaan en käsitä mitään pylväsdiagrammien palkeista, jos niissä on sekä vihreätä että punaista. En voi seurata Irlannin ja Norjan jalkapallomaaottelua, jos molemmat pelaavat normaaleissa paidoissaan ja valkoisissa housuissaan. Eräiden lautapelien pelaaminen on mahdotonta, ja jo kouluterkkarilta kuulin, että lentäjän ammattiin ei olisi asiaa. Tosin en olisi harkinnut alaa muutenkaan. 

Ihmettelen pakkomiellettä käyttää juuri kahta ongelmaväriä. Punaisen ja vihreän kaveriksi olisi tarjolla sinistä, keltaista, mustaa ja valkoista.

Maailman ongelmista tämä on varmaan pienimpiä, mutta eipä ole kallista saavutettavuusongelmien korjaaminenkaan. Tarvitaan vain hieman ymmärrystä, huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta.

Aadam, missä olit?

Ikivanhat, kulttuurimme pohjalla olevat kertomukset kantavat mukanaan yhteistä kokemusta ihmisenä olemisesta. Raamatun alussa oleva lankeemusvertaus on yksityiskohtiaan myöten syvällinen kuvaus ihmisen perusluonteesta. 

Juutalainen filosofi Martin Buber on vaikuttanut moniin kristillisiin ajattelijoihin. Eräässä teoksessaan hän kertoo kenraalista, joka kysyi juutalaiselta rabbilta lankeemusvertaukseen viitaten, kuinka kaikkivaltias Jumala saattoi kysyä Aadamilta: "Missä olet?" - Aadamhan piileskeli Jumalaa puiden takana.

Rabbi vastasi: "Entä jos Jumala kysyisi nyt sinulta, sinä 45-vuotias, missä olet?"

Saksalainen Nobel-kirjailija Heinrich Böll puolestaan antoi eräälle romaanilleen nimen: Aadam, missä olit. Kirjassa tähän kysymykseen annettu vastaus kuului: "Maailmansodassa."

Näinä päivinä on kiusaus vetää peitto entistä tiukemmin korville ja nukkua ainakin siihen saakka, kun illan viihdelähetykset ja liigapelit alkavat.

Mutta kysymys huutaa vastausta.

Olin autokoulun ajotunnilla. Olin ostamassa hampurilaista. Täytin astianpesukonetta. Katsoin jääkiekko-ottelua. Siivosin kellaria. Vaihdoin vaatteita. Pakkasin matkalaukkua. Olin kuntosalilla. Roikuin netissä. Varasin teatterilippuja.

Piileskelin omassa paratiisissani puiden takana.

Onneksi piippu osoitti takaseinään

Olin katsomassa Mika Waltarin kirjoittamaa näytelmää Lepää rauhassa komisario Palmu. Se oli leppoisa kappale, jonka murha suhtautuu muihin murhiin samaan tapaan kuin omenavarkaudet muihin varkauksiin. Se oli letkeää menoa.

Kesken näytelmää havahduin. En suoranaisesti pelästynyt, mutta lievästi hätkähdin.

Yksi päähenkilöistä otti esiin konepistoolin tai rynnäkkökiväärin ja alkoi ampua. Piippu osoitti turvallisesti näyttämön takaseinään. Onneksi oli sinne. Mieleen tuli, että mitäpä jos se kääntää aseensa suunnan ja alkaa tulla kovapanoksia.

Siinä menisi katsomollinen ihmisiä ja oltaisiin kansainvälisten uutistoimistojen kärkiuutisia. Suomen ilta-alkuiset lehdet saisivat viikoksi otsikoitavaa. Siinä olisi jollekulle hullulle mainio spektaakkeli. Kuolleita tulisi nopeasti kasapäin.

Nykyiset ajat ovat tällaisia. Vielä kaksikymmentä vuotta sitten nämä kuvitelmat eivät olisi pälkähtäneet päähän.