Tapasin vanhainkodilla miestä, joka sanoi olevansa umpisokea. Kysyin, milloin hän oli menettänyt näkönsä, ja hän vastasi että siitä oli puolitoista vuotta. Rohkenin arvata, että sellainen sokeutuminen olisi paha asia, mutta hänpä sanoikin vain olevansa tyytyväinen elämäänsä, koska ei särkenyt mitään paikkaa.
Sitten mies kertoi lapsuudenmuiston Pietarista, jossa oli syntynyt. Isä oli ollut nokikolari. Hän kysyi minulta tiesinkö, miksi kaikki Pietarin nuohoajat olivat olleet suomalaisia. En tiennyt, ja hän kertoi selitykseksi sen, että suomalaiset olivat rehellisiä. Heidät saattoi päästää kotiinsa, koska he eivät varastaneet.
Seuraavaksi hän kertoi taas sokeutumisestaan, mutta sanoi olevansa samalla tyytyväinen siihen, että mitään paikkaa ei särkenyt. Lapsena oli ollut paha hammassärky, ja se oli sietämätöntä. Hän sanoi syntyneensä Pietarissa, jossa isä oli ollut nokikolarina ja jonka kaikki nuohoajat olivat suomalaisia. "Mutta tästähän onkin tainnut olla jo puhetta", hän sanoi.
Ajatukset kiersivät kehää, mutta toisaalta se ei haitannut, koska niissä oli kuitenkin ideaa enemmän kuin monilla sellaisilla, jotka ovat aina keksivinään uutta sanottavaa.
Ja kertaushan on opintojen äiti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti