Tyrkyttäjät

Keskustorin kulmalla on usein kaksi ihmistä tarjoamassa jehovantodistajien raamattukurssia tai muuta raamattumateriaalia. En ole vissiin ikinä nähnyt ketään asiakasta, mutta uskollisesti he siinä seisovat. Minun puolestani olkoot siinä, koska he eivät häiritse eikä tyrkytä. Tämä ei pätenyt siihen kiertelyyn, jota kerrostalojen ovikoodit ovat raunioittaneet.

Islannissa paraikaa matkailevat tuttuni saivat muistelemaan, kirjoittiko joku islantilainen kirjailija tyrkyttämisestä. – Kyllä: islantilainen kirjailija Njörður P. Njarðvík kirjoitti teemasta teoksessaan Vuorovesi.

Njarðvík kertoi erityislahkolaisista, jotka kulkivat islantilaisten taloissa ja yrittivät myydä kirjojaan ja lehtisiään. Niiden tarkoituksena oli käännyttää vuonolaiset syntisestä elämäntyylistä. Vika oli siinä, etteivät vuonon ihmiset halunneet käännyttää itseään yhtään mistään, vaan olla rauhassa kaikelta, mitä he pitivät toisten asioihin sekaantumisena. "He olivat tahtomattaan kovin vastahakoisia osoittamaan sitä sisäistä herkkyyttä, joka asui rosoisen olemuksen ja voimakkaiden kirousten alla", kuvaa Njarðvík. Tämä vastahakoisuus käski halveksia jokaista, joka julkisti niin syvällisen ilmiön kuin uskon ja halusi alkaa kiistellä siitä ihmisten ulko-ovilla ja kaiken kukkuraksi myydä opastusta. "Pappia saattoi kuunnella merimiespäivillä, hänellähän oli virkansa jota arvostettiin", kirjoitti Njarðvík.'

Muutakin kuin uskontoa tyrkytetään: uskonnottomuutta, agnostisuutta, poliittista näkemystä, euroviisuja, elämäntapaa, sähkösopimusta, elämänviisautta, suklaata ja nestesaippuaa.

Lyhyt tiivistelmä siitä, missä nuoriso menee

Tilastot ovat todellakin niin kuin ne luetaan. Esimerkiksi kelpaa koulukiusaaminen, joka on vähentynyt tai lisääntynyt aivan sen mukaan, verrataanko nykytilannetta vuoteen 2010 vai vuoteen 2021. Edellinen vertailuvuosi merkitsee vähenemistä ja jälkimmäinen kasvamista. Viime vuosina viikoittaisesti kiusattuja on ollut 5 - 10 prosenttia  peruskoulun viimeisten luokkien oppilaista.

Pojat kärsivät tyttöjä enemmän fyysisestä väkivallasta ja sen uhasta, mutta muuten tyttöjen lukumäärät ovat poikiin nähden huomattavan suuria, onpa kyse halveksivista eleistä, ulkopuolelle jättämisestä tai seksuaalisesta häirinnästä, joka tosin ei ole niinkään kouluelämän ongelma.

Kolmannes nuorista tuntee, että koulun aikuisille kertominen ei ole vähentänyt kiusaamista vaan on jopa lisännyt sitä. Toisaalta puolet nuorista kertoo, että kertomisesta on ollut apua. Äkkiä ajatellen aikuisten puoleen kääntyminen voi hyvinkin auttaa, mutta siinä on riskinsä.

Perinteisen tupakoinnin suosio on romahtanut. Myöskään nuuskaamisen lisääntymisestä ei kannata olla huolestunut. Sen sijaan sähkötupakan suosio on kaksinkertaistunut neljässä vuodessa, ja sitä harjoittaa kuusi prosenttia yläkouluikäisistä.

Nuorten alkoholinkäyttö on romahtanut vuosituhannen alusta, mutta on sittemmin vakiintunut nykyiselle tasolleen. Huumeiden käytön lisääntymisestä ei ole vähintäkään näyttöä.

Liian vähän on puhuttu siitä, että tunne johonkin ryhmään tai yhteisöön kuulumisesta on vähentynyt viime vuosina. Se heijastuu moniaalle.

Nämä havaintoni koskevat rippikouluikäluokkia. Lukiolaisten tai ammattikoululaisten lukemia en ole tutkinut. Lähteeni on aina kahden vuoden välein tehtävä valtakunnallinen kouluterveyskysely.

Viikoittain kiusatut 8. ja 9. luokan oppilaat

Duunipaikan pitsapäivä

Me tavattiin yli kolmekymmentä vuotta sitten täällä etelässä, kun Pete oli selvästi alle kahdenkymmenen. Hän oli kotoisin Pelkosenniemeltä eli samalta paikalta kuin Andy McCoy, ja hänessäkin oli rokkijätkää. Pohjoisen murre tuntui puheessa, vaikka aluksi ujous teki vastauksista lyhyitä.

Pete ei palannut Pelkosenniemelle, mutta pohjoisen ilmansuuntaan kyllä. Elämässä on tapahtunut paljon. Luita on katkeillut, on ollut monenlaisia työpaikkoja, ja läheisiä ihmisiä on kuollut, viimeksi kummitäti, jolle hän omisti muistosanat: "Taivaan tähtiä katselen. / Sieltä vastaat hymyillen. / Siipes sun suojaa meitä / elomme valtateillä."

Hiljattain sain Peteltä ilahduttavan viestin. Siinä oli valokuva, joka näytti lorvimiselta. Saatteena oli kommentti: "Aattele, mulle maksetaan tästä."

Pian Pete selitti, että työtä kuitenkin tehtiin: "Ensin vedetään letkulinjat. Yks letkunpino painaa 30 kg. Raahataan ne ylös. Sitte annetaan pesurille vuoro. Tunnin välein lasketaan alaspäin."

Kyselin, olinko ymmärtänyt oikein, että työntekijöitä arvostetaan ja vastaavasti työtä tehdään hyvin?

Pete vastasi: "Juuri näin. Tää on ehkä paras firma, missä oon ollu töissä. Vaikka oon vuokraukko, nii mua kuunnellaan, oon tasa-arvoinen. Voisin mainita firmoja, joihin ei kannata mennä. Tää on niitä joihin meen heti ku kysytään. Ja sitten on firman pizzapäivä. Töihin tuodaan pizza."

Terveisiä työnantajille. Monilla aloilla on aitoa työvoimapulaa, mutta syytä voi olla siinäkin, ettei tekijöistä välitetä eikä kukaan halua tulla.

Pete antoi luvan kertoa.

Sodan keskellä on muutakin kuin sotaa

Monesti Nobel-ehdokkaana mainitun Amos Ozin romaani Tarina rakkaudesta ja pimeydestä osoittaa, että toisen maailmansodan jälkeen Israel oli ainutlaatuinen yhteiskunnallinen kokeilu, kun palestiinalaisten keskelle tuli siirtolaisia eri puolilta maailmaa. Nämä muuttajat edustivat monenlaisia kulttuureja, yhteiskuntapiirejä ja kieliperinteitä. Yhdessä he yrittivät luoda uutta todellisuutta. 

Tilannetta ei auttanut se, että he puhuivat uudelleen henkiin herätettyä hepreaa, jonka osaaminen ei riittänyt esimerkiksi tunneilmaisuun. Oltiin tunteiden kanssa pulassa niin kuin monet suomalaiset. Valtaväestö ei ollut kovin uskonnollista, mutta sapattilamput sytytettiin, koska "ikinä ei voinut olla täysin varma".

Suomalaiset henkilöhahmot ovat maailmankirjallisuudessa todella harvinaisia, mutta Ozin romaanissa on kuuden sivun mittaisen luku, joka kertoo kahdesta suomalaisesta lähetystyöntekijästä, Aili Havaksesta ja Rauha Moisiosta. He auttoivat Ozin asuman kaupunginosan asukkaita jakamalla piiritetyssä Jerusalemissa ruokaa, lääkkeitä ja vaatteita. Vedenjakelupäivinä he jonottivat vettä naapurien puolesta ja rohkaisivat näitä Raamatun sanalla. 

Käydessään Suomessa kymmeniä vuosia myöhemmin Oz tapasi kyseiset naiset. 

Jokaisella haitalla on etunsa

Yksi jalkapallohistorian kuuluisimmista pelaajista on hollantilainen Johan Cruyff. Hän oli myös merkittävä valmentaja, ja hänen vaikutuksensa näkyy monissa nykymanagereissa. Ainakin yhtä hänen lausumaansa olen jäänyt miettimään: "Jokaisella haitalla on etunsa."

On tunnettu tosiasia, että itsemurhat vähenevät sotien aikana. Kun on iso murhe ja yleinen hätä, mittasuhteet muuttuvat ja ihmisten omat vaikeudet alkavat pienentyä. Jotain samaa on siinä tiedossa, jonka mukaan piikkipallon tai jääpalojen puristelu tai chilikarkin imeskely auttaa silloin, kun psyykkinen tuska tulee liian voimakkaaksi kestää. "Kun pääsee pahimman yli, tietoisuus taas paranee ja ihminen pystyy hallitsemaan ajatuksiaan paremmin", sanoi aikuispsykiatrian ylilääkäri Marja-Liisa Portaankorva.

Tässä on osavastaus siihen, mihin tarvitsemme elämän pieniä harmeja. Ne vähentävät ahdistusta jossain toisaalla ja lisäävät kestokykyä. Välillä sopii kysyä, mikä on se asia johon tarvitsemme elämän pienistä vastoinkäymisistä saamaamme oppia.

Lopultakin ratkaisu tai vähintään sen alku

Palestiinan ongelman ratkaisuksi on tarjottu kahden valtion mallia, juutalaisille omansa ja palestiinalaisille omansa. Se on helposti sanottu, mutta toteuttamiskelpoinen ratkaisu se ei ole. Kukaan ei tiedä, miten valtioiden rajat vedettäisiin, kun eri kansallisuudet elävät saarekkeina toistensa välissä ja keskellä. Kaiken lisäksi vaikuttaa siltä, että malli saa kannatusta vain ulkopuolisilta.

Gazan tilanne on tyrmistyttävä, ja juutalaisten elämä vihaajiensa ympäröimänä tuntuu sietämättömältä. Ehkä pitäisi kokeilla jotain aivan uutta.

Loputon koston kierre voidaan lopettaa vain lopettamalla se. Toisin sanoen on lakattava kostamasta ja toimittava viisaan opettajan sanojen mukaan: ”Älkää pahaa pahalla kostako.”  Jonkun mielestä tämä olisi naiivia toimintaa väkivallan maailmassa, kun kuulemma "empatia ei kuulu politiikkaan". Tappamista ja tappajien tappamista on kuitenkin jo kokeiltu. Ehkä voisi ihan vaihtelunhalusta testata jotain muuta, tai sitten vain jatketaan entiseen malliin. 

Universumi on Jumalan uusi nimi

Olen koonnut esimerkkejä siitä, miten sanaa universumi on alettu käyttää aivan uudella tavalla:
- Vaan lähinnä toivon, että universumi olisi puolellani, edessä olisi hyviä käsityöläisen päiviä ja sanojen taikakin löytyisi jälleen jostain.
- Mitähän universumi mulle nyt yrittää kertoa? Piti keittää aamukahvit, meni pannu rikki sitä pesiessä.
- En ole varma, onko tämä nyt vaan jonkunlaista universumin naamaan hieromista taas sen osalta, että eteen sataa isommassakin mittakaavassa esteitä tavalla, jollaista ei ole aiemmin osunut? 
- Vastasin kaverille, joka kyseli, että mites onko tapahtunut mitään onnettomuuksia, että ei ole, että ehkä universumi sääli meitä. 
- Universumi kyllä tukee meitä, kun toiveet ja unelmat tulee sydämestä.
- Muistan ajatelleeni, että nyt universumi maksaa minulle takaisin sen, että olin nenäkäs, rauhaton teini.

Yhdessäkään lauseessa universumia ei voi korvata käsitteellä maailmankaikkeus, ei ainakaan niin kuin fyysikot ovat tottuneet sanaa käyttämään. Sen sijaan universumi tarkoittaa samaa kuin perinteisemmät käsitteet Kaikkivaltias tai Korkein. Onkin pääteltävä, että Universumi on Jumalan uusi nimi. Sanaa Jumala kainostellaan sanoa, mutta itse asiasta ei päästä eroon vaikka ponnistellaan.

Kristillisessä perinteessä Jumalan nimiä on ollut vaikka kuinka paljon. Idän kirkossa luetteloitiin 600-luvulla 187 erilaista, eikä missään ole kielletty keksimästä lisää. Universumi sopii listan jatkoksi vallan hyvin. Sen voisi ottaa kirkossakin käyttöön.

Vain hyvät ihmiset kuolevat

En ole vielä niin vanha, että katsoisin sanomalehden kuolinilmoitukset löytääkseni sieltä omia kavereitani, mutta muistokirjoituksia olen lukenut pitkään. Monesta vainajasta tulee mieleen, että olisinpa saanut olla tuonkin lähipiirissä. Olisin oppinut jotain ja olisin saanut hyviä kokemuksia.

Välillä heräilee epäilys. Missä ovat luonnevikaiset, sietämättömät ihmiset? Onko tosiaan mahdollista, että vain hyvät ihmiset kuolevat?

Kaunokirjallisuudessa on purettu korulauseita ja sankaritarinoita. Maailmankirjallisuuden tunnetuin esimerkki lienee Edgar Lee Mastersin Spoon River antologia, jossa hautausmaan vainajat pääsevät sanomaan elämänsä jälkisanat. Kotimaisesta kirjallisuudesta esimerkiksi sopii Pentti Haanpää. Novellissa Kuolinuutinen ollaan metsätöissä. On märkää, eikä työ ole sujunut ja ateria on jäähtynyt. Tihilä lukee pitkälleen heittäytyneenä sanomalehteä. Sieltä löytyy muistokirjoitus Vakoharjusta: "Tunnustettava taloudellinen kyky, joka vaatimattomasta alusta kohosi oloissamme huomattavaan varallisuuteen.”

Tihilä on toista mieltä: "Pohjaltaan murtovaras, maantieryöväri, joka kuitenkin osasi käyttää niitä taipumuksiaan siinä muodossa, ettei poliisilla ollut oikeutta tarttua häntä olkapäähän..."

Sanomalehden mukaan Vakoharjulla on ollut taipumusta uskonnollisuuteen, vaikka hän ei ole vieraalle sitä useinkaan näyttänyt.

Tihilän tulkinta on toinen: "Myöhemmin, hänen sairastellessaan, sitten lienevät ilmenneet ne uskonnolliset taipumukset, ja sairaan onkin kai vaikea välttää kristillisyyttä..."

Kirjailijalla oli vain kiire

Joskus asiat ovat yksinkertaisia eikä niistä pidä etsiä sen kummempia filosofioita. Tämän perustotuuden palautti mieleeni ortodoksikirkon kanttori, joka esitteli ryhmällemme kirkkoa. Hänellä oli paljon kerrottavaa symboliikasta, sillä niin kuin tiedämme, mystiikka elää vahvasti ortodoksisessa uskossa.

Vihdoin joku kysyi, mitä kaikkea kirkon katto symboloi. Vastaus oli maanläheinen: "Tietysti katossa voi nähdä taivaan ja paljon muutakin, mutta kyllä se on siinä ennen kaikkea sen takia, ettei vesi sataisi sisään.

Myöskään kirjallisuuden hienoilla juoniratkaisuilla ei välttämättä ole kovin syvällistä sanomaa. 

Tiedonhaluiset ylioppilaat kysyivät Hannu Salamalta sen bussin symboliikkaa, joka Juhannustansseissa teki kolarin niin, että suurin osa kirjan henkilöistä kuoli. Mitä bussi edusti? Mitä tarkoitti kuolema? 

Salama vastasi: "Voi voi. Mulla oli kaks viikkoa aikaa ennen kuin käsikirjoitus piti jättää kustantajalle ja helvetisti porukkaa niin, että mitä muuta mä olisin niille voinu tehdä?"

Pentti Saarikoski penkkiurheilijana

Marraskuussa 1969 joukko kirjailijoita oli Ruotsissa esittelemässä suomalaista kirjallisuutta. Tuloksena oli kulttuuriskandaali, kun Pentti Saarikoski ja hänen kirjailijakaverinsa Jorma Ojaharju makailivat Göteborgin kaupunginkirjaston esiintymislavalla votkapullosta naukkaillen ja muita esiintyjiä häiriten.

Suomenkielisen Finn Sanomat -lehden päätoimittaja sanoi: "Meillä on suomalaisia juoppoja omastakin takaa, ei heitä tarvitse tuottaa enää Suomesta lisää." Tapaus noteerattiin myös Suomessa. Se valtasi Ilta-Sanomien lööpin, jonka suuressa valokuvassa kaksi kirjailijaa röhjötti pitkin pituuttaan esiintymislavalla.

Saarikoski oli valtakunnallinen runoilijarenttu. Myös naissuhteet herättivät huomiota: "Jos rouva ei ole mieluinen vaihdan."

Kaiken keskellä tuppasi unohtumaan, että Saarikoski oli laajan yleissivistyksen hankkinut kielellinen lahjakkuus. Hän tunsi erityisesti klassista kirjallisuutta ja suomensi sekä Odysseian että Matteuksen evankeliumin. Ensimmäinen slangilla kirjoitettu ja suomeksi ilmestynyt romaani Salingerin Sieppari ruispellossa tuli julki Saarikosken ansiosta.

Myös ihminen unohtui. Uusimpaan Parnassoon kirjoittamani essee tuo esiin Saarikoskesta yllättävän puolen. Kaikkien kulttuuriharrastustensa keskellä hän oli penkkiurheilija. Hän harrasti itsekin liikuntaa, erityisesti hiihtoa, joka toi hänelle mielenrauhaa. Saarikosken mielestä urheilu oli yhtä viisasta toimintaa kuin runojen kirjoittaminen, yhteiskunnan valtarakenteiden muuttaminen tai linnunpönttöjen rakentaminen. ”Urheilu on menneisyyden vaalimista ja vanhojen tapojen säilyttämistä. Se on sillä tavoin sivistystä.”

Parnasso on Suomen johtava kirjallisuuslehti, joka pitäisi löytyä ainakin kirjastosta.

Voi rakkaat lapset!

Torikahvilassa näin, kuinka nuori tyttö ja poika olivat tarrautuneet toistensa käsivarteen ja pitelivät kiinni niin kuin eivät hellittäisi ikinä. Heidän katseeseensa ei mahtunut ketään muuta, ja kotona odottavat matematiikan laskutehtävät olivat tyhjän kanssa yhtä (x = 0). He olivat rakastuneet ensimmäisen kerran.

Olin onnellinen heidän puolestaan. Se riemu ei voinut olla tarttumatta.

Mutta sisälläni tiesin, että voi hyvät lapset, tuohan päättyy välttämättä itkuun ja murheeseen. Ihmislapsen on opeteltava kuolemat ja särkyneet rakkaudet. 

Olen lukenut, että jo oppiakseen kävelemään hänen olisi lyötävä päänsä kaksituhatta kertaa.

Kuinka monta epäonnistunutta rakkautta tarvitaan ennen kuin on aikuinen? Kuinka monta kuolemaa ennen kuin on saavuttanut sen ymmärryksen, jonka olisi saatava kokoon viisaaksi tullakseen? Ehtiikö ikinä niin pitkälle? Vai käykö niin, että sen saavuttaessaan se on jo ohi?

Mihin normaali ihminen tarvitsee lyhytpiippuista käsiasetta?

Revolveri on lyhyt käsituliase, jossa makasiinina toimii pyörivä rulla. Sellaisen aseen oli muuan kahdentoista ikäinen vantaalaispoika saanut haltuunsa. Vantaan ampujan lisäksi myös Jokelan ja Kauhajoen ampujat ovat käyttäneet käsiasetta, joka mahtuu taskuun tai koulureppuun.

Ratkaiseva kysymys on, mihin tavallinen ihminen tarvitsee lyhytpiippuisia käsiaseita. Eihän niillä voi ampua muuta elävää kuin ihmisiä. Pistoolin kanssa kuljeskelija on poliisi, huumerikollinen tai kouluampuja. Poliisin ymmärrän ja hyväksyn.

Jos joku haluaa välttämättä harrastaa pistooliammuntaa, säilyttäköön asettaan ampumaradalla lukkojen takana. Mielenvikaiselle sekin on vaarallinen laite niin kuin vuoden 1999 tapaus todistaa. Silloin kolmekymppinen nainen surmasi Helsingin Albertinkadun ampumaradalla kolme itselleen tuntematonta miestä. Lapset eivät kuitenkaan pääsisi käsiksi ampumaradalla säilytettäviin pistooleihin.

Vaarin pitkäpiippuisen hirvikiväärin kanssa on vaikea lähteä koululle luokkatovereita ampumaan. Saahan silläkin toimitettua perheenjäsenen hengiltä, mutta niin saa myös puukolla ja keittiöveitsellä.

Puolimatkan vääryys

Olen laihojen kompromissien kannattaja. Olen yrittänyt opetella sitä taitoa, että tullaan puolitiehen vastaan. Jossain on kuitenkin raja, ettei käy. Tältä pohjalta on tämä koulumuisto. 

Neljännen luokan opettajamme valitti meidän meluavan liian paljon sillä välillä, kun olimme tulleet välitunnilta eikä opettaja vielä ollut luokassa. Niin hän määräsi suosikkityttönsä valvomaan muita oppilaita. Tyttö seisoi luokan edessä, ja kun joku sanoi jotain, hän kirjoitti taululle meluajan nimen ja sen viereen viivan. Viiva merkitsi aina viiden minuutin jälki-istuntoa.

Luokassa oli totinen hiljaisuus, koska kaikki halusivat välttää rangaistuksen. Satuin kuitenkin kerran kääntämään päätäni. En sanonut mitään, mutta valvojatyttö kirjoitti nimeni taululle ja sen perään viivan. Hermostuin. Vääryyttä vastaan oli kapinoitava ja kapinaan taas tarvittiin ääntä, ja mitä enemmän valitin, sitä enemmän taululle ilmestyi viivaa viivan perään. Olin kääntänyt päätäni yhden kerran ja lopputuloksena oli melkein kahden tunnin jälki-istunto. 

Opettaja tuli luokkaan. Tyttö ja minä selitimme asiaamme, ja opettajan oli varmaan vaikea saada selville, mitä oli tapahtunut. Lopulta hän antoi tuomionsa. Jäljelle jäi kuusi viivaa eli puoli tuntia istumista. 

Se oli kompromissi.

Kalliot murskataan soraksi kengänpohjien alle

Pääsiäistä edeltäneellä mummolan reissulla luin Kouvolan sanomia. Siellä oli jutun aiheeksi nostettu katupöly. Ilman likaisuus ja kengänpohjien alla kuulalaakereina pyörivät kivenmuruset ovat niitä syitä, jotka saavat minut ahdistumaan huhtikuusta. On tosin muitakin syitä.

Kouvolan sanomat kertoi, että talven aikana kaduille on levitetty hiekkaa melkoinen määrä. Siitä voitaisiin koota Kouvolan torille yli kolmen metrin tasakattoinen kasa. Enimmäkseen hiekka tehdään kallioita murskaamalla. Uusiokäyttö ei toimi, koska talven aikana kivet kuluvat ja pyöristyvät.

Väkisin mieleen tulee kysymys, milloin kalliot loppuvat. On jo huomattu, että meriin ei voi loputtomasti kaataa mitä hyvänsä. Edes avaruus ei tunnu riittävän ihmisen romuille.

Ainakin rakennushiekasta on maailmassa pulaa. Sahara ei auta, koska sen hiekka on väärää kokoa. Taivaalle noustessaan se saa aikaan kauniita auringonlaskuja, mutta niistä ei rakenneta asuntoja hometalojen tilalle.