Yhdestä huitaisusta tuli neljätoista vuotta

Muiden Helsingin Sörkan kavereidensa kanssa Henri vietiin sotaa pakoon jonnekin Keski-Suomeen. Heitä syytettiin aina, kun jotain oli sattunut. Oli huonot lähtökohdat tai korttipelin kielellä huono käsi.

"Mutta ehkä kaikki johtui vain siitä että...", Henri sanoi, "kerran oltiin ulkona ja tuli riitaa, tytöistä ehkä. En tarkoittanut. Satuin vain huitaisemaan, mutta kaveri horjahti ja löi päänsä pyörätelineeseen ja siihen kuoli."

Ensikertalainen pääsi lyhyellä tuomiolla, mutta siitä tuli silti pitkä reissu. Henri lusi neljätoista vuotta. Se ei sopeutunut vankilaan, karkasi, joutui kiinni, karkasi ja joutui kiinni ja lopulta millään ei ollut väliä. Vaikka olisivat pitäneet siellä kuolemaan saakka ja pikkuisen yli. 

Kun se lopulta yli kolmekymppisenä miehenä pääsi siviiliin, maailma oli vieras paikka. Ei tiennyt miten avataan pankkitili tai pyydetään naista tanssiin.

Kun minä tulin tuntemaan Henriä, se oli jo vanha mies. Muistan, kuinka joku oli pyytänyt sitä lapsiaan kaitsemaan ja niistä se tykkäsi. Poliisiradiota se kuunteli salaa. Se oli sen harrastus.

Lopulta tuli syöpä. Maha oli turvoksissa niin kuin sisällä olisi ollut kukkakaali, kivestä tehty. Olin sen luona sairaalassa ja se pyysi käymään pankkiasioillaan, ja niin kävin nostamassa sille seitsemänsataa. Se oli hänen saaliinsa elämältä. Vielä oli sairaalaan pyjama ja putkisukat, jotka eivät pysyneet jaloissa.

Sairaus tykkää että siitä puhutaan

Sairaus tykkää, että siitä puhutaan. Se intoutuu kasvamaan, kun se huomataan. Kun pidät sitä esillä, se valtaa mielesi ja siitä tulee elämäsi keskus. Se määrittää, mikä on suotavaa ja mikä on haitaksi. Se rajaa sinulle kuuluvat elinalueet ja kertoo, että kaikki vähänkin epäterveellinen on sairaudelle hyväksi, se on vihollisen maata, jonne ei pidä mennä. Se on elämäsi päätähti sinun itsesi sijasta. Se on näköisesi kaksoisolento, joka vie sinulta paikkasi.

Kun jaat auliisti diagnoosia ja tilannearviota, tuttavasi alkavat nähdä sinut sairautesi oirekimppuna. He eivät enää kysy, mitä sinulle kuuluu vaan miten sinä voit. Olet ennen muuta sairautesi, tai ainakin sairaus on ulkoasusi, joka on ainoa mikä sinussa kiinnostaa. Ei haittaa, jos lääkäri ei muista nimeäsi, sillä he voivat palavereissaan viitata sinuun sairautesi mukaan.

Jos olet tavallinen tallaaja, joka olisi halunnut olla enemmän, sairaus tekee sinusta erityisen. Siitä voi puhua niin kuin sotamuistoista, perheen koirasta tai vesivahingosta. Se takaa, että kerrankin kelpaat puheenaiheeksi. Saat lohtua ja sinua säälitään. Vaivojasi voivotellaan.

Jos taas satut olemaan unohdettu julkkis, pääset vielä kerran etusivuille. Saat kertoa tarinasi ja nousta puheenaiheeksi unohdettujen iskelmätähtien kaatopaikalta. Ehkä vanhoista levyistäsi otetaan uusintapainos ja joku laulaa sinua karaokessa.

Taistelu kaupungilla

Osuin kaupungilla käydessäni silminnäkijäksi. Erään baarin edessä oli noin viidentoista ikäinen tyttö koiransa kanssa. Hän väitteli vieressään olleen äitinsä kanssa. Koira rimpuili ja olisi ollut menossa johonkin, kotiin kai. 

Ihmisiä kulki ohi, ja liikennevalot näyttivät punaista ja vihreää, punaista ja vihreää. Ne ehtivät vaihtua taistelun aikana monta kertaa.

Koira tempoi, tyttö tarttui äitinsä takin hihasta kiinni ja huusi. Äiti kiskoi baarin ovea auki, ja tyttö kielsi vielä kovempaa: "Äiti, älä mene sinne, äiti, äiti, älä mene!"

Minun aikani tuli täyteen. Sivullisten perhedraamaa voi seuraa vain kohtuullisen ajan. Varmaan joku asiantuntija olisi tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Minä en tiennyt.

Käännyin pois ja lakkasin katsomasta näytelmää. Viimeistään kadun kulman takana äänet hiljenivät. Liikennevalot näyttivät punaista ja vihreää, punaista ja vihreää.

Äiti, kissa ja lapset keittiössä

Joitakin taidenäyttelyitä ei voi niiden synkkyyden takia suositella ainakaan mielenterveyskuntoutujille. Maailma itsessään on riittävän ahdistava. Toisaalta minua ei miellytä sellainenkaan taide, joka on todellisuuspakoa ja jonka ongelmattomaan kauneuteen ei voi uskoa.

Monesti ääripäiden väliin osuu naivismiksi nimetty kuvataiteen suunta. Alkuaan suhtauduin siihen ennakkoluuloisesti. Luulin naivismin olevan sitä, että aikuiset ihmiset rupeavat piirtämään ja maalaamaan kuin lapset ja nimittävät sitten osaamattomuuttaan taiteeksi. On myös laadutonta naivismia, mutta on myös sellaista, joka herättelee katsojaa sekä ajatusten että tunteiden tasolla.

Yksi suosikkejani on Brasiliasta kotoisin oleva mutta Suomessa asuva ja työskentelevä Luciana Mariano. Hän tallentaa värikkäisiin ja kauniisiin teoksiinsa arkisia tilanteita, joissa jokaisessa on jokin ajatus. Marianon teokset osoittavat, että kuvissa voi olla myös huumoria ilman, että ne muuttuisivat pilapiirroksiksi.

Suomessa asuvan Luciana Marianon tuotantoa.

Modernia taidetta hämmästelemässä

Kokemukseni nykytaiteesta ovat kahtalaisia. Monet teokset eivät kosketa mitenkään tai saavat tuntemaan, että olen hölmö, kun minut on saatu tölläämään tällaista. Toisaalta on teoksia, jotka jäävät positiivisesti mieleen ja tuottavat oivalluksia.

Loppukesästä törmäsin Helsingin Kiasmassa teokseen, jonka nimi oli Babel. Nimi viittasi Raamatun kertomukseen, jossa ihmiset rakensivat taivaaseen saakka yltävää tornia. Siitä tuohtuneena Jumala päätti sekoittaa ihmisten kielet niin, että kaikki ihmiset eivät enää ymmärtäneet toistensa kieltä.

Kiasman Babel koostui neljä metriä korkeasta tornista, johon oli koottu vanhoja radioita. Ne oli viritetty toistamaan lähetyksiä eri kanavilta. Kielten ja äänten sekamelska oli niin kuin tämä meidän aikamme. Tunteita syntyi myös siitä, että pinossa näki monia radiomalleja, jotka ovat tuttuja omasta menneisyydestäni.

Toisenlainen kokemus oli New Yorkin Modernin taiteen museossa, jossa olin vanhan kaverini kanssa. Sinne oli tuotu esille jonkinlainen palkki, jossa en onnistunut näkemään taiteellisia arvoja enkä muutakaan osaamista.

Sanoin: "Tällä kertaa minun on pakko käyttää kulunutta sanontaa, että tuon minäkin olisin osannut tehdä."

Minulla oli niin sanotusti jauhot suussa, kun kaverillani oli vastaus valmiina: "Varmaan osaisit tehdä, mutta osaisitko tuoda sen tänne?"

Radioista rakennettu neljän metrin korkuinen Baabelin torni.

Säästä puhuminen on nostettava ansaitsemaansa arvoon

Säätila on turhaan vähätelty puheenaihe. Se pitäisi nostaa siihen arvoon, joka sille kuuluu.

Säätila vaikuttaa kaikkeen tekemiseemme. Juuri se ratkaisee, onko luonnollisempaa lähteä uimaan vai hiihtämään. Niinpä se kuuluu keskusteluaiheena normaaliin aamiaispöytään ilman, että siinä olisi mitään teennäistä tai väkinäistä.

Säästä puhumalla voi helposti viritellä keskustelua ulkomaalaisen kanssa, koska jokaisessa maassa on ilmasto. Kakkoshyvänä puheenaiheena heidän kanssaan tulee jalkapallo. Sitä pelataan kaikkialla, ja jos joku ei satu sitä ymmärtämään, se on kapeakatseisuudessaan huomiota ansaitseva seikka.

Säätila on myös sopivan neutraali aihe. Ventovieraan kanssahan ei voi aloittaa siitä, miten hänellä sujuu puolisonsa kanssa. Kaikki ovat tasa-arvoisia mielipiteidensä kanssa. Joku pitää auringosta, joku toinen pilvipoudasta, ja molemmat ovat yhtä oikeassa. Toisaalta säätilasta voi näppärästi edetä ilmastokysymyksiin, ja äkkiä ollaan elämäntapamme ja tulevaisuutemme peruskysymyksissä.

Ilmoista puhuminen on tervehtimistä seuraava askel tutustumisen tiellä. Se on hienovarainen vihje siitä, että voisimme tutustua enemmän.

Toisaalta säätilat ja vuodenaikojen vaihtelut voivat tuottaa latteuksien latteutta. Kun näen jonkin kirjoittavan kolumnissaan tai blogissaan säästä tai syksyn tulemisesta, välttämätön johtopäätökseni on: et sitten mitään muuta keksinyt.

Räikkösen ja Litmasen autot

Kun nuori urheilija tekee ensimmäisen rahakkaan ammattilaissopimuksensa, hän menee ensimmäisenä autokauppaan ja ostaa sieltä unelmiensa pelin miettimättä kovin paljon edes sitä, sopiiko se hänen käyttötarkoituksiinsa. Merkiksi kelpaavat Ferrarit, Maseratit, Porschet ja sellaiset.

Kun pelivuosia ja varallisuutta karttuu, talliin tulee vaihtoehtoja. Teemu Selänteellä on kotonaan Kaliforniassa 25 auton kokoelma.

Jotkut ajattelevat hieman toisin. Ajaxin vuosinaan Jari Litmanen ajoi Opel Corsalla: "Se oli pieni ja näppärä, ja se oli nopea moottoritiellä. Kotoa lentokentälle siihen sai kaikki ihmiset ja laukut, ja se oli helppo parkkeerata kaupungilla." Viime aikoina Litmasen on nähty ajavan Rättäriä vanhassa kotikaupungissaan Lahdessa.

Kimi Räikkönen puolestaan sanoi suosikkiautokseen Volkswagen Caddyn: "Sinne voi laittaa paljon tavaroita. Sen voi jättää minne tahansa. Jos joku naarmuttaa sitä, niin ei haittaa. Kukaan ei katsele sitä tai huomaa." 

Kimi Räikkösen suosikkiauto Volkswagen Caddy.