Oppilaiden ja muidenkin luuloja joulukuun kuudennesta

Kaksi vuotta sitten tamperelainen historianopettaja Mikko Lindgren kirjoitti: "En usko olevani ainoa tämän maan historianopettaja, joka joutuu turhan usein kaivamaan punakynän esille, kun oppilas kertoo historian kokeessa Suomen itsenäisyyspäivää vietettävän talvisodassa saavutetun voiton kunniaksi."

Kommentille on helppo naureskella, mutta melko harva koulunsa käynyt aikuinenkaan tietää, miksi itsenäisyyspäivää vietetään nimenomaan kuudentena joulukuuta. - Silloinhan vuonna 1917 Suomen eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksen.

Surullisen koomista itsenäisyyshistoriaa on taas se, että moninkertainen ministeri Eino Uusitalo esitti toiseksi kansallispäiväksi välirauhan solmimisen päivää. Tämä ehdotus ensin tyrmättiin totaalisesti ja sitten vaiettiin mahdollisimman perusteellisesti. Myöhemmin Uusitalokin myönsi, ettei mennyt aivan kohdalleen. 

Onko kaikki ennalta määrättyä?

Olen lukenut Stanfordin yliopiston emeritusprofessorin Robert M. Sapolskyn kirjan Määrätty, joka käsittelee ihmisen vapaata tahtoa. Omilla aloillaan biologiassa, neurologiassa ja neurokirurgiassa hän on kieltämättä pätevä.

Sapolskyn mukaan ihmisen jokaisella teolla on edeltävä syy, jonka vuoksi hän ei voi vaikuttaa tekemisiinsä. Kaikki on jo päätetty edeltävässä todellisuudessa.

On totta, että ihminen väistää karhua, koska hänet on opetettu väistämään. Ihminen rakastuu, koska jokin ärsyke herättää juuri tietyt hormonit.

Ehkä voi opettaa Sapolskyn tavoin kaiken olevan ennalta määrättyä, mutta näin ei voi elää. Arjessaan ihmisen on kuitenkin valittava vaihtoehdoista. Ei voi jäädä odottamaan mitä tapahtuu.

Sapolskykaan ei voi kieltää, että arjen logiikka ei toimi alkeishiukkasten maailmassa. Kvanttitodellisuus on ennustamatonta poukkoilua, siellä hiukkanen voi olla yhtä aikaa kahdessa paikassa.

Mielestäni myös ihmisen kielessä ja mielikuvituksessa vallitsee vapaa tahto. Sopii ajatella Kafkan novellia Odradekista, joka muistuttaa tähden muotoista lankarullaa. Sen keskikohdalta työntyy esiin poikittainen kara, johon liittyy vielä toinen kara. Odradek oleilee ullakolla, portaikossa, käytävillä ja eteisissä. Se osaa myös puhua.

Mikään ei taivuta minua uskomaan, että Odradekin syy olisi Kafkan hormoneissa, hänen saamassaan kasvatuksessa tai aikakauden politiikassa. Hyväksyn selittäjäksi vain Kafkan vapaan mielikuvituksen. 

Käänteinen joulukalenteri

Törmäsin käänteisen joulukalenterin ideaan eli siihen, että joka päivä luovutaan yhdestä tavarasta. Rupesin miettimään, millainen olisi minun 24 tavaran listani. Mikään näistä ei ole varsinaista romua, vaan joku voisi käyttää. Aakkosjärjestyksessä:
* Aurinkolasit, käyttämättömät Raybanit.
* Brandypullo, tuliaisena saatu. En pysty nielemään. Ei alkoholistikotiin.
* Faulknerin romaani. Nobelistin laatutyötä, muttei ole minun makuuni.
* Jalkapallotuomarin pilli
* Jatkojohto
* Johtoja, piuhoja ja liittimiä on niin paljon, että ne riittäisivät täyttämän koko joulukalenterini.
* Kameran objektiivi (50 mm) Canon peilijärkkäriin, itse en käytä
* Kansioita papereiden säilytykseen
* Kotien rukouskirja. Niitä jaettiin kastekoteihin, mutta nämä ovat vanhaa mallia.
* Kuivamustekyniä. En millään tarvitse niitä kaikkia.
* Muistikortin lukija
* Muistikortti kameraan.
* Muistitikku. Aika on ajanut tikkujen ohi.
* Pahvinen shakkilauta
* Poltettavia CD-levyjä
* Raamattu. Väärin kirjoitettu, vihkimallinen. Ei voi enää lahjoittaa.
* Rintanappi, jossa on tšekkiläisen taiteilijan englanninkielinen ajatus: "Jos kansakunnan kulttuuri pysyy elossa, kansakuntakin pysyy elossa."
* Salama, Nikon-merkkinen
* Purkki, tavaroiden säilytykseen
* Taskulamppuja.
* Tekniikan maailman numeroita. En tarvitse vanhoja lehtiä, koska tilaajana näen ne kaikki netistä.
* Tietokoneen näyttö, vga-liitäntä.
* Tyhjiä pulloja, jotka voi toimittaa pullonpalautukseen ja saada vähän rahaakin
* Ulkoinen CD-asema. Olen vahingossa ostanut kaksi.

Hyvää täytettä käänteiseen joulukalenteriin

Huojennuin, kun Jeesuksen rukous ei alkanut toimia

Kunnioittamassani ortodoksisessa kristillisyydessä pidetään paljon esillä niin sanottua Jeesuksen rukousta, joka periytyy kristinuskon ensimmäisiltä vuosisadoilta. Tämä lyhyt rukous kuuluu: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.”

Rukouksen teho perustuu toistoon. Ajatellaan, että toistamisen mukana sanat painuvat vähitellen jonnekin ihmismielen syviin kerroksiin. Aloittelija lausuu sanoja ensin huulillaan, mutta hiljakseen rukous alkaa toimia itsestään. Sanat mukautuvat ihmisen sydämenlyönteihin, ja ihminen rukoilee lakkaamatta. Silloin ihmisessä alkaa tapahtua mystistä hyvää.

Joskus minäkin päätin kokeilla tätä tekniikkaa. Pitkät automatkat ja tyhjän odotuksen hetket sopivat hengellisiin harjoituksiini.

Ei vain alkanut toimia. En osannut keskittyä. Ajatukset karkasivat jalkapallotuloksiin, shakkisiirtoihin, kauppalistaan ja viimeksi näkemääni elokuvaan.

Totesin, että eihän tästä mitään tule, ja palasin elämäni vanhoihin käytäntöihin. En harrasta tuollaisia menetelmiä.

Lopettamalla hengelliset harjoitukset sain sen rauhan, jonka olin toivonut niillä saavani. Jaksan vain lyhyitä rukouksia. Mantran kaltainen hokeminen ei sovi ollenkaan. 

Huojennuin. Uskon, että minulla on Yläkerran kanssa tällainen sopimus: ei sun tartte sen enempää, sillä vähempikin riittää. 

Ymmärrettävästi kasiluokkalaiset hulinoivat baletissa

Yläkoulun kasiluokkalaisten balettivierailu ylitti uutiskynnyksen. Oli mennyt hulinaksi. Naurettiin ja buuattiin, ja pahimmillaan esiintyjien päälle heitettiin paperitolloja.

Jotenkin ymmärrän huonon käytöksen syyt ja kenties tunnen jopa myötätuntoa. Taidekasvatuksen suunnittelu on ollut tässä tapauksessa yhtä huonoa kuin nuoren yleisön reaktio siihen. Kansallisbaletin näytös on nimittäin viimeinen paikka, johon veisin kasiluokkalaisia poikia. 

Tietysti elämässä on tilanteita, joissa on vain nieltävä kiukkunsa ja pidettävä suunsa kiinni, mutta vaikenemisen opettelemiseen on parempiakin paikkoja kuin balettiesitys. Ja mitä muita mahdollisuuksia kasiluokkalaisilla on mielipiteensä huomioon ottamiseen kuin huono käytös? Se on ainoa keino, jolla he saavat käsityksensä kuuluviin ja pakottavat vaihtamaan suuntaa. 

Taidekasvattajilla pitää olla tilannetajua, ja siihen kuuluu ymmärrys yleisön vastaanottokyvystä. Ei saa vaatia kohtuuttomia. Taidemusiikkiin tutustumista ei pidä aloittaa Kaija Saariahosta. Vivaldi toimii paremmin.

Dostojevskia ei ole tarkoitettu aloittelijoille. Onneksi en ollut rinnakkaisluokalla, jonka äidinkielen opettaja luetutti abiturienttivuonna Karamazovin veljeksiä. Ehkä olisin saanut sellaisen kammon, että olisivat jääneet dostojevskit kokonaan lukematta. 

Meidän luokalla perehdyttiin Waltariin ja Seitsemään veljekseen. Ne olivat paljon parempia valintoja, lukiolaisille sopivia.

Koulun jouluevankeliumikiistoihin olisi näppärä ratkaisu

Jouluevankeliumi ja -kuvaelmat ovat aiheuttaneet kiivaita kiistoja koulumaailmassa. Ongelmaan olisi kuitenkin tarjolla helppo kompromissi, jonka luulisi kelpaavan kenelle tahansa kenties aivan katsomusten äärilaitoja lukuun ottamatta.

Ratkaisu löytyy yllättäen jouluevankeliumista itsestään. Ajatus on, että kertomus vain katkaistaisiin aiemmin kuin mihin totuttu. Pätkäiseminen ei olisi uutta. Jouluevankeliumia on tähänkin saakka luettu kahtena versiona, lyhyempänä neljänteentoista jakeeseen päättyvänä ja pitempänä versiona, joka jatkuu jakeeseen kaksikymmentä.

Kertomus alkaisi normaalisti keisari Augustuksen verokäskystä. Päätöksenä olisivat sanat: "Hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa." Jatko enkeleistä ja paimenista jäisi pois.

Näin luettuna kertomuksessa ei puhuttaisi lainkaan Jumalasta eikä edes Jeesusta mainittaisi nimeltä. Olisi vain Joosefin ja Marian matka ja synnytys alkeellisissa oloissa. Tässä versiossa ei olisi mitään yliluonnollista eikä yleensäkään uskonnollista sisältöä. Kertomuksen ydin kuitenkin säilytettäisiin. Kirkko voi sitten tapahtumissaan puhua omasta tulkinnastaan.

Menetetään paljon, jos kulutusjuhlan keskellä heitetään pois ikivanha ja hyvin tunnettu kertomus kahdesta ulkoilmaihmisestä, joille ei ollut majapaikassa sijaa. Kuvatulla tavalla toimiminen nostaisi esiin asunnottomat ja muuten ulkopuolelle joutuneet.

Jos joku minua paremmin koulumaailmassa mukana oleva innostuu ideasta, sitä sopii vapaasti levittää. 

Helsinki rämpii

Helsinkiläisten palloiluseurojen rämpiminen pitäisi olla kiinnostavaa muidenkin kuin urheiluihmisten näkökulmasta. Se saa miettimään epäonnistumisten sosiaalisia syitä ja sitä, miksi raha ei välttämättä tuo menestystä.

Tätä kirjoittaessani HIFK:n jääkiekkojoukkue on juuri käynyt häviämässä Kouvolassa 1 - 8. SM-liigassa se on viimeinen. HJK:n kausi päättyi jalkapallossa pitkään mahalaskuun. Paraikaa sen pitäisi koota uutta joukkuetta ensi kaudeksi, mutta joukkueella ole edes valmentajaa. Ketä sellainen seura kiinnostaa?

HIFK ja HJK ovat sarjojensa ainoat helsinkiläiset joukkueet. Helsinki on Suomen pääkaupunki.

Vaikuttaa siltä, että taapertamisten syyt ovat samanlaisia. Koska pelaajat eivät voi olla sen huonompia kuin muuallakaan, vian täytyy olla johtamistavoissa ja seurakulttuureissa, ehkä siinä ajatuksessa, että me voimme aina ostaa tänne kaikki parhaat, onhan meillä rahaa. Ehkä vikaa on myös ylemmyydentunnossa.

Helsinkiläisten rämpiminen ei ole uutta. Kun tarkastellaan vuodelta 2016 jääkiekon ja jalkapallon lisäksi myös salibandya, jää-, käsi-, lento-, kori- ja pesäpalloa, Helsinkiin tuli mestaruus vain miesten jääpallossa ja naisten käsipallossa, ja Helsinkihän on Suomen pääkaupunki.

Esimerkiksi Kuopiossa meno on toisenlaista. Se on voittanut tänä vuonna sekä jalkapallon että jääkiekon suomenmestaruuden.