Asioita, joilta olen välttynyt

On asioita, joilta olen elämässäni välttynyt.

Ikea: Menen heti ostoksille, kun jotain tarvetta ilmenee.

Ooppera: Kerran olin Italiassa sentin päässä, kun ravintolaillallisella esitettiin kuuluisia aarioita, mutta varsinaisen oopperan väistin täpärästi. Oopperamusiikin taso ylittää oman musikaalisuuteni, ja korkeat naisäänet ovat sietämättömiä. Libretot vaikuttavat lapsellisilta tekeleiltä tai parhaimmillaan tekotaiteelta.

James Bondit: Aina on ollut tähdellisempää tekemistä, kuten hyvä kirjan lukeminen tai jalkapallo-ottelun katsominen. Viime keväänä yritin yhtä Bondia, mutta puolen tunnin kuluttua tajusin, ettei minun ole pakko haaskata lyhyttä elämääni kaupallisiin tusinaelokuviin.

Auringon ottaminen: Tarkkaan ottaen olen kokeillut loikoilua yhden päivän Tessalonikassa. Sai kuitenkin jäädä siihen. Tulee vetelä olo, aivot pehmenevät, ja nahka kerää ihosyövän alkuja.

Uskonnollinen herätyskokous: Kiihkoilu, hyppiminen, kaatuilu, huuto ja heiluminen eivät kuulu syvimpään vakaumukseeni. Tykkään rauhallisemmasta menosta. Samanlaista hurmosta voi tavata joissakin konserteissa. Vierastan niitäkin.

Taru sormusten Herrasta: Olen lukenut Tolkienin elämäkerran, joten periaatteessa arvostan häntä enkä lainkaan tyrmää. Fantasiakirjallisuus töksähtää kuitenkin jo kolmannessa lauseessa. On kuin homejuusto, en ole onnistunut siedättymään

Isän ja äidin kotiintuloajat

Ilta-Sanomat on selvittänyt lukijakyselyssään suomalaisten mielipiteitä siitä, mikä on lasten ja nuorten sopiva kotiintuloaika. Ihmisten käsitykset eivät vaihtele paljonkaan, ja poliisi on samoilla linjoilla suuren yleisön kanssa.

Kaksitoistavuotiaan pitäisi olla kyselyn mukaan kotona iltakahdeksalta. Iän mukana vastuuta tulee lisää. Yläkoululaiselle luvataan lisäaikaa noin kaksi tuntia ja yli viidentoista ikäiselle noin kolme. Viikonloppuisin poliisi sallisi viipyä ulkona puolelle öin, jos ikää on enemmän kuin viisitoista.

Kyselystä puuttuu kokonaan yksi tärkeä näkökulma. Perheessä elämiseen kuuluu nimittäin se, että kaikki perheenjäsenet ja yleensä samassa taloudessa elävät ihmiset ovat perillä toistensa menemisistä. Niinpä olisi pitänyt selvittää myös sitä, mikä on vanhempien kotiintuloaika. Ei käy päinsä, että isä ja äiti eivät kerro menoistaan eivätkä siitä, milloin kotiutuvat: "Ehkä tulen jo illalla tai vasta sitten aamuyöstä. Voi olla, että menee ensi viikkoon."

Ainakin toisen vanhemmista pitäisi olla kotona, kun lapset tai nuoret menevät nukkumaan. Harvat poikkeukset sallittakoon, mutta vain harvat. Poissaolon sallimiseksi ei riitä, että "kyllä se jo pärjää". Ei ole kyse pärjäämisestä, vaan perusturvallisuudesta, sillä koti on se paikka, jossa isä ja äiti ovat tai ainakin toinen heistä on.

Jumalanpilkkaa republikaanien puoluekokouksessa

Pöyristyminen olisi melkoista, jos sunnuntaipiknikille kokoontuneet nuoret levittäisivät nurmikolle suomenlipun, latoisivat eväänsä siihen ja lopuksi istahtaisivat itse eväiden viereen. Kun istuma-alustalle kaatuisi juomaa, siitä ei sen kummemmin välitettäisi; läikäthän lähtevät pesussa.

Samanlaisia tunteita elää minussa, kun luen Trumpin julistusta siitä, että Jumala on hänet pelastanut. On kertakaikkisen kiusallinen olo.

Myös Donald Trumpilla on oikeus uskonnollisiin tunteisiin. Niinpä en moittisi häntä, jos jostain kumman syystä kuuluisin hänen lähipiiriinsä ja hän kertoisi takkatulen ääressä minulle hiljaa pelastuksen tunteestaan. Sallisin senkin, että hän puhuisi kokemuksestaan perheillallisella. 

Jumalanpilkaksi hänen kokemuksensa muuttuu silloin, kun hän puhuu siitä puoluekokouksen puhujankorokkeella. Joistakin asioista on puhuttava hiljaa, tai ne menevät julkisuudessa pilalle.

Tällaisia Jumalan vohkijoita varten on käsky: "Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi, nimeä."

Trumpilaisen julistuksen koko mielettömyys paljastuu ajatuksessa, jonka olen poiminut Pasi Ilmari Jääskeläiseltä: "Heinäkuun 20. päivään 1944 saakka suhtauduin Hitleriin kriittisesti, mutta kun hänet tuolloin yritettiin salamurhata ja hän ihmeellisesti selviytyi, ymmärsin että itse Jumala oli valinnut hänet johtamaan maailmaa."

Vastustamaton ulkonäkö

Joskus vastaantulijan ulkomuoto herättää huomion niin, että haluaisin pysähtyä katsomaan tai vilkaista taakseni, kun hän on mennyt.

Niin kuin sitä ihmistä, joka eilen tuli sinisissä hiuksissaan vastaan jalkakäytävällä. Tatuointeja oli käsissä ja kaulassa, mutta ei kasvoilla. Ne olivat vahvasti meikatut, silmät kuin mustan luolan suu.

Halusiko hän peittää persoonallisuuttaan vai tuoda sen esiin? Oliko hän omien pienpiiriensä massaihminen vai omintakeinen, valtavirroista vapaa kulkija?

Mielestäni molemmat tulkinnat ovat mahdollisia. Pitäisi päästä kysymään, mutta kadulla se ei onnistu.

Kaikilla on syynsä ja tarinansa. Saarikosken sanoin: Jokaisella on tästä lähtien tämänsä / johon hän täällä on sidottu.

Joskus käytän perinteistä kynää

Tietokoneiden alkuaikoina muuan nuori arkkitehti kertoi, että heidän toimistollaan oli sanonta: "Tehdäänkö koneella vai onko kiire?" Kun itse sain ensimmäistä kertaa PC:n käsiini, oli heti selvää, että kirjoituskone sai lähteä romuläjään, vaikka muutama vuosi myöhemmin muuan alakoululainen kommentoi vastaavaa laitetta: "Juma! Printtaa reaaliajassa!"

Kuvittelin aluksi, että en voisi ikinä kirjoittaa vakavaa tekstiä koneella. Ajattelin, että laite olisi minun ja tekstini välissä keskellä intiimiä tapahtumaa. Pian huomasin, että tekstin rajattomat muokkausmahdollisuudet olivat paljon suurempi etu kuin intiimiys, joka sitä paitsi tuli takaisin, kun totuin koneeseen. 

Muitakin hyötyjä oli. Enää minun ei tarvinnut kärsiä vaikeaselkoisesta käsialastani, jota oli nopea kirjoittaa, mutta sivullisen lähes mahdotonta lukea. Jotkut pedagogit sanovat, että käsin kirjoittaminen olisi avuksi muistamisessa. Enpähän tiedä. Varmaan on, mutta hyödyn hinta on kallis. Koneella kirjoitettu on myöhemmin helposti löydettävissä ja hyödynnettävissä monin tavoin. Lasten näkökulmasta asia voi olla toinen.

Kaikesta huolimatta en ole hylännyt myöskään kyniä. Kotioloissa niitä on aina oltava käden ulottuvilla. Rajattuihin tarkoituksiin kynän käyttöliittymä on hyvä. Kynällä voi merkkailla kirjojen marginaaleja, ja joitakin asioita kirjoitetaan edelleen paperille tai lomakkeelle. 

Kouluvuosien jälkeen en ole ratkonut matematiikan yhtälöitä, mutta arvelen kynän ja paperin sopivan niihin erinomaisesti. Kun lähden kaupungille mielessäni jokin osoite, kirjoitan senkin kynällä muistiin, en tosin paperilapulle vaan kämmeneeni. Siitä se ei huku.

Kesäloman lukuvinkki

Juuri kesälomalla on hyvä paneutua syvällisiin asioihin, joihin talven ruuhkaviikoissa ei kykene. Siihen tarkoitukseen sopii parikymmentä vuotta sitten julkaistu ja loppuun myyty Dietrich Schwanitzin Sivistyksen käsikirja. Kaikessa pätevyydessään se on rennosti kirjoitettu. Sitä lukiessa voi laskea oman tietämyksensä aukkoja.

Itse yleissivistyksen käsitteen Schwanitz määrittelee näin:  "Sivistys on kykyä keskustella kultivoituneiden ihmisten kanssa ilman, että herättäisi huomiota kielteisessä mielessä." "Yleissivistys koostuu tiedoista, joita ei saa kysellä."

Parhaiten tuntemani kirjallisuuden puolella Schwanitzin sankari on Shakespeare. Muita paikkansa laajasti ansainneita nimiä ovat Goethe, Dante, Cervantes, Petrarca, Boccaccio, Moliére, Defoe, Swift, Schiller, von Kleist, Stendahl, Dickens, Bronten sisarukset, Flaubert, Tolstoi, Dostojevski, Mann, Proust, Joyce ja Beckett. Kafka jää valitettavasti vain maininnan varaan.

Taiteen aloista yleissivistykseni on heikoimmillaan musiikissa. Tunnen kohtalaisesti musiikin tärkeitä nimiä, mutta musiikin teorian suhteen olen aivan hukassa, ja tähän vaivaan kirjasta on oikeata hyötyä. Siinä sanotaan mutkikkaat asiat kiitettävän ymmärrettävästi.

Samalla kiinnittyy huomio siihen, että Suomi ei miltään osin kuulu Schwanitzin arvoissa saksalaiseen yleissivistykseen. Historian kuvauksissa Suomea ei mainita ollenkaan. Ei puhuta edes talvisodasta, eikä yksikään suomalainen nouse nimilistoille. Edes Sibeliusta ei noteerata. Tosin on aina tiedetty, että saksalaisessa maailmassa Sibelius ei ole milloinkaan ollut yhtä kova nimi kuin Englannissa.

Mitä sanoin tänään

Lopulta rakkaus on jotain sellaista, minkä tähden on oltava valmis menettämään, menettämään mielenrauhansa, täyden itsenäisyytensä, monet henkilökohtaiset oikeutensa, ne oikeudet jotka ovat itsestään selviä sellaiselle, joka on päättänyt elää yksin.

Rakkaus on elämistä sen vanhan Fransiscus Assisilaisen rukouksen mukaan, että ihminen antaessaan saa. Se on sen jumalallisen kutsun kuulemista, että tämän ihmisen, juuri tämän rakkaan ihmisen, juuri hänet on meidän Jumalamme sinulle antanut ja hänen tähtensä sinun on oltava valmis menettämään, niin kuin Kristus meille esimerkin antoi. 

On oltava valmis luopumaan ilman taka-ajatuksia ja laskelmia, ja sitten kun siihen luopumisen uhkayrityksen ryhtyy, vasta sen jälkeen kun on siihen ryhtynyt, niin vasta sitten voi nähdä sen siunauksen mikä siihen liittyy. Voi nähdä sen ihmeen, että kun eväät jaetaan tasan niin viidestä leivästä ja kahdesta kalasta riittää molemmille ja riittää kaikille.