Tatuointien poisto on kelpo liikeidea

Kaksikymmenvuotiasta ihmistä voi pitää aikuisena, mutta tämä ei tarkoita sitä, että hän olisi lopullisen valmis. Vanhuudessakin voi kehittyä. Kun sellisti Pablo Casalsilta kysyttiin 95 vuoden iässä, miksi hän yhä harjoitteli kuusi tuntia päivässä, hän vastasi: "Koska tunnen edistyväni."

Kahdenkymmenen ikää välittömästi seuraavat vuodet ovat katsomusten kannalta ratkaisevan tärkeitä. Syntyy esimerkiksi ammatti-identiteetti. Kun näistä myllerryksistä kasvaa ulos, ihminen on todennäköisesti löytänyt peruskatsomuksensa, jotka kestävät koko elämän. Muutaman vuoden takaiset, tärkeiltä tuntuneet kuvat ja symbolit ovat silloin kuluneet ajatuksista pois. 

Ehkä tästä kehityksen vimmaisuudesta johtuu, että moni katuu nuorena ottamiaan tatuointeja. Käsivarren kuva kyllästyttää tai tuntuu peräti vieraalta, mutta ihoa ei vaihdetakaan pois yhtä helposti kuin huoneen tapetteja.

Ongelman yleisyydestä kertonee se, että Jyväskylässä osuin liikkeeseen, joka mainostaa näyteikkunassaan tatuointien poistoa. Kauppapaikka on keskellä kaupunkia, joten ilmeisesti palvelulla on kysyntää. 

Poistaminen on mahdollista laserin avulla, mutta se ei ole helppoa eikä halpaa.

Nettisivuillaan liike kertoo, että yksi käsittelykerta maksaa hoitopakettien koosta riippuen 127–160 euroa. Suurin osa tatuoinneista lähtee haalistumaan 3–5 kerran jälkeen ja poistumaan noin 8–12 kerran jälkeen. Joskus vaaditaan vieläkin enemmän hoitokertoja.

Katuvaisille tarkoitettu palvelu.

Sähköasentaja oli pahassa paikassa

On harvoja yhtä autuaallisia tunteita kuin huojentuminen. Esimerkiksi sähköasentajat tuottavat tätä huojentumisen tunnetta. Heidän ansiostaan kotiin saadaan lämpöä ja valoa ja laitteet alkavat toimia.

Riittävä elämisen taso riippuu monenlaisten hilavitkutinten maailmassa melko harvoista asioista. Nokian vesikriisi osoitti, että kaikkein tärkeintä on vesihuolto. Lähes yhtä tärkeitä ovat sähkö ja kulkukelpoiset maantiet. Niillä pärjätään pitkälle.

Niin että tervetuloa sähköasentaja! Jokainen käyntisi on tuonut elämään jotain hyvää.

Sähköasentaja kohtaa työssään myös elämän päinvastaisen puolen. Joskus hänen tehtävänään on kytkeä sähköt pois.

Tuttu asentaja kertoi koskettavasta tapauksesta. Perheenäiti pyysi, että jos vähän viivyttelisit pois kytkemistä, niin saan valmistettua puuron lapselle.

Sellainen viivytys sallittiin.

Satua ei ole tarkoitettu uskottavaksi

Monesti valehtelijaa syytetään satujen puhumisesta. Syytöksen esittäjä ei kuitenkaan välitä siitä, mitä sadulla oikeasti tarkoitetaan, tai hän ei edes tiedä.

On novelleja, romaaneja, vitsejä ja runoja. Satu on taas jotain muuta. Sillä ei ole mitään tekemistä valheen kanssa siitä nimenomaisesta syystä, että satuja ei ole koskaan kerrottu totena. Ehkä tämä on sadun kaikkein tunnistettavin piirre. Kukaan aikuinen ei edes kuvittele, että sen tapahtumat olisivat tapahtuneet reaalimaailmassa.

Eläinsadut ovat lyhyitä kertomuksia, joiden eläimet ilmentävät inhimillisiä ominaisuuksia, kuten viekkautta tai hyväuskoisuutta. 

Ihmesadut sijoittuvat epämääräiseen aikaan tai paikkaan. Niissä on nimeltä mainitsemattomia kuninkaita, prinsessoja, köyhiä poikia ja tyttöjä. Ne tapahtuvat olipa kerran -maailmassa. Henkilöillä voi olla yliluonnollisia ominaisuuksia, eläimet puhuvat ja taikaesineillä on tärkeä merkitys. 

Novellisadut ovat muuten ihmesatujen kaltaisia, mutta niistä puuttuvat fantasia-ainekset. Niissä on romanttisia rakkauskertomuksia, jännityskertomuksia rosvoista ja murhamiehistä, ja tarinoita nokkelasti selvitetyistä tilanteista.

Pilasadut kertovat kepposista, joita nokkelat lähimmäiset tekevät, tai kommelluksista, joita sattuu yksinkertaisille. Hölmöläissadut kuuluvat niihin niin kuin myös vitsiin huipentuvat kaskut.

Raamattu on kirjakokoelma ja laaja valikoima erilaisia tyylilajeja. Siellä on myös yksi satu eli kertomus siitä, kuinka puut lähtivät voitelemaan itselleen kuningasta.

Arvoituksellista kannettavaa

Kaupungilla kävellessäni osuin nuoreen naiseen, joka istui kivirappusilla nuorehkon miehen seurassa. Naisella oli sylissään täysimittainen ihmisen luuranko. 

Ehkä olisi pitänyt heittäytyä jutulle ja kysyä, mistä hän oli saanut luurangon ja mitä hän sillä aikoi. Ei tarvitsisi tässä ihmetellä. 

Tai ehkä vastaus olisi ollut lattea ja olisin menettänyt sen myötä hyvän arvoituksen.

Pääsiäistä edeltävällä viikolla tuntemani mies kantoi kylänraitilla ihmisen kokoista puuristiä. Hän oli enemmän kaltaisiani, ja kummasti tunsin myötätuntoa hänen vastarintaliikkeelleen. Saman viikon torstaina joku tuli kaljakantamuksensa kanssa kaupasta ulos.

Takavuosina linja-autoasemaa vastapäätä oli kukkakauppa, joka oli avoinna kellon ympäri. Kun ovesta ulos tuli puoliyön jälkeen kukkapuskan ostanut mies, heräsi välttämättä kysymys, millaista ihmissuhdedraamaa siinä selviteltiin. Vai oliko kyse silkasta rakkaudesta?

Taivaalle töllistelyä

Salama iski suuren puun säpäleiksi seurakuntamme kesäkodilla. Puun vieressä ollut enkeliveistos tärveltyi samalla niin pahasti, että se jouduttiin poistamaan.

Käsittääkseni enkeli oli muotoiltu moottorisahalla, ja siinä mielessä se oli käsityötaidon mestarinnäyte.

En ole väittänyt ihmisten enkeliuskoa vastaan. Minulle sopii, että se on jollekulle tärkeää, mutta itse en ole nähnyt enkeleille käyttöä. Uskon, että Jumala voi suojella ihmisparkoja muutenkin.

Veistos on kaikesta huolimatta mietityttänyt minua. On kiusannut, että enkelin katse ja ojennetut kädet olivat kohti taivasta. 

Jos ajatellaan, että enkeli on turvaamassa ihmisiä tai ilmoittamassa jotain tärkeää, katse ei voi olla pilvien suuntaan. Jos kädet viittilöivät taivaalle, ne ovat poissa apua tarvitsevasta ihmisestä. Lapset tarvitsevat taluttavia käsiä täällä alhaalla, ei korkeuksissa johon pienet eivät yllä. Jos enkeli kertoo ihmisille jotain tärkeää, hän ei voi samaan aikaan tuijotella aivan toisaalle. 

Mielessäni on ollut helatorstain raamatunteksti:  "Ja kun he Jeesuksen etääntyessä vielä tähysivät taivaalle, heidän vieressään seisoi yhtäkkiä kaksi valkopukuista miestä. Nämä sanoivat: 'Galilean miehet, mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle?'"

Ehkä tuon voisi kääntää vielä terävämmin: "Mitä te siinä taivaalle töllistelette?"

Maailman kaikki tyhjillään olevat purkit

Kävelin sunnuntaina Tampereen Keskustorin halki, joka oli täyttynyt peräkonttikirppiksestä. Ihmiset haluavat eroon tarpeettomista tavaroistaan, joten onhan se kauniimpaa yrittää toimittaa niitä eteenpäin kuin täyttää niillä kaatopaikkoja.

Minä en edes harkinnut ostaa mitään. En tarvitse mitään, minulla on mielestäni kaikki. Paitsi ehkä kirjoja mahtuu vielä. Monenlaista roinaa voisin heittää pois, kuten kelvottomat kuivamustekynät.

On monia muitakin ihmisiä, jotka eivät kaipaa lisää tavaroita. Bruttokansantuootteen kannalta se on turmiollista, sen välttämättömyydestähän koko ajan hoetaan. Se pelastaa meidät, se pelastaa Suomen!

En kuitenkaan ostanut mitään, minä, paikalleen juuttuneen kulutuksen ongelma. Autollakin ajaa vielä monta vuotta.

Torilta päästyäni mietin, onko merenrannalla enemmän hiekanjyviä kuin maailmassa on tavaroita. Ovatko maailmankaikkeuden tähdet lukuisampia kuin ihmisen valmistamat esineet? Riittäisivätkö edes valtameret siihen, että niiden vedellä täytettäisiin maailman kaikki tyhjillään olevat purkit? Missä ovat turistit, joiden paljous ostaa matkamuistomyymälät tyhjiksi?

Kuka ostaa tämän kaiken?

Kansasta puolet terapiassa, puolet terapeutteina

Siviilielämään siirtyneitä huippupoliitikkoja kannattaa seurata puolueeseen katsomatta. He ovat olleet näköalapaikoilla. Politiikasta vapauduttuaan he ovat päässeet ajattelemasta seuraavia vaaleja ja puolueensa menestystä. Enää ei tarvitse puhua propagandaa omiensa puolesta.

Kun Annika Saarikko oli vielä politiikassa, hänen puheensa olivat korviini herttaista löpinää. En kannattanut, en vastustanut. 

Nykyään Saarikko on Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön johtaja. Hänen Helsingin Sanomissa julkaistu laaja haastattelunsa oli täynnä asiaa. Sen pääajatus oli, että nuorten ahdistusta ei voi ratkaista lisäämällä loputtomasti terapeutteja. Sen sijaan on puututtava ahdistuksen syihin.

Minunkin mielestäni terapeutteja tarvitaan, mutta he eivät tosiaan voi olla yleinen ratkaisu aivan kaikkeen. Sellaista maailmaa ei ole, että heitä riittäisi joka paikkaan. Niinpä olen muokannut Stanislaw Jerzy Lecin ajatelman uuteen muotoon: "Mikä hyvinvointivaltio onkaan se, jossa toinen puoli kansasta on terapiassa ja toinen puoli terapeutteina."

Saarikko ei jää pelkäksi valittelijaksi, vaan osoittaa yhden ratkaisun, joka vaikuttaa pätevältä. Hän kehottaa katsomaan opintojen laatuun, esimerkiksi siihen, että korkeakoulujen täytyy lisätä lähiopetusta. "Se on huomattavasti tehokkaampi keino kuin terapiapalveluiden lisääminen."

Taustalla on tosiasia, että korkeakoulut ovat lisänneet etäopetusta, vaikka samaan aikaan nuorten ahdistusongelmat ja yksinäisyys ovat kasvaneet.