keskiviikko 22. toukokuuta 2024

Virkeä lapsi ja reipas vanhus

On sanoja, jotka yhdistetään tiettyihin ihmisryhmiin. Sana ihana oli miehiltä täydessä boikotissa, kunnes Antero Mertaranta teki huudollaan "Ihanaa, leijonat ihanaa" siitä lievästi sallitun, mutta edelleenkin se on miesten suusta kuultuna harvinainen sana.

Jos kuulee jonkun ihmisen aloittavan vastauksensa tai reagointinsa lähes huomaamattomalla sanalla "Apua!", voi olla varma siitä, että kyseessä on nainen. Miehet mutisevat epämääräisiä tai mongertavat "tota noin". Kaikki ihmiset niinkuttelevat, ja kohtuullisesti käytettynä se on tarpeellinen sana, vaikka sitä moititaan. Sillä ostetaan aikaa. Varsinkin radiossa se auttaa, sillä radiohiljaisuus saa äkkiä vaihtamaan kanavaa.

Sanoja "pirteä" tai "virkeä" ei käytetä lapsista. Ne ovat sanoja, joilla arvioidaan vain vanhuksia. Enintään juuri tervehtynyttä lasta voi kutsua pirteäksi.

"Reipas" on taas yksinomaan lapsille omistettu sana. Tuntuisi loukkaavalta jouduttaa vanhuksen kulkemista sanomalla, että tulepas sieltä reippaasti. Sana paljastaa myös piiloasenteita. Kun rippikoulussa oli mukana lapsityötaustaisia vastuunkantajia, muistutin heitä siitä, että nuorten kanssa "reipas" on unohdettava kokonaan. Se viestii alitajuisesti, että nuoria pidetään vajaamittaisina ihmisinä. Kuulijat ymmärtävät, että tuo tuossa uskoo olevansa ihmisenä meidän yläpuolellamme.

maanantai 20. toukokuuta 2024

Valheen viisi versiota

Uusin kirjallinen löytöni on saksalainen Daniel Kehlmann. Hänen romaaninsa Maineen aion lukea muutaman kuukauden kuluttua toistamiseen. Maineen yksi luku sai muistamaan, millaiset kirjat ahdistavat. Enemmän kuin monstereita, hirviöitä ja yön hyeenoja kammoan kertomuksia, joiden aiheena on valhe.

James Dickeyn Syvä joki päättyy siihen, että tarinan ytimessä ollut valhe jää voimaan. Jokin paakku jää nielemättä, eikä totuus tee vapaaksi. 

Olli Jalosen erinomainen Stalker-vuodet on jonkinlaisen kolmoisagentin elämäntarina, jonka jännitys perustuu siihen, jääkö tekijä ihmissuhteidensa valhemaailmasta kiinni. Siinäkin tuntuu paakku.

Kammottavin teos on Emmanuel Carréren Valhe. Päähenkilönä on lääkäri, joka ei koskaan valmistunut oikeaksi lääkäriksi. Peittääkseen opintojensa keskeyttämisen hän rakensi ympärilleen monimutkaisen kulissin, joka sai jopa hänen perheensä uskomaan hänen ammattiinsa. Joka aamu hän lähti työhön viettääkseen päivänsä moottoriteiden taukopaikoilla. Illalla hän palasi kotiin niin kuin olisi muka ollut töissä. Lopulta kulissien sortuminen johti äkilliseen katastrofiin, jossa päähenkilö surmasi puolisonsa, lapsensa ja omat vanhempansa.

Pahinta on, kun näkee romaanien todellisuutta ympärillään. Suuren laman vuosilta muistan paikallisen tarinan perheenisästä, joka lähti aina aamuisin työhön, vaikka työpaikkaa ei enää ollut.

Nykymaailman isot otsikot taas tuovat mieleen Solovjevin, jonka mukaan Antikristuksen maailmassa valhe jäljittelee niin taitavasti totuutta, ettei niitä kahta voi erottaa toisistaan.

lauantai 18. toukokuuta 2024

Tavoitteetonta kuljeskelua

Tampereen Hämeenkatu oli täynnä hyväntuulisia ihmisiä niin kuin olisi ulkomailla ollut. Oli leppeä suviehtoo. 

Kävelin Keskustorin läpi, joka on meneillään olevan Kirkon juhlat -nimisen tapahtuman keskuspaikka. Torilla puhuttiin aidon tuntuisesti toivosta eikä jauhettu niitä somen ikuisia kirkkoaiheita. Meno vaikutti hyvältä, ja ihmisiä oli koolla kunnollinen määrä. Äänentoisto oli erinomaista toisin kuin toissa talven Helsingin Via Crucis -tapahtumassa, josta lähdin kesken pitsalle kyllästyneenä neljään eritahtiseen kaikuun. Kuulija haluaa, että voi kuulla. 

En kuitenkaan jäänyt jäänyt seuraamaan Katja Ståhlin juontamaa keskustelua. Katselen televisiostakin vain jalkapalloa, ja mieluummin luen viisaiden ajatuksia kuin kuuntelen heidän korokepuheitaan.

Tapasin muutaman tutun, kuten seurakuntamme fiksulta vaikuttavan uuden kirkkoherran. Hän on muuttamassa oman seurakuntansa alueelle. Sillä tavoin papin pitää tehdä, jos vain on mahdollista.

Olin hieman myöhässä, mutta muuten olisin voinut mennä jalkapallopeliin Tammelan stadionille, joka oli kirjaimellisesti täyttynyt yli kahdeksasta tuhannesta ihmisestä. Edellisessä kotipelissä olin. Siellä kaikki oli siistiä ja toimivaa kuin isojen futismaiden huippupeleissä, vaikka tietysti hieman pienempää. Istumapaikkani oli kentän reunalla. Ei ollut juoksuratoja luomassa välimatkaa. Nurmi oli hienossa kunnossa, ja sellaisena se pysyy syksyn kurasateille saakka. Sehän puute siinä tietysti on, ettei se muovimatto tuoksu ruoholle, muttei voi mitään. Suomi on liian lähellä jääkarhujen asuma-alueita. Sallitaan tämä.

torstai 16. toukokuuta 2024

Häpeän kysymystäni meikäläisistä ja heikäläisistä

Häpeän sitä, että kun luin Slovakian pääministerin Robert Ficon ammutuksi tulemisesta, ensimmäisiin kysymyksiini kuului, oliko hän meikäläisiä vai heikäläisiä. Juuri näin pirullista on väkivallan logiikka. Se imaisee vastustajansakin huomaamatta omaan peliinsä. Se tarttuu ajatuksiin kuin liima, ja siitä on vaikea päästä irti. 

Kun joku surmataan, uhri on aina meikäläinen. Tappaminen on vastoin sitä asioiden hoitamisen tapaa, johon minä uskon. Voisi tunteilla siitä, että myös Robertin kaltaisten isä on aikanaan kuuluttanut ylpeänä, että vaimoni on juuri synnyttänyt poijjaan ja nyt meillä on ihmisen taimi varjeltavana. Ei kuitenkaan tarvitse mennä tällaisiin yhteisinhimillisiin tunteisiin. Tappaminen on kyllin kammottavaa muutenkin.

Jopa väkivallan ajatuksella leikkiminen on vaarallista. Kun elämä menee ammuskeluksi, kaltaiseni häviävät aina. Meikäläisten elämänmenetelmillä ei pärjätä tällaisessa maailmassa. Väkivallan laajetessa ja kiihtyessä meikäläisten ainoa osallistumisen tapa on ammutuksi tuleminen.

Edelleen uskon epämuodikkaasti Martin Luther Kingin sanoihin: "Tänä avaruusalusten ja kauko-ohjattujen ammusten aikana meidän on valittava luopuminen joko väkivallasta tai luopuminen olemassaolosta."

tiistai 14. toukokuuta 2024

Suotta ja tarpeellisesti opittua

Oltiin koolla vanhojen lukiokavereiden kanssa. Minun lisäkseni paikalla oli kaksi diplomi-insinööriä, yksi ekonomi ja yksi yliopistossa matematiikkaa opiskellut. 

Tietovisassamme kysyttiin toisen asteen yhtälön ratkaisukaavaa. Ilman sen ulkoa osaamista lukion pitkää matematiikkaa olisi ollut mahdotonta läpäistä. 

Vuosikymmenten jälkeen kukaan ei muistanut kaavaa eikä myöskään ollut tarvinnut sitä työssään. Yksi oli törmännyt siihen opettaessaan matematiikkaa omille lapsilleen.

Laskinten yleistyminen selittää jotain, mutta kyse on myös siitä, että koulussa on aina opetettu taitoja, jotka ovat tarpeellisia ainoastaan koulunkäynnin kannalta. 

Musiikin tunnilla olen oppinut piirtämään nuottiavaimen, vaikka jo silloin olisi pitänyt tietää, ettei minusta tule säveltäjää. Kemian opettaja pakotti opiskelemaan ulkoa alkuaineiden jaksollista järjestelmää. Se tuntui järjettömältä jo silloin, ja sitä se on ollut. Uskonnossa taottiin päähän Paavalin matkoja, vaikka saarnat ja rippikoulutunnit ovat syntyneet ilman niitä.

Toisaalta on paljon sellaista, minkä merkitystä en aikanani tajunnut. Historian vuosilukuja tarvitaan. Ranskan vallankumous vuonna 1789 ja Suomen itsenäistyminen vuonna 1917 auttavat ratkaisevasti jäsentämään maailmaa. Vieraiden kielten vähäisestäkin osaamisesta on ollut hyötyä, ja ollakseni uskottava kirjoittaja minun on tiedettävä, ettei aggressio ole agressio eikä naiivi ole naivi. Ehkä voin vielä googlata sen tiedon, että Ruanda on Afrikassa, mutta menee toivottomaksi, jos joudun googlaamaan myös Afrikan.

Millä keinoin voisi arvata, mitä kaikkea oppimaansa tarvitaan vielä vuosikymmenten kuluttua? Siinäpä se. Pätevää keinoa ei ole.

sunnuntai 12. toukokuuta 2024

Tahdon sanoa sen äänettömästi

 Äitienpäivään liittyy paljon makeutta, joka minun suussani tuntuu liian makealta. Olen karumpien sanojen ystävä. Tämä on persoonakysymys, ei merkki oikeassa tai väärässä olemisesta.

Tämä rippikoulupojan äitienpäiväruno teki kuitenkin niin vahvan vaikutuksen, että julkaisen sen tässä. Ehkäpä kaksi viimeistä riviä tekivät minuun vaikutuksen. Runo on odottanut esille pääsemistään 19 vuotta.

Niin paljon haluan tehdä vuoksesi 
mutta silti sen kuin meen
jälleen kaipaan todella luoksesi
mutta taas tyhmyyksiä teen
haluan olla mies sanojeni takana 
mutta suuni liehuu kuin tuulessa lakana.
En tiedä kuinka sen tekisin
pakotanko itseni siihen väkisin.
En tiedä mitä olen kerennyt sanoa
ja niitä haluaisin anteeksi anoa.
Rakastan sinua äärettömästi
mutta tahdon sanoa sen äänettömästi.

perjantai 10. toukokuuta 2024

Cannibal Corpsea kuulemassa

En ole isommin harrastanut muusikoiden tai bändien bongailua. Olen ollut kolmesti Neil Youngin konsertissa, mutta yllättävämpää lienee se, että olen käynyt kuuntelemassa Cannibal Corpsea paikallisesti hyvin tunnetun Hevi-Penan kanssa. Tyylillisesti bändi luokitellaan death metaliin. Ensimmäinen keikka oli Jyväskylän Lutakossa, ja sillä reissulla meillä oli muutakin matkaseuraa. Kaksi muuta keikkaa on ollut kotikulmilla Tampereella.

Mistään muusta musiikkitapahtumasta en ole saanut niin paljon apuja kuin Cannibal Corpsen keikoista. Hevin ystävien kanssa on syntynyt erinomaisia keskusteluja. Joku minua ennen tuntematon on muutamassa sekunnissa purkanut pappeihin liittyviä käsityksiään. On ollut riemastuttavaa kuulla, kuinka joku hevariksi esittäytyvä on tunnustanut, että Corpsen äärimmäisyyteen hän ei aivan kykene.

Lisäksi Hevi-Penalle ja minulle on syntynyt yhteinen juttu, joka yhdistää meidät elämän loppuun saakka.

On ollut hienoa seurata, että miesvaltainen, mustiin pukeutunut hevikansa käyttäytyy konserteissa kaikin puolin moitteettomasti. Seinäjoen tangomarkkinoilla taitaa olla toisenlaista. Vaatetukseltani olen eronnut hevareista, mutta kukaan heistä ei ole katsonut minua pitkään. Olen saanut olla sellainen kuin olen, ja se on aina yhtä vahva armon kokemus.

Entä mitä sanoisin Cannibal Corpsen musiikista? Vakiovastaukseni on tämä: joskus täytyy käydä pohjalla.