Kaikkea roinaa ei halua heittää pois

Vanhan takkini taskusta löysin rypistyneen paperin, jossa oli tämä sanaluettelo: 
jugurtti, viilit, rasvaton maito, muu maito, mehu, margariini, nakit, lihatuotteet, karjalanpiirakat, pulla, leipä, kirsikkatomaatit, banaanit, mandariinit tai klementiinit, viinirypäleet, perunat, pakastekeitot, kahvi, suodatinpussit, hiutaleet, makeiset, vessapaperi. 

Se ei ollut minun käsialaani.

Päätin säilyttää.

Kun vainajat ovat menneet, he eivät tule takaisin.

Eivätkä kuolleet enää kirjoita. 

Ei uskovainen vaan enemmin myöntyväinen

Moni kristillisen vakaumuksen ihminen vierastaa sitä, että häntä kutsutaan uskovaiseksi. Sanaan liittyy merkillinen, vaikeasti selitettävä sivuvivahde, ikään kuin ajatus, että olisi niin kuin amerikkalainen fundamentalisti, jolle maapallo on 6000 vuoden ikäinen.

Joskus sanat kuluvat niin, että ne on vanhentuneina vedettävä käytöstä. Uskovainen on sitä.

Mikä olisi pätevämpi sana? - Joku käyttää sanaa uskova. Se on kenties hieman parempi. Ainakaan se ei kelpaa yhtä hyvin haukkumasanaksi.

Kristitty tuntuu jo kohtalaisen hyvältä, vaikka siinäkin on ongelmansa. On epäselvää, mitä sillä lopulta tarkoitetaan. Ovathan ne amerikkalaiset fundamentalistitkin kristittyjä, vaikka uskovat suomalaisten mielestä kovin oudolla tavalla.

Olen sympannut sanoja luterilainen tai evlut. Se kertoo pohjoisesta, graniitin harmaasta ja vakaasta elämänasenteesta, joka ei lupaa kohtuuttomia eikä määrittele ihmistä liian tarkasti. Vaikeutena voi olla sanan liiallinen avaruus. Jopa suomalaiset ateistit ovat ainakin jollain prosentilla luterilaisia, kun ovat kerran tässä kulttuurissa eläneet.

Viime aikoina olen miettinyt keksimääni uudissanaa myöntyväinen. Olisikohan siitä laajempaan käyttöön? Sopisiko se kuvaamaan positiivisen asenteen ihmistä, jolle uskovaisuus tuntuu liian aktiiviselta sanalta? Myöntyväinen saattaisi kertoa siitä, ettei oikein muuta voi, kun oma epäusko on ruvennut horjumaan liian usein.

Toistaiseksi en tiedä, mitä mieltä olen. Mietin tässä vielä.

Tulee sekin aika, ettei ole kiire

Koko maailma ei ole kiireinen, ja joskus se on surullista. Liikkeen hitaus voi kouraista syvältä.

Kenttäratsastaja Tuisku Lamberg oli Englannissa suorittamassa kouluratsastuksen osakoetta, kun muutaman sadan metrin päässä sijainneella maastoesteellä tapahtui onnettomuus: "Kyllähän se pysäyttää, kun näkee, kuinka hoito­henkilökunta menee kiireellä paikalle ja palaa hitaasti takaisin."

Rupesin miettimään, olenko ollut vastaavassa tilanteessa. – Ainakin kerran.

Lahden tiellä ambulanssi ajoi pillit soiden ohitseni. Jonkin ajan kuluttua sama auto tuli rajoitusten mukaista vauhtia takaisin. Mustalla autolla ei sitten ole kiire kumpaankaan suuntaan.

Nopeimmat kuolevat ensin.

Valheita ja videonauhureita

Tiedän monen olevan niin täynnä Venäjää, ettei jaksaisi enää yhtään. Siitä huolimatta mainostan Mihail Šiškinin kirjaa Sota vai rauha. Se on kooltaankin kohtuullinen, vain parisensataa sivua. Moni on suositellut sitä. Minä suosittelen lisää.

En ole edes puolivälissä, mutta jo nyt nostan esiin kaksi näkökulmaa.

Ensimmäisessä luvussa Šiškin kirjoittaa vakuuttavasti valehtelemisen turmiollisuudesta. Se saastuttaa yhteiskuntaa kuin homesieni. Valehtelija tietää kuulijansa tietävän, että hän valehtelee. Myös kuulija tietää, että valehtelija tietää. Kukaan ei kuitenkaan sano mitään, ja tyhjää puhetta vain tulee ja tulee.

Toiseksi Šiškin kirjoittaa siitä, että videonauhuri oli tärkein siihen syy siihen, miksi Neuvostoliitto hävisi kylmän sodan. Panssareita oli yllin kyllin, mutta Hollywood-tartuntaa levittäviä videokasetteja vastaan ei voitu mitään. 

Elokuvien juonet eivät erityisemmin kiinnostaneet katsojia, mutta vaatteet, huonekalut, ruoka ja autot tekivät nälkiintyneeseen ja rutiköyhään kansaan järisyttävän vaikutuksen. Ihmiset olivat väsyneitä kuulemaan valheita hyväenteisestä tulevaisuudesta. Sen sijaan haluttiin lopultakin elää. 

Kirjan loppuluvut ovat nykypäivän analyysia. Odotan innokkaasti.

Kolme parasta ruokapaikkaa

Toritapaamisessa kävimme ensin läpi jalkapallokisat. Sen jälkeen sain tehtäväksi vuorollani kertoa, mitkä ovat elämäni parhaat ruokailukokemukset. Vastaukset rajoitettiin ulkomaihin.

Tuli mieleen Ruotsista Norrköping. Sinnehän yleensä mennään vain siitä syystä, että jos haluaa ajaa Tukholmasta etelään, Norrköpingiä ei voi kiertää. Niinpä en odottanut ruokapaikasta ihmeellisiä. Ei muuta kuin maha täyteen ja menoksi. Kala-ateria yllätti kuitenkin täysin. Opin jälleen kerran, että parasta ei välttämättä saa sitä etsimällä. Se vain tulee kun on tullakseen.

Toinen kokemus on Pariisista. En muista ruokalajia enkä edes sitä, ruokailimmeko vai olimmeko pienemmällä tauolla. Tarjoilija oli kuitenkin ihmeellisen taitava jonglööri. Hän oli jättikantamuksia kuljettaessaan suoraan sirkuksesta. Edes keittiön ja salin välillä olleet portaat eivät hidastaneet menoa. 

Kolmantena on intiaanitori Perun Cuscosta. Kansanravintola oli ulkosalla telttakatoksen alla, ja väkeä oli paljon. Taisin olla ainoa ulkomaalainen lounasta syömässä, ja ehkä se aiheutti saamani myötätunnon. 

Ruoka oli tavallisen hyvää perulaista ruokaa, yllättävän samanlaista kuin Suomessa. Oli ainakin perunaa ja lihansuikaleita. Tulin annoksesta aivan täyteen ja olin jo kiittämässä ja lähtemässä pois, kun intiaaninainen kauhaisi kaupanpäällisen. Siitä ei kehdannut lähteä pois. Vieläkään en käsitä, miten sain kaiken ahdettua sisääni.

Perustason ravintola.

Saattaen vaihdettava

Ratapihalla olen lukenut junanvaunun kyljestä melkeinpä runolliset sanat "Saattaen vaihdettava". Hetken miettimisen jälkeen ymmärtää helposti, että tällä varoituksella merkittyä vaunua ei saa päästää rullaamaan vapaasti. Tyhjät vaunut saavat hieman kolahtaa toisiaan vasten, mutta esimerkiksi vaarallisten kuormien kanssa on oltava varovainen. Saattaen vaihdettavaa vaunua pitääkin siirtää ratapihalla veturiin kytkettynä perille saakka.

Entäpä miten on lasten kanssa? Milloin on irrotettava ja sallittava heidän rullata omillaan?

Tietysti raja on joissakin asioissa aiemmin ja joissakin myöhemmin. Ei ole mahdollista, että ennen täysi-ikäisyyden päivää nuoren päätösvalta olisi nolla ja syntymäpäivän aamuna täydet sata.

Jokin viisaus on kuitenkin Juha Miedossa, joka kertoi ensimmäisestä ajatuksestaan, kun hänen vaimonsa oli kuollut ja hänestä oli tullut kahdeksanvuotiaan yksinhuoltaja: "Minulla tuli siinä samas, kuin taivahalta, selkeä ajatus, että eressä on kymmenen vuoren projekti. Poika on nyt kahreksan, kymmenen vuoren päästä hän on kahreksantoista; sinne hänet pitää saattaa, se on nyt tärkeintä minulle, sen mukahan mun pitää asiani järjestää."

Mustajärven Paten arkinen ylistys

Pate Mustajärven kappale Loput päivät on julkaistu hänen kuolemansa jälkeen. Se on vaikuttavimpia lauluja, joita on tehty elämän viimeisinä päivinä tietoisena kuolemansa läheisyydestä. 

Ensimmäisiä kuulohavaintojani Patesta oli Popedan versiointi vanhasta lastenlaulusta Mörri Möykky. Kaverini soitatti sen jonkin kuppilan levyautomaatista. Ympärillä istuneet miehet jaksoivat hyvin kolme soittokertaa, mutta viides oli jo liikaa.

Samoihin aikoihin kaveripiiriini kuulunut 19-vuotias tyttö oli liftannut Popedan keikkabussin kyytiin. Hän kertoi koko bändin olleen mukavia ihmisiä. 

Mustalahden Juhan version Popedan Yöstä saan soimaan päässäni milloin tahansa. On ollut helppo sanoa, että Kuuma kesä on maailman paras kesäbiisi. Kaikki muut tulevat kaukaa perässä.

Uudemmassa tuotannossa on paljon hyviä kappaleita, mutta menisi tylsäksi, jos alkaisin luetella niitä. Joukossa on myös muutama laulu, joka saa vaihtamaan äkkiä radiokanavaa. Kersantti Karoliina on yksi niistä.

Olen nähnyt Paten livenä vain kerran. 

Vaikuttavinta hänessä on hänen juurevuutensa. Hän on aina ollut kotoisin Tampereen Ikurista. Koskaan hän ei ole kuvitellut itseään suuremmaksi kuin on. Popeda on pysynyt Popedana, kokoisenaan. Aitous on juuri tätä.

Suomalaisista rocktähdistä olisin varmaankin tullut parhaiten toimeen juuri Pate kanssa. Olisimme ymmärtäneet toisiamme jo pelkästä katseesta. Meillä olisi ollut hyvät jutut.