Satua ei ole tarkoitettu uskottavaksi

Monesti valehtelijaa syytetään satujen puhumisesta. Syytöksen esittäjä ei kuitenkaan välitä siitä, mitä sadulla oikeasti tarkoitetaan, tai hän ei edes tiedä.

On novelleja, romaaneja, vitsejä ja runoja. Satu on taas jotain muuta. Sillä ei ole mitään tekemistä valheen kanssa siitä nimenomaisesta syystä, että satuja ei ole koskaan kerrottu totena. Ehkä tämä on sadun kaikkein tunnistettavin piirre. Kukaan aikuinen ei edes kuvittele, että sen tapahtumat olisivat tapahtuneet reaalimaailmassa.

Eläinsadut ovat lyhyitä kertomuksia, joiden eläimet ilmentävät inhimillisiä ominaisuuksia, kuten viekkautta tai hyväuskoisuutta. 

Ihmesadut sijoittuvat epämääräiseen aikaan tai paikkaan. Niissä on nimeltä mainitsemattomia kuninkaita, prinsessoja, köyhiä poikia ja tyttöjä. Ne tapahtuvat olipa kerran -maailmassa. Henkilöillä voi olla yliluonnollisia ominaisuuksia, eläimet puhuvat ja taikaesineillä on tärkeä merkitys. 

Novellisadut ovat muuten ihmesatujen kaltaisia, mutta niistä puuttuvat fantasia-ainekset. Niissä on romanttisia rakkauskertomuksia, jännityskertomuksia rosvoista ja murhamiehistä, ja tarinoita nokkelasti selvitetyistä tilanteista.

Pilasadut kertovat kepposista, joita nokkelat lähimmäiset tekevät, tai kommelluksista, joita sattuu yksinkertaisille. Hölmöläissadut kuuluvat niihin niin kuin myös vitsiin huipentuvat kaskut.

Raamattu on kirjakokoelma ja laaja valikoima erilaisia tyylilajeja. Siellä on myös yksi satu eli kertomus siitä, kuinka puut lähtivät voitelemaan itselleen kuningasta.

Arvoituksellista kannettavaa

Kaupungilla kävellessäni osuin nuoreen naiseen, joka istui kivirappusilla nuorehkon miehen seurassa. Naisella oli sylissään täysimittainen ihmisen luuranko. 

Ehkä olisi pitänyt heittäytyä jutulle ja kysyä, mistä hän oli saanut luurangon ja mitä hän sillä aikoi. Ei tarvitsisi tässä ihmetellä. 

Tai ehkä vastaus olisi ollut lattea ja olisin menettänyt sen myötä hyvän arvoituksen.

Pääsiäistä edeltävällä viikolla tuntemani mies kantoi kylänraitilla ihmisen kokoista puuristiä. Hän oli enemmän kaltaisiani, ja kummasti tunsin myötätuntoa hänen vastarintaliikkeelleen. Saman viikon torstaina joku tuli kaljakantamuksensa kanssa kaupasta ulos.

Takavuosina linja-autoasemaa vastapäätä oli kukkakauppa, joka oli avoinna kellon ympäri. Kun ovesta ulos tuli puoliyön jälkeen kukkapuskan ostanut mies, heräsi välttämättä kysymys, millaista ihmissuhdedraamaa siinä selviteltiin. Vai oliko kyse silkasta rakkaudesta?

Taivaalle töllistelyä

Salama iski suuren puun säpäleiksi seurakuntamme kesäkodilla. Puun vieressä ollut enkeliveistos tärveltyi samalla niin pahasti, että se jouduttiin poistamaan.

Käsittääkseni enkeli oli muotoiltu moottorisahalla, ja siinä mielessä se oli käsityötaidon mestarinnäyte.

En ole väittänyt ihmisten enkeliuskoa vastaan. Minulle sopii, että se on jollekulle tärkeää, mutta itse en ole nähnyt enkeleille käyttöä. Uskon, että Jumala voi suojella ihmisparkoja muutenkin.

Veistos on kaikesta huolimatta mietityttänyt minua. On kiusannut, että enkelin katse ja ojennetut kädet olivat kohti taivasta. 

Jos ajatellaan, että enkeli on turvaamassa ihmisiä tai ilmoittamassa jotain tärkeää, katse ei voi olla pilvien suuntaan. Jos kädet viittilöivät taivaalle, ne ovat poissa apua tarvitsevasta ihmisestä. Lapset tarvitsevat taluttavia käsiä täällä alhaalla, ei korkeuksissa johon pienet eivät yllä. Jos enkeli kertoo ihmisille jotain tärkeää, hän ei voi samaan aikaan tuijotella aivan toisaalle. 

Mielessäni on ollut helatorstain raamatunteksti:  "Ja kun he Jeesuksen etääntyessä vielä tähysivät taivaalle, heidän vieressään seisoi yhtäkkiä kaksi valkopukuista miestä. Nämä sanoivat: 'Galilean miehet, mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle?'"

Ehkä tuon voisi kääntää vielä terävämmin: "Mitä te siinä taivaalle töllistelette?"

Maailman kaikki tyhjillään olevat purkit

Kävelin sunnuntaina Tampereen Keskustorin halki, joka oli täyttynyt peräkonttikirppiksestä. Ihmiset haluavat eroon tarpeettomista tavaroistaan, joten onhan se kauniimpaa yrittää toimittaa niitä eteenpäin kuin täyttää niillä kaatopaikkoja.

Minä en edes harkinnut ostaa mitään. En tarvitse mitään, minulla on mielestäni kaikki. Paitsi ehkä kirjoja mahtuu vielä. Monenlaista roinaa voisin heittää pois, kuten kelvottomat kuivamustekynät.

On monia muitakin ihmisiä, jotka eivät kaipaa lisää tavaroita. Bruttokansantuootteen kannalta se on turmiollista, sen välttämättömyydestähän koko ajan hoetaan. Se pelastaa meidät, se pelastaa Suomen!

En kuitenkaan ostanut mitään, minä, paikalleen juuttuneen kulutuksen ongelma. Autollakin ajaa vielä monta vuotta.

Torilta päästyäni mietin, onko merenrannalla enemmän hiekanjyviä kuin maailmassa on tavaroita. Ovatko maailmankaikkeuden tähdet lukuisampia kuin ihmisen valmistamat esineet? Riittäisivätkö edes valtameret siihen, että niiden vedellä täytettäisiin maailman kaikki tyhjillään olevat purkit? Missä ovat turistit, joiden paljous ostaa matkamuistomyymälät tyhjiksi?

Kuka ostaa tämän kaiken?

Kansasta puolet terapiassa, puolet terapeutteina

Siviilielämään siirtyneitä huippupoliitikkoja kannattaa seurata puolueeseen katsomatta. He ovat olleet näköalapaikoilla. Politiikasta vapauduttuaan he ovat päässeet ajattelemasta seuraavia vaaleja ja puolueensa menestystä. Enää ei tarvitse puhua propagandaa omiensa puolesta.

Kun Annika Saarikko oli vielä politiikassa, hänen puheensa olivat korviini herttaista löpinää. En kannattanut, en vastustanut. 

Nykyään Saarikko on Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön johtaja. Hänen Helsingin Sanomissa julkaistu laaja haastattelunsa oli täynnä asiaa. Sen pääajatus oli, että nuorten ahdistusta ei voi ratkaista lisäämällä loputtomasti terapeutteja. Sen sijaan on puututtava ahdistuksen syihin.

Minunkin mielestäni terapeutteja tarvitaan, mutta he eivät tosiaan voi olla yleinen ratkaisu aivan kaikkeen. Sellaista maailmaa ei ole, että heitä riittäisi joka paikkaan. Niinpä olen muokannut Stanislaw Jerzy Lecin ajatelman uuteen muotoon: "Mikä hyvinvointivaltio onkaan se, jossa toinen puoli kansasta on terapiassa ja toinen puoli terapeutteina."

Saarikko ei jää pelkäksi valittelijaksi, vaan osoittaa yhden ratkaisun, joka vaikuttaa pätevältä. Hän kehottaa katsomaan opintojen laatuun, esimerkiksi siihen, että korkeakoulujen täytyy lisätä lähiopetusta. "Se on huomattavasti tehokkaampi keino kuin terapiapalveluiden lisääminen."

Taustalla on tosiasia, että korkeakoulut ovat lisänneet etäopetusta, vaikka samaan aikaan nuorten ahdistusongelmat ja yksinäisyys ovat kasvaneet.

Kitinäaiheiden maksimointia (hymiö)

Syyskuu on valmistautumista monenlaiseen surkeuteen. Niinpä kokosin yhteen kaikki mahdolliset valituksenaiheet. Ne on sitten käsitelty kertaheitolla. Hymiö. Tuli tällainen lista:

Synkkyys lisääntyy, ja taskulampusta ovat patterit lopussa. Puut pudottavat lehtensä, ja kynnöspellot ovat rumia. Aamuisin ei yhtään huvita. Sienestäessä hiukset ovat täynnä hirvikärpäsiä. Linnut muuttavat etelään, ja hirvet pomppivat tielle. Eihän täällä ole enää muita kuin variksia.

Sataa, sataa, satamistaan sataa. Ensin on kuraa ja sitten sohjoa. Ulkona ei tarkene teepaidassa, ja lopulta on puettava pitkät kalsarit. 

Jalkakäytävillä kaatuillaan ja autot törmäilevät. Tuulilasia täytyy raaputtaa. Talvirenkaat on laitettava alle, ja niiden rapinaa joutuu kuuntelemaan huhtikuulle saakka. Junat ovat myöhässä, ja bussipysäkillä on vilu.  

Pakkaset purevat, ja pikkulasten pukemisessa on hirveä vaiva. Talvi on liian pitkä. Taloa pitää lämmittää, ja sähkön hinta nousee. Joka tykkää hiihtämisestä, tulkoon kolaamaan ensin meidän pihalta lumet. Flunssat kiertävät nenästä nenään. 

Mopopoikien pärinöistä ei voi valittaa someen. Kaupallinen joulu alkaa liian aikaisin, ja halloween on Amerikan trendipösilöille. Isänpäivä on tavaratalojen keksintö, ja musta perjantai on älyttömintä mitä maailmassa on. Jouluna en syö lanttulaatikkoa.

Kaiken maailman kitisijät valittavat turhista asioista. Olisivat vain hiljaa, koska on lottovoitto syntyä Suomeen.

Tuoreita marjoja ei saa mistään. Seuraavaa kesälomaa joutuu odottamaan kokonaisen vuoden, ja sitten sekin on taas ohi.

Ennakkoluulojen tarpeellisuudesta

Luostarissa pidetyn Saarikoski-seminaarin alkajaisiksi Valamon opiston rehtori kertoi luostarielämän periaatteista. Ne olivat kaikin puolin hyviä.

Yhdessä kohdin hymyilytti. Rehtori kertoi, että ihmisiin pitää suhtautua ennakkoluulottomasti. Ja meillä kun oli alkamassa Pentti Saarikoski-seminaari!

Saarikoski oli oman aikansa megajulkkis. Ihmisillä oli hänestä mielipide, vaikka häntä ei olisi lainkaan luettu. Hän oli yhtä kuuluisa kuin nykyään Käärijä tai Kimi Räikkönen. Saarikoski oli maineeltaan juopporenttu runoilija, ja tämä maine on seurannut häntä tähän päivään saakka. 

Seminaarin osallistujat tunsivat Saarikoskea paljon keskimääräistä enemmän. Siitä huolimatta ennakkoluulonsa oli heilläkin. Veikkaan vain harvan tienneen vaikkapa sitä, että Saarikoski oli aktiivinen penkkiurheilija, joka vielä viimeisinä vuosinaan harrasti maastohiihtoa.

Kukaan ei ole vapaa ennakkoluuloista. On jopa hyväksi, että meillä on poliisia, rehtoria, pappia tai runoilijaa koskevia ennakkokäsityksiä. Filosofi puhuisi esiymmärryksestä tai hermeneuttisesta kehästä. Ne ovat maailmassa elämiseksi välttämättömiä. Ne auttavat edes alkeellisesti suhtautumaan, kun vielä ei tiedä.

Kukaan ei ole vapaa edes rodullisista ennakkoluuloista. Vai kuka väittää, ettei Pariisin metrossa tunnu turvalliselta, jos vieruspaikalla on hieno madame, oikea dame âgée?

Ennakkoluulot ovat vaarallisia vasta sitten, kun ei uuden tiedon pohjalta suostu muuttamaan käsityksiään.