Aamuyöllä juoma lorahti väärään lasiin

Tapahtui aamuyöstä. 

Lapsi oli syntynyt tai ei ollut syntynyt, mutta joka tapauksessa isällä oli sellainen väli, että hän saattoi lähteä hetkeksi sairaalasta vaikkapa syömään jotain. Vähän yli neljän aamuyöstä hän käveli sairaalan alakertaan. 

Sämpyläautomaatti oli tyhjä. Nälkä muljahteli vatsassa. Mä pyörryn tähän ellen nukahda.

Sanotaan, että valvottu yö vastaa lähes promillen humalaa. Mies ei ollut ehkä täydessä ajokunnossa, mutta väsymys ei näy alkometrissä. Oli pakko mennä.

En tiedä minne se isä tai isäkokelas lähti. Jollekin yöasemalle kuitenkin. Ulkona huurusi.

Hän meni huoltamon ovesta sisään, pääsi tiskille ja aikoi ostaa mehun, sämpylän ja jugurtin. Sitten hän otti kahvikupin ja juomalasin.

Näin hän muisteli: "Otin tiskillä olevasta kahvipannusta kahvia ja kaadoin sen... kaadoin sen kahvin siihen... juomalasiin. Olin kai niin surkean ja repaleisen oloinen, kun kahvi meni kupin sijasta mehulasiin, että se kassalla ollut viisikymppinen nainen antoi uuden juomalasin ja kaatoi ostamani mehun siihen. Sitten se otti kupin kädestäni ja kaatoi taas kahvin siihen ja sanoi että... olisko parempi näin päin." 

Ei se armo tämän kummempaa ole. Jumalankaan.

Aamuyön näkymä.

Jumalakeskustelua santsikupin edellä ja jälkeen

Jumaluusopilliset oivallukset syntyvät tietysti kirjojen äärellä, mutta myös kadunkulmassa tai yhteisessä pöydässä, johon on istuutunut tutun seuraan.

Niin kuin tämäkin tapaus, kun olin vanhan kaverin vierellä Hämeenkadun kahvilassa. Puhuttiin niitä näitä, kuten uusimmasta sähkörättäristä, joka oli juuri esitelty Pariisin autonäyttelyssä.

Mutta pian hän tahtoi puhua Jumalasta. Sellaisiakin keskusteluja ihmiset haluavat käydä. Hän sanoi, että hänelle Jumala on ikuinen arvoitus.

Sanoin hakevani santsikupin. Ehkä se oli vain tekosyy, jotta saatoin välissä ajatella.

Palattuani pöytään sanoin: "Minulle enemmänkin salaisuus. Sellaisena kiusaa enemmän. Ja pitää valppaana."

Tekoäly on ruvennut deittailemaan

Olen juuri lukenut, että työelämässä huippujen rekrytointi on muuttunut nopeasti. Jo nyt tekoäly tarkastaa tekoälyllä tehtyjä työhakemuksia, eikä ansioluettelolla ole enää niin suurta merkitystä kuin aiemmin.

Vauhti on lujaa. Työpaikkojen hankinnan jälkeen vuorossa on parisuhteiden hankinta.

Eilisessä lehdessä kerrottiin helsinkiläisestä Emma Nurvalasta. Hän oli havahtunut siihen, että deittisovelluksessa vastapuolen käyttämät lauserakenteet ja reagointityyli vaikuttivat epäilyttäviltä. Niinpä Nurvala päätti kysyä suoraan, vastasiko toinen hänelle tekoälyllä. Mies myönsi asian.

Viime aikoina Nurvala on yleensäkin huomannut, että tekoäly on uinut deittailukentälle yhä syvemmin.

Ihmisen puutteen tunnistaa eritoten imartelusta, joka tulvii kliseitä. Vastapuoli saattaa tarttua viestiin keinotekoisen oloisesti, esittää muka terävän ja vitsikkään kysymyksen. Jokainen kirjain, piste ja pilkku on oikealla paikallaan, ja viestit vilisevät ajatusviivoja.

Kun myös Emma Nurvalan kaltainen nainen alkaa käyttää tekoälyä, suhteiden kehittely alkaa muuttua varsin kiinnostavaksi: tekoäly yrittää iskeä teköälyä. Se on ruudulta seurattavaa pingispeliä.

Siitä ihmisen sopii lähteä puuhailemaan omiaan: vanhan kaverin kanssa kahville, puutarhatöihin tai kirjaston lehtilukusaliin. Punttisalikaan ei olisi huono vaihtoehto.

Pantse Syrjän kanssa alakoulun juhlissa ovivahtina

En ole koskaan siirtänyt kirjoittamisiani tekoälylle enkä aiokaan siirtää. Sen sijaan olen välillä turvautunut alihankintaan. Minullahan on se onni, että tuntemieni ihmisten valikoima on laaja ja monipuolinen.

Tällä kertaa päästän ääneen Sähköasentajan, josta olen muutenkin kirjoittanut viime aikoina. Hän kertoi, että hänen tyttärensä O. ja Pantse Syrjän poika olivat olleet samalla alakoulun luokalla.

Koululla järjestettiin keväällä perinteiset pimeän karkotusjuhlat. Tapahtuma oli tarkoitettu vain koulun senhetkisille oppilaille. Aikaisempina vuosina oli ollut järjestyshäiriöitä, kun entiset oppilaat olivat tulleet häiriköimään tilaisuutta. 

Niinpä vanhempainyhdistys vetosi saadakseen vapaaehtoisia järjestysmiehiä oppilaiden vanhemmista. Sähköasentaja ilmoittautui heti, ja paikalle saavuttuaan hän huomasi, että  myös paremmin Eppu Normaalista tunnettu Pantse Syrjä oli tullut ovivahdiksi.

Kesken illan yritti poikajoukko tulla sisään, mutta heidän aikeensa torpattiin. Pihalla pojat kuuluivat huutavan kavereilleen, ettei sisälle kannattanut pyrkiä, koska portsareina olivat O:n isä ja Pantse.

Ovivahdeille kelpasi nauru.

*  *  *

Olen ennenkin kertonut Syrjän perheen sattumuksista. Yksi tarina on Martti Syrjästä huoltoasemalla ja toinen linja-autoon kiivenneestä poikien äidistä Kirsi Kunnaksesta.

Parikymppistä neuvomassa, tai sitten ei

Monissa syntymäpäivähaastatteluissa sankarilta on kysytty, mitä hän sanoisi 20-vuotiaalle itselleen. 

Ehkä nokkelin lukemani vastaus on se, että hän olisi neuvonut ostamaan mahdollisimman paljon Nokian osakkeita ja myymään ne ennen vuosituhannen vaihdetta, kun niiden kurssi oli korkeimmillaan.

Oma vastaukseni on latteampi. Neuvoisin, että oikeana hetkenä pitää antaa periksi. Kun opiskellessa silmäluomet alkavat lurpsahdella, on viisasta luovuttaa, koska väsyneet aivot eivät ota vastaan eivätkä muutenkaan toimi. Silloin ei pidä kysyä, miten vielä jaksaisi vaan miten voisi levätä elpyäkseen jälleen.

Toisaalta se 20-vuotias itse ei välttämättä kuuntele hyviäkään suosituksia. Ne tulevat ihmiseltä, joka on syntynyt toisenlaiseen maailmaan, ja vaikka neuvot ovat hyviä, ne kenties vain estävät tekemästä hyödyllisiä virheitä, joita ihminen tarvitsee oppiakseen elämää.

Juuri eilen Helsingin yliopiston valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen puhui viisaita. Hän ei sanoisi mitään, vaan kysyisi, onko nuorella jotain kerrottavaa. Kuudenkymmenen vuoden kokemuksella Ojanen tuumaili näin: "Tähän ikään mennessä en ole koskaan joutunut hankaluuksiin korvieni takia, mutta ajoittain suuni takia."

Kolmijalkainen hevonen

Silloin tällöin kuulin lapsena aikuisten suusta lauseen, joka oli kenties tarkoitettu lohdutukseksi, tai sitten se oli vähättelyä, jolla he välttivät ottamasta lasten suruja vakavasti. He sanoivat: "Pieniä ovat lasten murheet."

Tunsin toivottomuutta lauseen kuullessani. En mitenkään osannut väittää vastaan.

Varmaan lapsen murheet voivat olla pieniä, mutta pieni on myös niiden murheiden kantaja. Suuret ihmiset voivat selviytyä suuristakin suruista.

Aikuisten vähättelyä muistellessani mieleeni tulee muuan aamu, kun en vielä ollut koulussa. Ehkä se oli lokakuuta, ainakin valot olivat päällä. Vanhemmat olivat poissa, kenties he olivat töissä. Siihen maailmanaikaan lapsia uskallettiin jättää ja myös jouduttiin jättämään joksikin aikaa yksin.

Olin vanhempien petaamattomassa vuoteessa ja leikin kolmella muovihevosellani. Yksi oli valkea, toinen oli ruskea ja kolmas oli musta.

Siltä valkealta hevoselta katkesi jalka.

En tiedä, olenko ikinä ollut elämässäni yhtä lohduton, niin harmaan surullinen kuin nähdessäni valkean muovihevoseni, nyt kolmijalkaisen. Satamaton sadepilvi oli laskeutunut minuun. Mieleni oli täynnä kohmeista rapaa.

Intiaani-sanan kilpaileva teoria

Niin kuin monet tietävät, sana intiaani perustuu Kristoffer Kolumbuksen erehdykseen. Etsiessään meritietä Intiaan Kolumbus päätyi Bahamasaarille ja luuli saapuneensa päämääräänsä. Niinpä hän kutsui tapaamiaan ihmisiä intialaisiksi, indios.

Tämä tieto pohjautuu Kolumbuksen kirjoittamaan kirjeeseen.

On kuitenkin kilpaileva teoria, jonka on esittänyt alkuaan kirjailija ja ympäristöaktivisti Peter Matthiessen. Hänen mukaansa Kolumbus kutsui tapaamiaan alkuperäisasukkaita ”Jumalan lapsiksi”, espanjaksi niños de Dios, koska Kolumbuksen mielestä he elivät kuin Jumalan lapset. Tästä sitten olisi muotoutunut in Dios ja edelleen termi indios.

Muskogee-tietäjä Bear Heart on kertonut tämän tarinan suomeksi kirjassaan Äitini tuuli. Myös Amerikan intiaaniliikkeen johtajana toiminut lakota Russel Means on pitänyt sanaa Indian parempana kuin kilpailevaa ilmausta Native American juuri siksi, että se tarkoittaisi Jumalan lapsia.

Valitettavasti Matthiessenin esittämä hellyttävä tulkinta on historiallisesti virheellinen, sillä nimitystä niños de Dios ei esiinny missään Kolumbuksen kirjoituksissa.

Toisaalta on toisaalta. On aivan pöhköä kutsua Amerikan alkuperäiskansojen jäseniä intialaisiksi. Se ei tunnu todelta. Sen sijaan puhe Jumalan kansasta osuu ainakin minun mielestäni jollain tavoin oikeaan.

Ehkä Matthiessenin teoria on niin sanottu pedagoginen valhe. Niissä on myös voimansa. Varon niiden käyttämistä, mutta joskus vähän häpeäkseni viehätyn niistä.