Älä jää ihailemaan

Olen mennyt mieluummin nuorten seuraan puhumaan tulevaisuudesta kuin vanhojen joukkoon muistelemaan menneitä. En innostu omien historioiden veivaamisesta.

Ilahdun, kun näen etukenoon kurottavaa toimintaa. Sitä oli Suomen ja Kanadan välisen pelin erätauolla. Perin harvoin näissä haastatteluissa kuulee suuria viisauksia. Yleensä vatkataan muutamaa lausetta: pitää olla huolellisempi, enemmän luistelua, lisää taklauksia, maskia maalin eteen ja irtokiekot sisään. 

Tällä kertaa äänessä oli Erik Haula. Hän oli juuri tehnyt läpiajostaan poikkeuksellisen kauniin maalin ja vieläpä joukkueen pelatessa alivoimalla.

Haastattelija pyysi kommentoimaan tilannetta, mutta Haula kieltäytyi sanomasta siitä yhtään mitään. Hänen mielestään menneitä ei muistella kesken ottelua. Ei pidä ajatella mitään muuta kuin seuraavaa vaihtoa ja kolmeakymmentä sekuntia.

Toimittaja yritti vielä, juuri tuosta alivoimamaalistahan hän oli suunnitellut kokoavansa  haastattelussa tarvittavat sekunnit. Haula ei antanut periksi: ei mitään kommenttia tehdystä maalista, mielessä täytyy olla vain seuraava vaihto. 

Liian paljon valinnanvaraa

Olen monien opettajien kanssa samaa mieltä siitä, että lapsille tarjotaan valinnanvapautta liian aikaisin.

Tietysti lasten mielipidettä voi kysyä vaikkapa siitä, pelataanko liikuntatunnilla pesä- vai jalkapalloa. Yläkoulussa voi olla jokunen valinnaisaine, ja peruskoulun jälkeen voi valita itselleen mieleistä elämänsuuntaa ja väistää sen, mikä ei lainkaan suju. 

Pahimmillaan vapaus vain ahdistaa. Tuskin olen ainoa ihminen, joka kaupan maitohyllyllä tukehtuu vaihtoehtoihin. Kun ostaa sieltä yhden purkin, ostaa kuitenkin vain yhden.

Ja miten hieno radiokanava olikaan Ylen edesmennyt Puhe. Monilla automatkoilla se vei kiinnostaviin teemoihin, joita en koskaan olisi poiminut Areenasta. Jonkun toisen keksiminä radiossa on tarjoiltu yllättäviä aiheita, joita en olisi osannut valita omin päin. 

Olen saanut kuunnella, kuinka oopperalaulaja on kertonut lampaankasvatuksesta. Minulle on annettu kirjavinkkejä, kuten Julia Korkamanin Muistin varassa. Mielipiteet ihmisistä ovat muuttuneet. Olen oppinut, että Juoppohullun päiväkirjan Juha Vuorinen on ihan fiksu kaveri ja että hieman vierastamani Hjallis Harkimo tietää yksinpurjehduksen ansiosta jotain oleellista yksinäisyydestä. 

Navigaattorikin olisi välillä hyvä unohtaa, sillä eksyessään voi päätyä kiinnostaviin paikkoihin.

Joskus nuorena törmäsin Pablo Picasson lauseeseen: "Minä en etsi. Minä löydän." Se toimii edelleen.

Isänmaallisuutta kansalaistottelemattomuuden kautta

Vuoden 1932 määräysten mukaan vainajat oli haudattava sotatoimialueelle. Talvisodan alussa Joutsenon sotasairaalassa oli kaaos. Sinne tuotiin sekä haavoittuneita että kuolleita, ja sairaalan tilat olivat täynnä ihmisiä ja ruumiita. 

Joulukuussa 1939 Joutsenon sotasairaalaan komennettu pastori Lauri Palva päätti tehdä asioille jotain. Kenties hänen päässään takoi ensin ajatus, että ei voi mitään, koska määräykset ovat määräyksiä.

Palva ryhtyi kuitenkin kansalaistottelemattomuuteen. Hänen mielestään oli kohtuutonta omaisille, että vainajat haudattiin joko taistelukentille tai rintaman lähellä oleville hautausmaille.

Lupaa kysymättä hän organisoi arkkujen teettämisen ja vainajan kuljetukset kotiseudulle. Hierarkian ylärakenteissakin joku osasi ajatella. Palva ei saanut moitteita, vaan päinvastoin häntä kiitettiin, kun hän raportoi omavaltaisista tekemisistään esikunnalle. 

Kuitenkin vasta tammikuussa 1941 päämajasta tuli yleiskäsky kaatuneiden huollosta.

Vainajien kuljettaminen oli iso ralli. Pahimpina päivinä tuhat miestä kuoli tai haavoittui. Kesäkuumalla autoa ei voinut pysäköidä, ellei samalla ottanut huomioon tuulen suuntaa. Lappeenrannan läpi sai ajaa vain yöaikaan.

Kadonneita sukulaisnimiä ja aivan uusia

Mitä nuorempien ikäpolvien kanssa on tekemisissä, sitä selvempää on, että sukulaisten nimitykset ovat katoamassa. Mistäpä lapsi ymmärtäisi enon merkityksen, jos hänellä itsellään ei ole enoa?

Sanat ovat hukkuneet myös aikuisilta. Harva tietää, että nato on aviomiehen sisar ja kyty aviomiehen veli. Vain hieman useampi ymmärtää kälyn on puolison sisareksi, veljen vaimoksi tai puolison veljen vaimoksi.  Lanko on taas puolison veli, sisaren mies tai puolison sisaren mies.

Joissakin lähteissä selitykset hieman vaihtelevat. 

Lisävaikeutena on, että monella on nykyään hyvinkin läheisiä sukulaisia, joille ei ole sanoja. Joltain huumoripalstalta olen poiminut seuraavat nimiehdotukset. Alkuperäiseen vitsiin kuului myös kuva, mutta tässä on tekstiversio.

* Kutuvaari: mummon poikaystävä.
* Varaani: vaarin tyttöystävä.
* Apikas: exän isä (oma ehdotukseni olisi johdonmukaisuuden nimissä xappiukko).
* Xanoppi: exän äiti.
* Naakka: hankala ex-puoliso.
* Semisetä: velipuolen äidin mies.

Anteeksipyytelyä mahan täydeltä

Torstaina Helsingin Sanomien peräti neljässä otsikossa mainittiin anteeksipyyntö. Suomen Lähetysseuran aiheena oli menneisyydessä tapahtunut lasten kohtelu. Mäkihyppymaajoukkueen valmentaja pyysi anteeksi ryypiskelyään (oli juonut viinaksia tyhjään vatsaan). Kansainvälinen hiihtoliitto FIS oli taas keskellä sprinttihiihdon skandaalia. Lisäksi Tytti Tuppurainen kyseli, mitä hänen pitäisi pyytää anteeksi. 

Tätä kaikkea on niin paljon, että aitous epäilyttää. Tuntuu, että anteeksipyytely on vain kriisiviestinnän oppaasta omaksuttu toimenpide.

Se kuluu käytössä ja sen ylenpalttinen viljely sekä kiusaa että huvittaa. Rajansa kaikella, myös nöyryydellä. 

Perimmiltään anteeksipyynnön tulisi olla jotain muuta kuin julkinen ilmoitus, että on nyt on tullut hölmöiltyä ja törttöiltyä. Se on aidoimmillaan jotain hyvin yksityistä ja hiljaa lausuttua. Sen varsinainen kotipaikka ei ole TV:ssä nähty tiedotustilaisuus, vaan kahden ihmisen intiimi kohtaaminen. Siihen tarvitaan myös toinen ihminen, jolta pyydetään ja jolla on antamisen valta jos siltä tuntuu. Hän lausuu armahtavan sanan, ehkä halaa, tarttuu kädestä tai ainakin katsoo silmiin. Tällainen anteeksianto parantaa oikeasti. Tuloksena on ihmeellinen rauha.

Ylimääräisiä ei ole läsnä, mutta joku tarkkanäköinen voi havaita, että sovinto on tullut heidän välilleen.
 

Pitkittäminen ei takaa laatua

Tuttu kertoi menevänsä Kansallisteatteriin katsomaan Täällä Pohjantähden alla -esitystä, joka kestää väliaikoineen kolme tuntia neljäkymmentä minuuttia. Lähihistoria tuntee pitempiäkin näytöksiä. Joskus Suomenlinnassa esitetty Taru sormusten herrasta venyi kuuteen tuntiin.

Totesimme tuttuni kanssa, että yli kolme tuntia on liian pitkä aika. Jos tekijällä on sanottavaa niin paljon, pitää kirjoittaa näytelmän sijasta romaani.

Ihmiselle luonnollinen mitta on puolitoista tuntia tai hieman lisää. 

Ei ole sattumaa, että se on jalkapallo-ottelun pituus. Kun lajin sääntöjä aikanaan rustattiin, valittavina olivat maailman kaikki ajalliset kestot. Rajattomasta valikoimasta otettiin käyttöön puolitoista tuntia. Se jaettiin kahteen osaan, joiden välissä on nakkikojukäyntiin sopiva varttitunnin tauko.

Aikasääntö on kestänyt hyvin. Ongelmana on ollut vain se, että cup-muotoisissa kisoissa on pitänyt löytää voittaja, ja siihen normaali peliaika ei ole aina riittänyt. Niinpä väsyneiden pelaajien on käsketty pelata vielä puoli tuntia. Se on ollut harvoin suurta juhlaa.

Kirkonmenoissa minulle riittäisi lyhyempikin aika. Tunnissa ehtii hyvin hartaaseen tunnelmaan. Koko Raamattua ei tarvitse lukea yhdellä kertaa, ja rukouksista ja loputtomista liturgioista on varaa lyhentää.

Hautajaisista matkaevääksi käytännön vinkki

Olisi hyvä, jos hautajaisväki saisi kotimatkalleen mukaan jonkin käytännön vinkin. Se voi olla muistutus siitä, että sohvalla makaaminen ei ole hyväksi tai että rukouksessa ihminen voi sanoa niitä asioita, joita ei saa sanotuksi oikein edes itselleen.

Joskus olen tarjonnut vahvistavaa vinkkiä käytännön demonstraatiolla. Melkein aina hautajaispaikan lähistöllä kasvaa puu tai ainakin pensas. Olen koukannut sen kautta ja taittanut havaintomateriaaliksi kymmenkunta risua.

Kun olen vuorollani noussut sanomaan jotain, olen näyttänyt kuinka helposti yksittäinen risu katkeaa. Kun sitoo kaksi risua yhteen, on aavistuksen vaikeampaa, mutta kolmen kanssa alkaa olla jo työlästä. Kun koossa on kymmenen risun nippu, katkaiseminen on melkein mahdotonta. 

Vielä olen pujottanut isoon nippuun hennon ruohonkorren. Sekin kestää katkeamatta, kun ympärillä on muita vahvempia.

Kenties lopuksi olen pyytänyt miettimään, mitä esitykseni tarkoittaisi ihmisiin sovellettuna.
Ideasta kiitokset eläinsatujen mestarille Aisopokselle.