Pahuuden mitta ja itäisen maan suuri johtaja

Näinä päivinä pahuus kirjaimellisesti vyöryy ihmisten päälle pommeina ja tulvavesinä. Törmäsinkin kysymykseen, onko koko maailmassa ketään pahempaa kuin itäisen maan suuri johtaja. Nopeasti voisi vastata, ettei taida olla, mutta pohjia myöten tarkastellen tämäkään ei ole aivan selvää. Pahuudelle kun ei ole mittayksiköitä, se ei asetu metreihin eikä kilogrammoihin. Edes uhrien lukumäärä ei ole yleispätevä mitta.

Karamazovin veljeksissä Fjodor Dostojevski luo maailmankirjallisuuden vaikuttavimman pirun. Hänen pirunsa on vähäpätöinen ja nukkavieru virkamies, joka saa Ivan Karamazovin ihmettelemään, miksi niin merkittävälle miehelle on ilmestynyt niin tyhjänpäiväinen saatana.

Dostojevskin jälkeen on huomattu pahan arkipäiväisyys. Kirjailija Vasil Grosman sanoo väkivaltakoneiston hyväksi toimineista pettureista: "Tiedättekö, mikä koputtelijoissa ja ilmiantajissa on kaikkein katalinta? Heissä oleva pahako? Ei! Kaikkein kammottavinta on hyvä joka heissä on, kaikkein surullisinta on se että he ovat täynnänsä ansioita, hyveitä. He ovat rakastavia, helliä poikia, isiä, puolisoita... He ovat kykeneviä hyvyyden, työn urotekoihin."

En ole voinut unohtaa lapsuudenkaveriani, joka repi kärpäseltä siiven irti ja katsoi, miten uhri räpiköi kardemummaputkilossa. En voi ymmärtää niitä bussin kanssamatkustajia, joista yksikään ei vastannut pyyntööni eikä halunnut etsiä paperia, jolla olisin tyrehdyttänyt nenäverenvuotoni. Tekemättä mitään he sallivat verenvuodatuksen. Tai miten arvioisin helsinkiläistä psykiatria, joka murhasi vaimonsa? Onko tuhat murhattua tuhat kertaa suurempi rikos kuin yksi murha? Onko ylipäällikkö isompi syyllinen kuin se sotilas, joka kiskaisee padosta tulpan irti? Entäpä se keskituloinen suomalainen, joka sallii sen, että köyhiltä viedään heidän apunsa "tässä taloudellisessa tilanteessa"?

Näitä pohdiskellessa itäisen maan suuri johtaja asettuu uusiin mittakaavoihin. Ehkäpä hän ei ole yhtään kummempi kuin se vähäpätöinen ja nukkavieru virkamies. Ehkäpä poikkeuksellista on vain hänen mahtinsa ja vaikutusvaltansa rajattomuus.

Laihdutuskeino tämäkin: pelaa shakkia

Shakilliset saavutukseni ovat vaatimattomat. Peli on kuitenkin tuottanut paljon ajateltavaa. Sen äärellä olen pohtinut esimerkiksi sitä, millä tavoin ihmisen älyllinen toiminta liittyy ruumiinkuntoon. Tätä puolta eivät ymmärrä edes kaikki tieteentekijät, jotka liikkuvat aiheen liepeillä.

Tiede-lehden kysymyspalstalla kasvatustieteen professori Minna Huotilainen vastasi laihtumista koskevaan kysymykseen. Hän vertasi ristisanojen tekemistä ja shakkia toisiinsa ja sanoi, että kummassakaan harrastuksessa ei voi laihtua. Jo Wikipedian lukeminen olisi auttanut. Sieltä olisi selvinnyt, että Kasparovin ja Karpovin välisen MM-finaalin aikana Karpov laihtui kymmenen kiloa. Yleisellä tasolla tiedetään, että lyhyemmissä turnauksissa pelaajien paino putoaa neljä tai viisi kiloa. 

Kilpashakkia pelataan äärimmäisessä paineessa. Toisen pelaajan lisäksi vastassa on kello. Välillä on ratkottava vaikeita tilanteita jopa kymmenen siirron ajan niin, että kuhunkin siirtoon on aikaa vain viisi sekuntia. Toisaalta yksittäiset turnauspelit kestävät kokonaisuudessaan neljä tai viisi tuntia ja turnaukset viikon tai enemmän.

Oma erikoislajinsa on kirjeshakki, jonka suomalainen maailmanmestari Pertti Lehikoinen käytti kuusi ja puoli vuotta kestäneessä finaalissa tiukimmillaan 17 tuntia päivässä useiden kuukausien ajan. Mukana oli melkoista dramatiikkaa. Eräänä aamuna Lehikoinen heräsi normaalisti, otti päivittäisen insuliiniannoksensa ja unohtui tutkimaan kiinnostavaa asemaa. Aamiainen jäi väliin, ja verensokeri laski vaarallisen alas. Maailma alkoi pyöriä ympärillä, ja hän vajosi tajuttomuuteen. Hän heräsi 4½ tunnin kuluttua siihen, että oma tytär oli sattumalta tullut käymään.

Prahasta näyteikkunan shakkinappuloita, joilla ei kuitenkaan voi kunnolla pelata.

Ateistikin kimpaantuu väitteestä ettei ole mitään pyhää

Puolalaisen aforistikon Stanislaw Jerzy Lecin mukaan ateistitkin suuttuvat siitä väitteestä, ettei olisi mitään pyhää. Esimerkkejä pyhän tunteen yleisinhimillisyydestä on helppo keksiä.

Koraanin polttaminen vaikuttaa jopa sotilasliittojen koostumukseen, ja toisaalta ateistit kavahtavat sitä, että ristisymboli tulee pilaamaan heidän alueitaan, jotka he haluavat pitää tyhjinä uskonnollisista symboleista.

Kaikkein kummallisinta on suhtautuminen valtakunnan lippuun. Oman maan kamaraa pidetään niin pyhänä, että sitä ollaan valmiita puolustamaan oman henkensä uhalla, mutta samalla lipun laskeminen maahan on saastuttanut sen ja on ollut ankarasti kiellettyä. Myös sateenkaarilipusta on tullut erityinen kangas, jota tuskin on sopivaa laittaa minkä tahansa likapyykin sekaan.

En osaisi heittää Raamattua paperikeräykseen, vaikka itse esineessä ei pitäisi olla mitään pyhää. Oleellisiahan ovat sen sisältämät sanat. Tavallistenkin kirjojen huono käsittely tuottaa minulle tuskaa, jos satun sitä näkemään. En ole tottunut siihenkään, että ruokaa heitetään pois.

Erityistä suojelusta ansaitsevia ja lähes pyhiä esineitä ovat mummon lahjoittama kello, kihlasormus tai syntymäpäivälahjaksi saatu koru. Tiettyjä tilanteita ei saa halventaa naurulla, kuten todistusten jakoa, ansiomerkkien luovutusta, presidentin esittelyä tai sotilasparaatia.

Jos näinä kevään viimeisinä päivinä oikein haluaisi rietastella, tuore ylioppilas voisi pyytää luokkatovereiltaan kirjoittamaan nimmarit ylioppilaslakin valkoiselle pohjalle. Hämmennys olisi suuri, ja kimpaantumista voisi havaita.

Ajan suunta

Joskus lapsena minua huvitti filmi, jossa ihmiset kulkivat takaperin ja kaikki tapahtui käänteisessä järjestyksessä. Toukokuussa kuollut englantilainen kirjailija Martin Amis versioi tätä ideaa teoksessaan Ajan suunta. Romaani ei ole vain vitsi, vaan lukiessani sitä aloin miettiä maailmankaikkeuden peruslakeja.

Amisin tarina alkaa kuolinvuoteelta ja jatkuu tajunnan vähittäisenä selkiytymisenä ja lääkäreiden ilmestymisenä vuoteen ympärille. Idea toimii kirjallisesti tehokkaammin kuin lapsia huvittava elokuva. Syy lienee ennen kaikkea siinä, että romaanissa kertojan tajunnallinen näkökulma on vastakkainen kuin tapahtumien. Jatkuvasti hän ihmettelee, miten on mahdollista, että tulesta syntyy mitä tahansa ja että vesi putoaa ylöspäin.

Maailmankaikkeuden lait ovat kummallisia. Tapahtumien tulkinta riippuu täysin siitä, mihin suuntaan aika kulkee. Ilman aikaulottuvuutta sammuminen on samaa kuin syttyminen, lopettaminen on aloittamista, hyvän tekeminen kärsimyksen tuottamista ja syntymä lapsen sullomista hänen äitinsä sisään.

Amisin romaani on täynnä riemastuttavia arjen kuvauksia: Mies valuttaa kaljusta päästään hoitoainetta pulloon, täyttää sen, myy aineen apteekkiin ja saa siitä rahat. Potilas tulee melko terveenä sairaalaan, koko ajan hänen kuntonsa heikkenee, kunnes hän joutuu vuoteeseen, saa tippapullot suoniinsa, hänet viedään leikkaussaliin, ja sieltä hän tulee kuolemankielissä ulos, ja lopuksi hänet toimitetaan ambulanssilla sairaalasta pois, vaikka hän mitä ilmeisimmin tarvitsisi apua.

Vuonna 1997 nuoret alkoivat ottaa puhelimen kioskireissuilleenkin

Tämä kolumni on julkaistu kirkollisen nuorisotyön Villi-lehdessä syyskuussa 1998. Näiden ajatusten mukaan elettiin pitkään, mutta lopulta oli tunnustettava tappio. Yhtenä syynä olivat ne vanhemmat, joiden mielestä heidän oli saatava nopea yhteys nuoreensa ympäri vuorokauden. Kaikki eivät olleet heidän kanssaan samaa mieltä, mutta heitä oli kuitenkin niin paljon, että vanhempien yhtenäinen linja ei ollut mahdollinen.

Nuorison kännykkäkulttuurista kertonut juttu pysäytti viime vuoden heinäkuussa. Helsingin Sanomissa kirjoitettiin: "Lotta ja Saara ovat 14-vuotiaita, ja heidän kännykkänsä soivat taukoamatta: kotona, koulussa, puistossa, kaupassa, kellarissa ja ratikassa." "Jos menen kahden minuutin keikalle kioskille, otan kännyn mukaan ja soitan Lotalle." Puoli vuotta myöhemmin ilmiötä ei tarvinnut ihmetellä lehdistä lukemalla, kun sama muoti oli ehtinyt myös Tampereen seudulle. Uudet asiat nousevat Suomenlahden rannikolla maihin ja etenevät sieltä leveänä aaltona Jäämerta kohti.

Leiriläisille jaettavaan varusteluetteloon on nykyään kirjattava tieto, että mukaan ei oteta matkapuhelimia. Muuten kukaan ei osaisi keskittyä siihen aikaan ja paikkaan jossa ollaan juuri nyt. Istuessaan laiturilla Lotta toimittaisi Saaralle pyyntöä että viitsitkö tulla sieltä yläparvelta, ottaa pyyhkeen mukaan ja mennään sitten uimaan. Lauantain iltanuotion katkaisisi tekstiviesti siitä, mitä reaaliaikaisesti tapahtuu kaupunkibileissä, kuka on juonut liikaa ja kuka on kenenkin kanssa ja vieläkö Lotan poikakaveri on tallella. Onko hengellinen elämä mahdollista enää vain luostarin hiljaisuudessa, josta on muiden ihmisten alituinen läsnäolo erityissäädöksin suljettu pois?

Kiellot ja pakkokeinot eivät kuitenkaan ole aiheuttaneet kapinaa, vaikka toisinkin voisi luulla. Seurakuntaa ei ole syytetty ahdasmielisyydestä, suvaitsemattomuudesta eikä vanhanaikaisuudesta. Päinvastoin nuoret ovat olleet samaa mieltä siitä, että elämässä tarvitaan vyöhykkeitä, joissa Säkkijärven polkka ei soi. Nuorten yhteiset tunnelmat kokosi muuan iltahartautta pitänyt poika, joka lausui viikkokausiksi mieleeni jääneet sanat: "Äänen voi tehdä kuka tahansa, mutta hiljaisuuteen tarvitaan kaikki."

Kännyköiden ongelmat nähtiin jo vuonna 2001

Tällä tavoin kirjoitin kirkollisen nuorisotyön Villi-lehden kolumnissani vuonna 2001:

Joku pohjoissuomalainen pappi valitti, että rippikoululaiset pelaavat hänen oppitunneillaan kännykän matopeliä. En ymmärtänyt ongelmaa. En käsitä sitäkään, miten on mahdollista että rippikoululaisilla yleensä on mukana omat kännykät. Eikö leirikeskuksen puhelin riitä välttämättömien asioiden hoitamiseen? Eikö jo varusteluetteloita jakaessa voi sanoa siitä, että leirille lähtiessä myös seurakunnan vastaavat leirityöntekijät jättävät puhelimensa kotiin? Eivät kai hekään koko aikaa toimita omia asioitaan, vaan keskittyvät yhdeksi viikoksi nuoriin.

Kaiken uhalla kirkon täytyy muistuttaa siitä, että kaksituhatta vuotta myöhemminkin "usko tulee kuulemisesta". Ihminen voi kohdata Jumalan vain siinä määrin kuin hän on valmis luopumaan omasta lörpötyksestään ja hölinästään. 

Niinpä rippikoulun eteen on rakennettava äänettömyyden meluvalli. On osoitettava tie siihen hiljaisuuteen, jonka puute on sveitsiläisen filosofin Max Picardin mukaan muuttanut ihmistä enemmän kuin mikään muu ilmiö. Vain oman mielen syvyydessä voidaan ratkaista suuret kysymykset, ja sinne päästään kulkemalla elämän hiljaisten eteisten läpi.

Meluvalli on rakennettava silläkin uhalla, että jokin iltapäivälehti nostaa taas otsikoita: "Seurakunta kielsi rippikoululaisilta kännykät." Vain meluvallien suojassa voidaan pelastaa kristillinen sanoma uusille sukupolville.

Mutta jos nuoret hylkäävät meidät. Jos he kääntävät selkänsä pois. Siihen en usko. Yksi rippikouluviikko on riittävä aika sen ymmärtämiseen, että ihminen voi elää vähän aikaa ilman modernia viestintätekniikkaa. Voimme kertoa nuorille, ettei matkapuhelin ole syntiä, mutta siitä huolimatta jatkuva levottomuus särkee ihmismielen. Kyllä nuoret tajuavat, että äänillä rikotaan maailmaa. Ultraääni voi surmata elävän olennon. Sen avulla murskataan myös sappikiviä.

Olen sitä mieltä, että varauksellinen linjamme oli oikea. Siitä huolimatta hävisimme tämän taistelun ja jouduimme tyytymään vaatimattomiin torjuntavoittoihin.

"Minä tulin uskooon" ei lainkaan sovi luterilaisen suuhun

Emeritusprofessorin Miikka Ruokasen uusin kirja Miten uskoa kun ei voi uskoa sai minut muistamaan, miten olen oikein ymmärtänyt kristillisen uskon tiettyjä peruskysymyksiä. Jokin oleellinen tiivistyy siihen ajatukseen, että hengellisessä julistuksessa usein kuultu lause "Minä tulin uskoon" ei lainkaan sovi luterilaiseen suuhun. Se riistää Jumalalle kuuluvan kunnian ihmiselle itselleen.

Ongelmana ei ole äkkikääntymys. Elämä voi muuttua nopeasti kuin leimahdus. Ihminen voi rakastua ensi silmäyksellä niin, että jalat putoavat alta, ja tieteellinen oivallus voi mahtua yhteen sekuntiin. 

Pikakäännöksen mahdollisen rajuuden sijasta ongelmana on se, että lauseessa "Minä tulin uskoon" ihmisestä tulee elämänvalintansa päätekijä. Hän itse tekee jotain tai on tekemättä. Luterilaisuuden mukaan ihmisellä on valinnanvapaus suhteessa ympäristöönsä, mutta jumalasuhteessaan hän ei päätä yhtään mitään. Hän voi vain ottaa vastaan. Hän ei voi käännyttää itseään epäuskosta uskoon vaikka haluaisi tehdä niin, sillä usko ei ole ihmisen oma kyky tai saavutus. Jos se olisi sitä, ihminen voisi kiitellä Jumalan sijasta itseään. Ihmisellä on se määrä uskoa, jonka Jumala on hänelle antanut.

Niinpä jumalasuhteen ratkaiseva käänne olisi ymmärrettävä toisin. "Usko tuli minuun" on luterilaisesti sanottu. "Minut tuotiin uskoon" olisi vaihtoehtoinen, kelpo ilmaus. Astetta hengellisemmin mutta kenties syvällisemmin voisi sanoa näin: "Usko vuodatettiin minuun."

Kieltämättä tämä luterilaisuuden kova ydin on epämuodikasta puhetta näinä nykyisinä aikoina, kun itsensä toteuttamisesta on tullut korkein hyvä ja ihmisen minäitte pitää kaikkialla ylintä valtaa. Omavaraiselle ihmiselle lahjan vastaan ottaminen on vaikeaa, mieluummin hän nauttisi omia suorituksiaan seuraavasta palkinnosta.