Hymyilen nuoruuteni ristin teorioille

Muistelen nuorta itseäni hyväntahtoisesti hymyillen. Rippileireillä kesätöissä tyhjensin kaiken osaamani ja oivaltamani rippikoululaisiin. Jäi vaikutelma, että he seurasivat opetustani hyvin. Tosin epäilen, että he vakuuttuivat enemmän tyylistäni kuin varsinaisesta asiasta. 

Olin vain joitakin vuosia vanhempi ja tiesin asiat heitä paremmin. Nuorethan helposti lumoutuvat ylempiluokkalaisten osaamisesta. 

Kun vuorossa olivat pitkäperjantain asiat, selvitin lunastuksen ja sovituksen käsitteet. Kävin läpi myös Anselm Canterburylaisen loogiset päätelmät. Luultavasti nuoret olivat hetken aikaa ymmärtävinään sen, minkä he myöhemmin tykkänään unohtivat. 

Vuosien kuluessa väsyin teorioihini. 

Oli kaksi mullistavaa löytöä. Ensin brasilialainen teologi Leonardo Boff kysyi, miksi Jumalan pojan piti syntyä maailmaan ja elää täällä yli kolmekymmentä vuotta, jos vain yksi päivä oli ratkaiseva. Eikö pelkkä perjantaivierailu olisi riittänyt tai pidennetty viikonloppu pääsiäisen saamiseksi mukaan? Oliko hänen muu elämänsä vain rekvisiittaa?

Toinen löytö oli se, että kokonaiskirkko ei ole koskaan määritellyt ristinkuoleman merkitystä. Sen on sallittu jäädä avoimeksi. Niinpä aloin siirtyä johonkin sellaiseen ajatukseen, että ristinkuolema on ratkaisevan tärkeä ja että enempää ei tarvitse sanoa. Tyhjentävä selitys vain riistäisi ristiltä sen varsinaisen merkityksen. Jumalalla on salaisuutensa.

Mitä vähemmän ymmärtää, sitä tärkeämpää tärkeä on.

Heikki Marilan maalaus.

Hiljaisen viikon huudot

Hiljainen viikko ei ole niin hiljainen kuin sen otsikko kertoo. Sopivasti yllytettynä kansa valitsi huutoäänestyksessä Kristuksen sijasta Barabbaan. Puhuttelevin huuto kuullaan ristiltä, kun Jeesus elämänsä viimeisiksi sanoiksi huusi kovalla äänellä.

 

Ihmisen alkuhuuto on kaikilla kielillä yhteinen. Kiinalainen ja grönlantilainen tunnistavat vastasyntyneen ensimmäisen rääkäisyn samalla tavoin.

Myöskään ihmisen tuskanhuuto ei vaihtele kielestä toiseen. Yksin jäädessä taustat, lähtökohdat ja kulttuurit menettävät merkityksensä. Äidinkielellä ei ole väliä. 

Alkuhuuto kouraisee lähellä olevia ja jättää elämän pituisen jäljen. Kärsivän huuto yössä syöpyy kuulijan muistiin. Joskus huuto voi olla myös vaikenemista. Jos on koettanut repiä virran tempaamaa ihmistä vedestä ylös, tuskin voi milloinkaan unohtaa otteesta kirvonnutta kättä. 

Joka sattui olemaan Golgatalla todistamassa Jeesuksen kuolemaa, muisti ikuisesti hänen huutonsa. Myös hänen kasvonsa jäivät mieleen. Ei ole ihme, miksi Edvard Munchin taulu tekee niin vahvan vaikutuksen. Sen näkeminen on riittävä syy matkustaa Osloon, jonka maisemat näkyvät maalauksen taustalla.

Yhden kerran ihmisen alkuhuuto on tavallaan myös sävelletty. Se avaa Jaakko Löytyn levyn Sinisen syvyys.

 

Edvard Munch: Huuto

Kuinka vakavasti uskontunnustus on otettava?

Uskontunnustus kuuluu jokaiseen kastetoimitukseen.  

En ole tavannut epäasiallista protestointia, mutta kaikki muut vaihtoehdot ovat olleet käytössä. Joku on vain mykkänä hiljaa. Joku toinen liikuttelee äänettömästi huuliaan, ja joku kolmas mutisee epämääräisiä. Pappi on tyytyväisin, kun ollaan aidosti äänessä. 

Käytetyimpiä kuvia uskontunnustuksesta on ymmärtää se kuuta osoittavaksi sormeksi. Se ei ole uskomisen kohde, vaan se ainoastaan osoittaa uskon suuntaan. Sen sisältönä on kieltämättä joukko asioita, mutta se ei ole samanlainen listaus kuin luettelo Euroopan pääkaupungeista.

Uskontunnusta voi verrata Maamme-laulu toiseen säkeistöön. Hyvällä omallatunnolla voi laulaa "sun kukoistukses kuorestaan kerrankin puhkeaa" riippumatta siitä, mitä ajattelee valtionvelasta. Se on myötätunnon ilmaus sille uskon perinteelle, jonka mukaan kirkoissa on eletty. Yksityiskohdat kuuluvat enempi spesialisteille, mutta maallikko voi olla suurpiirteisempi.

Uskontunnustus voidaan myös laulaa. Siihen tarkoitukseen on kaksi virttä (167 ja 171). Ehkä lauluversioon olisi helpompi liittyä. Monesti tutun virren kohdalla vaitonainenkin osallistujajoukko ikään kuin ryhdistäytyy. 

Uskontunnustuksessa on tietysti myös se piirre, että sen avulla vanhain aikain viisaat ovat erottaneet oleellisen vähemmän tärkeästä. Jos jotain asiaa ei mainita, se ei sitten ole kovin keskeistäkään. Monet nykyajan kiista-asiat ovat sieltä tykkänään poissa viittaamassa siihen, että unohtakaa ne. 

Jokaisella kansakunnalla on huvittavat piirteensä

Huumoria välillä, jokaisella kansalla on huvittavuutensa. Aakkosjärjestyksessä luetellen:

Amerikkalaiset: pyssyt, pyssyt ja kuudesti laukeavat revolverit. 
Belgialaiset: koeta keksiä viisi kuuluisaa belgialaista, kun jalkapalloilijat unohdetaan.
Englantilaiset: Pitää syödä vain etnoruokia, koska oma maistuu Englannin kanaalilta. Vesihanoja on aina kaksi.  

Espanjalaiset: mañana on tunnetuin espanjan kielen sana.

Hollantilaiset: maailman pisin kansa asuu merenpinnan alapuolella.
Italialaiset: puhetta tulee ja tulee, käsiä myöten.
Japanilaiset: turisteina kulkevat suurissa rykelmissä valokuvaten patsaita.
Puolalaiset: Grzegorz Krychowiak on puolalainen maajoukkuejalkapalloilija. Äännä se.
Ranskalaiset: viivoitinkin muotoillaan mutkalle.
Ruotsalaiset: vessapaperia ei voi tilata ilman palavereja, joissa jokainen tulee kuulluksi.
Saksalaiset: Noudattamisen ja punaisissa valoissa seisoskelemisen intohimo. 
Tanskalaiset: Lasten äidinkielentaito on heikko, koska edes he eivät ymmärrä vanhempiensa puhetta.  Selitys on sekä paikkansapitämätön että osuva.
Venäläiset: Minkä venäläisen laitteen olet halunnut ostaa saadaksesi maailmankuulua laatua?
Virolalaiset: missään muussa maassa ei puhuta yhtä hassusti.

Panhard: ranskalainen käsitys ajokelpoisesta autosta.

Kylmä rinki rikkaan ja korkean ympärillä

Ehkä syystäkin kadehditaan rikkautta ja korkeaa asemaa. Vapauttavathan ne monista arjen vaivoista ja ahdistuksista, ja toisaalta ne avaavat ovia maailmoihin, joihin rahvaalla ei ole pääsyä. 

Joskus ovia avataan liikaakin. Tellervo Koivisto sanoi miehensä presidenttivuosista, että kahteentoista vuoteen hän ei ollut itse avannut ovia. Enää ei osannut käyttää edes tiskikonetta. Hänen miehensä puolestaan kaipasi lumitöitä.

Kansanomaiseksi pudottautuminen voi olla toivoton yritys. Englannin kuningas Edvard VIII muisteli nuoruuttaan, kuinka hän yritti osallistua opiskelutoveriensa peleihin. Hänet valittiin jopa joukkueen kapteeniksi. Hänen mukaansa oli kuitenkin harhaluuloa kuvitella, että hänet olisi hyväksytty tasa-arvoiseksi toveriksi: "Kun kuninkaalliset yrittävät olla aivan samanlaisia kuin muut ihmiset, yleisö kyllä suhtautuu heihin epäuskoisen ystävällisesti, mutta on silti vakaasti päättänyt olla hyväksymättä heitä kaltaisikseen."

Rikkauteen yhdistyvä kylmä rinki vaikuttaa myös varsin matalilla yhteiskunnan tasoilla. Muistan erään rippikoulupojan sanat, kun hän selitti toisen pojan poissaoloa: "Se on varmaan hyppäämässä laskuvarjolla. Tai sitten se on laitesukeltamassa."

Ymmärsin, että hänelle rikkaan perheen poika ei oikein kuulunut joukkoon.
 

Onko pommituksilla kohtuullista uhrimäärää?

Mieletön kärsimys on Jumala-uskon vaikeimpia kysymyksiä. Sen parhaita kuvaajia on tuntemattomaksi jäänyt mies, joka kirjoitti pastori-isälleen Stalingradista keskellä toista maailmansotaa. Hän kertoi etsineensä Jumalaa jokaisesta kranaattikuopasta ja tuhoutuneesta talosta, jokaisesta nurkasta ja jokaisen toverinsa viereltä. Talot oli tuhottu, maan päällä vallitsi nälkä ja murha, taivaalta satoi pommeja ja tulta, eikä Jumalaa vain näkynyt.

Kokemus tiivistyi sanoihin: "Ja vaikka joku Jumala olisi olemassa, niin vain siellä teidän laulukirjoissanne ja rukouksissanne, pappien hurskaissa puheissa, kellonsoitoissa ja pyhän savun tuoksussa, mutta ei Stalingradissa." 

Näitä läpi elettyjä sanoja vastaan ei voi väittää. Ketään ei pidä moittia siitä, että kärsimys on vienyt hänen uskonsa hyvään Jumalaan.

Sen sijaan suhtaudun viileämmin siihen, että ihmiset iltapalallaan TV-uutisten äärellä kauhistelevat pommitusuhrien määrää ja sanovat, että 70 000 on liian paljon ja että Jumalan pitäisi tehdä jotain (niin kuin ihminen ei itse voisi aloittaa).

Vastakysymykseni on, mikä mahtaisi olla uhrien hyväksyttävä määrä. Olisiko siedettävää, että Jumala olisi rajoittanut uhriluvun kymmenesosaan vai edellyttäisitkö pudotusta peräti 70 kuolleeseen? Olisiko sitten jo hyvä? Millaisen määrän sallisit Jumalalle, jotta etiikkasi kestäisi sen?

Vai ajatteletko, että Jumalan pitäisi kokonaan poistaa kuoleminen maailmasta? Portugalilaisen nobelistikirjailija José Saramagon mukaan se ei toimisi, ja jonkun Dostojevskin henkilöhahmon perusteella yksikin kuollut lapsi on liikaa.

Mummon lapset ovat kovilla

Täytettyään neljäkymmentä ja varsinkin viisikymmentä vuotta moni huokaisee saatuaan lapset isoiksi. Kunhan vain huojentuminen ei olisi liian varhaista. Pian alkaa huolehtiminen omista vanhemmista. Pahimmillaan elämästä tulee hermoja raastavaa piinaa.

Vanheneva isä tai äiti ei haluaisi maksullisia kotiapuja, vaan hyväksyy tukea vain omilta lapsiltaan. Kun kotiin tullaan tekemään toimintakykyarviota, vanhus kokoaa voimansa ja kiittelee tilaansa fiksummin sanoin kuin ikinä. Hän vakuuttaa pärjäävänsä, ja lapset yrittävät mutista arvion tekijälle, ettei kaikki suju niin komeasti kuin kerrotaan.

Vanhus ei muista syödä, ja kotona alkaa tapahtua outoja asioita. Tavaroita löytyy kummallisista paikoista, jotta varkaat eivät vie. On pelko, että mummo lähtee kylpytakissa pakkaseen eikä enää muista osoitettaan. Vähitellen kunto heikkenee, ja kun lasten viikoittainen huoltokäynti päättyy, vanhuksen kotiin jättäminen tuntuu heitteillejätöltä. 

On vaikeaa aloittaa keskustelua: "Kun sinä et oikein enää pärjää täällä kotona." Siihen tulee vastaukseksi jotain sellaista että "kun minä en täältä kotoani mihinkään lähde". Moni mummo tai pappa on taitava herättämään syyllisyydentunteita.

Samaan aikaan työpaikalla on kireää, eivätkä omat lapset pärjää aivan omillaan, vaikka olisi luullut. Ehkä heilläkin on jo pieniä lapsia. 

Mustekalan tavoin kakkossukupolvi joutuu lonkeroitumaan moneen suuntaan. Omasta jaksamisesta pitäisi huolehtia, ja eikä terveys olekaan aivan priimaa.

Vanhusten kriisi on myös heidän lastensa kriisi.