Hukassa sekä todennäköisyydet että suhteellisuudentaju

Heräsin yöllä sudenhetken aikaan ja vilkaisin tabletilta, vieläkö maailma oli sijoillaan.

Teki mieleni lähteä ulos, koska uutisten mukaan Etelä-Suomen taivaalla liikkui drooni. Kaikkiaan 1,8 miljoonaa ihmistä sai ohjeen pysyä kotona tai hakeutua sisätiloihin. Jos se ei ollut mahdollista, oli mentävä johonkin suojaisaan paikkaan ja tarkkailtava tilannetta.

Mietin todennäköisyyttä sille, että ulkona ollessani jokin drooni osuisi juuri minuun. En keksinyt niin pientä murtolukua. Ennemmin on syytä pelätä kaahareita, jotka ajavat päälle.

En kuitenkaan lähtenyt ajamaan uhmassani etelän niin sanotulle vaara-alueelle. Rupesin nukkumaan.

Aamulla luin, että Meilahden sairaalassa kymmenet hoitajat olivat peruneet droonien takia kokonaisen työpäivän, nykyajan epälotat. Kaksi potilasta peruutti leikkauksensa, koska ei uskaltanut lähteä ulos.

Päivä ei muutenkaan valjennut viisauden täyteisenä. Aamulehdessä oli yli yhdeksän sivua Tapparan mestaruudesta, vaikka se tulee joka kevät niin kuin voikukat pihalle, ainakin melkein. Olen miedosti Tapparan kannattaja, mutta tästä en ole tilausmaksuani maksanut.

Todennäköisyysmatematiikka on hukassa, mutta niin on suhteellisuudentajukin.

Kukaan ei voi säilyttää omaa sukunimeään

Vielä nelisenkymmentä vuotta sitten naisen oli pakko ottaa aviomiehensä sukunimi. Tämä oli silkkaa miesvaltaisuutta. Kyseessä oli myös käytännöllinen ongelma, jos nainen oli luonut uran omalla nimellään.

Nykyään miehet tapaavat suhtautua sukunimivalintaan periaatteella: "Minä pidän omani, ja sinä saat tehdä niin kuin haluat."

Melkein puolet pareista valitsee yksinomaan miehen nimen. Heistä useimmat sanovat, että varsinkin lapsiperheessä se on yksinkertaisinta.

Oman syntymänimen säilyttäminen on tasaisen vauhdin taulukolla muuttumassa ykkösvaihtoehdoksi. Vain joka kymmenennellä on kaksoisnimi, ja naisen sukunimeen päätyy perin harva mies, kaksi sadasta.

Joku haluaa eroon nolona pidetystä sukunimestään, ja joku voi suorastaan himoita tulevan puolisonsa hienoa sukunimeä. Muusikkoa voi auttaa, jos hänen nimensä sattuu olemaan Sibelius, ja Kapanen tuntuu jääkiekkoilijalta ennen kuin hän on saanut luistimia jalkaansa.

Moni perustelee sukunimensä säilyttämistä sillä, että haluaa pitää oman nimensä, siis oman. Tämä on väärinkäsitys, sillä omaa ei ole. Vaihtoehtoina ovat puolison nimi ja yleensä isän nimi. Sukunimen tarkoitus ei ole ilmaista yksilöllisyyttä vaan johonkin kuulumista. 

Tätä elämän perussääntöä väistääkseen jotkut ottavat avioituessaan uuden yhteisen nimen. Haluavatkohan he kertoa, että he eivät kuulu mihinkään, vaan ovat "saari elämän suurella merellä"?

Uuden sukunimen keksiminen on taitolaji. Luin joskus Savon Sanomista, että Inkinen ja Husso alkoivat olla Hussinkeja. Ei se ole huonokaan rakennelma, mutta koululaiset varmaan lausuvat sen omalla tavallaan.

Naurun puute kertoo vakavista oireista

Olen lukenut Lauri Viidalta Moreenin ja joskus lainaillut siitä ajatusta: "Ei suinkaan poliittista nuorisoa ole missään, seurustelevaa vain, semmoista, jolle vallankumoukset, isänmaat, jumalat, tieteet ja taiteet ovat mitä oivallisimpia tervalastuja suopalona kytevään lemmennälkään."

Jotain muutakin Viita-tietämyksestäni: Juice Leskinen on laulanut, että Lauri Viita antoi hänelle suomen kielen. Olen perillä siitä, että Viidan viimeiset vuodet olivat huonot.

Olemme maantieteellisesti läheisiä. Viita on syntynyt linnuntietä mitaten alta kymmenen kilometrin päässä nykyisestä osoitteestani. Vain järvi on siinä välissä.

Kuitenkin on tunnustettava, että tietämiseni on hataraa, ja niin aloin lukea hänen toisen vaimonsa Aila Meriluodon kirjaa Lauri Viidasta.

Kirjan puolivälissä havahduin siihen, mitä Meriluoto sanoi miehensä naurusta. Lauri Viita ei nauranut koskaan. Hän saattoi matkia naurua ja sanoa "heh heh". Kun jotain oikein riemukasta tapahtui, hänellä oli korviin asti yltävä leveä hymy, mutta hereä, syvältä purkautuva nauru kuitenkin puuttui.

Meriluoto sanoi tämän olleen oireellista. Hän ei suoraan paljastanut, mihin hän tällä viittasi, mutta tulkitsen hänen ajatelleen, että nauramattomuus oli myöhemmin puhjenneen skitsofrenian ensimmäisiä merkkejä.

Euroviisut, ilmakitarafestivaali

Euroviisuihin kunnolla perehtyneet ovat tietysti olleet selvillä, että kilpailussa käytetään taustanauhoja. Linda Lampeniuksen tapauksen myötä totuus on rävähtänyt kuitenkin niin pahasti silmille, että sitä on vaikea olla huomaamatta.

Kyse ei ole vain musiikkikappaleiden muovisuudesta, vaikka ainakin toistaiseksi ne taitavat olla ihmisen eivätkä tekoälyn valmistamia tuotoksia.

Eikä kyse ole siitä, että laulujen sijasta kilpaillaan spektaakkeleista, joissa vaatteet, vaatteettomuus, vilkkuvalot ja muut tehosteet täyttävät katsojan havaintomaailman. Musiikkia ei oikein huomaakaan. Se on mukana, koska säännöt sitä vaativat.

Kyse ei ole siitäkään, että kokonaisuus muistuttaa värjättyä kananmunaa, josta puuttuu runkorakenne ja joka pysyy koossa vain ulkokuorensa varassa. 

Sen sijaan on kyse siitä, että aitojen soittimien käyttöön on pyydettävä erikseen lupa ja että säännöllisesti tämä lupa on evätty. 

Pisteet kuitenkin Linda Lampeniukselle! Ilmeisesti hän on koko loppukilpailun ainoa esiintyjä, joka soittaa oikeasti. Äänestäisin häntä.

Huijataanko ihmistä, jos hän tietää olevansa huijattu?

Nuorista käyriä ja käppyröitä

Ovatko puheet nuorten kasvaneesta ahdistuksesta sitä ikuista ennen oli kaikki paremmin -ulinaa? – Uusimman Kouluterveyskyselyn mukaan eivät ole.

Rippikouluikäisten ahdistuksen jo alkuaan ilkeät luvut ovat tuplaantuneet vähän yli kymmenessä vuodessa. Enemmän kuin joka kolmas tyttö on ahdistunut. Koronan hellitettyä tuli hetkellinen parannus, mutta sen jälkeen luvut ovat nousseet entistä kovempaan nousuun.

Ahdistuksen kasvua on myös pojilla, mutta luvut ovat huomattavasti siedettävämpiä kuin tytöillä.

Viime vuosina myös nuorten itsemurhaluvut ovat olleet nousussa. Joka kuukausi vähintään kolme ja pahimmillaan neljä nuorta tekee itsemurhan. Rippikouluiän jälkeen poikien itsemurhat ovat huomattavasti yleisempiä kuin tyttöjen.

Prosenttiluvut ovat niin korkeita, että ne eivät laske vain lisäämällä terapeutteja, psykologeja ja kuraattoreita. Heitä ei mitenkään riitä kaikille. Täytyy keksiä jotain muutakin.

Tilastoissa on myös jotain positiivista. Itsemurhaluvut ovat kaikesta huolimatta laskeneet 1990-luvulta, ja tyttöjen kokema seksuaalinen ahdistelu on vähentynyt merkittävästi kolmen viime vuoden aikana.

Nuoret, joilla on ollut kahden viime viikon aikana kohtalaista tai vaikeaa ahdistuneisuutta.

Itsemurhaan kuolleet nuoret

Yksitoistavuotiaaan oikeudet rakentaa majaa

Olen muistellut nimimerkki "Yksitoistavuotiaan" lehtikirjoitusta kahdenkymmenen vuoden takaa. Siinä hän kuvasi ikäluokkansa elämää, jota aikuiset melkein huvikseen tai ainakin ymmärtämättömyyttään rajoittivat. 

Kirjoitus oli tällainen:

Meidän ja varmasti monen muunkin taloyhtiön ongelmana on se, että pihoilla ei yksinkertaisesti saa olla. Pihamme aikuiset ovat kieltäneet lähes kaiken, muun muassa pallon pomputtamisen, sählyn pelaamisen, kirkonrotan, ja kaikki muut pelit ja leikit, joissa juostaan. 

Muistan myös, kuinka muutama vuosi sitten minut ja monet muut naapurin lapset häädettiin hiekkalaatikolta ja liukumäestä. Ja syynä on aina se sama vanha: "Te huudatte liian kovaa!" Olemme kuitenkin tavallisia lapsia tavallisista perheistä. 

Eräänä kesänä ajattelimme rakentaa majan. Vanhemmat pyysivät kaupungilta luvan majan rakentamiseen, ja meille vastattiin myöntävästi. Mutta viikon kuluttua majan valmistumisesta taloyhtiön hallitus määräsi sen purettavaksi. Sille en vieläkään tiedä syytä. 

Aikuiset ovat kiroilleet meille ja ovat joskus jopa uhkailleet meitä kiväärillä ampumisella ja autolla päälle ajamisella. Olisimme mielellämme ulkona, mutta siihen ei ole mahdollisuutta. 

- - -

Ovatko ajat muuttuneet tuosta? Tietävätkö lapset enää, miten kirkonrottaa leikitään? Kirjoittaja on nykyään kolmenkymmenenyhden ikäinen, ja ehkä hänellä on omia lapsia. Salliiko hän heidän telmiä lasten lailla?

Onpa tämän kanssa miten tahansa, kevään parhaita merkkejä on, että trampoliini on kaivettu naapurin pihalle esiin. Lasten pomppimisen voi nähdä ja tömähtelyn voi kuulla, kun istun sisällä tuolissani ja luen Paulo Freireä, sorrettujen pedagogia.

Näppäriä juhlapäivien siirtoja

Luin juuri HS:n kolumnistin ehdotuksen, että helatorstai voitaisiin siirtää toukokuulta marraskuulle, jolloin on muutenkin ankeaa. En ole varma, oliko kirjoittaja aivan tosissaan vai ainoastaan puoliksi. Ainakaan hän ei ottanut huomioon sitä, että kirkollisesti siirto on täysin mahdoton, koska ajankohta liittyy kiinteästi pääsiäiseen.

Voitaisiin tehdä paljon, jotta kalenteri muuttuisi normin mukaiseen viikkomalliin 5+2.

Helpointa olisi siirtää itsenäisyyspäivä joulukuun ensimmäiseen lauantaihin, koska siinä ei tarvitsisi ottaa huomioon kansainvälisiä suhteita. Sen sijaan vapun siirto lähimpään viikonloppuun olisi vaikeaa, koska sitä vietetään muissakin maissa.

Kansainväliset käytännöt pitänevät myös varsinaisen joulupäivän entisillä sijoillaan, emmekä voi Suomessa yksin päättää, milloin vuosi vaihtuu ja milloin on uudenvuodenpäivä. Pitkäperjantain muuttaminen pitkälauantaiksi vaatisi kielellisistä syistä totuttelua, mutta ensimmäinen pääsiäispäivä on jo valmiiksi sunnuntaina. Pääsiäismaanantaita voitaisiin viettää heinäkuussa. Siihen yhdistettäisiin kesään tyrkytetty kansanvallan päivä, joka ei ole noussut siivilleen.

Toinen joulupäivä on melko tarpeeton, koska kukaan ei jaksa samoja ruokia kolmatta päivää. Pysykööt ihmiset kotona, bensaakin säästyy. Tapanin voisi vaihtaa sinne marraskuulle teemalla "oispa meillä joulu ainainen". Kauppiaat varmaan kannattaisivat.

Ja mitä väliä on tosiasioilla, kunhan vain saadaan jokin järjestys. Tuoreen selvityksen mukaan suomalaisten työaika on sekä viikkotunneissa että vuosittaisissa työpäivissä mitaten eurooppalaista keskitasoa. Kahden arkipyhän poisto tekisi Suomesta Euroopan niukimman maan Irlannin ja Hollannin kanssa.