Valheita ja videonauhureita

Tiedän monen olevan niin täynnä Venäjää, ettei jaksaisi enää yhtään. Siitä huolimatta mainostan Mihail Šiškinin kirjaa Sota vai rauha. Se on kooltaankin kohtuullinen, vain parisensataa sivua. Moni on suositellut sitä. Minä suosittelen lisää.

En ole edes puolivälissä, mutta jo nyt nostan esiin kaksi näkökulmaa.

Ensimmäisessä luvussa Šiškin kirjoittaa vakuuttavasti valehtelemisen turmiollisuudesta. Se saastuttaa yhteiskuntaa kuin homesieni. Valehtelija tietää kuulijansa tietävän, että hän valehtelee. Myös kuulija tietää, että valehtelija tietää. Kukaan ei kuitenkaan sano mitään, ja tyhjää puhetta vain tulee ja tulee.

Toiseksi Šiškin kirjoittaa siitä, että videonauhuri oli tärkein siihen syy siihen, miksi Neuvostoliitto hävisi kylmän sodan. Panssareita oli yllin kyllin, mutta Hollywood-tartuntaa levittäviä videokasetteja vastaan ei voitu mitään. 

Elokuvien juonet eivät erityisemmin kiinnostaneet katsojia, mutta vaatteet, huonekalut, ruoka ja autot tekivät nälkiintyneeseen ja rutiköyhään kansaan järisyttävän vaikutuksen. Ihmiset olivat väsyneitä kuulemaan valheita hyväenteisestä tulevaisuudesta. Sen sijaan haluttiin lopultakin elää. 

Kirjan loppuluvut ovat nykypäivän analyysia. Odotan innokkaasti.

Kolme parasta ruokapaikkaa

Toritapaamisessa kävimme ensin läpi jalkapallokisat. Sen jälkeen sain tehtäväksi vuorollani kertoa, mitkä ovat elämäni parhaat ruokailukokemukset. Vastaukset rajoitettiin ulkomaihin.

Tuli mieleen Ruotsista Norrköping. Sinnehän yleensä mennään vain siitä syystä, että jos haluaa ajaa Tukholmasta etelään, Norrköpingiä ei voi kiertää. Niinpä en odottanut ruokapaikasta ihmeellisiä. Ei muuta kuin maha täyteen ja menoksi. Kala-ateria yllätti kuitenkin täysin. Opin jälleen kerran, että parasta ei välttämättä saa sitä etsimällä. Se vain tulee kun on tullakseen.

Toinen kokemus on Pariisista. En muista ruokalajia enkä edes sitä, ruokailimmeko vai olimmeko pienemmällä tauolla. Tarjoilija oli kuitenkin ihmeellisen taitava jonglööri. Hän oli jättikantamuksia kuljettaessaan suoraan sirkuksesta. Edes keittiön ja salin välillä olleet portaat eivät hidastaneet menoa. 

Kolmantena on intiaanitori Perun Cuscosta. Kansanravintola oli ulkosalla telttakatoksen alla, ja väkeä oli paljon. Taisin olla ainoa ulkomaalainen lounasta syömässä, ja ehkä se aiheutti saamani myötätunnon. 

Ruoka oli tavallisen hyvää perulaista ruokaa, yllättävän samanlaista kuin Suomessa. Oli ainakin perunaa ja lihansuikaleita. Tulin annoksesta aivan täyteen ja olin jo kiittämässä ja lähtemässä pois, kun intiaaninainen kauhaisi kaupanpäällisen. Siitä ei kehdannut lähteä pois. Vieläkään en käsitä, miten sain kaiken ahdettua sisääni.

Perustason ravintola.

Saattaen vaihdettava

Ratapihalla olen lukenut junanvaunun kyljestä melkeinpä runolliset sanat "Saattaen vaihdettava". Hetken miettimisen jälkeen ymmärtää helposti, että tällä varoituksella merkittyä vaunua ei saa päästää rullaamaan vapaasti. Tyhjät vaunut saavat hieman kolahtaa toisiaan vasten, mutta esimerkiksi vaarallisten kuormien kanssa on oltava varovainen. Saattaen vaihdettavaa vaunua pitääkin siirtää ratapihalla veturiin kytkettynä perille saakka.

Entäpä miten on lasten kanssa? Milloin on irrotettava ja sallittava heidän rullata omillaan?

Tietysti raja on joissakin asioissa aiemmin ja joissakin myöhemmin. Ei ole mahdollista, että ennen täysi-ikäisyyden päivää nuoren päätösvalta olisi nolla ja syntymäpäivän aamuna täydet sata.

Jokin viisaus on kuitenkin Juha Miedossa, joka kertoi ensimmäisestä ajatuksestaan, kun hänen vaimonsa oli kuollut ja hänestä oli tullut kahdeksanvuotiaan yksinhuoltaja: "Minulla tuli siinä samas, kuin taivahalta, selkeä ajatus, että eressä on kymmenen vuoren projekti. Poika on nyt kahreksan, kymmenen vuoren päästä hän on kahreksantoista; sinne hänet pitää saattaa, se on nyt tärkeintä minulle, sen mukahan mun pitää asiani järjestää."

Mustajärven Paten arkinen ylistys

Pate Mustajärven kappale Loput päivät on julkaistu hänen kuolemansa jälkeen. Se on vaikuttavimpia lauluja, joita on tehty elämän viimeisinä päivinä tietoisena kuolemansa läheisyydestä. 

Ensimmäisiä kuulohavaintojani Patesta oli Popedan versiointi vanhasta lastenlaulusta Mörri Möykky. Kaverini soitatti sen jonkin kuppilan levyautomaatista. Ympärillä istuneet miehet jaksoivat hyvin kolme soittokertaa, mutta viides oli jo liikaa.

Samoihin aikoihin kaveripiiriini kuulunut 19-vuotias tyttö oli liftannut Popedan keikkabussin kyytiin. Hän kertoi koko bändin olleen mukavia ihmisiä. 

Mustalahden Juhan version Popedan Yöstä saan soimaan päässäni milloin tahansa. On ollut helppo sanoa, että Kuuma kesä on maailman paras kesäbiisi. Kaikki muut tulevat kaukaa perässä.

Uudemmassa tuotannossa on paljon hyviä kappaleita, mutta menisi tylsäksi, jos alkaisin luetella niitä. Joukossa on myös muutama laulu, joka saa vaihtamaan äkkiä radiokanavaa. Kersantti Karoliina on yksi niistä.

Olen nähnyt Paten livenä vain kerran. 

Vaikuttavinta hänessä on hänen juurevuutensa. Hän on aina ollut kotoisin Tampereen Ikurista. Koskaan hän ei ole kuvitellut itseään suuremmaksi kuin on. Popeda on pysynyt Popedana, kokoisenaan. Aitous on juuri tätä.

Suomalaisista rocktähdistä olisin varmaankin tullut parhaiten toimeen juuri Pate kanssa. Olisimme ymmärtäneet toisiamme jo pelkästä katseesta. Meillä olisi ollut hyvät jutut.

Nuoruuden ystävien ikävä

Tulee surullinen olo, kun katselen lakkiaisaamuna koulun pihalla toisiaan halailevia nuoria. Heillä on edessään koko ihmiselämän vaikuttavin neutronipommi. Kuluu kaksi vuotta, ja he ovat pyrähtäneet eri suuntiin, jopa ulkomaille saakka. Ilman kymmenen vuoden kuluttua koittavaa luokkakokousta he eivät tiedä edes toistensa sijaintia.

Näin he menettävät ihmiset, jotka ovat tunteneet heidän aidoimman persoonansa, kun ammatit ja urat eivät vielä ole leimanneet sitä tapaa, jolla ihminen nähdään.

Koko nuoruuden piiriä ei vain voi kuljettaa mukanaan. On tehtävä tilaa uusille asioille ja ihmisille. Kaksi tai kolme tai ehkä muutaman voi pitää kyydissään. Joillakuilla harvoilla on jokin yhteinen, säännöllisesti kokoontuva kaverijoukko, mutta välttämättä hekin hukkaavat tärkeitä ihmisiä.

Kotona käydessä isä ja äiti vievät aikaa. Myös sisaruksia on ikävä. Ei siinä ehdi rampata kaikkien haluamiensa luona. Kun tavataan aivan sattumalta, sanotaan että nähdään. Tuskin nähdään.

Työelämä vaatii omansa, ja kun tuntee olevansa omien lasten seurassa liian vähän, heidän luotaan ei ilkeä lähteä kavereitaan katsomaan. Kummisuhteet lievittävät, koska ne tarjoavat näkemiselle hyviä ja jopa mukavan pakollisia syitä.

Tšekkiläinen kirjailija Bianca Bellová sanoi sen näin: "Olen aina niin hämmentynyt, kuinka läheisiä ihmiset voivatkaan olla, kuin yhden olennon kaksi puolikasta, ja sitten heidän tiensä erkanevat ja yhtäkkiä, aivan kuin sitä läheisyyttä ei olisi koskaan ollutkaan, heistä tulee kaksi ihmistä eri kohtaloilla."

Pakanoista ja alkujorinoista

Helsingin Sanomien toimittaja Sanna Ihalainen kirjoitti suorastaan ylistävän puheen virsien tärkeydestä. Hän kiitti esimerkiksi sitä, millainen kulttuurihistoriallinen aarre ne ovat. Suurimman sanomalehden toimittajalta tämä oli harvinainen teksti.

Sen sijaan on enemmän kuin normaalia, että jokainen uskontoon liittyvä positiivinen havainto aloitetaan selittelemisellä. Ihalainen kirjoittaa: "Sanottakoon alkuun, etten ole mikään äärikristitty fundamentalisti. Käyn kirkossa häissä ja hautajaisissa, joskus jouluisinkin. Olen pesunkestävä pakana, kyyninen ateisti ja kaiken tuputuksen sekä pakotuksen kyseenalaistava anarkisti."

Miksei voi mennä suoraan asiaan ilman alkujorinoita? Toisaalta moni aloittaa myös alkoholiin liittyvän puheenvuoronsa: "En ole mikään absolutisti mutta..."

Ihalainen julistautuu myös pakanaksi. Se sopii hyvin, sillä me kaikki suomalaiset olemme pakanoita.

Pakana tulee latinan kielen sanasta paganus, joka tarkoittaa maalaista. Uudessa testamentissa se ei ole haukkumasana, vaan lähinnä tekninen termi, jolla tarkoitettiin ei-juutalaisia erotukseksi juutalaisista. Pakanakristityn käsitteellä viitattiin ennen muuta kreikkaa puhuviin kristittyihin. 

Nykyään pakana on hävinnyt kristillisestä kielestä lähes kokonaan. En kuule sitä missään, en ainakaan niin, että sillä viitattaisiin lähitienoon ihmisiin. 

Kun suomalaisissa kristillisissä piireissä puhutaan omien joukkojen ulkopuolella olevista ihmisistä, käytössä on muita sanoja, joista tavallisimpia lienevät ei-kristitty, ei-uskovainen tai ateisti.

Niin hitaasti kuin mahdollista

 Saksalaisessa Halberstadtin kaupungin eräässä kirkossa esitetään paraikaa yhtä musiikkihistorian erikoisinta kappaletta. Se on amerikkalaisen säveltäjän John Cagen teos ORGAN²/ASLSP. Merkillisen nimen viisi viimeistä kirjainta viittaavat englanninkielisiin sanoihin "niin hitaasti kuin mahdollista".

Teos on nimensä veroinen. Sen soittaminen aloitettiin erikoisvalmisteisilla uruilla syyskuussa 2001. Esityksen on määrä kestää 639 vuotta, joten se tulee loppuun soitetuksi vuonna 2640. Koska kappaletta soitetaan mahdollisimman hitaasti, sama sointu saattaa soida keskeytyksettä useita vuosia. 

Omissa rippikouluissani esitin niin ikään John Cagen musiikkia, mutta helpommin toteutettavaa kappaletta. Sen nimi 4'33" tulee sen pituudesta, neljästä ja puolesta minuutista.

Muuten täysin soittotaidottomana kykenin tähän esitykseen, koska tässä kappaleessa sen esittäjä ei tee mitään, on vain hiljaa ja aloillaan. Ensimmäisen kerran se soitettiin konserttisalissa pianolla, ja se on myös levytetty. Omaa versiotani toteutin luonnossa, pyytämällä ihmisiä kuuntelemaan neljän ja puolen minuutin ajan tuulta ja metsän puita.

Talvella kappale toimii parhaiten järven jäällä, kun yllä on tähtitaivas. Siinä ovat maailman parhaat valotehosteet.