Pyöräurheilija Saikansalo

Vanhan kirjallisuuden päivillä tein hinta–laatu-suhteella mitaten parhaan ostokseni ikiaikoihin, kun löysin Pentti Haanpään kymmenosaisen Kootut teokset. Hintaa oli kaksi euroa kappale. Kirjat olivat siistejä ja hyväkuntoisia, mutta nykymuodin mukaisia värikansia niissä ei ollut. Minä hankin kirjat kuitenkin lukemista varten. Kuvia voin katsella jossain toisaalla.

Haanpäätä ei ole täysin unohdettu. Hänen tekstiään on sovitettu elokuviksi ja näytelmiksi. Joku voi muistaa vaikkapa TV-elokuvan Pyöräurheilija Saikansalo. Se kertoo urheilijasta, joka sitoi pyöränsä köysillä saunan kattoon ja aloitti armottoman harjoittelun. Saikansalo polki kiukaan yllä riippunutta pyöräänsä, ja hänen kaverinsa heitteli alhaalta löylyä. Hän hikoili katonrajassa tuntikausia, kunnes hän lopulta putosi saunan lattialle ja ryntäsi sieltä piehtaroimaan lumihankeen. 

Haanpään novellit ovat tukkikämppien ja jätkämiesten kirjallisuutta. Hän vähät välittää draaman kaarista ja muista taiteellisuuksista. Hän vain kertoo juttuja. Niistä monet ovat epäilemättä syntyneet tupailloissa, joiden tarinan iskentää televisio ei ollut pilannut. 

Jos Haanpäästä haluaa nopean otoksen, voi ottaa luettavakseen kokoelman Jutut. Siinä on esimerkiksi tarina Amerikan kävijästä, joka kotiin palattuaan kuittasi matkansa moninaiset vaiheet toteamalla, että "oli ollut joutavan jäljillä".

Oma ostokseni oli kanneltaan apeampi kuin tämä, mutta oleellista onkin teksti.

Aikalaiset liioittelevat oman aikansa merkitystä

Ihminen liioittelee aina omaa aikaansa. Hän uskoo sen menetysten, menestysten ja käännekohtien olevan merkittävämpiä kuin ne oikeasti ovatkaan. Kun historiaa katselee, ne kaikki eivät välttämättä ole niin poikkeuksellisia kuin omassa pienessä päässään kuvittelee.

Olen lukenut Heikki Ylikankaan kirjan Aikansa rikos. Se avaa näkymiä keskiajan maailmaan. Sen ajan rikoskäytäntöjä lukiessa paljastuu, että oikeudenkäytössä ei ollut paljon vaihtoehtoja. Vaihtoehtoina olivat lähinnä oman käden oikeus ja kuolemanrangaistus. Jonkin verran määrättiin sakkoja ja korvauksia, mutta niiden tehoa haittasi ratkaisevasti perintäkeinojen niukkuus. Tuomittu jätti liian usein vain maksamatta.

Taposta ja murhasta selvisi usein sillä, että onnistui pakenemaan paikalta. Useita vuosia maanpaossa ollut tappaja saattoi kotiin palatessaan hyvinkin päästä sopimukseen omaisten kanssa kohtuullisista korvauksista, ja asiasta selvisi sillä. Murhamies saattoi päästä kunniallisiin asemiin ja oli jopa istumassa käräjiä. Varkaiden kohtalo oli tyly murhamiehiin nähden. Melko pienistäkin rikoksista joutui hirtettäväksi.

Sotaväkeen otot olivat alituinen pelon aihe. Joku surmasi mieluummin itsensä kuin lähti käymään kruunun sotia kauas Eurooppaan. Sai kuolla edes kotona. Joskus samasta talosta kutsuttiin väkeen montakin poikaa. Asialla käytiin kauppaa. Vallitsevaksi hinnaksi tuli maatalon hinta. Sen verran oltiin valmiita maksamaan siitä hyvästä, ettei joutunut kruunun sotamieheksi kaukaisille maille.

Kylähulluja, mediapersoonia ja Riukulehto

Minulle sana kylähullu ei lainkaan viittaa mielenterveyden ongelmiin, vaan yhdenmukaisuuden paineita purkavaan poikkeusihmiseen. Hän saa nauramaan ja epäilemään virallisia istumajärjestyksiä. Hän tuottaa aineistoa niille, joiden moraalitaju vaatii ravinnokseen paheksumisen kohteita. 

Kylähullut voivat sanoa totuuden silloin, kun toden puhuminen sallitaan vain heille.

Vanhassa maalaisyhteisössä oli aina kylähullunsa. Silloin ei ollut laitoksia, joihin heidät olisi voitu toimittaa. Niinpä heitä oli vain siedettävä. Olemassaolollaan he tarjosivat liikkumatilaa muillekin.

Vanhalla Venäjällä puhuttiin Kristuksen tähden houkista. Poikkeavuudessaan he muistuttivat elämän vaietuista puolista, kun tsaari ja kirkko valvoivat tarkasti sanomisen rajoja. 

Monet nykyajan mediapersoonat toimittavat kylähullun virkaa. Yksi heistä oli jämsäläinen Arto Riukulehto, jonka puolivirallisesta asemasta todistaa se, että hänen kuolemansa noteerattiin sekä sanomalehdissä että Ylellä.

Riukulehto tunnettiin siitä, että hän aina järjesti itsensä television urheilulähetysten kuviin. Hänen erityisesti suosimansa paikka oli keihäänheiton vauhdinottoradan takana. Kyse ei ollut ainoastaan hänen pettämättömästä kameravaistostaan, vaan myös siitä, että tutut kuvaajat poimivat hänet aina mukaan. 

Mistä lapset tulevat? Vaihtoehtoinen vastaus

Vanhempainilloissa olen kertonut englantilaisen kirjailijan Graham Swiftin romaanista Veden maa. Se osoittaa, että kaikessa täsmällisyydessään luonnontieteet eivät tavoita elämän perimmäisiä merkityksiä. Syvyyteen tarvitaan taiteellista tai uskonnollista ilmaisua tai niiden yhdistelmää. 

Olen aloittanut ajatuskulkuni perinteisestä kysymyksestä: "Mistä lapset tulevat?" Vastauksissa yleensä viitataan biologian suuntaan. 

Swift kulkee toista tietä. Hän kuvaa keskustelun, jonka isä kävi hieman kehitysvammaisen poikansa kanssa. Poika oli jo fyysisesti aika mies, mutta hänelle eivät asiat olleet niin sanotusti selviä. Niinpä hän kysyi syntymisen ihmettä isältään, ja tämä vastasi: "Lapset tulevat... rakkaudesta."

Mielestäni Swiftin vastaus on puhutellut vanhempia. Se tuntuu osuvan myös heidän lapsiinsa. Kerran kysyin rippikouluryhmältä, olivatko he kuulleet Swiftin teoriasta. Kahdeksan peruskouluvuotensa jälkeen he sanoivat, että tällaisesta mahdollisuudesta ei ollut koulussa lainkaan puhuttu. 

Arvaan mahdolliset vastaväitteet, jotka heräävät juttuni äärellä: mainitaan ei-toivotut raskaudet ja laiminlyödyt lapset. Myös Swift on kirjassaan selvillä elämän raadollisesta puolesta. 

Mutta sittenkin: Jospa romaanin isä on kaikesta huolimatta oikeassa. Jospa useimmat lapset syntyvät maailmaan toivottuina tai vähintään sallittuina ja jonkinlaisen rakkauden hetken jälkeen. Jospa liki lapsi tulee maailmaan jonkun rakastamana ani harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Jospa hän on rakastettu vähintään syntymänsä hetkellä ja maailmankaikkeuden uusimpana ihmisenä. - Olisihan sekin jo paljon.

Kaatumisen taito

Onpa kyseessä ollut jalkapallo- tai jääkiekkomaalivahti, kaikki jututtamani ovat olleet samaa mieltä siitä, että heidän pelipaikkansa tärkeimpiä ominaisuuksia on koota itsensä lirautuksen jälkeen. Kaikilta pääsee joskus helppo, mutta parhaat eivät romahda siihen.

 Periaate toimii muuallakin kuin joukkuelajeissa. 

Tapasin parikymppistä nuorta naista, joka kertoi löytäneensä poikaystävän. Tämä oli ammattiurheilija hieman harvinaisemmasta lajista, pikaluistelusta. Nainen kertoi itsekin kokeilleensa luistelua. Hän selitti sen tekniikkaa, mutten ymmärtänyt selityksestä kovinkaan paljon, sillä pikaluistelu on minulle liian vieras laji. Hän sanoi, ettei se ole hänenkään omansa, mutta sen sijaan hän sanoi olevansa parempi rullaluistelussa. Hän jopa opettaa sitä jossain seurassa. 

Tässä vaiheessa havahduin. Mieleeni tuli kysymys, jonka vastaus oikeasti kiinnosti minua. Kysyin häneltä, mitä hän ensimmäiseksi opettaa kun joku tulee alkeiskurssille. 

Sain kuulla, että ennen kuin ketään opetetaan luistelemaan, hänet on opetettava kaatumaan. Se on kaikkein ensimmäinen taito: ensin  polvilleen, sitten kyynärvarsien ja sitten kämmenten varaan. Ja kun on opittu kaatumaan, sen jälkeen opitaan jarruttamaan, ja vasta sitten voi oppia jotain eteenpäin menemistä eli niin sanottua varsinaista asiaa.

Ruotsissa torpataan tytärtään vihille saattelevaa isää

Ruotsin kirkossa väitellään siitä, saako morsiamen isä saatella tyttärensä vihille. Länsinaapureiden puhdasoppisuudessa on sikäli itua, että saattaminen voi viitata vanhaan miesvaltaiseen kulttuuriin, jossa nainen oli omaisuutta, ensin isänsä ja sitten miehensä. 

Ruotsalaiset taitavat kuitenkin mennä oikeaoppisuudessaan liian pitkälle. Ehkä symbolisella eleellä tarkoitetaan nykyään jotain muuta. Voihan saattaminen kertoa vaikkapa siitä, että morsiamen tärkein mies on vaihtunut tai on vaihtumassa.

Toisin kuin luullaan, saattaminen ei ole ikiaikainen, katkeamaton perinne. Nykymuodossaan sitä alkoi esiintyä Tampereen korkeudella vasta 1980-luvun puolivälin jälkeen. Ilmeisesti vanhassa, skandinaavisessa perinteessä pari on tullut alttarille kahdestaan.

Saattelijoita on ollut monenlaisia. Olen nähnyt vaihtoehdoista melkeinpä kaikki, mutten sentään edellistä poikaystävää. Mihinkään täysin sietämättömään ideaan en ole törmännyt, ja mielestäni pari saa päättää tällaiset asiat itse. Voin pappina ehdotella tai enimmillään vähän toppuutella, mutta siihen se on jäänyt ja saa jäädä.

Italialais–suomalaisissa häissä sulhasen äiti talutti poikansa alttarille. Minulle vakuutettiin, että kyseessä oli italialainen tapa. En vieläkään tiedä, uskoisinko. Sain kuitenkin jalkapallomieheltä muistoksi AS Roman huivin.

Vielä on tärkeää muistaa, että vihkimisen voi toteuttaa kirkollisesti myös äärimmäisen yksinkertaisella tavalla ilman kaikkia koukeroita. Siitäkin olen joskus kertonut.

Nasujaisten ja nahkiaisten ei pitäisi kuulua tähän aikaan

Jotkut Helsingin lukiolaiset ovat taas viettäneet nasujaisia, joissa uudet tulijat käsitellään ylempiluokkalaisten määräämillä tavoilla. Tiettävästi Tampereella tai Turussa tällainen perinne on jätetty 1900-luvulle.

Järvenpäässä lukioni aloittamiseen ei liittynyt erityisiä rituaaleja. Toisin oli, kun silloisen järjestelmän mukaisesti aloitimme neljän kouluvuoden jälkeen ensimmäistä luokkaa uudessa koulussa. Puhuttiin nahkiaisista.

Eräänä syyskuun päivänä poikien piti tulla kouluun hameeseen pukeutuneina, tyttöjen vaatetusta en muista. Yhdentoista iässä emme osanneet suhtautua määräykseen ja uhkailuun huumorilla. 

Päivä oli hameineen epämiellyttävä, vaikka en muista siinä tapahtuneen mitään sen pahempaa. Iltagaalassa oli selvempää rääkkäämistä. Näyttämön takaisessa pukuhuoneessa piti syödä väkevää pippurisekoitusta. 

Luokan pienimpien poikien oli pullisteltava saliyleisön edessä lihaksia. Pullistelin enkä tainnut lapsellisuuttani ymmärtää, että meitä nolattiin. 

Kaksi vuotta myöhemmin oli meidän vuoromme järjestää nahkiaiset, mutta juuri silloin ruvettiin katkomaan perinnettä. Tuskin oli sattumaa, että eniten traditiota vastusti opettaja, jonka oma poika oli juuri tullut ekalle luokalle. Olimme loukkaantuneita, kun emme saaneet laittaa vahinkoa kiertämään. 

En laskisi näitä nahkiaisia koulukiusaamiseksi, vaikka samasta ajatusmaailmasta molemmat nousevat. En saanut traumaa, mutta vastenmielinen olo niistä tuli. Tapahtuman merkitys jäi avoimeksi niin kuin sekin, miksi opettajat sallivat kaiken tapahtua.