lauantai 8. helmikuuta 2025

Luin kirjan enkä edes muista että luin

Suunnilleen samoihin aikoihin ilmestyi kolme erinomaista romaania, Rosa Liksomin Väylä, Olli Jalosen Stalker-vuodet ja Pirkko Saision Passio.

Väylän lehmät muistan hyvin, ja parhaiten on jäänyt mieleen Stalker-vuodet. Se osui johonkin. Passiosta en muista varsinaisesti mitään. Jonkin esineen mukana kuljettiin aikakaudesta ja paikasta toiseen.

Tuleeko kirja arvokkaaksi vasta sitten, kun siitä muistaa jotain? Kaikkein tärkeimmät jäävät kyllä mieleen. Karamazovin veljesten teemat nousevat ajatuksiini lähes päivittäin, ja monen muun suomalaisen tavoin muistan Tuntemattoman sotilaan repliikkejä ulkoa. Kafkan Oikeusjutusta osaan jopa siteerata sen alkulausetta: "Joku oli varmasti panetellut Josef K:ta, sillä eräänä aamuna hänet pidätettiin ilman, että hän olisi tehnyt mitään pahaa."

Kirjan merkitys ei tule vain sisällön muistamisesta. Olen lukenut Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden kahdesti, mutta en osaisi kuvata sen sisältöä. Kuitenkin se on kouraissut syvältä.

Kirjojen ohella on elämäntapahtumia, jotka ovat olleet tärkeitä mutta eivät ikimuistettavia. Moni sanoo unohtaneensa lastensa vauvavuodet melkein tyystin, vaikka ne ovat olleet elämän merkityksellisintä aikaa. 

Kirjahyllyssäni on kuitenkin muutamia kirjoja, joiden koko olemassaolon olen unohtanut, vaikka tiedän ne lukeneeni. Tässä on unohdusta jo liian paljon. Ruben Gallegon Valkoista mustalla ei palaudu mieleeni edes takakannen esittelystä.

Olen tyytyväinen, että olen lukenut Saision Passion. Ei tosin tekisi pahaa, vaikka muistaisin sen sisällöstäkin jotain.

Olen lukenut tämänkin kirjan, vaikka en muistanut edes sen olemassaoloa.

torstai 6. helmikuuta 2025

Penkkarit 2025, ikkuna nuorten elämään

Penkkareista  voi kurkistella aikuisuuden ovia kolkuttavien nuorten elämään.

Tänä vuonna tamperelaisissa  julisteissa eniten esillä ollut nimi oli odotetusti Donald Trump. Eräs lukio julisti mahdollisuuksia päästä ylioppilaiksi, koska rikollisestakin voi tulla presidentti. Myös Kamala Harris oli päässyt mukaan, lähinnä suomalaisia huvittavan nimensä takia. Muuten olivat esillä Petteri Orpo (hänkin nimensä takia), Riikka Purra (ja myös hän samalla perusteella) ja Alexander Stubb.

Heikki Silvennoista muistettiin. Kaikista julisteista minua ehkä eniten huvitti se, jossa oli Silvennoisen naama sketsistä Tonnin seteli. Kuvatekstissä ilmeen kerrottiin olevan siitä tilanteesta, kun sukulaiset näkevät todistuksen.

Ajan ilmiöistä huumoria olivat synnyttäneet ruokarobotit, Afrikan tähti, irronneet ankkurit ja faktantarkistus. 

Paikallista huumoria oli kaksoistutkintoa suorittavien julisteessa: "Yhdestä koulusta valmistuminen olisi liian helppoa."

Kaksi vuotta sitten minua hätkähdytti se, kuinka paljon nuorten mielenterveysongelma oli esillä. Tänä vuonna teema oli väistynyt. Ehkä maailma on vielä hullumpi.


tiistai 4. helmikuuta 2025

Mölyämisen auktoriteetti

Teologi ja filosofi Paul Tillich on kirjoittanut siitä, että auktoriteettejä on kahta lajia. Toinen on periaatteellinen. Se perustuu virkaan, hierarkiaan tai asemaan. Kenraalilla on valta luutnanttiin, ja luutnantilla on valta korpraaliin riippumatta siitä, kenen tiedot ovat oikeita ja kuka osaa soveltaa niitä viisaimmin. Vanhassa siviilimaailmassa pormestarit, opettajat ja papit saattoivat luottaa siihen, että pelkällä tittelillä saattoi hallita ihmisiä. Tämä asemaan perustuva valta on suurelti mennyt.

Toiseksi on olemassa faktinen auktoriteetti. Se perustuu siihen, että jollakulla on osaamiseensa, taitoonsa tai ymmärtämiseensä perustuvaa valtaa. Tämä auktoriteetti ei ole kadonnut maailmasta ainakaan kokonaan. Kyllä nuoret yhä tunnistavat lähellään elävistä aikuisista, kuka on pätevä ja kenellä on myötätuntoinen asenne. Työelämässäkin vankkumattomin vaikutusvalta on niillä, jotka osaavat ja ovat perillä.

Julkisessa keskustelussa on jäänyt huomaamatta, että eniten auktoriteetteja ei romuteta koulussa vaan ehkä yllättäen aikuisten maailmassa. Siellä on alkanut hallita vaikutusvallan laji, jota Tillich ei vielä osannut nimetä, eli mölyämisen auktoriteetti. Sen välineitä ovat metelöinti, tutkijoiden vaientaminen, varmennetun tiedon kyseellistäminen ja piittaamattomuus numeroista. Sen perustana ovat seuraajien määrä, pöyristämisen kyky, tykkäämiset, ansaitut eurot ja dollarit. 

Siinä maailmassa totta on se, mikä siltä vain tuntuu. Pitää huutaa, päivitellä ja kohkata. Sydämen sivistyksellä tai sielunpohjan viisaudella ei ole väliä, nehän ovat vain hidasteita nopeiden reaktioiden maailmassa.

sunnuntai 2. helmikuuta 2025

Kynttilöiden teemapäivä

On erikoista, että nykyäänkin on kynttilänpäiväksi nimetty teemapäivä. Keskiajalla juuri tänä sunnuntaina tuotiin koko vuoden kynttilät siunattaviksi.

Kynttilä on jotain kukkasen ja esineen välimailta. Hentoudessaan se vaatii suojelua. Sitä on varjeltava sateelta, tuulelta ja kaatumiselta.

Toisaalta siinä on voimaa ja se saa aikaan suuria. Kun pimeässä illassa sytyttää kynttilän, voi hämmästellä, kuinka niin pieni valo voi pyyhkäistä tieltään niin paljon pimeyttä. Se karkottaa pilkkopimeän aivan tykkänään. Jos kyntilöitä on paljon, ne voivat saada kivenkin halkeamaan.

Kynttilän ympärille syntyy tarinoita. Monesti olen muistellut seuraavaa tapausta:

Perhe oli muuttanut jouluksi uuteen kotiin, ja oli se ilta, kun kaikki paistoivat kinkkuja. Asuinalueen muuntaja paukahti ja koko alue pimeni, niin myös tämä koti. Mistään ei löytynyt taskulamppua, mutta vihdoin syntyi idea, että onhan esikoisen kastekynttilä. Se kaivettiin esille, ja sen valossa oltiin joulukuun iltaa.

Kysyin kertomusta kuullessani, näkyikö yhden kynttilän valossa kuitenkin kaikki se, mikä lopulta piti näkyä. Minulle vastattiin, että kyllä... oikeastaan kaikki tarpeellinen näkyi.

Kysyin edelleen, näkyikö kynttilän valossa oikeastaan enemmän kuin olisi näkynyt suuremmassa valossa. Pian sain vastauksen että... kyllä vain. Tuli ymmärretyksi jotain, mikä muuten olisi jäänyt ymmärtämättä.

perjantai 31. tammikuuta 2025

Monenlaisia lohdutuksia

Monesti lohdutellaan, että eräällä muulla on vielä huonompaa: Joku on juuri menettänyt nuorimman lapsensa... mutta jostain perheestä on kuollut kaksi lasta. Keittiössä oli tulipalo... mutta joltakulta paloi koko talo. Jalka katkesi... muttei sitä sentään amputoitu.

Ei sellaista tapausta olekaan, ettei jostain löytyisi vielä surkuteltavampi.

Bussipysäkillä palelevaa en kuitenkaan menisi lohduttamaan sillä, että Siperiassa on vielä kylmempää.

Kaikesta huolimatta kannattaa kuunnella toisenlaisia tarinoita ja hakea niistä uutta näkökulmaa.

Niin kuin sekin nainen, jonka kohdalla pysähdyin kysymään, millaista hänen elämänsä oli ollut tyttären kuoleman jälkeen. Hän kertoi, että miehellä oli ollut lievä infarkti ja poika oli työttömänä niin kuin hänen vaimonsakin. Uusi bussilinja kuitenkin sopii hänen kulkemisiinsa.

"Mutta joka päivä minä kiitän", hän sanoi, kääntyi ja meni äkisti pois.

keskiviikko 29. tammikuuta 2025

70-luvun kouluissa oli hulabaloo

Jotkut toivovat palaamista 1970-luvun koulumaailmaan, koska silloin mukamas kaikki oli paremmin. Ei ollut. Menneisyyden ihannointia selittää joko muistinmenetys tai se, ettei ole nähnytkään niitä aikoja. - Blogitekstini on normaalia pitempi.


Kaikki Suomen lapset kahdessa tasoryhmässä


Kun elettiin 70-luvun alkua, niin sanotulla lukupäällä varustetut lapset ohjattiin neljän kansakouluvuoden jälkeen oppikouluun. Kaikki yhteiskunnan hyväosaiset pyrkivät saamaan jälkikasvunsa sinne, mutta mukaan mahtui myös köyhemmän väen koulutaidoiltaan lahjakkaimpia lapsia.

Jos lapsen tulevaisuus näytti olevan duunarin ammatissa, hänet jätettiin kansakouluun, joka muuttui kuuden vuoden jälkeen kansalaiskouluksi. Sillä tiellä koululuokkia tuli käytäviksi kahdeksan, kun taas oppikoulua käytiin vähintään yhdeksän vuotta, minkä jälkeen seurasi kolmivuotinen lukio.

Kaikkein lahjattomimmat jäivät irtopaloiksi kansa- ja kansalaiskouluun. Siellä oli sellaisiakin oppilaita, jotka olisivat menestyneet myös oppikoulun puolella. Esimerkiksi köyhyys jarrutti heidän opiskelujaan.

Koulujärjestelmä oli valuvikainen, koska se jakoi kansakunnan kahtia.


Luokkahuoneiden hulabaloo


Joissakin oppikouluissa työrauha oli epäilemättä hyvä, oppilasaineshan oli valmiiksi valikoitu. Kaaosta oli silläkin puolella, niin kuin omat muistoni kertovat. Joillakuilla opettajilla oli kaikesta huolimatta auktoriteettia, vaikka luokkatilassa saattoi olla yli neljäkymmentä oppilasta. 

Monilla opettajilla ei ollut taitoa eikä arvovaltaa. Heidän tuntinsa repesivät lennokkien heittelyksi ja yleiseksi hulabalooksi, jonka kaltaista en ole tavannut missään nykymuotoisessa koulussa. Rauhallisimmat oppilaat keskittyivät jätkänshakkiin tai vapaaseen piirusteltuun. Monet tunnit kuluivat niin, että kukaan ei oppinut mitään.

Eräs pienikokoinen nainen tuli ensimmäistä kertaa luokkaamme, kun samaan aikaan tapahtui jotain hauskaa. Sen nähdessään hän alkoi hysteerisesti hihittää. Tämän jälkeen hän yritti palauttaa auktoriteettia seuraavat neljä vuotta. Miesopettajat eivät välttämättä olleet sen menestyksekkäämpiä.


Jossain oli vielä pahempaa


Käymäni Järvenpään yhteiskoulu oli pääsykokeiden perusteella laadukkaampi koulu kuin naapurissa olleet Kellokoski, Jokela ja Hyrylä. Voisi päätellä, että niissä oli vielä levottomampaa.

Kerran kotonamme oli vieraisilla Helsingissä biologiaa opettanut nuori nainen. Hänen kertomuksiaan päiviteltiin meillä kotona monta päivää. Ahdistuksessaan hän kertoi sekasorrosta, joka huipentui opettajanpöydälle syljeskelemiseen. Tietääkseni hän vaihtoi ammattia.

Kerran kävin erään luokkatoverini kanssa hoitamassa jotain vastuutehtävää Järvenpään kansalaiskoulun puolella. Siellä vasta oli hulabaloo. Mielikuvissani kaikki koulun oppilaat juoksentelivat sinne tänne kuin sekopäiset. Oli tavallinen talvinen arkipäivä ja meno oli kuin vappuhulinoissa. Ehkä muistini liioittelee näkemääni, mutta joka tapauksessa jäi mieleeni, että oppituntien aikana luokkien ovet pidettiin lukittuina. Koulunkäynnin ainoa tavoite oli pitää oppilaat sisällä luokissa oppituntien ajan. Jos siitä koulusta olisi pitänyt siirtää joku oppilas tarkkailuluokalle, olisi joutunut siirtämään kaikki.


Opettajien vaatimattomat taidot

Ratkaiseva ero nykykoulun ja 1970-luvun välillä on opettajien pedagogisissa taidoissa. Voisin hyvin kirjoittaa pitkät muistelmat tästä aiheesta, mutta olkoon tällä kertaa. 

Kouluaikanani oli opettajia, jotka yrittivät kasvattaa sotavuosien moraalilla Woodstockin ja Ruisrockin tunteneita nuoria. Oli todella olemassa "sukupolvien välinen kuilu", joka oli tuon ajan suosituimpia käsitteitä. Asiansa osanneita opettajia oli vain vähemmistö. Kurinpitotaito ei taannut edes alkeellisia opetustaitoja. Olen saanut omasta koulustani lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka asioita ei ainakaan kannata tehdä.

Joku somekirjoittaja on muistellut, että 70-luvulla opettaja saattoi lyödä karttakepillä näpeille. Ei kuitenkaan lyöty, onneksi. Se aika oli jo mennyt.

Luokalle jättämisen perinnettä en kiittelisi. Jos tammikuussa alkoi näyttää selvältä, että oppilas ei missään tapauksessa onnistuisi pääsemään seuraavalle luokkatasolle, hän oli koko talven ja kevään vapain mahdollinen olento. Ei ollut keinoa, jolla häntä olisi voinut kiristää tai patistaa. Suurempi uhka oli siinä, että koulumenestyksen puutteessa saattoi tulla siirretyksi oppikoulusta kansalaiskouluun. Varsinkin ns. paremmissa perheissä se oli häpeä.



Peruskoulun tultua


Kun tuli kaikille yhteinen peruskoulu, päästiin kansakunnan jakamisesta kahtia. Valitettavasti kaikista ei ollut opiskelemaan kaikkea sitä, mikä tavoitteiksi oli asetettu. 

Apua haettiin tasoryhmistä. En ota kantaa siihen, olisivatko ne nykyään hyväksi vai pahaksi, mutta ymmärtääkseni niistä luopuminen johtui pedagogisista syistä. Varsinkin poikaoppilaat valitsivat helpoimmat kurssit ja tämän vuoksi sulkivat ovet jatko-opinnoilta. Olen kenties väärässä, mutta tällainen vaikutelma minulle jäi.

Painotan muutenkin, että kirjoittamani muistot kuvaavat vain omaa koulutietäni. Joku toinen on nähnyt asian toisin, mutta hänkään ei osaa kirjoittaa omia kokemuksiaan muualta kuin omalta koulutieltään. Kaikki olemme oman elämämme vankeja.

Jos haluaa päästä vielä syvemmälle kuvaamaani aikakauteen, kannattaa lukea Olli Jalosen erinomainen, Hämeenlinnaan sijoittuva romaani Poikakirja. Sitä lukiessa minun oli helppo päästä tunnelmaan.

maanantai 27. tammikuuta 2025

Ihmisen kotirooli omansa

Kotini ulkopuolella olen ollut tekemisissä nuorten, vähän yli viidentoista ikäisten nuorten kanssa enemmän kuin oman itseni ikäisten kanssa. 

Tämä elämänvalinta ei harmita. Niin paljon olen oppinut, ja niin suuret määrät olen saanut nuorista elämänpituisia tuttavia tai peräti ystäviä, eivätkä he ole olleet koko ikäänsä alle kaksikymppisiä. Ikänäkö on alkanut vaivata heitäkin, ja niin minulla on nykyään isot määrät tuttuja kaikissa ikäluokissa. 

Monet nuorten kanssa käymäni keskustelut ovat jääneet mieleeni, kuten se tapaus, kun istuin bussissa vierekkäin erään kuudentoista ikäisen tytön kanssa. Jostain sain syyn kiitellä hänen miellyttävää tyyliään ja kykyä ottaa muut ihmiset huomioon.

– Varmaan joo, täällä, hän sanoi. – Mutta tiedätkös että kotona minä olen ihan kauhea.

Taisin vaikuttaa yllättyneeltä.

– Mutta eiks ole parempi niin päin? hän sanoi. – Eiks vaan?