Sähköautot, kasetit ja vimmaiset tunteet

Sähköautoihin liittyy miesten maailmassa suuria tunteita. Kun uskonnosta ei osata puhua, kiivaillaan niistä.

Omasta puolestani olen ollut neutraali. Tietysti on ympäristöperusteita, mutta on syitä, jotka liittyvät käyttötarkoituksiin ja lataamiseen. Myös rahasta on kiinni. Näihin aikoihin saakka sähköauton ostaminen on vaatinut kohtalaisesti varallisuutta, vaikka ajan myötä käyttökulut kääntävät laskelmia toiseen suuntaan. Köyhä ei voi aina ostaa pitkän päälle edullisinta.

Autovalinnan luulisi olevan asia-asiaa. Ei vain ole, niin kuin urheilussa ei ole jonkin joukkueen kannattaminen. Puhuessaan sähköautosta miehet puhuvat elämännäkemyksistään. 

He jatkavat samaa kiistaa, jota käytiin aikanaan magnetofoneista, kun olin kolmentoista vanha. Pojat jakautuivat kahtia, c-kasettien ja avokelojen kannattajiin. Avokelat olivat teelautasen kokoisia, eikä niissä ollut suojakoteloa.

Periaatteessa kiistan voittaja oli selvä. Avokelat olivat suurempia ja siksi musiikin laatu oli parempi, eikä niiden sotkuja tarvinnut selvitellä käyttäen lyijykynää työkaluna. Ainoa haitta oli, että niitä ei voinut ottaa uimarannalle mukaan. Ennen kaikkea oli kyse rahasta. Köyhien oli pakko ostaa kasettinauhureita.

Välitunneilla vähävaraisten lapset yrittivät vimmatusti puolustautua. Raharikkaat olivat tekniikan kannalta oikeassa ja painoivat päälle.

Varakkaissa perheissä oli tällainen.

Pappina ja tyrmättynä

Olin ollut uudessa seurakunnassa tuskin kokonaista kuukautta, ja vanhusten ruokailutapahtumassa oli runsaasti väkeä. Ajattelin, että tällaiset tapahtumat oli käytettävä hyväksi. Niiden aikana pääsi ainakin esittäytymään ja parhaimmillaan saattoi saada jonkin kontaktin merkittävään alkuun.

Niinpä juttelin erään mummon kanssa siihen tapaan kuin rupatellaan ihmisen kanssa, kun vasta aloitellaan tutustumista. Silloin paikalle ilmestyi ovesta toinenkin pappi. Mummo sanoi: "Tuli sinullekin juttuseuraa."

En muista, mitä sanoin vai sanoinko mitään. Tuskin rupesin kertomaan siitä periaatteesta, että jos seurakuntalaisten joukkotapahtumassa on paikalla kaksi pappia, heidän on suorastaan kartettava toistensa seuraa. On varmaan yllin kyllin tilanteita, joissa he voivat käsitellä keskinäisiä asioitaan.

Kovin paljon paremmin ei sujunut ensimmäisellä rippileirilläkään. Vapaa-ajalla leikittiin eräänlaista siirtymäleikkiä.

Kun nuorten ryhmä oli koolla jossain päin pihamaata, menin heidän joukkoonsa. Vähitellen ja yksitellen he siirtyivät muualle ja tekivät uuden ryhmän. Menin taas heidän seuraansa, ja kävi niin kuin edellisellä kerralla. Pian he olivat taas muualla. Näin kierrettiin pihaa.

Minä tuumasin, että siirtyilkää vain. Lopulta te väsytte, mutta minä jaksan. Vielä tulee aika, että sallitte minunkin olla siinä. 

Tuloksellista kuljeskelua kuplan särkemiseksi

Sunnuntain kävelykierros tuotti yhtä ja toista hyvää, pientä ja vähän isompaa. Aloitin mukavista kirkonmenoista, joissa kuulin yhden suosikkiteksteistäni: Nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki ja murskasi kallioita. Mutta se kävi Herran edellä, myrskyssä Herra ei ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa.

Ostin kaksi arpaa ja lähdin kuljeskelemaan kaupungille. Joku moikkatuttu tuli vastaan. Tavalliseen tapaan en mennyt kirkkokahville, vaan istahdin kesän ensimmäisille jäätelöille veden ääreen. 

Viereisellä penkillä istui parinkymmenen vuoden takainen tuttuni äitinsä kanssa. Juteltiin vaikka mistä, kuten nuorten somekäyttäytymisestä ja uusista lakiehdotuksista. Hän oli asioista oikeasti perillä, ammattilainen.

Vielä osuin kirjaston nurkalla yhteen vanhaan tuttuun. Juttu kiertyi Euroviisujen kautta siihen, että hän kertoi kuulemastaan kuvauksesta, millaista usko voi olla: Jonkun usko on suojassa ohuen lasin alla. Kun pintaan tulee pienikin naarmu, viritelmä on pilalla ja vaarassa kokonaan särkyä. Jonkun toisen usko on savimöykky. Vaikka sitä kuinka tökkii ja yrittää särkeä, se ei mene rikki.

Jäljettömiin kadonnut

Elämässä on varmaan kymmenentuhatta kohtaamista, josta olisi voinut tulla jotain isompaa, jos vain onni olisi ollut myötä. Sitten kävi niin kuin kävi, eikä tapahtunut mitään. Katkeamisesta ei välttämättä jäänyt traumaa, vaan enintään lievä uteliaisuus, joka ei koskaan tule tyydytetyksi.

Ylioppilasvuonna menin leipomoon kesätöihin. Siellä oli myös toinen kevään abiturientti, pitkä nuorimies. Emme olleet samalla työpisteellä, mutta niin lähellä kuitenkin, että osuimme puheisiin.

Mietimme leipien kohtaloa. Söikö niitä oikeasti joku vai veikö auto ne takaisin yläkertaan, jossa ne pantiin tulemaan ränniä myöten taas meille?

Vuorojen sattuessa kohdalleen menimme töiden jälkeen kahville. Baarin nurkassa oli levyautomaatti. Hän pudotti kolikon koneeseen ja laittoi soimaan Hectorin laulaman coverin: "Jos halki kaupunkimme kuljet / ilman että silmät suljet / huomaat että sentään / lähes onnellinen oot."

Jos nuorimies kuuntelee sellaista musiikkia, hänessä on jokin tärkeä kohdallaan.

Puhuimme tulevaisuudensuunnitelmista. Olin vaikeasti selitettävistä syistä menossa teologiseen tiedekuntaan. Hänenkin äitinsä oli ehdottanut sitä, mutta hän itse harkitsi venäjän kielen opintoja.

Heinäkuun lopussa kesäpestit loppuivat. Emme juoneet läksiäiskahveja emmekä vaihtaneet yhteystietoja. Lähdin reilaamaan kohti Kreikkaa, emmekä enää tavanneet.

Joskus googlasin häntä. Hän oli pelannut jossain alasarjajoukkueessa koripalloa, ja siinä oli kaikki, mitä sain selville. Seuran kausijulkaisussa hän näytti juuri sellaiselta, miksi hänet muistin.

Hukassa sekä todennäköisyydet että suhteellisuudentaju

Heräsin yöllä sudenhetken aikaan ja vilkaisin tabletilta, vieläkö maailma oli sijoillaan.

Teki mieleni lähteä ulos, koska uutisten mukaan Etelä-Suomen taivaalla liikkui drooni. Kaikkiaan 1,8 miljoonaa ihmistä sai ohjeen pysyä kotona tai hakeutua sisätiloihin. Jos se ei ollut mahdollista, oli mentävä johonkin suojaisaan paikkaan ja tarkkailtava tilannetta.

Mietin todennäköisyyttä sille, että ulkona ollessani jokin drooni osuisi juuri minuun. En keksinyt niin pientä murtolukua. Ennemmin on syytä pelätä kaahareita, jotka ajavat päälle.

En kuitenkaan lähtenyt ajamaan uhmassani etelän niin sanotulle vaara-alueelle. Rupesin nukkumaan.

Aamulla luin, että Meilahden sairaalassa hoitajia olisi perunut droonien takia kokonaisen työpäivän, nykyajan epälotat. Kaksi potilasta peruutti leikkauksensa, koska ei uskaltanut lähteä ulos.

Päivä ei muutenkaan valjennut viisauden täyteisenä. Aamulehdessä oli yli yhdeksän sivua Tapparan mestaruudesta, vaikka se tulee joka kevät niin kuin voikukat pihalle, ainakin melkein. Olen miedosti Tapparan kannattaja, mutta tästä en ole tilausmaksuani maksanut.

Todennäköisyysmatematiikka on hukassa, mutta niin on suhteellisuudentajukin.

Kukaan ei voi säilyttää omaa sukunimeään

Vielä nelisenkymmentä vuotta sitten naisen oli pakko ottaa aviomiehensä sukunimi. Tämä oli silkkaa miesvaltaisuutta. Kyseessä oli myös käytännöllinen ongelma, jos nainen oli luonut uran omalla nimellään.

Nykyään miehet tapaavat suhtautua sukunimivalintaan periaatteella: "Minä pidän omani, ja sinä saat tehdä niin kuin haluat."

Melkein puolet pareista valitsee yksinomaan miehen nimen. Heistä useimmat sanovat, että varsinkin lapsiperheessä se on yksinkertaisinta.

Oman syntymänimen säilyttäminen on tasaisen vauhdin taulukolla muuttumassa ykkösvaihtoehdoksi. Vain joka kymmenennellä on kaksoisnimi, ja naisen sukunimeen päätyy perin harva mies, kaksi sadasta.

Joku haluaa eroon nolona pidetystä sukunimestään, ja joku voi suorastaan himoita tulevan puolisonsa hienoa sukunimeä. Muusikkoa voi auttaa, jos hänen nimensä sattuu olemaan Sibelius, ja Kapanen tuntuu jääkiekkoilijalta ennen kuin hän on saanut luistimia jalkaansa.

Moni perustelee sukunimensä säilyttämistä sillä, että haluaa pitää oman nimensä, siis oman. Tämä on väärinkäsitys, sillä omaa ei ole. Vaihtoehtoina ovat puolison nimi ja yleensä isän nimi. Sukunimen tarkoitus ei ole ilmaista yksilöllisyyttä vaan johonkin kuulumista. 

Tätä elämän perussääntöä väistääkseen jotkut ottavat avioituessaan uuden yhteisen nimen. Haluavatkohan he kertoa, että he eivät kuulu mihinkään, vaan ovat "saari elämän suurella merellä"?

Uuden sukunimen keksiminen on taitolaji. Luin joskus Savon Sanomista, että Inkinen ja Husso alkoivat olla Hussinkeja. Ei se ole huonokaan rakennelma, mutta koululaiset varmaan lausuvat sen omalla tavallaan.

Naurun puute kertoo vakavista oireista

Olen lukenut Lauri Viidalta Moreenin ja joskus lainaillut siitä ajatusta: "Ei suinkaan poliittista nuorisoa ole missään, seurustelevaa vain, semmoista, jolle vallankumoukset, isänmaat, jumalat, tieteet ja taiteet ovat mitä oivallisimpia tervalastuja suopalona kytevään lemmennälkään."

Jotain muutakin Viita-tietämyksestäni: Juice Leskinen on laulanut, että Lauri Viita antoi hänelle suomen kielen. Olen perillä siitä, että Viidan viimeiset vuodet olivat huonot.

Olemme maantieteellisesti läheisiä. Viita on syntynyt linnuntietä mitaten alta kymmenen kilometrin päässä nykyisestä osoitteestani. Vain järvi on siinä välissä.

Kuitenkin on tunnustettava, että tietämiseni on hataraa, ja niin aloin lukea hänen toisen vaimonsa Aila Meriluodon kirjaa Lauri Viidasta.

Kirjan puolivälissä havahduin siihen, mitä Meriluoto sanoi miehensä naurusta. Lauri Viita ei nauranut koskaan. Hän saattoi matkia naurua ja sanoa "heh heh". Kun jotain oikein riemukasta tapahtui, hänellä oli korviin asti yltävä leveä hymy, mutta hereä, syvältä purkautuva nauru kuitenkin puuttui.

Meriluoto sanoi tämän olleen oireellista. Hän ei suoraan paljastanut, mihin hän tällä viittasi, mutta tulkitsen hänen ajatelleen, että nauramattomuus oli myöhemmin puhjenneen skitsofrenian ensimmäisiä merkkejä.