keskiviikko 27. syyskuuta 2023

15-vuotias mopopoika, 98-vuotias vanhus ja Nocturne

Ikimuistettavimpia hetkiäni on ollut, kun istuin nuotiopaikalla alhaalla näkyvää järvimaisemaa katsellen. Seuranani oli viidentoista ikäinen poika, joka kotioloissa haisi aina kaksitahtibensalta, kun hänet tapasi. Yhtäkkiä hän alkoi lausua ulkomuistista Eino Leinon Nocturnea: "Ruislinnun laulu korvissani / Tähkäpäiden yllä täysi kuu. /Kesäyön onni omanani. Kaskisavuun laaksot verhouu."

Toisen kerran Nocturne teki minuun vaikutuksen nähdessäni, kuinka 98-vuotias oli laulanut sen tuolissaan istuen. Oli hänen syntymäpäiväjuhlansa.

Vasta jälkimmäisen esityksen äärellä syvennyin runon lintuun, ruislintuun. Ruisrääkkähän se on, ääneltään heikonlainen tai melkeinpä sietämätön. Varmasti Eino Leino tunsi sen ja tarkoituksellisesti kirjoitti sen runoonsa.

Ruisrääkän laulusta ei saa kaunista mielikuvaa, kun sitä ajattelee kaikesta muusta erillään. Vaikutelma kuitenkin muuttuu, kun siihen yhdistetään tähkäpäät, täysi kuu ja kaskisavut. Syntyy mielikuva siitä, että kesäyön onni on omanani.

Samoin on... enpä sanokaan missä. Keksi rinnastuksesi itse.

maanantai 25. syyskuuta 2023

Alkoholi ja usko saavat suomalaisen selittelemään

Kiittelemässäni Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen kirjassa osuin tällaisiin ajatuksiin: "Kuka muistaa ukrainalaisteinien ominaisuuksia sitten, kun heidät on merkitty kaatuneiden luetteloihin? En ole erityisemmin uskonnollinen ihminen, mutta rukoilen silti, että tämä hulluus loppuisi pian."

Sitaatti on tyylipuhdas esimerkki siitä, kuinka suomalaisen täytyy selitellä, jos vähänkin horjahtaa uskomisen puolelle. Ettei vain epäiltäisi jostain hengellisestä tunteesta. Erityisen halukkaasti pönkitetään julkisuuskuvaa sillä tiedolla, että on kirkosta eronnut; niin kuin se mukamas olisi pääsykortti vakavasti otettavan eliitin piireihin. Tai mistä minä tiedän, ehkä onkin.

Jos tätä selittelyä laajentaa muille elämäalueille, voi syntyä vaikka seuraavanlaisia lauseita:
* En kuulu mihinkään puolueeseen, vaikka kävin äänestämässä.
* En ole vegaani, vaikka otin lounassalaatin.
* En ole rasisti, vaikken valitsisi Glen Kamaraa maajoukkueen avauskentälliseen.
* En ole hindu, vaikka kävin joogaamassa.
* En ole alkoholisti, vaikka ostin pullon keskiolutta (tosin jotain tällaista selittelyä kuulee silloin tällöin).
* En ole sovinisti, vaikka naisten nyrkkeily on vastenmielistä katsottavaa.
* En kannata tehometsätaloutta, vaikka liian lähellä taloa kasvava puu olisi mielestäni kaadettava.
* En ole kommunisti, vaikka rikkaiden veronalennukset arveluttavat.
* En ole anarkisti, vaikka kävelen punaisia päin, kun missään ei näy autoja.

lauantai 23. syyskuuta 2023

Kuolleiden lasten muistopäivä

Kun Meksikon Acapulcossa poistuu turisteja täynnä olevalta rantakadulta ja kävelee kaksi tai kolme korttelia ylöspäin, huomaa turistien kadonneen ympäriltään eikä taskuvarkaitakaan tarvitse enää pelätä. Kun edelleen kävelee ylämäkeä riittävän pitkään, kujat kapenevat ja asfaltti loppuu. Kun vieläkään ei luovuta, vaan kapuaa vuoren ylärinteille, tulee niille paikoille, joissa asuvat kiipeämiseen totutetut köyhät kojuiksi kutsuttavissa kodeissaan. Google Maps ei nimeä katuja, mutta siellä voi nähdä kyltin, jossa lukee Lainsuojattomien lasten katu (Calle de los hijos desperados). Yksikään katukyltti ei ole pysäyttänyt minua yhtä vahvasti. Tuijotin sitä pitkään.

Tunnustan, etten muista aivan kaikkia vanhuksia, joita olen ollut hautaamassa joskus kolmekymmentä vuotta sitten. Heitä on liian paljon, ja monesti lapset ovat vain mielessään kiitelleet, kun mummo tai pappa on vihdoin päässyt sinne, mihin on toivonutkin pääsevänsä.

Mutta jokaisen siunaamani lapsen ja nuoren kyllä muistan. Sillä tavoin heidän vanhempiensa tuska on pysäyttänyt, eikä heitä ole voinut lohduttaa sanoilla, että aika hoitaa ja että se menee kyllä ohi. Ei mene.

Tänään vietetään kuolleiden lasten päivää.

torstai 21. syyskuuta 2023

Huokauksia luokasta

Varsinkin kaikkien alojen asiantuntijoiden olisi luettava Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen Huokauksia luokasta. Molemmat ovat sekä tunnettuja kirjailijoita että lukion äidinkielen opettajia, Rytisalo Kuusamosta ja Kinnunen Turusta. Kirjan sisältönä on tekijöiden kirjeenvaihto, joka alkaa Ukrainan sodan syttyessä ja päättyy tämän vuoden huhtikuussa. Tänä aikana Rytisalo vaihtaa vapaaksi kirjailijaksi, mutta Kinnunen jatkaa opettajana.

Kirja ei lainkaan keskity niihin ongelmiin, jotka ovat somekirjoittajien mielestä päällimmäisiä. Ei puhuta väkivallasta eikä siitä, että opettajia ei nykyään kunnioiteta. Tunnustetaan kyllä, että lukutaito, keskittymiskyky ja pitkäjänteisyys ovat heikentyneet, mutta itse nuoria ei moitita. Rytisalon mielestä nuoret ovat "ihania", ja Kinnunen kaipailee yläkoulun puolelle, jotta voisi kulkea heidän kanssaan seiskaluokalta ylioppilaaksi saakka.

Aikanaan paljon hoettua ja jo parodiseksi muuttunutta sanontaa lainaten "vika on järjestelmässä". Opetushallituksessa ja muissa ylätason rakenteissa ajetaan muutoksia muutosten vuoksi ja hatarin perustein. Vaaditaan uusien teemojen käsittelyä, entistä tarkempaa raportointia ja kuraattorin ammattitaitoa, vaikka äidinkielen opettaja on koulutettu ennen kaikkea suomen kielen ja kirjallisuuden osaajaksi. Vaatimusten kasvaessa kukaan ei osoita, mistä saadaan niihin aikaa. Palkka ei kasva, vaikka ylimääräinen työ lisääntyy.

Kaikki oleellinen ei mahdu tähän lyhyeen blogitekstiin. Niinpä kirja kannattaa lukea itse. Teoksen kokonaisuus osoittaa, että olin oikeilla jäljillä kahdeksan kohdan ohjelmassani, jonka Yle nosti esiin. Ammattikoulun ongelmiin tämäkään kirja ei puutu, nehän eivät kiinnosta ketään. 

maanantai 18. syyskuuta 2023

Jääkiekko-ottelussa havaitsin myös jääkiekkoa

Edellisen kerran olin jääkiekko-ottelussa vähän yli kymmenen vanhana. Siitä pelistä jäi mieleen legendaarisen Pekka Marjamäen laukaisuharhautukset ja hänen kaksi maaliaan.

Viime viikolla olin Tampereen uudella areenalla. Paljon oli muuttunut. Tapparan maalilaulu on komea, mutta muuten jäähallin musiikki oli kanavanvaihtomusiikkia, ja sitä oli niin paljon, että ajoittain epäilin olevani diskossa enkä jääkiekko-ottelussa. Cheerleaderit keikuttelivat itseään katsomon kapeilla käytävillä, eikä heidän merkityksensä ole minulle koskaan selvinnyt. Jos menen katsomaan tanssityttöjä, menen katsomaan tanssiesitystä. Jäähallilla seuraan mieluummin jääkiekkoa. Aika ajoin kamera suunnattiin yleisöön, jota oli ilmeisesti opetettu esittämään tanssiliikkeitä, kun kamera osuu kohdalle. Nekään eivät kiinnosta. Mainoskatkot olivat kaikkein tympeintä pakkoseurattavaa.

Toisinaan pääosassa oli jääkiekko. Kokonaisuutena tuntui kuitenkin siltä, että olisi katsellut joulukuusta, jossa on niin paljon koristeita, että kuusi ei näy alta.

Olen viime vuosina katsonut jääkiekkoa vain televisiosta, ja siihen verrattuna Tapparan ja Pelicansin peli tuntui päättömältä kohellukselta. Ehkä se paranee loppuvuodesta, tämähän oli vasta avauskierros.

Kun seuraavan kerran menen jääkiekko-otteluun, menen katsomaan alasarjan peliä, jossa näkyy oman kylän poikia. Tai ehkä jossain alkeellisemmassa hallissa voisin katsoa myös SM-liigaa, kun siellä ei voi leikkiä tekniikalla eikä suurella screenillä. Tai sitten voisi kiinnostaa keskellä talvea järjestetty ulkoilmapeli. Niiden makkarantuoksuista suosiota en ihmettele ollenkaan, kun tämä on tällaiseksi mennyt.

lauantai 16. syyskuuta 2023

Koulun vessa on yksinäisen turvapaikka

Viime aikojen pysäyttävimpiä lehtijuttuja on ollut Hesarin artikkeli, jonka mukaan huomattava määrä nuoria piiloutuu välitunneiksi vessaan, jottei yksinäisyyden häpeä näkyisi. Niinpä vessojen ovia on suljettu. En tiedä, haittaako tämä lukitseminen enemmän vessahätäisiä vai yksinäisiä. 

Myös kännykän räpläämisessä voi olla kyse yksinäisyyden peittämisestä. Sen avulla voi antaa vaikutelman tai parhaimmillaan todisteen siitä, että edes jossain muualla on ystäviä.

Ehkä yksinäisyys voisi olla se avain, josta lähdettäisiin avaamaan koulukiusaamisen ongelmia, joihin ei ole keksitty ratkaisua. Ehkä apu tulisi siitä, että puututtaisiin ennen muuta yksinäisyyteen luomalla yhteisöllisyyttä arjen keskellä eikä vain toimintapäivän sosiaalisissa harjoitteissa. Jos yhteisössä kukaan ei tunne olevansa yksin, kiusatuiksi itsensä tuntevat ovat vähissä.

Ihminen kestää melkoisen määrän loukkaavia sanoja ja tekoja, jos hänellä on riittävästi ystäviä ympärillään. Yhdestäkin kaverista on apua, ja pahinta on se, että on joka päivä ja kaiken aikaa suljettuna kaikkien muiden ulkopuolelle.

Aikuistenkaan maailma ei poikkea näistä elämän peruslaeista. Kammottavinta on, kun tiedät varmasti olevasi oikeassa eikä kukaan asetu puolellesi ja kun ne toiset ovat osanneet puhua ulkopuolisen asiantuntijankin sinua vastaan. Nehän ovat taitavia siinä. Tai jos ne eivät aktiivisesti toimi, ne kääntävät passiivisesti katseensa pois ja ovat istuutumatta samaan pöytään. Pakollisen vieruskaveruuden aikana ne haluavat puhua muusta.

keskiviikko 13. syyskuuta 2023

Kantarelli vain kanttarelli?

Suhtaudun myötämielisesti suomen kielen asiantuntijoiden suosituksiin. Olen hyväksynyt, että ilmaisusta "alkaa tekemään" tuli sallittua, ja viime aikoina olen huomannut, että joskus se on lipsahtanut omastakin suusta. 

Kaikki asiat eivät ole yksiselitteisesti kyllä tai ei. Muutama vuosi sitten kysyin Kielitoimistolta yhdyssanaongelmaani. Onko "korkeanpaikankammoinen" oikein vai pitääkö sanat kirjoittaa erikseen? Puhelinääni ei osannut heti sanoa, mutta lupasi kysyä kavereiltaan ja soittaa takaisin. Vastaukseksi tuli, että kysymys oli vaikea vastattavaksi. Pituus puoltaa pilkkomista, mutta yhteen kirjoittamistakin saattaa perustella. Vastauksen pohjalta tein mitä tein.

Näin syksyllä on hyvä tietää, että ”kanttarellin” sijasta suositellaan muotoa "kantarelli". Tässä olen eri mieltä, koska kukaan ei lausu sanaa yhdellä t:llä. Pentti Saarikoski ei ole oikeakielisyyden auktoriteetti, mutta silti on kiinnostavaa, että hän kirjoittaa "kanttarelli". Olen Penan kanssa samassa veneessä. 

Minun on vaikea omaksua myös sitä suomen kielen lautakunnan suositusta, että puolueiden nimet kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella, kun ei tarkoiteta virallista, puoluerekisteriin merkittyä nimeä. Pitäisi kirjoittaa "Suomen Keskusta", mutta muuten "keskusta". Tästä tulee sotkua. Jokin aika sitten luin historian professorin mielipidekirjoituksen, joka oli otsikoitu "En pidä keskustan kohtaloa sinetöitynä". En huomannut heti lukea allekirjoituksesta nimeä ja titteliä, ja niin luulin kirjoituksen viittaavan Helsingin kaupunkikeskustaan. Vasta tekstin puolivälissä oli lause, joka korjasi erehdykseni. 

Myös adjektiivi ”vihreä” altistaa väärinkäsityksille, joista päästäisiin, jos puolueesta käytettäisiin kaikissa tilanteissa isoa alkukirjainta.