En vieläkään seuraa maastohiihtoa

Lahdessa oli vuonna 2001 dopingista kuuluisat hiihdon MM-kisat, joissa jäi kiinni suuri joukko suomalaisia hiihtäjiä. Heistä tunnetuin oli rehdin suomalaismiehen asemaan nostettu Mika Myllylä. Peittely-yritykset julkisine TV:n haastattelutilaisuuksineen ja kesken kisaa mukamas tahattomasti katkenneine sauvoineen ovat edelleen suomalaisen häpeän jättikasauma. 

Päätin, etten enää koskaan istuutuisi katsomaan hiihtokilpailuja. Kun myöhemmin näin suomalaisesta mädännäisyydestä kertovan dokumentin Sinivalkoinen valhe, tiesin että päätökseni oli oikea. 

Ymmärrän, että Suomi ei ole ainoa pahis ja että dopingia on muissakin lajeissa kuin hiihdossa. Käyttö on paljon laajempaa kuin arvataan, koska testimenetelmät tulevat jäljessä todellisuutta. Testeistä huolimatta kahdesti kärynneen juoksijan on sallittu voittaa olympiapronssia ja MM-kultaa.

Dopingia on sitä paitsi muuallakin kuin urheilussa. Monet esiintyvät muusikot turvautuvat betasalpaajiin, ja huumehöyryissä on tehty musiikkia, jota minäkin kuuntelen. 

En paheksu niitä, jotka katsovat hiihtoa ja jännittävät tuloksia. Miksi minä olisin periaatteideni kanssa riistämässä ihmisten pieniä urheiluiloja? Nauttikoot! Jos elämästä ottaa pois kaiken huijauksen, seurattavaa jää perin vähän.

Tämä on minun valintani. Olen vain omasta puolestani päättänyt, että samalla asialla minua ei huijata kahta kertaa.
 

Wolt-kuskia silmäillessä

Ylen uutiset vain vahvistivat epäilyni: turkulaisen Wolt-lähetin tuntipalkkio ennen veroja on 4,55 euroa, kuopiolaisen 6,65 euroa ja helsinkiläisen 3,93 euroa. Tuskin tällaisen summan varassa ryhdytään asuntosäästäjäksi.

Ongelmat eivät jää tähän, sillä jo sivusta silmäillen työ näyttää vaikealta. Pitää polkea pakkasessa, kasvoilla on maski ja vain silmät näkyvät. Selkään kiinnitetystä laatikkorepusta on vaikea kuvitella, miten sitä vielä voisi suurentaa. Laatikon, polkupyörän ja kuljettajan yhdistelmä tuo mieleen rodeoratsastajan, joka on juuri putoamassa hevosen selästä.

Jokainen joskus painavaa reppua kantanut tietää, että noita hartioita välttämättä särkee päivän päätteeksi. 

Kaikin puolin hommassa on jotain epäilyttävää, orjuudesta muistuttavaa. Kuulemma kuskeilla ei ole edes tiloja missä lämmitellä, kun odotellaan seuraavaa kuljetusta.

Saapas nähdä, milloin ensimmäinen lapsi kertoo elämänunelmistaan: "Isona minusta tulee woltkuski."

Yksi lyhyt, kannustava lause

Näinä aikoina tarvitaan lohtua ja kannustusta, jonka varassa jaksaa eteenpäin. Surullisimpia tapauksia ovat ne, jotka pääsevät lähelle, mutta eivät aivan perille. Kuolevat sodan viimeisenä päivänä, kaatuvat aitajuoksun viimeiseen aitaan, antavat periksi juuri kun voitto olisi käsillä.

Tämän aamun ajatukseni liittyy Serbian ja Jugoslavian presidenttiin Slobodan Miloševićiin, joka oli päätekijöitä Jugoslavian sisällissodissa. Hän päätyi lopulta sotarikoksista syytettynä Haagin kansainväliseen oikeuteen, mutta oikeusjuttu jäi kesken Miloševićin kuoleman vuoksi.

Tarjoan kannustukseksi lausetta, jonka olen joskus kirjoittanut muistiin. Mielenosoittaja Belgradin kadulta sanoi: "Me kestämme päivän pitempään kuin Milosevic."

Tämän enempää ei tarvita: yksi päivä riittää.

Se onnellistakin onnellisempi lapsuus

Lassi ja Leevi -sarjakuva on kenties paras opas kuusivuotiaiden pikkupoikien maailmaan. Sen alkukielinen nimi Calvin and Hobbes viittaa Sveitsissä vaikuttaneeseen uskonpuhdistajaan ja kuuluisaan englantilaiseen filosofiin.

Sarjan piirtäjän Bill Wattersonin tinkimättömyydestä kertoo se, että hän ei suostunut kaupallistamaan sarjakuvaansa. Mistään ei voi ostaa Lassi ja Leevi -teepaitoja.

Viime sunnuntain pitkä strippi on hyvä muistutus niille, jotka omassa muistinmenetyksessään luulevat, että lapsuus oli vain onnellista aikaa. Tässä stripissä esiintyvät lähes kaikki Lassin läheiset ihmiset. Puuttuu vain luokkakaveri Susanna, joka tekee aina läksyt heti koulusta tultuaan, kun taas Lassi ei. Myöskään Riitta-nimistä lapsenvahtia ei näy. Hänen kanssaan välit ovat niin kireät, että joskus Lassi päättää teljetä hänet lukkojen taakse.

Viimeksi aiheena ollut Lassin päivä alkoi äidin aamuhuudolla. Olisi noustava heti, jottei myöhästyisi koulusta. Koulussa lehtori Tyräkki komentaa hänet taululle, mutta laskutehtävä ei onnistu. Välitunnilla joku isompi poika käy kurkusta kiinni, ja kun Lassi vihdoin pääsee kotiin, jostain kantautuu aikuisen ääni, että on tehtävä läksyt ennen kuin voi mennä ulos. Ruoka ei maita, mutta isä käskee vain syömään eikä leikkimään ruoalla. Seuraavassa ruudussa äiti komentaa kylpyyn, ja päivän päätteeksi isä kieltää valvomisen ja määrää nukkumaan. Aivan lopuksi äiti tulee suukottelemaan vuoteeseen, toivottamaan kauniita unia ja muistuttamaan, että aamulla koittaa taas uusi päivä.

Urheilusta sen valistuneille halveksijoille

Voi niitä ihmisiä joita urheilu ei lainkaan kiinnosta. Tietysti urheilua voi pitää suoranaisena turhuutena, mutta kohtuullinen määrää turhuutta on suoranainen välttämättömyys. Ilman sitä tulee takakireä olo, sillä kukaan ihminen ei voi kaiken aikaa askarrella vain kaikkein tärkeimmän kimpussa.

Näinä nykyisinä aikoina on vaikea löytää uutistarjonnasta mitään positiivista, mutta urheilussa on yhä riemua. Jos muu ei auta, voi laskea odotukset alhaalle ja iloita siitä, että suomalainen mäkihyppääjä pääsi kuin pääsikin toiselle kierrokselle. 

Joskus riemu repeää perinpohjaisesti. Kun Suomi voitti vuonna 1995 jääkiekon maailmanmestaruuden, joku Tukholmassa haastateltu ruotsinsuomalainen sanoi, että ensimmäisen kerran hänen elämässään oli mukava mennä aamulla työhön.

Ilman urheilua lukemattomat nuoret menettäisivät harrastuksen. Heistä kaikista ei ole soittotunneille, mutta urheilulajeissa on mistä valita. Maailmanlaajuisesti urheilu tarjoaa toivoa. Brasilian favelassa perheen ainoa toivo on, että syntyisi poika, jonka jaloissa on kultainen kosketus.

Urheilu yhdistää. Se on helppo puheenaihe sellaisten ihmisten välillä, joilla ei muuten olisi mitään yhteistä.

Eläkkeelle päätyneen miehen elämä on huonossa jamassa, jos hän ei lue eikä nikkaroi ja jos urheilukaan ei kiinnosta. Siinä jää jäljelle vain kaljanjuonti. 

Taas jouduin muuttamaan mielipidettä

Olen luullut, ettei grafiikka lainkaan kiinnosta minua. Jos sitä on ollut näyttelyseinällä, olen nopeasti kulkenut ohi nähdäkseni jotain värikkäämpää ja kiinnostavampaa.

Käynti Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella muutti käsitykseni. Pentti Kaskipuron varsin pienikokoisten teosten äärelle oli pysähdyttävä, vaikka pysähteleminen on vastoin tämän nopeutta ihannoivan aikakauden muotia. Tauluja oli katsottava läheltä, ja niihin oli syvennyttävä.

Aiheet olivat monenlaisia, mutta eniten ihmetyttivät keittiön pöydältä poimitut asetelmat. Ne olivat toinen hämmästyksen aihe, sillä en ole pitänyt erikoisemmin asetelmistakaan. Tällä kertaa ne olivat kaiken huipuksi mustavalkoisia, joten kynnyksiä oli kaksi.

Tajusin, että tuota samaahan on meidän keittiönpöydällä: perunoita, limppuja, kaloja ja sieniä. Niitä on alettava tulkita eri tavoin. Ne on nähtävä katsomatta niiden ohi.

Yksi laji suuria taiteilijoita ovat ne, jotka näkevät ainutlaatuisuutta, vaikka kaikki muut näkevät vain tavanomaisuutta.

Niin kuin viisaimpia pedagogeja ovat ne, jotka aavistavat nuoressa ihmisessä piileskelevän lahjakkuuden.

Niin kuin Raymond Carverin kaltaiset kirjailijat kirjoittavat niistä hiuksenhienoista halkeamista, joista murtuminen lähtee liikkeelle. – Carverilta on ilmestynyt tuore suomennoskokoelma Voisitko olla hiljaa? Täytyy mennä ostamaan se pois.

Lapsista näkee aikuiset

On mittareita, jotka yllättävän hyvin kertovat todellisuudesta. Taksikyytien määrästä voi päätellä talouden näkymiä, ja lasten leikit ovat kaikkein parhaita kuvia aikuisten maailmasta.

Pahimman laman aikaan joku kertoi kuulleensa lastenhuoneesta sanat: "Leikitään niin, että sä olet työtön."

Johonkin kotileikkiin taas kuului, että äidin roolissa ollut oli aina töistä tullessaan vihainen ja valitti kengistä, jotka olivat hujan pitkin eteisen lattiaa.

Tuorein havainto on se, mitä vanha kaverini kertoi lääkärileikeistä. Vastaanotolle saapuva potilas saa ensimmäiseksi kuulla: "Jaahas, katsotaan ne sinun tietosi täältä koneelta." Kiinnostavinta on, että tarkka kirjaaminen kuuluu jokaiseen lääkärikäyntiin. 

Ehkä joku vielä kuulee tällaisenkin vastauksen, kun lapsia käsketään heittämään kännykät kädestä: "Mutta mehän vain leikitään aikuisia."