Parikymppistä neuvomassa, tai sitten ei

Monissa syntymäpäivähaastatteluissa sankarilta on kysytty, mitä hän sanoisi 20-vuotiaalle itselleen. 

Ehkä nokkelin lukemani vastaus on se, että hän olisi neuvonut ostamaan mahdollisimman paljon Nokian osakkeita ja myymään ne ennen vuosituhannen vaihdetta, kun niiden kurssi oli korkeimmillaan.

Oma vastaukseni on latteampi. Neuvoisin, että oikeana hetkenä pitää antaa periksi. Kun opiskellessa silmäluomet alkavat lurpsahdella, on viisasta luovuttaa, koska väsyneet aivot eivät ota vastaan eivätkä muutenkaan toimi. Silloin ei pidä kysyä, miten vielä jaksaisi vaan miten voisi levätä elpyäkseen jälleen.

Toisaalta se 20-vuotias itse ei välttämättä kuuntele hyviäkään suosituksia. Ne tulevat ihmiseltä, joka on syntynyt toisenlaiseen maailmaan, ja vaikka neuvot ovat hyviä, ne kenties vain estävät tekemästä hyödyllisiä virheitä, joita ihminen tarvitsee oppiakseen elämää.

Juuri eilen Helsingin yliopiston valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen puhui viisaita. Hän ei sanoisi mitään, vaan kysyisi, onko nuorella jotain kerrottavaa. Kuudenkymmenen vuoden kokemuksella Ojanen tuumaili näin: "Tähän ikään mennessä en ole koskaan joutunut hankaluuksiin korvieni takia, mutta ajoittain suuni takia."

Kolmijalkainen hevonen

Silloin tällöin kuulin lapsena aikuisten suusta lauseen, joka oli kenties tarkoitettu lohdutukseksi, tai sitten se oli vähättelyä, jolla he välttivät ottamasta lasten suruja vakavasti. He sanoivat: "Pieniä ovat lasten murheet."

Tunsin toivottomuutta lauseen kuullessani. En mitenkään osannut väittää vastaan.

Varmaan lapsen murheet voivat olla pieniä, mutta pieni on myös niiden murheiden kantaja. Suuret ihmiset voivat selviytyä suuristakin suruista.

Aikuisten vähättelyä muistellessani mieleeni tulee muuan aamu, kun en vielä ollut koulussa. Ehkä se oli lokakuuta, ainakin valot olivat päällä. Vanhemmat olivat poissa, kenties he olivat töissä. Siihen maailmanaikaan lapsia uskallettiin jättää ja myös jouduttiin jättämään joksikin aikaa yksin.

Olin vanhempien petaamattomassa vuoteessa ja leikin kolmella muovihevosellani. Yksi oli valkea, toinen oli ruskea ja kolmas oli musta.

Siltä valkealta hevoselta katkesi jalka.

En tiedä, olenko ikinä ollut elämässäni yhtä lohduton, niin harmaan surullinen kuin nähdessäni valkean muovihevoseni, nyt kolmijalkaisen. Satamaton sadepilvi oli laskeutunut minuun. Mieleni oli täynnä kohmeista rapaa.

Intiaani-sanan kilpaileva teoria

Niin kuin monet tietävät, sana intiaani perustuu Kristoffer Kolumbuksen erehdykseen. Etsiessään meritietä Intiaan Kolumbus päätyi Bahamasaarille ja luuli saapuneensa päämääräänsä. Niinpä hän kutsui tapaamiaan ihmisiä intialaisiksi, indios.

Tämä tieto pohjautuu Kolumbuksen kirjoittamaan kirjeeseen.

On kuitenkin kilpaileva teoria, jonka on esittänyt alkuaan kirjailija ja ympäristöaktivisti Peter Matthiessen. Hänen mukaansa Kolumbus kutsui tapaamiaan alkuperäisasukkaita ”Jumalan lapsiksi”, espanjaksi niños de Dios, koska Kolumbuksen mielestä he elivät kuin Jumalan lapset. Tästä sitten olisi muotoutunut in Dios ja edelleen termi indios.

Muskogee-tietäjä Bear Heart on kertonut tämän tarinan suomeksi kirjassaan Äitini tuuli. Myös Amerikan intiaaniliikkeen johtajana toiminut lakota Russel Means on pitänyt sanaa Indian parempana kuin kilpailevaa ilmausta Native American juuri siksi, että se tarkoittaisi Jumalan lapsia.

Valitettavasti Matthiessenin esittämä hellyttävä tulkinta on historiallisesti virheellinen, sillä nimitystä niños de Dios ei esiinny missään Kolumbuksen kirjoituksissa.

Toisaalta on toisaalta. On aivan pöhköä kutsua Amerikan alkuperäiskansojen jäseniä intialaisiksi. Se ei tunnu todelta. Sen sijaan puhe Jumalan kansasta osuu ainakin minun mielestäni jollain tavoin oikeaan.

Ehkä Matthiessenin teoria on niin sanottu pedagoginen valhe. Niissä on myös voimansa. Varon niiden käyttämistä, mutta joskus vähän häpeäkseni viehätyn niistä. 

Ajatusleikki syntymää edeltävästä ajasta

Joskus yllätän itseni ajatusleikeistä, kuten sellaisesta, että ennen syntymäänsä voisi osallistua elämänkulkujen valintatilaisuuteen ja poimia sieltä sopivimmalta tuntuvan.

Siellä jaettaisiin kaikille ihmisille saman verran iloa ja surua. Annostelun saisi valita itse, paljon pieniä murheita ja paljon pieniä riemuja, hieman vähemmän kumpaakin lajia, tai sitten suurempina annoksina kumpaakin lajia. Tai harvojen isojen murheiden kyytipoikina lukuisia pieniä iloja; ihan miten vain. Kaikki mahdollisuudet olisivat esillä, mutta lopulta summa olisi jotakuinkin tasan.

Samalla saisi valita asuinpaikan ja mieluisan aikakauden. Sopivien vanhempien valinta olisi yksi rasti.

Ja niin siellä elämänmahdollisuuksien kellarissa saisi kulkea ja kurkistaa vaihtoehtoihin, tuossa olisi lyhyt ja onnellinen elämä, tuossa taas pitkä ja paljon tapahtumia, tuossa hieman tasapaksu ja toisaalta turvallisen vaivaton, tuossa iso seikkailu monine käännekohtineen.

Ja niitä kaikkia valintoja saisi vähän maistella ennakkoon, ja kun vihdoin osuisi mieluisan kohdalle, voisi sanoa että tuon minä otan.

Mitens omasi meni? Tuntuuko, että putosit väärään lokeroon vai olisitko ottanut juuri sen mikä sinulla on? 

Lapsia älä riko

Vastustan ehdottomasti kuolemantuomiota. Siis aina ja joka tilanteessa. Kavahdan kirkollisia helvettioppeja.

Siitä huolimatta en ole unohtanut kauan sitten tekemäämme Belgian matkaa.

Kun saavuimme maahan Saksan puolelta, törmäsimme kohta raja-asemalla etsintäkuulutukseen, jossa haeskeltiin 12-vuotiasta Sabinea. Hän oli toukokuun lopussa kadonnut Tournaissa aamulla klo 7.30. Hän oli lähtenyt metallin vihreällä maastopyörällä kouluun. Tuntomerkeiksi mainittiin pituus 145 cm, ranskankielisyys, siniset farmarit ja punainen villapusero.

Samalla Belgian matkalla tutuiksi tulivat myös Julie (128 cm ja 8 vuotta) ja Melissa (130 cm ja 8 vuotta).

Etsintäkuulutuksia näkyi niin monessa paikassa, että tuntemattomat tytöt alkoivat tuntua naapurin lapsilta. Missä tytöt mahtoivat olla?

Suomeen palatessamme sanomalehti kertoi, että Julien ja Melissan ruumiit oli löydetty 39-vuotiaan miehen puutarhasta. 

Sinä aamuna olisi ollut lohdullisinta tietää, että helvetti on olemassa. 

Pidän tuntemustani ymmärrettävänä ja kuitenkin seurauksiltaan vaarallisena. Ettei vain tehtäisi asioita Amerikan malliin. Siellähän joukkoampumisesta tuomitun teloitus striimataan kaikelle kansalle 3. joulukuuta, niin kuin aamun uutiset ovat kertoneet. Raakuuteen raakuudella vastaaminen lisää raakuutta. Tunnekuohussa moraalinen taju voi pettää.

Kadulla tuli vastaan kaksi evankelistaa

Olin iltakävelyllä ja käännyin hiljaisemmalle kujalle kohti koskenrantaa. Silloin minut pysäytti kaksi rauhallista miestä. Luulin heidän kysyvän kulkuohjeita, mutta toinen aloitti kertomalla heidän olevan kristittyjä.

Yleensä tällainen aloitus viittaa helluntailaisuuteen, joka on minulle vieras laji. En ole luonteenpiirteiltäni heidän tyyppiään. 

Miehet sanoivat kyselevänsä ihmisiltä esimerkiksi, mitä mieltä he ovat yliluonnollisesta.

Kuittasin vähän huvittuneena: "No, kun minä olen luterilainen pappi."

Kaikki kolme hymähdimme siihen tapaan, että sepäs sattui.

En jäänyt sen enempää selittelemään yliluonnollisen käsityksiäni. Oli vähän vilukin. Lausuin lopuksi siunauksen sanan heidän päälleen, ja he olivat siihen tyytyväisiä.

Oikeastaan jäi hyvä vaikutelma. Eivät mesonneet megafonin kanssa niin kuin jotkut torvelot Keskustorilla. Heidän avauskysymyksensä ei ollut lainkaan ärsyttävä toisin kuin: "Millainen sähkösopimus sinulla on?"

Ehkä he olivat ottaneet innoituksensa Mika Waltarin romaanista Felix onnellinen. Kirjan päähenkilö saa siinä erikoisen tehtävän. Hänen täytyy kerran päivässä sanoa jollekulle vieraalle ihmiselle: "Herra etsii sinua. Syntisi ovat anteeksiannetut, jos vain tahdot."

En yleensäkään ole innostunut Waltarin kirjoista. Minulle hänen pienen romaaninsa idea on liian naiivi, mutta me mahdutaan samaan maailmaan, toisiamme tyrkkimättä.

Joskus pitää kannella muttei aina

Tuomo Tammisen uunituore kirja Miksi emme auttaneet? Koulukiusaamiseen puuttumisen liian lyhyt historia tuo uusia näkökulmia jumiutuneeseen keskusteluun.

Kirjassa pohditaan esimerkiksi kantelun moraalia. Suomessa on ikiaikainen perinne torjua ja jopa halveksia kantelemista. 

Opettajat ovat kieltäytyneet kuuntelemasta pienten huolia. Jopa omat vanhemmat ovat sanoneet, että lapset (ja nuoret) hoitakoot asiansa itse. Pienelle ihmiselle tuskin on lohduttomampaa tilannetta kuin se, että kukaan ei ole hänen puolellaan eikä mistään tule suojaa. 

Onneksi kantelemisen tabu on viime vuosina murtunut. Lapsia ja nuoria neuvotaan hakemaan apua ja kertomaan vääryyksistä vanhemmilleen ja opettajilleen. 

Kanteleminen voi olla hyvä teko, joka pelastaa elämän.

Hyvälläkin on varjonsa ja kääntöpuolensa. Väärin käytettyinä kantelemiset johtavat jatkuvaan varuillaan olemiseen ja ryhmähengen pilaantumiseen. On tärkeää, että lasten ja nuorten itsensä ratkaistaviksi jää kohtuullisen kokoisia ongelmia. Pahimmillaan opettajalle suputetaan korvaan, mitä joku kolmas on kuulemma ehkä sanonut jostakusta neljännestä. On rajansa silläkin, mitä kaikkea hänelle kielitään. Välttämättä ei tarvitse kertoa, kuka heitti lumipallolla tai söi tunnilla purukumia vaikka oli kielletty.

Kanteluiden rajattomuudesta seuraa DDR.

Mutta mistä ihmeestä pieni ihminen osaisi päätellä kohtuuden? Hänen mielessään asiat ovat erikokoisia kuin aikuisella.