Mindfulness, jooga ja rukous

Mindfulness, jooga ja rukous liittyvät samaan inhimilliseen perustarpeeseen. Niiden kaikkien avulla ihminen pyrkii saamaan elämänsä järjestykseen, onpa sitten ongelmana turvattomuuden tunne, keskittymiskyvyn puute tai vaikeus erottaa oleellinen epäoleellisesta.

Näistä kolmesta suosin rukousta, eikä päällimmäisenä syynä ole mindfulnessin tai joogan taustat, jotka ovat itämaisissa uskonnoissa. En perustele näkemystäni myöskään sillä, että vierastan tällaisissa ihmisyyden perusasioissa uusia tuontitavaroita.

Sen sijaan ajattelen, että vuoropuhelu on tehokkaampaa kuin yksinpuhelu. Parempi on puhua jollekulle toiselle. Kun omassa yksinäisyydessään alkaa kutsua sinää, tämä Sinä alkaa lopulta kuunnella.

En liioin usko, että omaan itseensä syventymällä ihminen saavuttaisi suuria viisauksia. Ainakaan minä en itsessäni piehtaroimalla ole tehnyt suuria löytöjä. Samaa soppaa siellä on kuin ennenkin. Asun mielelläni omassa kodissani ja samalla tavoin tykkään asua omassa itsessäni, mutta uudet ajatukset löytyvät itseni ulkopuolelta, joko kirjoista tai tapaamistani ihmisistä. Tai Jumalasta, joka ei möllöttele sisälläni  vaan pikemminkin ulkomaailmassa.

Edelleen luotan enemmän suomalaiseen metsään tai pilkkireissuun kuin joogamattoon. Puiden juurella voi lipsauttaa mielestään myös jonkin rukouksen, ihan salaa niin ettei kukaan huomaa.

Toisaalta: kunhan nyt ihminen edes jollain tavoin miettii muuta kuin bensan hintaa, valtionvelkaa tai elinkustannusindeksiä.

Lapsi, älä keikuta tuolia

Kirjahyllyni kätköistä löytyi Heinrich Hoffmannin ikivanha lastenkirja Jörö-Jukka. En ole hankkinut sitä saadakseni apua lastenkasvatukseen, vaan ainoastaan huvittuakseni. Se on antoisa retki menneeseen maailmaan ja oudolla tavalla nykyiseenkin. Jörö-Jukan kaavallahan motivoidaan myös nykylapsia: hampaasi putoavat suusta, ellet harjaa niitä aamuin illoin. 

Hyväntahtoinen Hoffmann ei kuitenkaan halunnut pelotella lapsia, vaan pikemminkin hauskuuttaa. Hänen mielestään lapsilla on oma abstraktion kykynsä, ja siksi heidän oli sallittava nähdä taidegallerioiden julmia maalauksia ja kuulla satuja Punahilkasta ja Lumikista. Hoffmannin mukaan ihminen on onnellinen, jos säilyttää osan lapsuudestaan ja sen taiasta aikuisuuteen saakka. 

Jörö-Jukan nimikertomus muistuttaa lapsia siitä, että olisi sallittava leikata hiukset ja kynnet. Vallaton Volmari särkee paikkoja ja pahoinpitelee sekä ihmisiä että eläimiä. Lopulta hänen rääkkäämänsä koira puree häntä. Lääkäri antaa Volmarille karvasta rohtoa, ja koira syö hänen herkkunsa. Laura-tyttö leikkii tulitikuilla, syttyy tuleen, ja vain kengät jäävät jäljelle. Pekka ei tottele äidin kieltoa peukalon imemisestä. Niinpä kraatari tulee saksimaan häneltä peukalot pois. Jaakko keikuttaa ruokapöydässä tuolia, vaikka vanhemmat neuvovat istumaan nätisti. Lopulta hän kaatuu taaksepäin ja vetää koko kattauksen mukanaan.

Entäs nykyään? Varmaan on hyvä pitää pakkasella pipoa päässä, mutta aivojen jäätymisestä ei sentään ole vaaraa, eikä kukaan sairastu siitä, että käväisee pihalla ilman päällystakkia. Jo lapsena epäilin kaveripiirissä liikkunutta tietoa, että heinänkortta pureskelemalla sairastuisi kurkkusyöpään. Sen sijaan tuntui mahdollisemmalta, että silmät menisivät kieroon, jos tuijottelee liian pitkään nenänpäätään.

Jaakko keikuttaa tuolia.

Lastenkirja 1800-luvulta.

Tupakkataukojen sijaan räplätään puhelinta

Monet suomalaiset nykyelokuvat ovat miellyttäneet minua, kuten Aki Kaurismäen filmit. Olen hymyillyt omalle, ehkä virheellisellekin mielikuvalleni, että niissä on varsin verkkainen rytmi, jonka taukoja on täytetty tupakoinnilla ja tuumailevalla tuijottelulla.

Herää kysymys, miten tulevaisuuden elokuvantekijät ratkaisevat taukohetkien ongelman kuvatessaan 2020-luvun Suomea, kun tupakointi on kielletty melkein kaikkialta. Kieltojen uhmaaminen on muuttunut niin vaikeaksi, että se vaatii huomattavaa viitseliäisyyttä.

Jos elokuvissa oltaisiin uskollisia ihmisten muuttuneille tavoille, käsikirjoituksiin pitäisi merkitä tupakointikohtausten sijaan kännykän räpläämistä. Sellaiseksihan elämä on mennyt. Onpa kyse seminaarien väliajoista tai työpäivän välttämättömistä lepohetkistä, juuri kukaan ei jaksa kävellä hankalasti sijoitetulle tupakkapaikalle, joka on jossain pihanperällä roskapönttöjen vieressä. Mieluummin kaivetaan puhelin taskusta ja aletaan räplätä.

Ehtoollisviinin maulla on väliä

Traktoreista tuttu John Deere on joskus sanonut, ettei hän koskaan pistä nimeään tuotteeseen, johon ei ole pystynyt antamaan parastaan. Tämä on hienosti sanottu, mutta valitettavasti tämän periaatteen mukaan ihminen ei voi elää joka hetki. Usein pelikortit ovat niin huonot, että joutuu tyytymään seiskapuolikkaan tasoiseen suoritukseen, joskus huonompaankin.

Tästäkin tosiasiasta on poikkeuksensa, kuten silloin kun kirkossa ollaan lähellä uskon ydintä. Ehtoollinen on hyvä esimerkki. Sen toteuttajan olisi kaikin tavoin annettava parastaan, jotta ihminen voisi tuntea, että siihen Jumalakin on pistänyt nimensä.

Muutama viikko sitten sain sunnuntaisella kirkkokäynnillä niin kelvottoman makuista viiniä, ettei siinä usko vahvistunut, heikentyi vain. Kirkonpenkkiin kävellessäni tuumasin, että tuota litkua Jeesus ei olisi illan isäntänä ikinä tarjonnut, ei omilleen eikä vähän vieraammille.

Kun tilataan kirkkoviiniä, ei pitäisi katsoa vain etikettiä tai hintaa, vaan olisi haistettava ja maistettava. Uskoa kummasti vahvistaa se, että pyhä myös maistuu pyhältä. Vain ani harva ehtoollisella kävijä pohtii transsubstantiaation kaltaisia akateemisen teologian kysymyksiä, mutta jokaisen ihmisen suussa on jonkinlainen jälkimaku, kun hän on palannut kirkonpenkkiin. Näin pyhä kietoutuu arkiseen ihmisyyteen ja ruumiillisuuteen, ja ehkä juuri tässä on ehtoollisen varsinainen idea.

Onko tullut ikävä?

Tammikuussa vastasin kysymykseen, mitä minulle kuuluu. Tällä kertaa vastaan toiseen, usein kuulemaani kysymykseen, onko minulla ikävä? Tällaiset intiimit tuntemusraportit saavat jäädä tähän, mutta menkööt tämän kerran.

En ole ikävöivä ihminen ollenkaan. En haikaile menneisiin enkä kaipaa tuleviin. Tänään ja tässä ovat ainoa aika ja paikka, jossa läsnäolo on mahdollista. 

Tunnustan kuitenkin, että nuorten katoaminen ympäriltäni on iso puute. Olen sentään ollut vetämässä rippikouluja vuodesta 1979 ja pappina vuodesta 1982. Välissä on ollut vain kaksi yhden vuoden taukoa ja yksi kahden. Rippikoulujen tai rippikoululaisten määrää en ole jaksanut laskea, mutta paljon niitä on. 

Viidentoista ikäisten ansiosta olen pysynyt perillä nuorisokulttuurin viimeisimmistä trendeistä, eikä kyse ole vain rippikouluikäluokista, koska kahden vuoden odottamisen jälkeen nuoret ovat olleet jo seitsemäntoista vuoden ikäisiä. Heidän ansiostaan olen kerännyt ison kokoelman eri elämänvaiheiden ihmisiä. Nämä elämän pitkittäisleikkaukset ovat hieno näköala maailmaan. Monet hetket ovat olleet vain ohimeneviä hetkiä, mutta kun hetkistä on tullut muistoja, ne ovat muuttuneet elinikäisiksi.

Joutomieheksi ryhtymisen mukana olen menettämässä tämän rikkauden. Tänä vuonna en opi tuntemaan viidentoista ikäisiä. Tästä seuraa, että kolmen vuoden kuluttua en enää tunne ajokortti-ikäisiä ja kymmenen vuoden kuluttua myös alle kahdenkymmenenviiden vanhat ovat vieraita.

Niin minä vuosi vuodelta kavennun ja lopulta poistun elämästä.

Kahviloiden likaiset pöydät

Kymmenen vuotta sitten kirjoitin Suomen kummallisista kahvilatavoista. Edelleen ne tuntuvat kummallisilta. Useimmissa maissa ei tulisi lainkaan kyseeseen, että ensin käy tiskiltä hakemassa ja maksamassa neljän euron kahvin, kantaa sen itse pöytään ja lopuksi palauttaa astiat keräilytelineeseen. Olen yhä kapinassa näitä tapoja vastaan. Niinpä suosin kahviloita ja lounaspaikkoja, joissa asiakas saa olla asiakas työntekijäksi ryhtymättä.

Elämä on kuitenkin muuttunut kymmenessä vuodessa, ja siksi omia periaatteita on välillä tarkistettava. Edelleenkin palautan pikaruokapaikan astiat (eli jätteet) keräilyroskiin. Tosin nämä paikat ovat muuttuneet sikäli, että vain harvoin ne ansaitsevat etuliitteen "pika".

Vuosien takainen puheeni astioiden palauttamatta jättämisen työllistävästä vaikutuksesta ei välttämättä aina toimi, koska työvoimaa voi olla vaikea saada. Niinpä olen antanut periksi, jos lounaspaikka muistuttaa tyyliltään enemmän työmaaruokalaa kuin ravintolaa. Esimerkiksi Tampereen kauppahallissa ei tule mieleeni jättää astioita pöytään. Jos taas lounaan hinta lähenee viittätoista euroa, katson että kyseessä on ravintola ja että siellä on saatava edes välttävästi palvelua. Myös paikan ruuhkaisuus vaikuttaa arvioihini.

Korona on nostanut esiin hygieniapuolen. Liian usein asiakkaiden astiapalautukset aiheuttavat sen, että seuraavalle tulijalle pöytä jää likaiseksi. Joku sanoo, että työntekijät ovat aina pyynnön jälkeen valmiita pyyhkimään muruset ja läikkyneet kahvit pois, mutta tämä vastaus ei tyydytä minua. Se vielä puuttuisi, että asiakkaan käyttöön tarjottaisiin tiskirättiä. Työntekijöiden on pyyhittävä pöydät ilman erillistä pyyntöä.

ADHD: ainoa vuodenaikarajoitteinen käytöshäiriö

En yllättynyt Ylen tuoreesta uutisesta, jonka mukaan Suomessa on kenties annettu ADHD-diagnooseja liian kevyin perustein. Sen sijaan olen monesti ällistynyt, kun joku rippikoululainen on leirin loppuvaiheilla kertonut olevansa ADHD, vaikka on ollut moitteettomasti mukana opetuksessa ja kyennyt täysin rauhoittumaan hiljaisuutta vaativiin hartaushetkiin.

Niinpä hymähdin, kun Rutger Bregman kirjoitti erään psykiatrin huokauksesta, että ADHD on ainoa vuodenaikarajoitteinen käytöshäiriö. Kesälomalla se ei ole ongelma, mutta kun koulu jälleen alkaa, melkoiselle määrälle poikia aletaan taas syöttää Ritolinia.

ADHD on tutkitusti myös syntymäkuukausirajoitteinen käytöshäiriö. Turun yliopiston tutkimuksen mukaan vuoden viimeisen kolmanneksen lapset saavat ADHD-diagnoosin 64 prosenttia useammin kuin ensimmäisellä kolmanneksella syntyneet. Professori Andre Sourander valitti, että diagnoosi johtaa monesti vuosia kestävään lääkitykseen amfetamiinijohdannaisilla, vaikka ensisijaisesti tulisi ottaa huomioon lapsen erityistarpeet kasvuympäristössä. On täysin luonnollista, että loppuvuoden lapset ovat kypsymättömämpiä kuin alkuvuoden.

Kööpenhaminan yliopistosta on puolestaan se tutkimus, jonka mukaan lapsen sosiaalinen asema vaikuttaa ratkaisevasti lapsesta tehtyyn arvioon. Vanhempien alhainen koulutustaso, äidin nuori ikä, yksinhuoltajuus ja vanhempien psyykkinen sairaus altistavat ADHD-diagnoosille. Tämä voi tarkoittaa sitä, että lääkärit kirjoittavat lääkkeitä sosiaalisilla perusteilla, vaikka lapsi ei ole sairas. Tutkimuksen johtaja sanoi: "Ei voi olla miettimättä, että koulu ja yhteiskunta määrittelevät lapset sairaiksi vain siksi, että he sopisivat järjestelmään."

Pojat saavat ADHD-diagnoosin huomattavasti useammin kuin tytöt.