Kansasta puolet terapiassa, puolet terapeutteina

Siviilielämään siirtyneitä huippupoliitikkoja kannattaa seurata puolueeseen katsomatta. He ovat olleet näköalapaikoilla. Politiikasta vapauduttuaan he ovat päässeet ajattelemasta seuraavia vaaleja ja puolueensa menestystä. Enää ei tarvitse puhua propagandaa omiensa puolesta.

Kun Annika Saarikko oli vielä politiikassa, hänen puheensa olivat korviini herttaista löpinää. En kannattanut, en vastustanut. 

Nykyään Saarikko on Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön johtaja. Hänen Helsingin Sanomissa julkaistu laaja haastattelunsa oli täynnä asiaa. Sen pääajatus oli, että nuorten ahdistusta ei voi ratkaista lisäämällä loputtomasti terapeutteja. Sen sijaan on puututtava ahdistuksen syihin.

Minunkin mielestäni terapeutteja tarvitaan, mutta he eivät tosiaan voi olla yleinen ratkaisu aivan kaikkeen. Sellaista maailmaa ei ole, että heitä riittäisi joka paikkaan. Niinpä olen muokannut Stanislaw Jerzy Lecin ajatelman uuteen muotoon: "Mikä hyvinvointivaltio onkaan se, jossa toinen puoli kansasta on terapiassa ja toinen puoli terapeutteina."

Saarikko ei jää pelkäksi valittelijaksi, vaan osoittaa yhden ratkaisun, joka vaikuttaa pätevältä. Hän kehottaa katsomaan opintojen laatuun, esimerkiksi siihen, että korkeakoulujen täytyy lisätä lähiopetusta. "Se on huomattavasti tehokkaampi keino kuin terapiapalveluiden lisääminen."

Taustalla on tosiasia, että korkeakoulut ovat lisänneet etäopetusta, vaikka samaan aikaan nuorten ahdistusongelmat ja yksinäisyys ovat kasvaneet.

Kitinäaiheiden maksimointia (hymiö)

Syyskuu on valmistautumista monenlaiseen surkeuteen. Niinpä kokosin yhteen kaikki mahdolliset valituksenaiheet. Ne on sitten käsitelty kertaheitolla. Hymiö. Tuli tällainen lista:

Synkkyys lisääntyy, ja taskulampusta ovat patterit lopussa. Puut pudottavat lehtensä, ja kynnöspellot ovat rumia. Aamuisin ei yhtään huvita. Sienestäessä hiukset ovat täynnä hirvikärpäsiä. Linnut muuttavat etelään, ja hirvet pomppivat tielle. Eihän täällä ole enää muita kuin variksia.

Sataa, sataa, satamistaan sataa. Ensin on kuraa ja sitten sohjoa. Ulkona ei tarkene teepaidassa, ja lopulta on puettava pitkät kalsarit. 

Jalkakäytävillä kaatuillaan ja autot törmäilevät. Tuulilasia täytyy raaputtaa. Talvirenkaat on laitettava alle, ja niiden rapinaa joutuu kuuntelemaan huhtikuulle saakka. Junat ovat myöhässä, ja bussipysäkillä on vilu.  

Pakkaset purevat, ja pikkulasten pukemisessa on hirveä vaiva. Talvi on liian pitkä. Taloa pitää lämmittää, ja sähkön hinta nousee. Joka tykkää hiihtämisestä, tulkoon kolaamaan ensin meidän pihalta lumet. Flunssat kiertävät nenästä nenään. 

Mopopoikien pärinöistä ei voi valittaa someen. Kaupallinen joulu alkaa liian aikaisin, ja halloween on Amerikan trendipösilöille. Isänpäivä on tavaratalojen keksintö, ja musta perjantai on älyttömintä mitä maailmassa on. Jouluna en syö lanttulaatikkoa.

Kaiken maailman kitisijät valittavat turhista asioista. Olisivat vain hiljaa, koska on lottovoitto syntyä Suomeen.

Tuoreita marjoja ei saa mistään. Seuraavaa kesälomaa joutuu odottamaan kokonaisen vuoden, ja sitten sekin on taas ohi.

Ennakkoluulojen tarpeellisuudesta

Luostarissa pidetyn Saarikoski-seminaarin alkajaisiksi Valamon opiston rehtori kertoi luostarielämän periaatteista. Ne olivat kaikin puolin hyviä.

Yhdessä kohdin hymyilytti. Rehtori kertoi, että ihmisiin pitää suhtautua ennakkoluulottomasti. Ja meillä kun oli alkamassa Pentti Saarikoski-seminaari!

Saarikoski oli oman aikansa megajulkkis. Ihmisillä oli hänestä mielipide, vaikka häntä ei olisi lainkaan luettu. Hän oli yhtä kuuluisa kuin nykyään Käärijä tai Kimi Räikkönen. Saarikoski oli maineeltaan juopporenttu runoilija, ja tämä maine on seurannut häntä tähän päivään saakka. 

Seminaarin osallistujat tunsivat Saarikoskea paljon keskimääräistä enemmän. Siitä huolimatta ennakkoluulonsa oli heilläkin. Veikkaan vain harvan tienneen vaikkapa sitä, että Saarikoski oli aktiivinen penkkiurheilija, joka vielä viimeisinä vuosinaan harrasti maastohiihtoa.

Kukaan ei ole vapaa ennakkoluuloista. On jopa hyväksi, että meillä on poliisia, rehtoria, pappia tai runoilijaa koskevia ennakkokäsityksiä. Filosofi puhuisi esiymmärryksestä tai hermeneuttisesta kehästä. Ne ovat maailmassa elämiseksi välttämättömiä. Ne auttavat edes alkeellisesti suhtautumaan, kun vielä ei tiedä.

Kukaan ei ole vapaa edes rodullisista ennakkoluuloista. Vai kuka väittää, ettei Pariisin metrossa tunnu turvalliselta, jos vieruspaikalla on hieno madame, oikea dame âgée?

Ennakkoluulot ovat vaarallisia vasta sitten, kun ei uuden tiedon pohjalta suostu muuttamaan käsityksiään.

Onnistuneen luokkakokouksen resepti

 Näin ruotsalaisen Anna Odellin elokuvan Luokkajuhla. Se kertoi totuuksien laukojasta, joka oli tullut luokkakokoukseen kertomaan, että kouluaikainen yhteishenki ei ollutkaan niin aukoton kuin millaiseksi monet halusivat sen muistaa.

Elokuva ei lainkaan lisännyt luottoani siihen, että luokkakokoukset voisivat onnistua.

Oman abiturienttiluokkani kokoontumiset ovat kuitenkin olleet mukavia tilaisuuksia. Onnistuminen johtuu siitä, että kokouksen järjestäjät ovat osanneet avata tapaamiset parhaalla mahdollisella tavalla. Minä en ole ollut järjestäjäväkeä, joten voin vilpittömästi kiitellä.

Jonkinlaiselta alkuesittäytymiseltä ei tietenkään voi välttyä jo siitä syystä, että vuosien varrella ihmisten ulkonäkö on voinut muuttua tunnistamattomaksi.

Tällä kertaa esittäytymiseen ei kuitenkaan liittynyt tehtävää, että pitäisi "kertoa elämästään". Se olisi välttämättä johtanut työurien ja perhesuhteiden selostamiseen. Ehkä jopa lasten CV:t olisi otettu esiin.

Pyydettiin kertomaan jotain muuta, ehkä hassumpaa, ehkä jokin koulumuisto. Niinpä kukaan ei ole ylpeillyt saavutuksillaan, eikä kenenkään ole tarvinnut selitellä perhe-elämänsä pettymyksiä.

Olemme vain keskittyneet koulumuistoihin ja muuhun yhteiseen. On voitu palata koulukaveruuden maailmaan ja olla siinä tasa-arvoisia, alkuperäisiä ihmisiä, joita ei arvioida urasuoritusten mukaan. Sellainen sukellus on mukava ja tarpeellinen.

Opettajia muisteltiin.

Usko ja 400 metrin aidat

Aamulehdessä oli pitkähkö haastattelu 400 metrin aitojen suomenennätyksen haltijasta Antti Sainiosta. Kerrottiin esimerkiksi siitä, että pienikokoinen Sainio sanoo olevansa teknisesti maailman paras aituri. Hän on vakuuttunut myös siitä, että hän tulee voittamaan olympiakultaa. Hän ei voi edes kuvitella sitä mahdollisuutta, että olympiavoitto ei joskus osuisi hänelle.

Sainio on tunnettu myös siitä, että hän tuuletti suomenmestaruuttaan Raamattu kädessään. Myös lehtihaastattelu kertoo hänen uskostaan.

Luin jutun sitä tiuhasti siivilöiden. 

En löytänyt siitä varsinaista vikaa. Vaikutti siltä, ettei hän tyrkytä uskoaan. Siihen ei liity epäilyttävää moraalia, eikä hän helluntailaiseen tyyliin korosta uskoontulon hetkeä. Jonkun ihmisen elämä kulkee rajujen käänteiden kautta, mutta sitä reittiä ei pidä kuvitella ainoaksi oikeaksi. On myös tasaisempia teitä.

Ennen kaikkea Sainio ei sorru siihen, että hän väittäisi voittojensa olevan Jumalan ansiota. Niinpä hän välttyy käyttämästä uskoa samaan tapaan kuin joku toinen dopingia.

Jostain käsittämättömästä syystä minulle tulee kuitenkin kiusallinen olo. En tiedä miksi.

Olen kuullut jonkun sanoneen: "Kun puhut rakkaudesta, puhu hiljaa." Ehkä toivon jumalapuheelta samaa.

Ikkunoiden autuaallisuudesta

Tuottaa kummasti tyydytystä, kun voi lukea, että tieteellinen tutkimus vahvistaa oman havainnon tai vaistonvaraisen toiminnan.

Kahvilassa olen aina yrittänyt löytää paikkani ikkunan läheltä. Parasta on, jos ulkona näkyy luontoa tai leikkiviä lapsia. Ikkunatonta hotellihuonetta en ottaisi.

Tunne on tieteellisesti vahvistettu. Bostonin yliopiston tutkimuksen mukaan ikkunapaikalla istuvat menestyvät pääsykokeissa keskimääräistä paremmin. Ero ei ole suuren suuri, mutta silti havaittava. Ikkunapaikasta hyötyvät sekä luonnontieteiden että humanististen tieteenalojen kokeisiin osallistuneet. Eniten se auttaa niitä ne nuoria, joilla on muutenkin keskittymisvaikeuksia.

Ehkä ei pidä torrua oppilasta, joka ei seuraa opetusta vaan haaveilee katsomalla ikkunasta ulos. Ehkä hän näkee enemmän kuin muut.

Entäpä jos koko elämän ymmärtää huoneeksi. Missä ovat ikkunani?

Kuuntelenko, katselenko niitä ihmisiä, jotka ajattelevat elämästä eri tavoin vai käännänkö heille  selkäni ja tuijotan seiniäni, joilla eristyn omaan maailmaani?

Etsinkö ajatuksia, jotka pakottavat muuttamaan elämän suuntaa?

Deathstalkeria katsomassa

Erinäisistä syistä päädyin elokuvateatteriin katsomaan Deathstalker-nimistä elokuvaa.

Tutustuin ennalta arvosteluihin, ja tällaista tuli vastaan:
- Tässä tulee todella hauska, pienibudjettinen miekka ja magia -elokuva, jonka on ohjannut ja käsikirjoittanut Steven Kostanski. Hän tekee siitä [vanhasta versiosta] täysin oman juttunsa runsailla käytännön efekteillä, kumihirviöillä, verisellä gorella ja sopivalla annoksella ironista 80-luvun huumoria.
- Ohjaaja-käsikirjoittaja Steven Kostanskilla on vakava fiksaatio 1980-luvun fantasiaelokuviin sekä vanhan koulukunnan miekka ja magia -leffoihin, ja sehän näkyy hölmönhauskassa Deathstalkerissa.
- Deathstalker on sekä vapauttavan hassu että häpeilemättömän rehellinen, täynnä persoonallisuutta, energiaa ja rakkautta käsityötään kohtaan.

Elokuvan jälkeen minun arvioni: Kun filmistä ottaa pois maskeeraukset, tappelukohtaukset ja muun väkivallan, mitään ei jää jäljelle.