Kun nolaus tulee bumerangina takaisin

En ole koskaan innostunut keräilyharrastuksesta, mutta tavallaan siinä on yksi poikkeus: olen painanut mieleeni hyviä juttuja. 

Oma elämä on hyvä lähde, jos vain ei kulje näkemänsä ja kokemansa ohi. Toiseksi kirjallisuus on täynnä tärkeitä kertomuksia. Viimeksi olen innostunut Pentti Haanpäästä.

Kolmantena lähteenä ovat muut ihmiset. Varmaan kaikilla on elämästään jokin hyvä juttu. Pitää vain osua kohdalle, kun he sen kertovat.

Esimerkiksi metrossa tapahtuu. Seuraava tarina on näitä muiden kertomia metrosattumuksia. Näin se menee:

Brysselin metrossa oli kerjäämässä nainen, jolle todennäköisesti maistuivat muutkin päihteet kuin alkoholi. Minultakin hän pyysi ranskaksi hyvin asiallisesti rahaa, mihin tylyhkösti vastasin suomeksi: "Sanopa sama suomeksi, niin voisit saadakin jotain."
"Ai te puhutte suomea", hän vastasi. 
Kaivoin kiltisti kuvetta ja muistin seuraavallakin kerralla, että kaikkia ihmisiä pitäisi arvostaa. 

Ihan hyvää mulle kai kuuluu

Olin kuuntelemassa Eerika ja Sakari Kapasen folkduon konserttia. Pienimuotoisessa tapahtumassa kuultiin hyväntuulista, elämänmyönteistä musiikkia, joka nostaa iloa esiin vähän niin kuin kevät. Yhdessä omalle lapselle omistetussa laulussa kerrottiinkin keväästä.

Vastapainona oli yksi kipeä laulu, jonka kertosäe kuului: "Ihan hyvää mulle kai kuuluu." Siinä muistutettiin siitä, että elämän huonoimpina aikoina voi olla pelottavaa kohdata ihmisiä, jotka kysyvät kuulumisia. Juuri niinä aikoina ehkä eniten tarvitsisi muita ihmisiä samalla, kun samalla haluaa juosta heidän kysymyksiään pakoon.

Varsinkin nuorten kanssa kannattaa olla varovainen, kun kyselee opiskelupaikoista. On ikävää selitellä, ettei vielä tänä vuonna.

Suurimpia ihmistuntijoita ovat ne, jotka oikealla hetkellä ovat kysymättä kuulumisia ja sen sijaan osaavat lähestyä muuten. Tämä vaatii aavistaminen vaistoa.

Yksi kohtaaminen minulle on jäänyt erityisesti mieleen. Rupattelu johti siihen, että aivan viattomasti tulin kysyneeksi firmaa, jossa toinen oli töissä.

Hän ei saanut pitkään aikaan sanaa suustaan. Sitten kyyneleet alkoivat virrata poskia pitkin.

Tavoitteet ja vaatimukset eivät tainneet olla siinä yhtiössä kohdallaan.

Pelipaidoista on riidelty ennenkin

Entisaikanakin kiisteltiin pelipaidoista. 

Lapsuudessani urheiluseurat jakautuivat oikeistolaisiin ja vasemmistolaisiin. Jo seurojen nimet kertoivat, kenen puolella oltiin.

Kotkan Työväen Palloilijat ja Helsingin Työväen Uimarit näyttivät avoimesti suuntauksensa, mutta myöskään Turun Toverien tai Tampereen Pallo-Veikkojen nimet eivät peitelleet vasemmistolaista taustaa. Tampereen jääkiekkoseuroista Koovee oli työväenhenkinen, kun taas Helsingin IFK:ssa punaista oli vain pelipaidan väri. Nimen neutraalius oli usein oikeistolaisuuden tuntomerkki.

Pienetkin paikkakunnat jakaantuivat kahteen eri seuraan, kuten Järvenpään Paloon ja Iskuun, Jämsänkosken Ilvekseen ja Jyryyn, Pirkkalan Pirkkoihin ja Viriin. 

Eri aatteen ihmisillä oli myös omat maitokauppansa. Selkein poliittinen julkisuuskuva oli vasemmistolaisella E-liikkeellä.

Kotikaupungissani Järvenpäässä kaikki harrastivat jalkapalloa yhdessä ja samassa seurassa, mutta sielläkin poliittiset intohimot saattoivat nousta pintaan. Eräänä vuonna paikallinen E-kauppa sponsoroi ikäluokkaani nuoremmille junioreille omalla logollaan varustetut pelipaidat. Kaikille vanhemmille tämä ei käynyt ollenkaan. Syntyi melkoinen meteli, jonka muistan hyvin, vaikka meikäläisiä se ei koskenut.

Meidän joukkueemme jatkoi edelleen sponsoroimattomissa paidoissa, joiden tuottamasta häpeästä olen joskus kertonut.

Urheilumaailma: pikkuisen huumoria, pliis

Tuskin on huumorintajuttomampaa elämänaluetta kuin huippu-urheilu. Harvassa ovat ne tapaukset, että joku nauraisi itselleen tai edes puhuisi hauskoja. Pituushyppääjä Tommi Evilällä oli hyvät jutut, ja Seppo Räty oli omassa totisuudessaan taitava koomikko. Kuinka monta muuta tulee mieleen?

Pukukopeissa on humoristinsa, mutta haastatteluissa ollaan vakavia ja asiallisia.

Vastustajan kaatumisia ja maalivahdin onnettomia seikkailuja on tietysti ilkuttu iät ja ajat, mutta tämä ei ole huumoria vaan silkkaa vahingoniloa.

Mitäpä jos taitoluistelija pyllähtämisensä jälkeen repeisi nauramaan itselleen? Entäpä jos jalkapalloilija muistelisi hutipotkuaan häpeän sijasta humoristiseen tyyliin? Tai jyrkässä mäessä kaatunut hiihtäjä ottaisi esityksensä pelkästään shown kannalta? Tai aitajuoksufinaalissa kompastunut näkisi komiikkaa siinä, että vuosien harjoittelun jälkneen hän olisi rähmällään juoksuradalla? 

Ehkä nauraminen on liian vaarallista. Se paljastaisi, että syvimmältään urheilu on vain turhuutta, tosin tarpeellista turhuutta.

Huumorin sijasta urheilussa on kuolemanvakavuutta naurettavuuteen saakka. Siitä on esimerkkinä viime liigakierroksella Oulun Kärpille tehty paitsiomaali.  Tapausta kutsuttiin ei vähempää kuin oikeusmurhaksi, siis murhaksi ja vieläpä oikeusmurhaksi. Peli oli urheilun tusinaosastoa eli yksi runkosarjan peli, jonka perusteella ei ratkota mestaruuksia. 

Joskus riittää yksi ainoa vieraanvarainen

Minulla oli ongelma. Piti keksiä, mistä saisin yösijan CP-vammaiselle vierailijalle, joka ei päivän päätteeksi enää ehtisi iltajunaan. Oma kotimme ei tullut kyseeseen, koska kaksikerroksinen huoneisto oli sopimaton.

Keneen apuun voisin turvautua, kun ketään perheenjäsentä tai lähisukulaista ei ollut tarjolla ja kun mikä tahansa asuntokaan ei ollut mahdollinen? Kenelle voisin soittaa? Kuka olisi varmimmin se ihminen, jolta kysyttyäni en joutuisi kääntymään nolona pois ja sanomaan että ymmärrän kyllä? Kuka ei ryhtyisi keksimään syitä, vaan alkaisi miettiä, miten olisi mahdollista?

Mieleeni ei tullut kovin monta ihmistä. Varmaan heitä oli muitakin, mutta melkein kaikki olivat minulle hieman liian vieraita. Oli oikeastaan vain yksi, joka tuli sillä hetkellä mieleen. Toisaalta tarvitsin vain yhden.

Soitin, kerroin asiani, ja se ratkesi helposti. Vierailija sai yösijan ja minun mieleni rauhan.

Seuraavana päivänä majoittaja ei ylpistellyt eikä esiintynyt suurena hyväntekijänä. Lainasipa vain Heprealaiskirjeen sanoja: "Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä."

Työ sekoitetaan asioihin joihin se ei kuulu

Kansanedustaja Ben Zyskowicz palasi sairauslomaltaan eduskuntaan, ja tätä kutsuttiin työhön palaamiseksi. Monet urheilijat ovat viime aikoina kutsuneet urheilemistaan työksi. Kumpikaan tekemisen laji ei ole minun kielitajuni mukaan työtä, vaikka niissä vaaditaan uutteruutta, ponnistelua ja vaivannäköä. Kansanedustajana oleminen on kansanedustajana olemista, ja urheileminen on urheilua.

Itse en ole vahingossakaan sanonut papinviran hoitoon liittyviä tekemisiä työksi. Kun menen kastamaan lapsen tai pitämään rippikoulua, ne ovat lapsen kastamista tai rippikoulun pitämistä. Sanan työ olen varannut toisenlaiseen tarkoitukseen. Minulle työ merkitsee lähinnä sitä, että kädet likaantuvat. 

Tai kun syön lounaan, onko se ymmärrettävä ruokailutyöksi? Onko suihkussa käyminen peseytymistyötä?

Elämässä on muutakin tärkeää tekemistä kuin työ.

Eikä työtä ole se, että herrat pyöriskelevät kädet lanteilla sinne tänne, matkustelevat ulkomailla, syövät hotelliaamiaisia, siirtelevät hiirtä ja soittelevat toisilleen.

Vielä kummallisemmaksi menee, kun leikkiä sanotaan lapsen työksi. Otettakoon vain leikki leikkinä ja työ työnä. Sallitaan lapsille heidän lapsuutensa.

Läheisen menettäminen on kipeä elämänvaihe, mutta surutyötä se ei ole. Ei se mene niin, että hoidetaan surut alta pois, ja sitten ne ovat siinä ja vapaat voivat alkaa. 

Ja viimeisenä ja pohjimmaisena: parisuhteen hoitaminenkin on kuulemma työtä. Olkoon mitä tahansa, mutta ei ainakaan sitä.

Pyhä Henki selkokielellä sanoen

Jos jokin on suomalaiselle evlutille vieras sana, niin sitä on Pyhä Henki. Se on ylihengellisten tai peräti hihhuleiksi moitittujen omaisuutta. Olen kuitenkin kuullut siihen liittyvän kertomuksen, jossa on mielesäni arkista ymmärrettävyyttä. Vuosien varrella ei ole mukaani tarttunut toista samantasoista juttua.

Suomalaissyntyinen Ruotsin kirkon pappi Lennart Koskinen sai aamuyöllä kotiinsa puhelinsoiton, jossa kerrottiin merellä tapahtuneesta onnettomuudesta. Se laiva oli Estonia. Kun Koskinen lähti ajamaan Tukholman liepeiltä kohti satamaa, hän ehti ajatella, mitä hän tekisi osana kriisiorganisaatiota.

Satamaterminaalissa media ja uhrien omaiset erotettiin toisistaan. Haastatteluja ei päässyt tekemään. 

Koskisen mukaan oli tuskaisinta seurata, kuinka satamaan saavuttiin hilpeinä noutamaan Tallinnan matkalaisia, joilla olisi tuliaiset tuomisinaan. Pian onnettomuusuutinen tavoitti ja kasvojen hilpeys vaihtui ensin epäuskoksi ja sitten kauhuksi.

Varsinaisen aiheeni kannalta ratkaiseva tapahtui terminaalin sisätiloissa. 

Kaikki katsoivat suurista lasi-ikkunoista etäisyyteen, merelle, joka oli kauhonut ihmiset sisäänsä. Siellä jotkut eloonjääneet ja pelastushelikopterien miehet yhä taistelivat elämästä ja kuolemasta. Omaiset tuijottivat, jokainen yksinään ja ketään naapuriaan ajattelematta. 

Kunnes tapahtui jotain vaikeasti selitettävää. Yhtäkkiä ja yhtä aikaa ne yksinään tuijottavat ihmiset lakkasivat toljottamasta merelle ja sen sijaan kääntyivät toisiinsa ja alkoivat puhua - toisilleen. 

Tuomiopäivän hiljaisuus muuttui puheeksi, ja syntyi yhteinen sisäpiiri. Yksityisestä tuskasta tuli jaettua kärsimystä, joka kaikesta huolimatta liitti ihmisiä toisiinsa sen sijaan, että se olisi vain erottanut.

Lennart Koskinen kertoi, että hän keksi tunnelman muutosta kuvaamaan vain yhden ainoan ilmaisun, perinteisen kristillisen lauseen: Pyhä Henki oli laskeutunut ihmisten keskelle.

------

Muistaakseni olen kuullut kertomuksen Kalevi Virtaselta, joka on puolestaan kuullut sen itse Lennart Koskiselta.