Neljästi Jumalan selän takana

Matkustin niin sanotusti Jumalan selän taakse. Pieksämäestä seuraavia junan pysähtymispaikkoja ovat Heinävesi, Vihtari ja Viinijärvi. Anne Sumela väitteli niiden takana Juhani Rekolan ajattelusta.

Harvoja olen arvostanut niin paljon kuin Rekolaa. Tämä pätee sekä hänen elämäntapaansa että ajatteluunsa. Tukholman suomalaisen seurakunnan pappina hän kasvoi legendaksi. Erityisesti Slussenin sissit tunsivat hänet omakseen, nämä ulkoilmakavereiksi pudonneet ruotsinsuomalaiset miehet. Heidänkin voi sanoa eläneen Jumalan selän takana.

Kirjallisessa tuotannossaan Rekola perehtyi syvällisesti siihen eurooppalaiseen kirjallisuuteen, jonka ihmiskuva liittyy Kierkegaardiin ja Dostojevskiin. Myös se on selkäpuolen maailmaa.

Omasta itsestään Rekola sanoi elämänsä loppupuolella: "Minun elämäni päättyy täydelliseen epäonnistumiseen." Eikä hän esittänyt lausumansa päälle tavanomaisia lievennyksiä.

Sodan aikana rintamalla Rekola oli havainnut, että luoti osui yhtä tarkasti niihin, jotka rukoilivat, kuin niihin, jotka eivät rukoilleet. Rekola ei ymmärtääkseni vähätellyt rukouksen arvoa, vaan tahtoi sanoa vain sen, ettei rukousta pidä käyttää ylimääräisten, itsekkäiden etujen hankkimiseen. Rukoilijalle kuuluvat samat uhkat kuin muillekin ihmisille.

Rekola näki valon myös selkäpuolella. Siitä ovat todisteina Reinhold Schneiderin sanat, jotka hän oli valinnut Schneideria käsitelleen väitöskirjansa motoksi: "... onnettomuuden puvussa kulkee armo varmoin askelin läpi aikojen." 

Anne Sumelan väitöskirjaa voi lukea täältä: 

Taivas avautui ja vuoti kellareihin

Kummityttärelle syntyi viime yönä lapsi. Mielet mullistuivat ja vallat kumoutuivat. Kaikki oli ylösalaisin ja suunnat olivat sekaisin. Maailmaan oli ilmestynyt ihmislapsen mittainen kaide, josta kiinni pitämällä voi kävellä.

Jälkeisenä aamuna Gaza unohtuu eikä Donetskin alueella käydä sotaa. Jäätiköt eivät sula, eikä Golf-virta ole vaarassa kääntyä, ja höpsistä sen valtionvelan kanssa. 

Illalla menen jalkapallopeliin, eikä senkään tuloksella ole niin väliä, sillä taivas on auennut ja vuotanut kammioihin ja kellareihin.

Sanokaa vain, että olen väärässä. Sanokaa, että olen unohtanut suhteellisuudentajun ja hukannut laskutaitoni.

En välitä. 

Tasainen kahdeksikkojen rivi riittää

Asioimastani firmasta soitettiin ja kysyttiin asiakaskokemuksen laatua. Kaikki oli sujunut eriomaisesti. Kanssani asioinut työn vastaanottaja oli osaava, kohtelias ja sopivan huumorintajuinen. Varsinainen työ tehtiin moitteettomasti.

Ongelmakseni tuli arvosanan antaminen asteikolla nollasta kymmeneen. Päässäni vaivasi sellainen taka-ajatus, että täyteen kymppiin tarvittaisiin erityisiä, kuten kakkukahvit tai etukortti, jolla saa seuraavan käyntikerran ilmaiseksi.

Annoin kuitenkin kympin, koska en keksinyt mitään, millä tavoin varsinaisen asian olisi voinut hoitaa paremmin.

Myös hotelleihin pätee se, että ne ansaitsevat täyden kiitoksen palveluistaan, jos hinnan ja laadun suhde ovat kohdallaan. Ei pidä kuvitella, että muutamalla lantilla saa kuninkaallisen sviitin.

Elämässä pätee, että riittävän hyvä on kylliksi. Rippikouluista tehdyt tutkimukset ovat tuottaneet muillekin elämänalueille sovellettavan tuloksen. Kun nuoret ovat arvioineet rippikoulunsa välittämättömästi leirin jälkeen lähelle täyttä kymppiä, muisto on kuitenkin haalistunut muutamassa kuukaudessa. Kuukausia jälkikäteen tehdyissä mittauksissa se on tuntunut vain yhtä hyvältä kuin aikanaan kohtalaisen hyväksi arvioitu leiri, jonka mielikuva on puolestaan kestänyt ajassa tai jota muistot ovat jopa hieman kaunistaneet.

Tätä ajatusta olen koettanut hokea itselleni: Vältä täydellisiä floppeja, sillä ne muistetaan kyllä. Muuten riittää, että teet kahdeksikon suorituksia kerta toisensa jälkeen.

Käsky "Älä tapa" liittyy myös häpäisemiseen

Professori Timo Veijolan tutkimus kymmenen käskyn alkuperäisistä merkityksistä oli kuin jännityskirja. Se avasi radikaalisti uusia näkökulmia ihmisten yhteisiin moraalikysymyksiin. Erityisen tärkeiltä tuntuivat Veijolan huomiot siitä, että vanhempien kunnioitukseen liittyvä käsky oli muiden käskyjen tavoin suunnattu ennen muuta aikuisille ihmisille. Se merkitsi vanhustenhoidollista vaatimusta, jonka mukaan myös nuoruutensa voiman ja hyödyllisyyden kadottaneita ihmisiä on kunnioitettava.

Tärkeitä olivat myös Veijolan havainnot viidennestä käskystä. Hän kirjoitti, että Vanhan testamentin hepreassa oli useita tappamista merkitseviä verbejä, eikä käskyssä käytetty sana ollut niistä lainkaan yleisin.

Niinpä käskyn käyttöalue oli rajattu. Eläinten surmaaminen, abortti, eutanasia, sodassa tappaminen, itsemurha ja kuolemanrangaistus eivät kuuluneet sen piiriin. Verbin rajallinen käyttöalue ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että ne olisi välttämättä hyväksytty. Niihin liittyviä ongelmia käsiteltiin toisaalla. 

Älä tapa -käsky kuului kaikessa suppeudessaan yksilöetiikkaan ja kielsi väkivaltaisesti surmaamasta toista ihmistä oman käden oikeuden nimissä.

Myöhempi rabbiininen tulkintaperinne on liittänyt toisen ihmisen häpäisemisen nimenomaan tähän viidenteen käskyyn. Jos toista ihmistä häpäisee julkisesti, syyllistyy verenvuodatukseen, koska silloin ihminen kalpenee ja veri katoaa hänen kasvoiltaan.

Miten kävi nuoruuden kirjarakkauksille?

Olohuoneessamme on lapsuudenkotini peruja oleva arkku. Sen sisältä löytyvän Papillonin luin kymmenen iässä. Vieläkö se säväyttäisi?- Ehkäpä.

Samoihin aikoihin tutuksi tulleen Monte Christon kreivin olen lukenut aikuisena myös aikuisena. Siinä oli yhä jotain kiehtovaa. Miehelle tehtiin vääryyttä, mutta yllättävä rikastumisensa jälkeen hän palasi kostamaan. Hän teki mitä teki ja purjehtii pois. Mitäs tähän olisi lisäämistä? 

Kaikki nuoruuden kirjarakkaudet eivät ole toimineet. Hermann Hessen Arosusi jäi uusintakierroksella kahdeksaankymmeneen sivuun. Se on hyvä kirja mutta vain nuorelle ihmiselle. Saman kirjailijan Lasihelmipeli teki lukion loppuaikoina vaikutuksen, mutta nykyään en jaksaisi sitä sivuakaan. 

Tänä vuonna olen testannut Niko Kazantzakiksen Pyhää köyhyyttä, joka on romaani Franciscus Assisilaisesta. Nykyisetkin ajatukseni vaurastumisen ja varallisuuden turmiollisuudesta johtuvat osin häneltä. Jaksoin lukea Pyhän köyhyyden loppuun, mutta kirjana se ei puhutellut. Aika ei ollut enää sopiva.

Franz Kafka on kestänyt suosiossani. 

Musiikki on säilynyt kirjoja paremmin. Kun Neil Youngin After the Gold Rush lähtee soimaan, tuntuu samalta kuin aivan alussa.

Viisi ehdotustani rauhan palkinnon saajiksi

Minua ei pyydetä raateihin. Niinpä rupesin itse raadiksi ja valitsin ehdokkaat rauhan palkinnon saajiksi. Listani nimet ovat aakkosjärjestyksessä:

Eva Biaudet, kansanedustaja. Yksinäisyyttä pelkäämättä Biaudet yrittää säilyttää politiikan realiteettien keskellä johdonmukaisuuden ja rehellisyyden rippeet. Kavereita ei näytä olevan oikein missään.
Marcelo Bielsa, jalkapallovalmentaja. Bielsan joukkue Leeds United pelasi viimeisiä otteluitaan noususta Valioliigaan. Leeds teki Aston Villaa vastaan epäreilun maalin, jonka jälkeen Bielsa määräsi pelaajansa päästämään tahallisen hyvitysmaalin. Sen mukana Leedsin nousu jäi haaveeksi.
Harri Henttinen, naapuriseurakunnan pappi. Vierastan meikkaavan ja värikkäitä vaatteita suosivan Henttisen pukeutumistyyliä. En innostu hänen puheistaan, sillä olen katsomuksiltani paljon karumpi ja harmaampi. Silti Henttinen ansaitsee kunnioitukseni. Hän on rohkea ihminen, joka tulee merkillisesti toimeen muidenkin kuin kaltaistensa kanssa.
Geir Lippestad, asianajaja. Lippestadia arvosteltiin ankarasti, kun hän suostui 77 ihmistä surmanneen Anders Breivikin asianajajaksi. Hän onnistui kuitenkin vakuuttamaan suuren yleisön siitä, että näin tehdessään hän parhaiten kunnioitti norjalaista oikeusvaltiota, jossa jokainen ihminen tulee asiallisesti tuomituksi. (Tarkemmin tässä blogissani.)
Jenni Vartiainen, muusikko. Vartiaisen Missä muruseni on? on niin herkkä ja kaunis rakkauslaulu, että sen kuultuaan ei voi lähteä ammuskelemaan tai ilkeilemään.

Minullakin on lapsuuden trauma

Jokaisessa merkittävässä elämäntarinassa on omat traumansa. Niinpä poikkean henkilökohtaisia paljastuksia karttelevasta linjastani ja kerron lapsuuteni kipeästä hetkestä.

Vuonna 1968 englantilainen Manchester United ja portugalilainen Benfica olivat selviytyneet Euroopan Cupin finaaliin, joka vastasi nykyistä Mestareiden liigan loppuottelua.

Kentällä vilisi ajan supertähtiä. Benfican suuri nimi oli Mosambikissa paljain jaloin pelaamisen aloittanut Eusébio, joka oli voittanut edellisten MM-kisojen maalikuninkuuden ja valittu turnauksen parhaaksi pelaajaksi.

Manchesterissa pelasi Bobby Charlton, joka on hyvä ehdokas kaikkien aikojen parhaaksi englantilaispelaajaksi. Juuri vuonna 1968 hänet valittiin Euroopan toiseksi parhaaksi. Voiton vei hänen seurakaverinsa George Best, joka tunnettiin pallotaituruutensa lisäksi riehakkaasta yöelämästä. Häntä kutsuttiinkin viidenneksi beatleksi.

Tulossa oli suuri spektaakkeli, joka lopulta ei pettänyt odotuksia. Varsinaisen peliajan jälkeen tilanne oli tasan, mutta jatkoajalla manchesterilaiset tekivät yhdeksässä minuutissa kolme maalia.

Pelin piti alkaa iltakymmeneltä. Äiti kuitenkin kielsi katsomasta, koska yöuni jäisi liian lyhyeksi enkä jaksaisi herätä aamulla kouluun.