Pyöreä viini ja soikea viini

Kielen rajat ovat kiehtovia. Ne tulevat äkkiä vastaan, kun puhutaan Jumalasta ja jumalakokemuksesta. Myös aivan arkisissa asioissa sanat tuppaavat loppumaan kesken.

Hajuaistimuksille on adjektiiveja tuskin ollenkaan, eikä ole makujenkaan kanssa helppoa. Jossain testissä sanottiin jonkin viinin maistuvan pyöreältä. Ehkäpä niin, mutta minä en lainkaan ymmärtänyt, mitä eroa olisi pyöreällä ja esimerkiksi soikealla viinillä.

Myös Pentti Saarikoski mietti puuttuvia sanoja. Hänen aikanaan matkaliput leimattiin rei'ittämällä ne tarkoitukseen suunnitellulla laitteella. Hän ihmetteli, miten pitäisi kutsua paperiroskaa, joka syntyy rahastajan napsauttaessa reiän lippuun ja joka sitten putoaa lattialle.  

Tällä viikolla olen puolestani miettinyt hierottavana olemisen kokemusta. Kun käsi osuu tarkasti varsinaiseen kipupisteeseen ja alkaa möyhiä sitä, syntyy vaikeasti sanoitettava tunne. Se on läheistä sukua kivulle, muttei ole aivan sitä. Ja nautinnolliseltakin se tuntuu. 

Mutta miten sen sanot?

Välimaastoa tarvitaan

Minulla ei ole sisäistä tarvetta kirjoittaa julkisesti politiikasta eikä ainakaan puoluepolitiikasta. En usko kenenkään kaipaavan äänestyskopissa suosituksiani.

Joskus kuitenkin osun mielestäni johonkin tärkeään, joka ansaitsisi miettimistä.

Kun Trump ei vielä ollut noussut ensimmäistäkään kertaa valtaan, luin artikkeleita siitä, että Yhdysvallat oli kohtalokkaasti jakautunut kahtia. Sekä senaatista että kongressista puuttuivat edustajat, jotka olisivat tarvittaessa suostuneet yhteistyöhön toisen leirin kanssa. Rakennettiin siltojen sijasta muureja. Tiedämme seuraukset.

Poliittisen historian professori (emeritus) Kimmo Rentola muistutti hiljattain Weimarin Saksan vielä vapaista vaaleissa vuodelta 1932. Natsien kannatus kasvoi, mutta niin myös kommunistien suosio. Nämä kaksi puoluetta saivat yhteensä 52 prosenttia äänistä, eikä välimaastosta ollut enää koottavissa vahvaa tai edes repaleista valtablokkia.

Tiedämme seuraukset.

Ymmärtääkseni tämä tarkoittaa sitä, ettei saa sylkeä niiden päälle, joiden kanssa ei voi olla täysin samaa mieltä, mutta jonkin verran voi. On hyväksyttävä nekin, jotka ovat vain osittain samaa mieltä. Sen sijaan kaikkien istuessa äärimmäisillä laidoilla keikkuu vene.

Toisaalta on tarvittaessa sanottava ehdoton ei, niin kuin Saksassa olisi pitänyt osata kieltäytyminen. - On tässä miettimistä, mikä on kulloinkin viisasta.

En sano, millaisia äänestyspäätöksiä tästä pitäisi seurata. Sanon vain sen, että tässä on elämän ja kuoleman kysymys.

Aamuyöllä juoma lorahti väärään lasiin

Tapahtui aamuyöstä. 

Lapsi oli syntynyt tai ei ollut syntynyt, mutta joka tapauksessa isällä oli sellainen väli, että hän saattoi lähteä hetkeksi sairaalasta vaikkapa syömään jotain. Vähän yli neljän aamuyöstä hän käveli sairaalan alakertaan. 

Sämpyläautomaatti oli tyhjä. Nälkä muljahteli vatsassa. Mä pyörryn tähän ellen nukahda.

Sanotaan, että valvottu yö vastaa lähes promillen humalaa. Mies ei ollut ehkä täydessä ajokunnossa, mutta väsymys ei näy alkometrissä. Oli pakko mennä.

En tiedä minne se isä tai isäkokelas lähti. Jollekin yöasemalle kuitenkin. Ulkona huurusi.

Hän meni huoltamon ovesta sisään, pääsi tiskille ja aikoi ostaa mehun, sämpylän ja jugurtin. Sitten hän otti kahvikupin ja juomalasin.

Näin hän muisteli: "Otin tiskillä olevasta kahvipannusta kahvia ja kaadoin sen... kaadoin sen kahvin siihen... juomalasiin. Olin kai niin surkean ja repaleisen oloinen, kun kahvi meni kupin sijasta mehulasiin, että se kassalla ollut viisikymppinen nainen antoi uuden juomalasin ja kaatoi ostamani mehun siihen. Sitten se otti kupin kädestäni ja kaatoi taas kahvin siihen ja sanoi että... olisko parempi näin päin." 

Ei se armo tämän kummempaa ole. Jumalankaan.

Aamuyön näkymä.

Jumalakeskustelua santsikupin edellä ja jälkeen

Jumaluusopilliset oivallukset syntyvät tietysti kirjojen äärellä, mutta myös kadunkulmassa tai yhteisessä pöydässä, johon on istuutunut tutun seuraan.

Niin kuin tämäkin tapaus, kun olin vanhan kaverin vierellä Hämeenkadun kahvilassa. Puhuttiin niitä näitä, kuten uusimmasta sähkörättäristä, joka oli juuri esitelty Pariisin autonäyttelyssä.

Mutta pian hän tahtoi puhua Jumalasta. Sellaisiakin keskusteluja ihmiset haluavat käydä. Hän sanoi, että hänelle Jumala on ikuinen arvoitus.

Sanoin hakevani santsikupin. Ehkä se oli vain tekosyy, jotta saatoin välissä ajatella.

Palattuani pöytään sanoin: "Minulle enemmänkin salaisuus. Sellaisena kiusaa enemmän. Ja pitää valppaana."

Tekoäly on ruvennut deittailemaan

Olen juuri lukenut, että työelämässä huippujen rekrytointi on muuttunut nopeasti. Jo nyt tekoäly tarkastaa tekoälyllä tehtyjä työhakemuksia, eikä ansioluettelolla ole enää niin suurta merkitystä kuin aiemmin.

Vauhti on lujaa. Työpaikkojen hankinnan jälkeen vuorossa on parisuhteiden hankinta.

Eilisessä lehdessä kerrottiin helsinkiläisestä Emma Nurvalasta. Hän oli havahtunut siihen, että deittisovelluksessa vastapuolen käyttämät lauserakenteet ja reagointityyli vaikuttivat epäilyttäviltä. Niinpä Nurvala päätti kysyä suoraan, vastasiko toinen hänelle tekoälyllä. Mies myönsi asian.

Viime aikoina Nurvala on yleensäkin huomannut, että tekoäly on uinut deittailukentälle yhä syvemmin.

Ihmisen puutteen tunnistaa eritoten imartelusta, joka tulvii kliseitä. Vastapuoli saattaa tarttua viestiin keinotekoisen oloisesti, esittää muka terävän ja vitsikkään kysymyksen. Jokainen kirjain, piste ja pilkku on oikealla paikallaan, ja viestit vilisevät ajatusviivoja.

Kun myös Emma Nurvalan kaltainen nainen alkaa käyttää tekoälyä, suhteiden kehittely alkaa muuttua varsin kiinnostavaksi: tekoäly yrittää iskeä teköälyä. Se on ruudulta seurattavaa pingispeliä.

Siitä ihmisen sopii lähteä puuhailemaan omiaan: vanhan kaverin kanssa kahville, puutarhatöihin tai kirjaston lehtilukusaliin. Punttisalikaan ei olisi huono vaihtoehto.

Pantse Syrjän kanssa alakoulun juhlissa ovivahtina

En ole koskaan siirtänyt kirjoittamisiani tekoälylle enkä aiokaan siirtää. Sen sijaan olen välillä turvautunut alihankintaan. Minullahan on se onni, että tuntemieni ihmisten valikoima on laaja ja monipuolinen.

Tällä kertaa päästän ääneen Sähköasentajan, josta olen muutenkin kirjoittanut viime aikoina. Hän kertoi, että hänen tyttärensä O. ja Pantse Syrjän poika olivat olleet samalla alakoulun luokalla.

Koululla järjestettiin keväällä perinteiset pimeän karkotusjuhlat. Tapahtuma oli tarkoitettu vain koulun senhetkisille oppilaille. Aikaisempina vuosina oli ollut järjestyshäiriöitä, kun entiset oppilaat olivat tulleet häiriköimään tilaisuutta. 

Niinpä vanhempainyhdistys vetosi saadakseen vapaaehtoisia järjestysmiehiä oppilaiden vanhemmista. Sähköasentaja ilmoittautui heti, ja paikalle saavuttuaan hän huomasi, että  myös paremmin Eppu Normaalista tunnettu Pantse Syrjä oli tullut ovivahdiksi.

Kesken illan yritti poikajoukko tulla sisään, mutta heidän aikeensa torpattiin. Pihalla pojat kuuluivat huutavan kavereilleen, ettei sisälle kannattanut pyrkiä, koska portsareina olivat O:n isä ja Pantse.

Ovivahdeille kelpasi nauru.

*  *  *

Olen ennenkin kertonut Syrjän perheen sattumuksista. Yksi tarina on Martti Syrjästä huoltoasemalla ja toinen linja-autoon kiivenneestä poikien äidistä Kirsi Kunnaksesta.

Parikymppistä neuvomassa, tai sitten ei

Monissa syntymäpäivähaastatteluissa sankarilta on kysytty, mitä hän sanoisi 20-vuotiaalle itselleen. 

Ehkä nokkelin lukemani vastaus on se, että hän olisi neuvonut ostamaan mahdollisimman paljon Nokian osakkeita ja myymään ne ennen vuosituhannen vaihdetta, kun niiden kurssi oli korkeimmillaan.

Oma vastaukseni on latteampi. Neuvoisin, että oikeana hetkenä pitää antaa periksi. Kun opiskellessa silmäluomet alkavat lurpsahdella, on viisasta luovuttaa, koska väsyneet aivot eivät ota vastaan eivätkä muutenkaan toimi. Silloin ei pidä kysyä, miten vielä jaksaisi vaan miten voisi levätä elpyäkseen jälleen.

Toisaalta se 20-vuotias itse ei välttämättä kuuntele hyviäkään suosituksia. Ne tulevat ihmiseltä, joka on syntynyt toisenlaiseen maailmaan, ja vaikka neuvot ovat hyviä, ne kenties vain estävät tekemästä hyödyllisiä virheitä, joita ihminen tarvitsee oppiakseen elämää.

Juuri eilen Helsingin yliopiston valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen puhui viisaita. Hän ei sanoisi mitään, vaan kysyisi, onko nuorella jotain kerrottavaa. Kuudenkymmenen vuoden kokemuksella Ojanen tuumaili näin: "Tähän ikään mennessä en ole koskaan joutunut hankaluuksiin korvieni takia, mutta ajoittain suuni takia."