Pyhä Henki selkokielellä sanoen

Jos jokin on suomalaiselle evlutille vieras sana, niin sitä on Pyhä Henki. Se on ylihengellisten tai peräti hihhuleiksi moitittujen omaisuutta. Olen kuitenkin kuullut siihen liittyvän kertomuksen, jossa on mielesäni arkista ymmärrettävyyttä. Vuosien varrella ei ole mukaani tarttunut toista samantasoista juttua.

Suomalaissyntyinen Ruotsin kirkon pappi Lennart Koskinen sai aamuyöllä kotiinsa puhelinsoiton, jossa kerrottiin merellä tapahtuneesta onnettomuudesta. Se laiva oli Estonia. Kun Koskinen lähti ajamaan Tukholman liepeiltä kohti satamaa, hän ehti ajatella, mitä hän tekisi osana kriisiorganisaatiota.

Satamaterminaalissa media ja uhrien omaiset erotettiin toisistaan. Haastatteluja ei päässyt tekemään. 

Koskisen mukaan oli tuskaisinta seurata, kuinka satamaan saavuttiin hilpeinä noutamaan Tallinnan matkalaisia, joilla olisi tuliaiset tuomisinaan. Pian onnettomuusuutinen tavoitti ja kasvojen hilpeys vaihtui ensin epäuskoksi ja sitten kauhuksi.

Varsinaisen aiheeni kannalta ratkaiseva tapahtui terminaalin sisätiloissa. 

Kaikki katsoivat suurista lasi-ikkunoista etäisyyteen, merelle, joka oli kauhonut ihmiset sisäänsä. Siellä jotkut eloonjääneet ja pelastushelikopterien miehet yhä taistelivat elämästä ja kuolemasta. Omaiset tuijottivat, jokainen yksinään ja ketään naapuriaan ajattelematta. 

Kunnes tapahtui jotain vaikeasti selitettävää. Yhtäkkiä ja yhtä aikaa ne yksinään tuijottavat ihmiset lakkasivat toljottamasta merelle ja sen sijaan kääntyivät toisiinsa ja alkoivat puhua - toisilleen. 

Tuomiopäivän hiljaisuus muuttui puheeksi, ja syntyi yhteinen sisäpiiri. Yksityisestä tuskasta tuli jaettua kärsimystä, joka kaikesta huolimatta liitti ihmisiä toisiinsa sen sijaan, että se olisi vain erottanut.

Lennart Koskinen kertoi, että hän keksi tunnelman muutosta kuvaamaan vain yhden ainoan ilmaisun, perinteisen kristillisen lauseen: Pyhä Henki oli laskeutunut ihmisten keskelle.

------

Muistaakseni olen kuullut kertomuksen Kalevi Virtaselta, joka on puolestaan kuullut sen itse Lennart Koskiselta.

Luojalle kiitos, olen seminaareista vapaa

On hyvät ja huonot puolensa, kun ihminen syrjäytyy joutomieheksi vanhuuseläkkeelle tyhjiä toimittelemaan. Menettää ison määrän mahdollisuuksia tehdä merkittäviä asioita, mutta on myös hyvää vapautumista.

Yksi joutavuuden tärkeimmistä voitoista on siinä, että välttyy kuuntelemasta konsulttien esitelmiä ja tuijottamasta PowerPoint-kalvoilta niiden vähä-älyisiä iskusanoja. Janne Saarikiven ilmaisua käyttäen en ole ollut niitä, jotka jaksavat "innostua kehittämispäivän motivaatioluennosta ja osallistua leikkimieliseen ryhmätyöskentelyyn organisaatiokaavion ympärillä". 

Vaikka kuinka muistelen seminaareja ja koulutustilaisuuksia, juuri mitään hyödyllistä ei jää jäljelle, ellei ota lukuun joidenkuiden kollegojen tapaamista. Poikkeuksia tulee mieleen kaksi: Juha Pihkala opetti erinomaisesti kokoustekniikkaa, ja Wille Riekkinen tarjosi demonstraation, jota sen jälkeen olen itsekin käyttänyt.

Aivan varmasti on ollut jotain muutakin, vaikka päässäni lonksuu tyhjää. 

Sääntönäni oli, että annoin luennoitsijalle viisitoista minuuttia. Jos hän ei sinä aikana sanonut mitään merkittävää, en jaksanut olla paikalla edes kohteliaisuudesta, vaan lähdin katselemaan mahdollista kahvipaikkaa. Mielessäni olivat vanhan virren sanat: "Kun täältä erkanen, sen katson viisaudeksi."

Onnettomat kokemukseni johtuvat osin siitä, että olen lukemisen, en kuuntelemisen ihminen. Kirja tai yleensä teksti on ylivoimainen väline informaation siirtämiseen.

Titanicista myöhästyneet

Olen kuullut tarinoita siitä, kuinka joku oli ostanut lipun Titaniciin, mutta oli myöhästynyt laivasta ja joutunut odottamaan seuraavaa New Yorkiin vievää laivaa. Kertomuksia on helppo uskoa, onhan monella ihmisellä kokemuksia siitä, että jostain syystä ei ole ehtinyt kyytiin mukaan.

Tarina saa kuitenkin uutta syvyyttä, kun saa tietää, kenelle nimenomaiselle ihmiselle on käynyt niin kuin kerrotaan. Runoilija Lassi Nummen äiti ja Käräjät-romaanillaan maineeseen nousseen Markus Nummen isoäiti oli näitä Titanicista myöhästyneitä. 

Markus Nummi on sanonut: "Myöhästelyn myönteiset ulottuvuudet ovat siitä lähtien lujasti asettuneet osaksi sukutajuntaa."

Olen ottanut talteen muitakin saman teeman kertomuksia.

Melkein kaksikymmentä vuotta sitten kerrottiin espanjalaisesta pariskunnasta, joka oli matkalla kotiinsa Kanariansaarille. He tulivat kuitenkin portille kolme minuuttia myöhässä eivätkä ehtineet Madridista lähteneelle Spanairin lennolle. Kone syttyi tuleen vain hetki lähdön jälkeen. 

Lennolta jäi pois myös monia muita matkustajia, koska koneen paikat oli tuplabuukattu.

Mitä tästä voi oppia? - Kai siitä jotain.
 

Omantunnon rippeet pitävät maailmaa koossa

Kysyin rippikoululaisilta, miten he ymmärtävät sanan "omatunto". Eräässä lapussa luki: "Useimmilla se on huono". Tarkkaan ottaen lause ei vastannut kysymykseeni, mutta siitä huolimatta se oli erinomainen, koska se osoitti, että omaatuntoa oli mietitty.

Aikuisena ihminen oppii vaientamaan omantuntonsa. Tulee mukamas hyviä syitä: taloudellinen tilanne, ajan puute, tapauksen monimutkaisuus, voimassa olevat lait ja säädökset, valtion velka, hyvät tavat, "ettei nouse meteliä", yhteiset päätökset ja velvollisuus toimia niin kuin muutkin. Lisäksi Venäjän on saavutettava vanhat rajansa ja Amerikan pitää olla suuri.

Kuitenkin juuri omantunnon rippeiden varassa maailma pysyy jotenkuten koossa. Useimmiten niistä saa hyvät toimintaohjeet ja niihin voi kohtalaisesti luottaa.

Ongelmana on se, että myös omatunto altistuu oman aikansa väärille vaikutuksille. Jos sitä ei huolla, se rappeutuu ja antaa kelvottomat  ohjeet.

Mark Twainin romaanissa Huckleberry Finnin seikkailut on esimerkki siitä, kuinka lähes kahdensadan vuoden takainen omatunto antaa nykyajan näkökulmasta katsoen suorastaan moraalittomia neuvoja.

Kirjan päähenkilö Huck pelästyy, kun hän huomaa vaikuttavansa siihen, että hänen matkaseuranaan ollut orja kenties vapautuu hänen syystään tai ansiostaan: "Mä rupesin vähitellen tajuamaan, että se tosiaan oli melkein vapaa - ja kenen syytä se oli? Minun. Sitä mä en saanut pois tunnoltani, en sitten millään."

Maria Wiik: huono omatunto.

Armoa ja totuutta

* Hänelle mikään inhimillinen ei ollut vierasta. (Albert Camus, ranskalainen nobelkirjailija). 
* Minä olisin ollut kamu Jeesuksen kanssa, siitä olen varma. (Pentti Saarikoski, runoilija).
* Puhtaimmalle, syvimmin tuntevalle, lämpimimmän ihmisrakkauden läpi tunkemalle olennolle, mitä milloinkaan on ilmestynyt maapallolle, ei ollut sijaa silloisessa maailmassa. (Leopold von Ranke, nykyaikaisen historiatieteen "perustaja").
* Ammattimies, ammattimies alallaan… (Tuntemani raksamies).

Ehkä näissä sitaateissa on ripaus siitä, mitä olen itse ajatellut Jeesuksesta. Juuri hän imaisi minut kristinuskoon, sillä ilman hänen persoonaansa se olisi jäänyt minulle vieraaksi. Pelkkä uskonto tuskin olisi kiinnostanut. Tässä kohdin minua on viehättänyt hieman Lutheria vierastaen ajatus Kristuksen seuraamisesta. Olen kunnioittanut syvästi ihmisiä, jotka ovat siihen kyenneet.

Aivan muutama päivä sitten osuin tiivistelmään, jossa Nasaretin puusepän kiehtovuus näkyy. Tämä raamatunkohta on niitä ohi lukemiani ja kuulemiani lauseita, joiden olemassaolosta olen ollut perillä, mutta joiden äärelle en ole tosissani pysähtynyt.

Sanat ovat Johanneksen evankeliumin alusta: "Hän oli täynnä armoa ja totuutta." Siinähän se on sanottu, kaikki. Jos armo ja totuus yhdistyvät, mitään muuta ei tarvita.

Älä jää ihailemaan

Olen mennyt mieluummin nuorten seuraan puhumaan tulevaisuudesta kuin vanhojen joukkoon muistelemaan menneitä. En innostu omien historioiden veivaamisesta.

Ilahdun, kun näen etukenoon kurottavaa toimintaa. Sitä oli Suomen ja Kanadan välisen pelin erätauolla. Perin harvoin näissä haastatteluissa kuulee suuria viisauksia. Yleensä vatkataan muutamaa lausetta: pitää olla huolellisempi, enemmän luistelua, lisää taklauksia, maskia maalin eteen ja irtokiekot sisään. 

Tällä kertaa äänessä oli Erik Haula. Hän oli juuri tehnyt läpiajostaan poikkeuksellisen kauniin maalin ja vieläpä joukkueen pelatessa alivoimalla.

Haastattelija pyysi kommentoimaan tilannetta, mutta Haula kieltäytyi sanomasta siitä yhtään mitään. Hänen mielestään menneitä ei muistella kesken ottelua. Ei pidä ajatella mitään muuta kuin seuraavaa vaihtoa ja kolmeakymmentä sekuntia.

Toimittaja yritti vielä, juuri tuosta alivoimamaalistahan hän oli suunnitellut kokoavansa  haastattelussa tarvittavat sekunnit. Haula ei antanut periksi: ei mitään kommenttia tehdystä maalista, mielessä täytyy olla vain seuraava vaihto. 

Liian paljon valinnanvaraa

Olen monien opettajien kanssa samaa mieltä siitä, että lapsille tarjotaan valinnanvapautta liian aikaisin.

Tietysti lasten mielipidettä voi kysyä vaikkapa siitä, pelataanko liikuntatunnilla pesä- vai jalkapalloa. Yläkoulussa voi olla jokunen valinnaisaine, ja peruskoulun jälkeen voi valita itselleen mieleistä elämänsuuntaa ja väistää sen, mikä ei lainkaan suju. 

Pahimmillaan vapaus vain ahdistaa. Tuskin olen ainoa ihminen, joka kaupan maitohyllyllä tukehtuu vaihtoehtoihin. Kun ostaa sieltä yhden purkin, ostaa kuitenkin vain yhden.

Ja miten hieno radiokanava olikaan Ylen edesmennyt Puhe. Monilla automatkoilla se vei kiinnostaviin teemoihin, joita en koskaan olisi poiminut Areenasta. Jonkun toisen keksiminä radiossa on tarjoiltu yllättäviä aiheita, joita en olisi osannut valita omin päin. 

Olen saanut kuunnella, kuinka oopperalaulaja on kertonut lampaankasvatuksesta. Minulle on annettu kirjavinkkejä, kuten Julia Korkamanin Muistin varassa. Mielipiteet ihmisistä ovat muuttuneet. Olen oppinut, että Juoppohullun päiväkirjan Juha Vuorinen on ihan fiksu kaveri ja että hieman vierastamani Hjallis Harkimo tietää yksinpurjehduksen ansiosta jotain oleellista yksinäisyydestä. 

Navigaattorikin olisi välillä hyvä unohtaa, sillä eksyessään voi päätyä kiinnostaviin paikkoihin.

Joskus nuorena törmäsin Pablo Picasson lauseeseen: "Minä en etsi. Minä löydän." Se toimii edelleen.