Juhlien järjestäjälle kannustusta ja lohtua

Konfirmaatiota edeltävinä päivinä kysyin rippikoululaisilta, oliko äiti hermostunut, ja melkein kaikki vastasivat että oli. Kun kysyin samaa isistä, nousi ehkä kaksi tai kolme kättä. Joltakulta oli kuistin remontti kesken.

Tältä pohjalta oli hyvin ymmärrettävää, että nuoret osallistuivat mieluusti leirin jälkeisiin kokoontumisiin. Niistä sai pätevän syyn paeta kodin juhlajärjestelyjä. Kun lähti ajoissa eikä pitänyt kiirettä kotiin palaamisen kanssa, sai järjestetyksi kivasti omaa aikaa.

Monella työpaikalla toukokuu on vuoden kiireisintä aikaa. Ei ole ihme, että kotona kiristää.

Jos nyt jotenkin osaisin lohduttaa ja kannustaa.

Ainakin voin sanoa, että olen ollut mukana lukemattomissa perhejuhlissa. Kertaakaan en ole ollut paikassa, jonka järjestelyt olisivat olleet kelvottomat. Melkeinpä se riittää, että ollaan selvin päin. Joku rippikoululainen esitti aforismin: "Juhla on sitä, että kaikki ovat paikalla."

Perhejuhliinkin pätee, että täydellisyyden tavoittelu voi mennä liian pitkälle ja tuottaa vain epäsopua. Elämä ei kaadu siihen, että tarjoilupöydältä puuttuu jokin herkku tai matossa on läiskä.

Mokien sattuessa voi lohduttautua navajointiaaneilla, jotka tekevät jokaiseen käsityöhönsä yhden virheen muistuttamaan, että vain Jumala on täydellinen.

Lyömättömin on tämä Kare Willbergiltä oppimani ajatus: "Meillä on yo-juhlat eikä asuntonäyttely."

Velkojen perintää

Minulla oli kouluaikoina suht väljästi omaa rahaa käytössä. En saanut sitä kotoa enempää kuin muutkaan, mutta kun en ostanut makeisia, ylimääräiset kolikot pyörivät taskuissani. Muut huomasivat rahatilanteeni ja käyttivät minua pankkina.

Vähän toisella kymmenellä luokkatoverinani oli muuan Pera (nimi muutettu). Hän oli isokokoinen, ja kun siitä huomautettiin hänelle, hän osasi sanoa, että hänen vanhempansa olivat varsin pienikokoisia eikä  hänestäkään tulisi jättiläistä. Hän oli ainoastaan kasvanut nopeammin ja aiemmin kuin muut. 

Siinä ikävaiheessa hänen kokonsa kuitenkin riitti. Luokkamme jalkapallojoukkueessa minä pelasin hyökkäyksessä. Pera oli puolestaan puolustuksessa vastapuolen pelote, sillä hän lanasi vastapuolta suruttomasti kumoon.

Peralla oli muutakin käyttöä. Minä palkkasin hänet perintähommiin. Kyllästyin siihen, että minulle ei maksettu velkoja takaisin, ja niin tein Peran kanssa diilin. Lupasin hänelle osingon perityistä veloista. 

Yhteistyö sujui mutkattomasti. Peran ei tarvinnut pitkään uhkailla käden vääntämisellä, kun maksuliikenne äkkiä nopeutui.

Mikähän tämänkin juttuni moraali on? - En kyllä yhtään tiedä.

Elämässä pitää olla rosoa

Muistan sen hetken, kun avasin laatikon, jonka sisällä oli uutukainen Nokian Communicator. Se vaikutti teknisesti täydelliseltä laitteelta, jossa kaikki oli tarkalleen niin kuin piti. Nykyajan pisteytyksillä se on tietysti alkeellinen laite, mutta tämä ei häivytä muistoani puhelimen lumoavuudesta.

Ihmisten maailmassa täydellisyydestä on lähinnä haittaa. Kauneudesta voi tulla taakka, jonka vuoksi vain pinnalliset ongenonkijat uskaltavat lähestyä. Luotettavammat ihmiset menevät muualle tavallisimpien seuraan, ja sitä paitsi: kun ihmisestä on kyse, lopulta totuus kuitenkin tulee esiin.

Urheilussa täydellisyys on mahdotonta. On jopa korkeushypyn kaltaisia lajeja, joissa voittajakin päättää suorituksensa epäonnistumiseen.

Taiteessa tarvitaan rosoa. Neil Youngia ei haitannut, vaikka hänen livealbumillaan äänittäjä oli painanut nimikkokappaleen Time Fades Away kohdalla äänitysnappulaa liian myöhään. Tämä ei ole ainoa kerta, kun Young on jättänyt levylleen tietoisen virheen.

Jopa klassisessa musiikissa heikkoudet voivat tehdä hyvää. Milan Kundera kertoo nuoruuden aikaisesta musiikinopettajastaan, joka erään oppitunnin päätteeksi saatteli oppilastaan ovelle, pysähtyi ja sanoi: "Beethovenilla on monia ihmeellisen heikkoja jaksoja. Mutta nuo heikot jaksot korostavat vahvoja.   Ne ovat kuin nurmikko: jos sitä ei olisi, ilonamme ei olisi myöskään kaunista puuta, joka kasvaa nurmikolla."

Sähköautot, kasetit ja vimmaiset tunteet

Sähköautoihin liittyy miesten maailmassa suuria tunteita. Kun uskonnosta ei osata puhua, kiivaillaan niistä.

Omasta puolestani olen ollut neutraali. Tietysti on ympäristöperusteita, mutta on syitä, jotka liittyvät käyttötarkoituksiin ja lataamiseen. Myös rahasta on kiinni. Näihin aikoihin saakka sähköauton ostaminen on vaatinut kohtalaisesti varallisuutta, vaikka ajan myötä käyttökulut kääntävät laskelmia toiseen suuntaan. Köyhä ei voi aina ostaa pitkän päälle edullisinta.

Autovalinnan luulisi olevan asia-asiaa. Ei vain ole, niin kuin urheilussa ei ole jonkin joukkueen kannattaminen. Puhuessaan sähköautosta miehet puhuvat elämännäkemyksistään. 

He jatkavat samaa kiistaa, jota käytiin aikanaan magnetofoneista, kun olin kolmentoista vanha. Pojat jakautuivat kahtia, c-kasettien ja avokelojen kannattajiin. Avokelat olivat teelautasen kokoisia, eikä niissä ollut suojakoteloa.

Periaatteessa kiistan voittaja oli selvä. Avokelat olivat suurempia ja siksi musiikin laatu oli parempi, eikä niiden sotkuja tarvinnut selvitellä käyttäen lyijykynää työkaluna. Ainoa haitta oli, että niitä ei voinut ottaa uimarannalle mukaan. Ennen kaikkea oli kyse rahasta. Köyhien oli pakko ostaa kasettinauhureita.

Välitunneilla vähävaraisten lapset yrittivät vimmatusti puolustautua. Raharikkaat olivat tekniikan kannalta oikeassa ja painoivat päälle.

Varakkaissa perheissä oli tällainen.

Pappina ja tyrmättynä

Olin ollut uudessa seurakunnassa tuskin kokonaista kuukautta, ja vanhusten ruokailutapahtumassa oli runsaasti väkeä. Ajattelin, että tällaiset tapahtumat oli käytettävä hyväksi. Niiden aikana pääsi ainakin esittäytymään ja parhaimmillaan saattoi saada jonkin kontaktin merkittävään alkuun.

Niinpä juttelin erään mummon kanssa siihen tapaan kuin rupatellaan ihmisen kanssa, kun vasta aloitellaan tutustumista. Silloin paikalle ilmestyi ovesta toinenkin pappi. Mummo sanoi: "Tuli sinullekin juttuseuraa."

En muista, mitä sanoin vai sanoinko mitään. Tuskin rupesin kertomaan siitä periaatteesta, että jos seurakuntalaisten joukkotapahtumassa on paikalla kaksi pappia, heidän on suorastaan kartettava toistensa seuraa. On varmaan yllin kyllin tilanteita, joissa he voivat käsitellä keskinäisiä asioitaan.

Kovin paljon paremmin ei sujunut ensimmäisellä rippileirilläkään. Vapaa-ajalla leikittiin eräänlaista siirtymäleikkiä.

Kun nuorten ryhmä oli koolla jossain päin pihamaata, menin heidän joukkoonsa. Vähitellen ja yksitellen he siirtyivät muualle ja tekivät uuden ryhmän. Menin taas heidän seuraansa, ja kävi niin kuin edellisellä kerralla. Pian he olivat taas muualla. Näin kierrettiin pihaa.

Minä tuumasin, että siirtyilkää vain. Lopulta te väsytte, mutta minä jaksan. Vielä tulee aika, että sallitte minunkin olla siinä. 

Tuloksellista kuljeskelua kuplan särkemiseksi

Sunnuntain kävelykierros tuotti yhtä ja toista hyvää, pientä ja vähän isompaa. Aloitin mukavista kirkonmenoista, joissa kuulin yhden suosikkiteksteistäni: Nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki ja murskasi kallioita. Mutta se kävi Herran edellä, myrskyssä Herra ei ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa.

Ostin kaksi arpaa ja lähdin kuljeskelemaan kaupungille. Joku moikkatuttu tuli vastaan. Tavalliseen tapaan en mennyt kirkkokahville, vaan istahdin kesän ensimmäisille jäätelöille veden ääreen. 

Viereisellä penkillä istui parinkymmenen vuoden takainen tuttuni äitinsä kanssa. Juteltiin vaikka mistä, kuten nuorten somekäyttäytymisestä ja uusista lakiehdotuksista. Hän oli asioista oikeasti perillä, ammattilainen.

Vielä osuin kirjaston nurkalla yhteen vanhaan tuttuun. Juttu kiertyi Euroviisujen kautta siihen, että hän kertoi kuulemastaan kuvauksesta, millaista usko voi olla: Jonkun usko on suojassa ohuen lasin alla. Kun pintaan tulee pienikin naarmu, viritelmä on pilalla ja vaarassa kokonaan särkyä. Jonkun toisen usko on savimöykky. Vaikka sitä kuinka tökkii ja yrittää särkeä, se ei mene rikki.

Jäljettömiin kadonnut

Elämässä on varmaan kymmenentuhatta kohtaamista, josta olisi voinut tulla jotain isompaa, jos vain onni olisi ollut myötä. Sitten kävi niin kuin kävi, eikä tapahtunut mitään. Katkeamisesta ei välttämättä jäänyt traumaa, vaan enintään lievä uteliaisuus, joka ei koskaan tule tyydytetyksi.

Ylioppilasvuonna menin leipomoon kesätöihin. Siellä oli myös toinen kevään abiturientti, pitkä nuorimies. Emme olleet samalla työpisteellä, mutta niin lähellä kuitenkin, että osuimme puheisiin.

Mietimme leipien kohtaloa. Söikö niitä oikeasti joku vai veikö auto ne takaisin yläkertaan, jossa ne pantiin tulemaan ränniä myöten taas meille?

Vuorojen sattuessa kohdalleen menimme töiden jälkeen kahville. Baarin nurkassa oli levyautomaatti. Hän pudotti kolikon koneeseen ja laittoi soimaan Hectorin laulaman coverin: "Jos halki kaupunkimme kuljet / ilman että silmät suljet / huomaat että sentään / lähes onnellinen oot."

Jos nuorimies kuuntelee sellaista musiikkia, hänessä on jokin tärkeä kohdallaan.

Puhuimme tulevaisuudensuunnitelmista. Olin vaikeasti selitettävistä syistä menossa teologiseen tiedekuntaan. Hänenkin äitinsä oli ehdottanut sitä, mutta hän itse harkitsi venäjän kielen opintoja.

Heinäkuun lopussa kesäpestit loppuivat. Emme juoneet läksiäiskahveja emmekä vaihtaneet yhteystietoja. Lähdin reilaamaan kohti Kreikkaa, emmekä enää tavanneet.

Joskus googlasin häntä. Hän oli pelannut jossain alasarjajoukkueessa koripalloa, ja siinä oli kaikki, mitä sain selville. Seuran kausijulkaisussa hän näytti juuri sellaiselta, miksi hänet muistin.