Joskus pitää kannella muttei aina

Tuomo Tammisen uunituore kirja Miksi emme auttaneet? Koulukiusaamiseen puuttumisen liian lyhyt historia tuo uusia näkökulmia jumiutuneeseen keskusteluun.

Kirjassa pohditaan esimerkiksi kantelun moraalia. Suomessa on ikiaikainen perinne torjua ja jopa halveksia kantelemista. 

Opettajat ovat kieltäytyneet kuuntelemasta pienten huolia. Jopa omat vanhemmat ovat sanoneet, että lapset (ja nuoret) hoitakoot asiansa itse. Pienelle ihmiselle tuskin on lohduttomampaa tilannetta kuin se, että kukaan ei ole hänen puolellaan eikä mistään tule suojaa. 

Onneksi kantelemisen tabu on viime vuosina murtunut. Lapsia ja nuoria neuvotaan hakemaan apua ja kertomaan vääryyksistä vanhemmilleen ja opettajilleen. 

Kanteleminen voi olla hyvä teko, joka pelastaa elämän.

Hyvälläkin on varjonsa ja kääntöpuolensa. Väärin käytettyinä kantelemiset johtavat jatkuvaan varuillaan olemiseen ja ryhmähengen pilaantumiseen. On tärkeää, että lasten ja nuorten itsensä ratkaistaviksi jää kohtuullisen kokoisia ongelmia. Pahimmillaan opettajalle suputetaan korvaan, mitä joku kolmas on kuulemma ehkä sanonut jostakusta neljännestä. On rajansa silläkin, mitä kaikkea hänelle kielitään. Välttämättä ei tarvitse kertoa, kuka heitti lumipallolla tai söi tunnilla purukumia vaikka oli kielletty.

Kanteluiden rajattomuudesta seuraa DDR.

Mutta mistä ihmeestä pieni ihminen osaisi päätellä kohtuuden? Hänen mielessään asiat ovat erikokoisia kuin aikuisella.

Mitä tuli kun ei tullut mitään?

Olen lukenut Tuomo Tammisen koulukiusaamisen historiaa käsittelevästä kirjasta, että suomalaisen koululaitoksen historiassa yllättävän monet oppilaat on arvioitu lauseella: "Sinusta ei tule koskaan yhtään mitään."

Tuota arvioita ei olisi pitänyt vahingossakaan antaa, sillä nuoren ihmisen eniten miettimiä kysymyksiä on juuri se, mitä hänestä mahtaa tulla isona. Vaikutus on tyrmäävä, kun kuulee opettajansa suusta vastaukseksi "ei mitään".

Siinä ihminen on tehty nollan arvoiseksi nollaksi. Kokemus voi olla kuin kyynärpäähermoon saatu isku varpaista päälakeen.

Voi olla, että nuori tekee elämässään johtopäätökset: ei kannata yrittää, kun kuitenkaan ei onnistu. 

Tunnen ainakin kaksi ihmistä, jotka ovat saaneet kuulla opettajaltaan, ettei heistä koskaan tule mitään.

Molemmista on kuitenkin tullut. Ennustaja saisi hävetä.

Rosvon elämä surullisen ja surkuhupaisan väliltä

Olen kerran joutunut vastaamaan pikkupojan kysymykseen: "Mitä rosvot syö?" Olin tyytyväinen keksimääni vastaukseen: "Rosvot syö makkaraa ja juo kaljaa."

Perinteiseen suomalaiseen rikollisuuteen on liittynyt huonoja elämäntapoja ja päihteitä. Niinpä elinikäkin on jäänyt lyhyeksi. Tarinat ovat monesti jostain murheellisen ja surkuhupaisan väliltä.

Esimerkistä käyköön muuan rosvo, joka murtautui kaverinsa kanssa rivitalon autovajaan kesäkuisena tiistai-iltana kahdeksan aikaan.

Eräästä kopista vietiin kaksi lasipurkkia, yksi kynttilä ja pesunestettä. Tosin niitäkään ei varsinaisesti varastettu, vaan ne oli kannettu naapurin koppiin ja jätetty sinne. Poliisit saivat rosvot kiinni puolen tunnin kuluessa.

Lähes vuotta myöhemmin syyttäjältä tuli kirje. Epäiltyjä rikoksia oli huumausainerikos, kaksi varkautta, törkeä liikenneturvallisuuden vaarantaminen, rattijuopumus ja kulkuneuvon kuljettaminen oikeudetta.

Syyttäjän ratkaisu oli tämä: "Koska rikoksesta epäilty on syyteharkinnan aika kuollut, asian käsittely on hänen osaltaan syyttäjällä päättynyt."

Epäilty oli kuollessaan 25-vuotias.

Valikoima koeteltuja lohdutuksen sanoja

Valikoima käytössä koeteltuja lohdutuksen sanoja monenlaisiin elämäntilanteisiin:
* Autoaan kolhaisseelle: peltiä saa aina uutta.
* Jalkansa katkaisseelle: olisi voinut käydä pahemminkin.
* Selkävaivaiselle: minullakin oli kerran selkä kipeänä.
* Yleensä murheelliselle: minä tiedän, miltä sinusta tuntuu.
* Olympialaisissa epäonnistuneelle: neljän vuoden kuluttua on taas uusi mahdollisuus.
* Läheisensä menettäneelle: aika parantaa haavat.
* Ahdistuneelle 15-vuotiaalle: odota vähän niin tulet vanhemmaksi.
* Juhlapidoissa leninkinsä sotkeneelle: se lähtee pesussa.
* Perintömaljakon pudottaneelle: sirpaleet tietävät onnea.
* Rakkaussuhteessa pettyneelle: teitä ei varmaan ollut tarkoitettu toisillenne.
* Koliikkivauvan vanhemmille: muutamassa kuukaudessa vaiva on ohi.
* Kaksosten vanhemmille: siinähän niitä menee kaksi kerralla.
* Pääsykokeissa reputtaneelle: ensi vuonna voit yrittää uudestaan.
* Työpaikkansa menettäneelle: tämä voi avata sinulle uusia mahdollisuuksia.
* Elämän laajoihin sekasotkuihin ajautuneelle: asioilla on taipumus järjestyä.

Ja yleispätevä lohdutus tilanteeseen kuin tilanteeseen: mikä ei tapa, se vahvistaa.

Aika parantaa haavat.

Kuulumme ihmiskunnan seitsemään prosenttiin

Maailman valtiot voi asettaa tällaiseenkin paremmuusjärjestykseen: 1. Norja, 2. Uusi-Seelanti, 3. Tanska, 4. Islanti, 5. Suomi, 6. Ruotsi, 7. Irlanti, 8. Sveitsi, 9. Luxemburg, 10. Kanada, 11. Hollanti, 12. Uruguay, 13. Australia, 14. Japani, 15. Taiwan, 16. Saksa, 17. Itävalta, 18. Britannia, 19. Costa Rica, 20. Portugali, 21. Mauritius, 22. Espanja, 23. Tšekki, 24. Viro, 25. Kreikka, 26. Ranska. 

Tässä listassa ovat kaikki maailman 26 täysdemokratioiksi laskettavat maat. Esimerkiksi USA ei mahdu mukaan, vaan on demokraattisuuslistan sijalla 34 maailman 167 maan joukossa. 

Maapallon väestöstä vain seitsemän prosenttia elää demokraattisissa maissa. Siksi suomalainen järjestelmä on poikkeuksellisen hyvä ainakin niin kauan kuin sen annetaan pysyä sellaisena. Puola, Unkari ja Slovakia ovat varoittavia esimerkkejä siitä, että demokratia voidaan myös rapauttaa.

Liian monien suomalaisten yhteiskunnalliset käsitykset perustuvat lähinnä oman somekuplaan ja hieman myös ilta-alkuisiin lehtiin. Ei seurata edes Yleä, Helsingin Sanomia ja Suomen Kuvalehteä, jotka ongelmistaan huolimatta ovat Suomen analyyttisimpia ja moniäänisimpiä tiedotusvälineitä.

Joskus olisi tärkeää sivistää itseään hyvällä kirjalla. Siihen tarkoitukseen sopii Matti Mörttisen ja Yannick Lahden tuore kirja Jäähyväiset demokratialle.

Kärjistän: Sanoakseen jotain yhteiskunnasta olisi joko tentittävä Mörttisen ja Lahden teos tai osoitettava, että on muuten hankkinut vastaavat tiedot. Tyhjästä päästä syntyy tyhjäpäisiä mielipiteitä.

Jumala on syvyys

Saksasta natsivallan nousun jälkeen Amerikkaan muuttanut Paul Tillich on eniten ajatuksiini vaikuttaneita teologeja. 

Jo lukioiässäni osui Tillichin tapa ymmärtää Jumala syvyydeksi. Hänen mukaansa Jumalan kieltäminen olisi samaa kuin väittää, ettei elämässä ole mitään syvää. Edelleen olen sitä mieltä, että hän osui tässä johonkin oleelliseen, joka väistää joulupukiksi käsitetyn Jumalan ongelmat.

Voinko havainnollistaa tätä jotenkin? – Tottahan toki, sillä ajatukset jäävät usvaisiksi, ellei niihin liity tarinaa.

Olen muistellut ikivanhaa dekkaria, jota en ole koskaan lukenut. Se kertoo siitä, kuinka usko löytyy ihmisen syvistä kerroksista. Sitä ei ole tarpeen erityisesti korostaa, ja toisaalta se ei ole harjattavissa pois.

Muistan kirjan juonta huonosti, ja sen yksityiskohdat ovat tässä omaa keksintöäni. 

Dekkari sijoittuu Neuvostoliittoa edeltäneelle ajalle, kun Venäjä ja Englanti olivat vihollisia. Venäjältä lähetettiin Englantiin vakooja. Hänet koulutettiin juurta jaksain brittikulttuuriin. Kieli ei ollut ongelma, koska mies oli oppinut englanninkieliseltä isältään moitteettoman aksentin. Opiskeltavaa oli kuitenkin paljon, kuten ruokailutavat, puheenaiheet ja arjen pienet yksityiskodat.

Kaikki olisi mennyt hyvin, ellei mies olisi päätynyt kirkkoon. Siellä joku tarkkanäköinen huomasi, että hän teki ristinmerkin ortodoksiseen tapaan oikealta vasemmalle, kun taas lännessä se on tehty toisin päin.

Intiaanit, syrjään sysätyt

Andien intiaanit eli inkat veivät minut mennessään, mutta jonkinlaisena sivujuonteena myös Pohjois-Amerikan intiaanit ovat kiinnostaneet. Ensimmäiseksi olivat tietysti länkkärit. Niiden näkemystä havainnollisti tätini lukema vuoden 1926 maantiedon oppikirja: "Intiaanit ovat verenhimoisia ja julmia." 

Tätä kuvaa pehmensivät ja kumosivat James Fenimore Cooperin romantisoidut kirjat, kuten Viimeinen mohikaani. Paljon myöhemmin olen täydentänyt ymmärrystäni tietokirjoilla. Tuorein kokemukseni on George Catlinin jo 1800-luvulla kirjoitettu Pohjois-Amerikan intiaanit.

Yhdysvalloissa intiaanit on sysätty sekä henkisesti että fyysisesti reservaatteihin. Mustia amerikkalaisia osaamme mainita kasapäin, mutta tunnetut intiaaninimet ovat harvassa. Jimi Hendrix oli jonkin prosentin intiaani, ja Palkkasoturin alkuperäinen esittäjä Buffy Sainte-Marie on kenties sukuperimältään cree, mutta asia on perin epäselvä. Sen sijaan The Bandin Robbie Robertsonin intiaanitaustaisuus on selvää.

Nykyajan akuutti kysymys on itse sana intiaani. Suomessa sitä ei voi pitää rasistisena, mutta Yhdysvalloissa käytetään mieluummin vaikkapa käsitettä Native Americans. 

Eniten olen kaivannut näkymää nykyintiaanien elämänkokemukseen. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää kaunokirjallisuus.

Kirjavalikoima on laiha. Vihdoin suomeksi on julkaistu kaksi Tommy Orangen romaania, joista Harhailevat tähdet luin juuri. Löysin sen viime kesänä ilmaiseksi raumalaisesta kirjojen vaihtokaapista. 

Ilmaiseksi bongaamani.