Ovien kauneus ja monen muun rumuus

Ihmettelin Tallinnan matkalla, kuinka kauniita ovia kaupunki oli täynnä. Otin niistä kymmeniä valokuvia.

Samalla ajattelin sitä, kuinka tasapaksuja tavaroita ja yksitoikkoisia taloja Suomessa myydään mukamas arvotavaroina ja -ympäristöinä.

Vanhojen aikojen ihminen tyrmistyisi nähdessään nykymaailman tuotteistetun tylsyyden.

Mieleeni tulivat juuri Tallinnan ovet, kun pitkästä aikaa selailin Jean Renoirin kirjaa, jonka hän on tehnyt isästään taidemaalari Pierre-Auguste Renoirista (k. 1919). 

Vanhempi Renoir oli jopa sitä mieltä, että modernien rakennusten rumuus ja käyttöesineiden rahvaanomaisuus uhkaavat koko sivistystä: "Totumme niihin siinä määrin, että emme enää huomaa niiden rumuutta. Ja jos joskus tulee päivä, jolloin olemme täydelleen tottuneet niihin, silloin on lopussa myös se sivistys, joka on antanut meille Parthenonin ja Rouen'in katedraalin."

Renoir näkee rumuudessa jopa väkivallan juuret: "Elämä on silloin niin ikävää, että ihmiset tekevät itsemurhia pelkkää kyllästyneisyyttään tai alkavat pelkän huvin vuoksi tappaa toisiaan."

Yksi Tallinnan lukuisista ovista

Laiteriippuvuutta vähentävä laite

Mies on valmis mihin tahansa hankaluuteen, kunhan saa tehdä sen laitteella. Mieliteon yllättäessä hän aina keksii perusteet vekottimen hankkimiseen.

Niinpä voin ylpeänä julistaa, että olen keksinyt ostokselle aivan uuden perustelun: olen hankkinut laitteen, jotta pääsen eroon laiteriippuvuudesta.

Ei riitä, että puhelin on otettava mukaan, kun lähden päiväkävelylle. Kapula on poimittava mukaan yläkertaan kiivetessä, jottei tarvitsi juosta portaita ehtiäkseen vastata puhelimeen. Sieltä yläkerrasta se on taas muistettava ottaa mukaan, kun tulee alakertaan. 

Vähitellen on alkanut tuntua aivan sietämättömältä, että joku on onnistunut kiinnittämään puhelimen käteeni. Haluan itse valita ruumiinosani.

Lopulta ja hieman myöhässä keksin laitteen, jolla voin vähentää laiteriippuvuuttani. Se on älykellopuhelin. Se kulkee aina ranteessani ilman, että sitä tarvitsee ajatella koko ajan.

Joku voi sanoa, että nythän sinä vasta olet puhelimen vanki. "Laite ei ole vain uusi ruumiinosa, vaan se on osa ihoa."

Ei pidä paikkansa. Kellossani soivat vain yksityispuhelut, jotka tulevat perheenjäseniltä ja muutamalta muulta. Niihin on ehkä syytä vastata heti, kun taas muut joutavat odottaa jonkin aikaa, kunnes käväisen varsinaisella kännykälläni. Tiukan paikan tullen olen vastaamatta myös privaattipuheluihin.

Uusi laitteeni ei ollut aivan halpa, mutta vapaudesta kannattaa maksaa.

Pelottava ja vaarallinen ovat eri asioita

Suomen kohuttuna drooniyönä heräsin neljän aikaan aamuyöstä ja vilkaisin uutisia. Suomen viranomaisten julkaisema tiedote kuului sanatarkasti näin: ""Ilmassa liikkuu mahdollisesti vaarallinen miehittämätön ilma-alus, eli drooni klo 3.49."

Päättelin, että tiedotteella oli samanlainen vaikutus minuun kuin sillä viime päivien uutisella, että hai oli surmannut australialaisen miehen. Päänsisäinen todennäköisyyslaskurini raksutti nopeasti tuloksen, että on viisainta jatkaa unia.

Seuraavana aamupäivänä sain tietää, että Suomi oli täynnä jälkikäteen pelästyneitä ihmisiä.

Kaivoin kirjahyllystäni esiin kansainvälisen terveydenhoidon professorin Hans Roslingin kirjan Faktojen maailma. Sen ydinsanomaa on se, että historian aamuhämärissä ihmisiä suojanneet alkukantaiset pelot estivät aikoinaan ihmisiä kuolemasta. Nykyään ne estävät journalisteja menettämästä työpaikkojaan.

Roslingin kirja on ilmestynyt vuonna 2018. Sen mukaan maailman kuolemantapauksista:
* 0,1 prosenttia sattuu luonnonkatastrofeissa
* 0,001 prosenttia lento-onnettomuuksissa
* 0,7 prosenttia murhissa
* 0 prosenttia ydinvuodoissa
* 0,05 prosenttia terroriteoissa.

Näistä kaikista ei koostu yhteensä edes yhtä prosenttia. Jokainen voi arvioida omassa päässään, mikä määrä uutisista käsittelee näitä aiheita.

Juhlien järjestäjälle kannustusta ja lohtua

Konfirmaatiota edeltävinä päivinä kysyin rippikoululaisilta, oliko äiti hermostunut, ja melkein kaikki vastasivat että oli. Kun kysyin samaa isistä, nousi ehkä kaksi tai kolme kättä. Joltakulta oli kuistin remontti kesken.

Tältä pohjalta oli hyvin ymmärrettävää, että nuoret osallistuivat mieluusti leirin jälkeisiin kokoontumisiin. Niistä sai pätevän syyn paeta kodin juhlajärjestelyjä. Kun lähti ajoissa eikä pitänyt kiirettä kotiin palaamisen kanssa, sai järjestetyksi kivasti omaa aikaa.

Monella työpaikalla toukokuu on vuoden kiireisintä aikaa. Ei ole ihme, että kotona kiristää.

Jos nyt jotenkin osaisin lohduttaa ja kannustaa.

Ainakin voin sanoa, että olen ollut mukana lukemattomissa perhejuhlissa. Kertaakaan en ole ollut paikassa, jonka järjestelyt olisivat olleet kelvottomat. Melkeinpä se riittää, että ollaan selvin päin. Joku rippikoululainen esitti aforismin: "Juhla on sitä, että kaikki ovat paikalla."

Perhejuhliinkin pätee, että täydellisyyden tavoittelu voi mennä liian pitkälle ja tuottaa vain epäsopua. Elämä ei kaadu siihen, että tarjoilupöydältä puuttuu jokin herkku tai matossa on läiskä.

Mokien sattuessa voi lohduttautua navajointiaaneilla, jotka tekevät jokaiseen käsityöhönsä yhden virheen muistuttamaan, että vain Jumala on täydellinen.

Lyömättömin on tämä Kare Willbergiltä oppimani ajatus: "Meillä on yo-juhlat eikä asuntonäyttely."

Velkojen perintää

Minulla oli kouluaikoina suht väljästi omaa rahaa käytössä. En saanut sitä kotoa enempää kuin muutkaan, mutta kun en ostanut makeisia, ylimääräiset kolikot pyörivät taskuissani. Muut huomasivat rahatilanteeni ja käyttivät minua pankkina.

Vähän toisella kymmenellä luokkatoverinani oli muuan Pera (nimi muutettu). Hän oli isokokoinen, ja kun siitä huomautettiin hänelle, hän osasi sanoa, että hänen vanhempansa olivat varsin pienikokoisia eikä  hänestäkään tulisi jättiläistä. Hän oli ainoastaan kasvanut nopeammin ja aiemmin kuin muut. 

Siinä ikävaiheessa hänen kokonsa kuitenkin riitti. Luokkamme jalkapallojoukkueessa minä pelasin hyökkäyksessä. Pera oli puolestaan puolustuksessa vastapuolen pelote, sillä hän lanasi vastapuolta suruttomasti kumoon.

Peralla oli muutakin käyttöä. Minä palkkasin hänet perintähommiin. Kyllästyin siihen, että minulle ei maksettu velkoja takaisin, ja niin tein Peran kanssa diilin. Lupasin hänelle osingon perityistä veloista. 

Yhteistyö sujui mutkattomasti. Peran ei tarvinnut pitkään uhkailla käden vääntämisellä, kun maksuliikenne äkkiä nopeutui.

Mikähän tämänkin juttuni moraali on? - En kyllä yhtään tiedä.

Elämässä pitää olla rosoa

Muistan sen hetken, kun avasin laatikon, jonka sisällä oli uutukainen Nokian Communicator. Se vaikutti teknisesti täydelliseltä laitteelta, jossa kaikki oli tarkalleen niin kuin piti. Nykyajan pisteytyksillä se on tietysti alkeellinen laite, mutta tämä ei häivytä muistoani puhelimen lumoavuudesta.

Ihmisten maailmassa täydellisyydestä on lähinnä haittaa. Kauneudesta voi tulla taakka, jonka vuoksi vain pinnalliset ongenonkijat uskaltavat lähestyä. Luotettavammat ihmiset menevät muualle tavallisimpien seuraan, ja sitä paitsi: kun ihmisestä on kyse, lopulta totuus kuitenkin tulee esiin.

Urheilussa täydellisyys on mahdotonta. On jopa korkeushypyn kaltaisia lajeja, joissa voittajakin päättää suorituksensa epäonnistumiseen.

Taiteessa tarvitaan rosoa. Neil Youngia ei haitannut, vaikka hänen livealbumillaan äänittäjä oli painanut nimikkokappaleen Time Fades Away kohdalla äänitysnappulaa liian myöhään. Tämä ei ole ainoa kerta, kun Young on jättänyt levylleen tietoisen virheen.

Jopa klassisessa musiikissa heikkoudet voivat tehdä hyvää. Milan Kundera kertoo nuoruuden aikaisesta musiikinopettajastaan, joka erään oppitunnin päätteeksi saatteli oppilastaan ovelle, pysähtyi ja sanoi: "Beethovenilla on monia ihmeellisen heikkoja jaksoja. Mutta nuo heikot jaksot korostavat vahvoja.   Ne ovat kuin nurmikko: jos sitä ei olisi, ilonamme ei olisi myöskään kaunista puuta, joka kasvaa nurmikolla."

Sähköautot, kasetit ja vimmaiset tunteet

Sähköautoihin liittyy miesten maailmassa suuria tunteita. Kun uskonnosta ei osata puhua, kiivaillaan niistä.

Omasta puolestani olen ollut neutraali. Tietysti on ympäristöperusteita, mutta on syitä, jotka liittyvät käyttötarkoituksiin ja lataamiseen. Myös rahasta on kiinni. Näihin aikoihin saakka sähköauton ostaminen on vaatinut kohtalaisesti varallisuutta, vaikka ajan myötä käyttökulut kääntävät laskelmia toiseen suuntaan. Köyhä ei voi aina ostaa pitkän päälle edullisinta.

Autovalinnan luulisi olevan asia-asiaa. Ei vain ole, niin kuin urheilussa ei ole jonkin joukkueen kannattaminen. Puhuessaan sähköautosta miehet puhuvat elämännäkemyksistään. 

He jatkavat samaa kiistaa, jota käytiin aikanaan magnetofoneista, kun olin kolmentoista vanha. Pojat jakautuivat kahtia, c-kasettien ja avokelojen kannattajiin. Avokelat olivat teelautasen kokoisia, eikä niissä ollut suojakoteloa.

Periaatteessa kiistan voittaja oli selvä. Avokelat olivat suurempia ja siksi musiikin laatu oli parempi, eikä niiden sotkuja tarvinnut selvitellä käyttäen lyijykynää työkaluna. Ainoa haitta oli, että niitä ei voinut ottaa uimarannalle mukaan. Ennen kaikkea oli kyse rahasta. Köyhien oli pakko ostaa kasettinauhureita.

Välitunneilla vähävaraisten lapset yrittivät vimmatusti puolustautua. Raharikkaat olivat tekniikan kannalta oikeassa ja painoivat päälle.

Varakkaissa perheissä oli tällainen.