Kun jalkapallo jää toiseksi

Olen etsinyt jalkapallosta ja yleensä urheilusta tapauksia, jotka liittyvät ennen muuta ihmisenä olemiseen. Niinpä katseeni on osunut sellaisiinkin lajeihin, joita en seuraa kovin aktiivisesti, kuten alppihiihtoon tai nyrkkeilyyn.

Jääkiekosta osuivat silmiini Mestiksen karsintapelit vuonna 2024. Silloin TuTon valmentajalta Jonne Virtaselta kysyttiin mielipidettä tulevasta "kuolemanpelistä". 

Virtanen vastasi: "Sen verran täytyy korjata, että ei nyt sentään kuolemanpeli. Vaikka tänään oltaisiin hävitty, niin aurinko nousee huomennakin. Noin miljardi ihmistä, koko Kiina, ei niillä ole hajuakaan, hävitäänkö vai voitetaanko." "Kun tässä on ihmisillä ihan oikeasti toisilla elämä kyseessä tuolla jossain."

Meneillään olevissa MM-kisoissa kolumbialaisten ajatukset ovat varmasti muuallakin kuin tulevassa pelissä, kun naapurimaassa Venezuelassa on juuri ollut tuhoisa maanjäristys.

Kisoissa on tehty ainakin kaksi kiinnostavaa elämänvalintaa. Ranskan valmentaja Didier Deschamps jättää yhden kisapelin väliin äitinsä hautajaisten takia. Tilaisuutta ei siirretty nykysuomalaiseen tapaan kisojen jälkeiseen viikonloppuun.

Belgian kenties paras pelaaja Jérémy Doku taas sivuutti yhden ottelun ollakseen paikalla ensimmäisen lapsensa syntymässä. Muu joukkue oli hänen tukenaan. Joukkueen kapteeni Youri Tielemans sanoi, että lapsen saaminen on maailman kaunein asia.

Vähän hävettää pommeista nauttiminen

Hävettää, että tunsin jonkinlaista nautintoa nähdessäni valokuvia mustista savuista Moskovan yllä. Tämä on ihmismielen pirullisuutta tai peräti saatanallisuutta. Kaukaa on helppo katsoa ihmisen kärsimystä. Jos katse tarkentuu lähelle, terve mieli järkyttyy siitä, että pommit aiheuttavat kärsimystä ihmisille, jotka eivät sitä ansaitse. 

Illalla pelien alettua voin taas sukeltaa jalkapallokuplaan. Katsomojulisteessa englantilaiset vakuuttavat uskoa omaan joukkueeseensa: "Jalkapallo tulee kotiin."

Moskovan savuista Mika Norjavaara laukaisi nasevasti: "Sota on tullut kotiin."

Ja mitä sanoikaan Jeesus Nasaretilainen? - Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.

Ja mitä sanoikaan Martin Luther King? - Tänä avaruusalusten ja kauko-ohjattujen ammusten aikana on valittava joko luopuminen aseista tai luopuminen olemassaolosta.

Hetkellisesti voi näyttää muulta. Pitkän päälle molemmat ovat oikeassa.

Historia tarvitsee juudaksensa

Pinnallinen ihminen kuvittelee, että Jumalalle pitää sallia vain hygieeniset ja kauniit menetelmät. Unohtuu, että hänen historiansa kulkee myös moraalittomien tapahtumien kautta. Joskus juudakset ovat välttämättömiä perimmäisen hyvän toteuttamiseksi. Elämä ei ole niin suoraviivainen kuin hyvä ihminen mielellään kuvittelisi, eivätkä seuraukset ole aina ihmisen laskettavissa.

Minulla on kaksi arkista esimerkkiä. Ne molemmat liittyvät tupakointiin, joka on kieltämättä huono ja epäterveellinen tapa.

Ensimmäinen esimerkkini on vuodelta 2002, kun Myyrmannin ostoskeskuksen räjähdyksessä kuoli seitsemän ihmistä.

Helluntailaisen äidin teologiaa opiskellut poika toimi Myyrmannissa teollisuusvartijana. Ruokatuntinsa jälkeen hän päätti olla palaamatta suorinta tietä normaalille vartiopaikalleen. Sen sijaan hän meni ensin ulko-oven eteen tupakalle. Siellä polttaessaan hän kuuli, kuinka juuri hänen vartiopaikallaan pamahti ja Myyrmannin ostoskeskus räjähti.

Toinen esimerkki on sodan ajalta. Juha Korpijärvi kirjoitti isänsä kertoneen miehestä, joka oli tiettävästi hänen sukulaisensa.

Tämä mies oli konemiehenä panssarilaiva Ilmarisella. Vuorollaan hän oli saanut nousta yläkannelle tupakoimaan, ja juuri hänen harjoittaessaan pahetta Ilmarinen ajoi miinaan ja upposi. Konehuoneessa ei olisi selviytynyt.

Limot, pihakoivu ja vaivaiskoivu

Moneen juhannukseen en ole nähnyt ulko-ovilla olevia limoja. Epäilemättä niitä on edelleen jossain, mutta minun silmääni ei ole osunut yhteenkään täällä yltyvän kaupungistumisen keskellä. Joskus ne olivat tavallinen näky.

Jopa sana limo on hävinnyt osatusta kielestä. Nuorille pitää erikseen selittää, että sillä tarkoitetaan nuorta koivua, joka tuotiin kaverinsa kanssa ulko-ovelle juhannusta juhlistamaan niin kuin jouluna tuodaan kuusi.

Koivu on maailman kaunein puu. Ainakaan minä en ole nähnyt missään sen kauniimpaa. Valkoinen runko ja vihreät lehdet ovat lumoava yhdistelmä. 

Tuskin on sattumaa, että koivu ja tähti olivat Topeliuksen sadussa ne tuntomerkit, joiden perusteella varhain kotoaan karkotetut etsivät lapsuudenkotiaan.

Erityinen suosikkini on vaivaiskoivu. Kun muut ylvästelijät väistyvät, se kestää tunturin laella, vaikka tuulet kuinka pieksisivät. 

Limosta on pitkä matka tähän.

Elämän ensimmäinen maisema

Elämäni tärkein maisema on se peltoaukeama, jota katselin kotiportailta ensimmäisinä elinvuosinani. Tai sitten voisin mainita mökkirannan Hauholta. Tai sen näkymän, kun tulen reissusta kotiin ja kuljen Pyhäjärveä ylittävää Rajasalmen siltaa. Silloin kysyn itseltäni, kannattiko täältä sittenkään lähteä minnekään; olisinpa pysynyt täällä. 

Tärkeäksi on tullut myös Prahan Linnavuori, josta näkyy koko kaupunki. Olen tuijottanut sieltä alas ja  kuvitellut, kuinka talvella 1917 Kafka kiipesi iltaisin Kultaiselle kujalle kirjoittamaan esimerkiksi Keisarin viestin. Eikä Machu Picchua voi unohtaa.

Ehkä tärkein on kuitenkin se lapsuuden ensimmäinen maisema, kotiportailta katseltu. Ainakaan siellä en ollut vieras, muualta tullut, saati turisti.

Niinpä ymmärrän pohjanmaalaisia, jotka kaipaavat lakeutta, kotimaisemiensa yksitoikkoisuutta. Mitä siitä, että minua ne näkymät eivät innosta. Heille ne ovat rakkaita ja niiden kuuluu olla rakkaita. Ymmärrän niitäkin, jotka kaipaavat Helsinkiin ja lapsuutensa Kallioon, vaikka se kuinka olisi kivikylä.

Omasta maisemastaan Aleksis Kivi kirjoitti ylittämättömän kauniisti: "Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risuaitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen."

Mökkijarven vastaranta veteen heijastuneena.

Järjestystä ja näennäistä sekasortoa

Harrastepajaksi muuttuneessa autotallissa voi olla kahdenlaista järjestystä. Ensinnäkin on se järjestys, jossa jokainen työkalu on tarkasti harkitulla paikallaan. Ruuvimeisselit on luokiteltu suuruutensa mukaan, eikä sarjasta puutu yhtäkään, ellei jokin meisseli ole tilapäisesti käytössä.

Toinen systeemi on se, että kaikki on hujan hajan, mutta työkalujen omistaja tietää tarkkaan, mistä etsittävä löytyy. Tähän järjestykseen ei pidä päästää siivoojaa, sillä hän vain sekoittaa järjestyksen, joka on syntynyt täysin luonnollista tietä.

On ihmisiä, jotka tietävät näennäisen sekasorronkin keskellä tarkkaan, mitä tehdä.  

Joskus systeemit sekoittuvat kummallisesti.

Kirjat ovat minun työkalujani. Viime vuonna lukemani Ilkka Saaren romaani Rooman alkava auringonlasku on ollut minulta pitkään kateissa. Olen tiennyt, että jossain kotona se on, mutta sitä ei ole löytynyt lehtipinoista eikä sängyn alta, ei mistään. Olen luvannut lainata sen tutulle, mutta toistaiseksi on täytynyt valitella, ettei vain löydy. 

Tänään tarvitsin Ernesto Sábaton kirjaa Sankareista ja haudoista. Kävelin kirjahyllylleni, jossa vallitsee tiukka aakkosjärjestys eli liki ainoa järjestys, jonka olen onnistunut elämässäni luomaan.

Sieltä löytyi Sábato ja siitä vierestä vihdoin myös Saari, aakkostettuna juuri oikealle paikalleen Sábaton naapuriksi.

Vain aakkosjärjestyksessä oleva kirjahylly voi toimia.

Mihin kirjoja lykkäisi?

Raumalla on kaupungille sijoitettuja kirjojen vaihtokaappeja. Yhdessä oli aivan tuore romaani, intiaanikirjailija Tommy Orangen Harhailevat tähdet. Olin jopa harkinnut sen ostamista. Tuntui melkein rikolliselta poimia se ilmaiseksi reppuun.

Kaikki kirjat eivät siirry uudelle omistajalle näin sujuvasti. Suurten ikäluokkien jäämistöt ovat vaikeasti tyhjennettäviä. Liian monella on Linnaa ja Päätaloa jo perinnöiksi saatuina. Linna kestää aikaa, mutta Päätalo on uudelle sukupolvelle toivottoman hidas. Omissa kaapeissani on merkittävää 1900-luvun saksankielistä teologiaa, jota kukaan ei lue senkään takia, että saksaa ei enää osata. Iljettää viedä jätteisiin, mutta muukaan ei auta.

Kirjoja toi tarjota divariin, mutta kirjakauppias on kirjakauppias eikä hyväntekijä. Tuttu ammattilainen kertoi, että sisään ostaessa hän voi tarjota kolmanneksen myyntihinnasta. Toisen kolmanneksen voi laskea menevän firman kuluihin, ja lopulliseksi voitoksi jää viimeinen kolmannes. 

Varmasti hyvämenekkisistä teoksista voi maksaa hieman enemmän.

Sääntönä on, että kirja on myytävä vuoden aikana. Sen jälkeen se ei käy kaupaksi viiden seuraavankaan aikana.

Keltainen kirjasto on hyvän käännöskirjallisuuden laatumerkki, mutta edes sieltä kaikki eivät kelpaa muille kuin keräilijöille. Suosiossa ovat Murakami, Sebald, Calvino, Saramago, Strout, Steinbeck ja Hemingway. Sen sijaan Kemal ja vanhat irvingit eivät kiinnosta ketään.

Aivan uusi kirja, jonka poimin ilmaiseksi mukaani, hyvään kotiin.