lauantai 19. huhtikuuta 2025

Harmaa voittaa punaisen

Ehkäpä ruoskituksi tuleminen ja ristiinnaulitseminen ja niitä seurannut kuolema olivat vasta johdantoa siihen, mikä oli tulossa. Perjantaita seurasi lauantai, joka oli pelkkää menetystä menetyksen päällä.

Kaikesta huolimatta veri viittaa elämään. Sen vuotaminen on elämän merkki, sillä kuollut ei enää vuoda verta. Punaisiksi värjätyt katukivet ovat muistoja siitä, että elämää on ainakin joskus ollut.

Kun pahuus ja kärsimys arkipäiväistyvät ja toistumistaan toistuvat, verijäljet haalistuvat ja muuttuvat harmaiksi. Sopii katsoa Gazan kaltaisia, lohduttomia paikkoja. Harmaitahan ne ovat, eivät punaisia.

Harmaa on raunioiden ja läpäisemättömän murheen väri. Kun yö on musta, siihen on kuitenkin kätketty aavistus tulevasta aamunkoitosta. Toisin on sankimman sumun laita. Siinä on näkyvyyttä yhtä vähän kuin sysipimeässä, mutta siinä ei ole yön kaltaista toivoa, että joskus se sumu tulee väistymään. Harmaa sumu ei houkuta toivomaan vaan lannistumaan. Harmaa on syvimmän köyhyyden, pitkittyneen kärsimyksen ja pohjattoman masennuksen väri.

Harmaa ei hätkähdytä uutiskuvissa.

Olen muistellut Limaa. Koskaan en ole tarponut niin uponneena kärsimykseen kuin siellä. Kierreltyäni paikallisen ihmisen mukana päivän kaupungin pahimmilla alueilla kirjoitin matkapäiväkirjaani Franz Kafkaa lainaten: "Tältä seudulta ei ole mitään tietä elämään päin. Sitä vastoin on täytynyt olla olemassa jokin tie elämästä tänne. Näin eksyksissä me olemme."

Perun pääkaupunki Lima 1/2

Perun pääkaupunki Lima 2/2

torstai 17. huhtikuuta 2025

Renkaiden vaihtoa, kirkonmenoja ja jalkapalloa

Kiirastorstaina kuuluisi mennä ehtoolliskirkkoon, mutta mielessäni on jotain muuta. Lähden Hämeenlinnaan seuraamaan kaupungilla toteutettavaa Ristin tie -esitystä. Toivottavasti se on parempi kuin viimevuotinen Helsingin floppi, joka kaatui Senaatintorin säästeliääseen äänentoistoon. Siellä äänet tulivat korviini kolminkertaisena kaikuna. Lähdin siitä sekametelistä kesken kaiken pitsalle.

Parhaat ristintiet olen elänyt nuorten kanssa pohjoisen yössä ja pimeässä metsässä. Sittemmin ne ovat ruvenneet tekemään niitä kaupungeissa. Kai sielläkin voi onnistua.

Hämeenlinnan reissu menee pitkänperjantain puolelle. Siksi en kenties lähde aamulla kirkkoon, vaan jumitan kotona niin kuin perinteisiin kuuluu. Kerran vuodessa on hyvä pitää täyslakko.

Lauantaina vaihdatutan toiseenkin autoon kesärenkaat. Iltapäivään kuuluu West Hamin peli, ja West Hamin kannattaminen sopii kärsimyksen teemaan. Illalla kuuntelen Jaakko Löytyn laulun Toisen päivän iltana. Muuten suosin Arvo Pärtiä.

Illaksi voisin mennä juhlimaan ylösnousemusta pääsiäisyön aterialle. Nykyään niitä järjestetään seurakunnissa. Aina ei vain malteta odottaa puolelle öin niin kuin kuuluisi. Myös parhaat pääsiäisyön ateriat olen nauttinut pohjoisessa nuorten kanssa. En jaksa miettiä sopivaa laatusanaa niitä kuvaamaan. Ne ovat jättäneet jäljen jopa ammattilaiseen.

Maanantaina ehkä menen rääppiäisille kirkkoon. Siellä kuullaan kuvaus Emmauksen tiestä. Se on juuri se kertomus, jonka ottaisin mukaan autiolle saarelle.


Kuva: Heikki Marila

tiistai 15. huhtikuuta 2025

Aikaisesta keväästä lumoutuneena

Meikäläisillä leveyspiireillä kaaliperhonen, leskenlehdet ja sinivuokot havaittiin ennätysmäisen aikaisin, maaliskuun lopulla. Ihmiset kertoivat niistä iloisin mielin.

Minäkin ilahduin. Lopultakin päästään talvesta, joka ei ole ollut edes talvi. On hienoa nähdä nurmikon vihertävän ja huomata, kuinka lehdet eivät enää mahdu puiden sisään vaan pursuavat niistä ulos.

Muutaman päivän takapakin jälkeen kevät ja kesä ovat  taas ottamassa vallan. Lähipäivinä hätyytellään jo kahtakymmentä astetta.

Mutta.

Juuri tämä ilahtuminen on vaarallista. Aikaisesta keväästä lumoutumisen keskellä moitin itseäni. Olen taas lankeamassa siihen inhimilliseen perusharhaan, että lyhytnäköisten ja hetkellisten etujen vuoksi olen näkemättä lämpenemisen aiheuttamaa onnettomuutta, joka on koko ajan toteutumassa. Ollaan kuin vanhassa Grimmin veljesten tallettamassa kansansadussa.

Tarina Hamelnin pillipiiparista käsittelee kaupungin vakavaa rottaongelmaa. Eräänä päivänä Hamelniin saapui salaperäinen huilunsoittaja, joka lupasi karkottaa rotat musiikkinsa avulla. Hän soitti huiluaan, ja lumotut rotat seurasivat häntä Weser-jokeen, johon ne hukkuivat. Kun kaupunkilaiset kieltäytyivät maksamasta sovittua palkkiota, huilunsoittaja palasi ja lumosi tällä kertaa lapset. Heitä ei nähty enää koskaan.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2025

Myötätuntoa Tytti Yli-Viikarille

 Valtiontalouden tarkastusviraston entinen pääjohtaja Tytti Yli-Viikari ei ole kerännyt viime vuosina sympatiaa eikä tyylipisteitä. Kaikesta päätellen hän ei ole lainkaan ymmärtänyt, miten hänen virassaan pitäisi toimia. Vaikuttaa siltä, ettei hän ole käsittänyt virheitään edes jälkikäteen.

Yli-Viikari on saanut rangaistuksensa. Hänet erotettu virasta, johon hänen kykynsä ja ymmärryksensä eivät riittäneet, ja hänet on tuomittu oikeusistuimessa virka-aseman väärinkäyttämisestä, virkavelvollisuuden rikkomisesta ja kavalluksesta. Hänen asiansa on käsitelty lainmukaisesti, ja minulle tämä riittää. En välitä sylkeä enempää hänen päälleen.

Kuluneella viikolla on kuitenkin uutisoitu, että Yli-Viikari on vihdoin saanut työtä. Kyseessä on museo-oppaan kesätyö Runebergin kodissa, joka sijaitsee Porvoossa.

Taitaa olla historian ensimmäinen kerta, kun Yleisradio uutisoi kenenkään ihmisen kesätyöpaikasta. Tapauksen julkistamisella ei voi olla muuta syytä kuin ihmisen nöyryyttäminen ja tästä nöyryytyksestä nauttiminen.

Ihmisen potkimisella pitää olla jokin raja.

perjantai 11. huhtikuuta 2025

Epäkeskopuristin ja varpusentappoase

Säveltäjä Joonas Kokkonen oli Suomessa aikoinaan yhtä tunnettu kuin Kaija Saariaho on nykyään. Hänen musiikkinsa on jäänyt minulle vieraaksi, mutta olen muuten seurannut häntä. Olemme asuneet samassa kaupungissa, ja hänen veljensä oli viisi vuotta liikunnan opettajani. Olen kerran käynyt hänen museoidussa kodissaan ja olen lukenut hänen kirjoituskokoelmansa, jossa oli paljon hyviä ajatuksia. Tosin The Beatles ei ollut niin ohimenevä ilmiö kuin Kokkonen ennusti.

Kokkonen sanoi aina tunteneensa pelonsekaista kunnioitusta koneita kohtaan. Hän oli keksinyt merkillisille koneille nimityksenkin. Ne olivat epäkeskopuristimia. 

Eräässä japanilaisen taiteen näyttelyssä Kokkonen osui veistokseen, joka vaikutti leikkuupuimurin ja epäkeskopuristimen ristisiitokselta. Siinä oli vempelettä joka suuntaan ja punaruskeaa maalia päällä. Huomattavin piirre oli pitkä varsi, jonka päässä oli jonkinlainen tyylitelty kärpäslätkä.

Kokkonen tunnusti, ettei ymmärtänyt teoksen taiteellisia arvoja. Hänen mielestään se oli yksinkertaisesti ruma. Sitten hän käveli lähemmäksi teosta ja näki sen nimen Varpusentappoase. Yhtäkkiä veistos avautui hänelle ja se herätti ajatuksia ihmiskunnan tilasta. 

keskiviikko 9. huhtikuuta 2025

Puut, meidän rakkautemme

Lukioaikoina ihmettelin, miksi vanha, kohta eläkkeelle jäävä biologian opettaja nosti ison metelin niistä parista puusta, jotka aiottiin kaataa koulun viereen rakennettavan maantien alta. Taisi mennä kymmenen vuotta ennen kuin ymmärsin, mistä siinä kapinassa oli kyse.

Samoihin aikoihin aloin tajuta myös sitä, että Elmo-kuunnelman kirjoittanut Juhani Peltonen todella kamppaili elämän ja kuoleman kanssa, kun hän yritti vastustaa Vantaalla tietä, joka puhkottiin hänen kotipuutarhansa läpi. Lopulta hän hävisi yhden miehen sotansa ja muutti Vantaalta Lopelle.

Olen oppinut ymmärtämään myös Finlandia-palkittua Gösta Ågrenia, jonka sanoista on jäänyt mieleeni ennen muuta tämä: "Minun kotini pihalla kasvaa iso, leveä mänty. Isoisä on istuttanut sen vuonna 1911. Se on mahtava, pyöreä kuin pallo, säde 15 metriä varmaankin. Olen rationaalinen ihminen, mutta uskon yhtä kaikki, että jos joku haluaisi tappaa minut, hänen tarvitsisi vain sahata se mänty nurin."

maanantai 7. huhtikuuta 2025

Niin kuin olisi saanut koulusta vapaatunnin

Näkemistäni teatterikappaleista ylivoimainen ykkönen on Helsingin Kansallisteatterissa esitetty Samuel Beckettin Huomenna hän tulee, jota esitettiin eri nimellä. Listani pohjasakka on taas Tampereelta.

Mentiin teatteriin katsomaan nuoresta Vincent van Goghista kertova näytelmä. Vincent oli hankkiutunut väliaikaan mennessä vuokrakämppään ja rakastunut emännän nuoreen tyttäreen, joka kuitenkin oli mennyt toiselle vuokralaiselle. Sitten Vincent pääsi läheisiin tekemisiin kolmekymmentä vuotta itseään vanhemman vuokraemäntänsä kanssa. 

Väliajalla juotiin kahvit padasjokelaisen bussiryhmän seassa. Tarjoilu oli aika hinnakasta, mutta väliaikakeskustelu oli erinomainen. Ruvettiin kyselemään, kiinnostiko lainkaan, miten näytelmän juoni eteni ja miten Vincentille mahtoi käydä. Yksimielisyys syntyi nopeasti. Todettiin, että oli aivan samantekevää, miten näytelmä jatkui.

Ihmisen ei kannata kiusata itseään täysin hyödyttömästi. Kirjan saa lopettaa kesken, ja näytelmästä saa poistua väliajalla.

Teatterin sijasta mentiin Hämeenkadulle juomaan toiset kahvit. 

Syntyi déjà-vu -kokemus: tällaista on ollut joskus ennenkin. Miten hienoa olikaan saada koulusta vapaatunti, kun opettaja oli sairastunut eikä sijaista ollut. Se oli suloista vapautta siitäkin huolimatta, että mitään viisasta tekemistä ei ollut. Ei vain ollut pakko, kun ei huvittanut. Sai vain asiattomasti oleskella.