Se onnellistakin onnellsempi lapsuus

Lassi ja Leevi -sarjakuva on kenties paras opas kuusivuotiaiden pikkupoikien maailmaan. Sen alkukielinen nimi Calvin and Hobbes viittaa Sveitsissä vaikuttaneeseen uskonpuhdistajaan ja kuuluisaan englantilaiseen filosofiin.

Sarjan piirtäjän Bill Wattersonin tinkimättömyydestä kertoo se, että hän ei suostunut kaupallistamaan sarjakuvaansa. Mistään ei voi ostaa Lassi ja Leevi -teepaitoja.

Viime sunnuntain pitkä strippi on hyvä muistutus niille, jotka omassa muistinmenetyksessään luulevat, että lapsuus oli vain onnellista aikaa. Tässä stripissä esiintyvät lähes kaikki Lassin läheiset ihmiset. Puuttuu vain luokkakaveri Susanna, joka tekee aina läksyt heti koulusta tultuaan, kun taas Lassi ei. Myöskään Riitta-nimistä lapsenvahtia ei näy. Hänen kanssaan välit ovat niin kireät, että joskus Lassi päättää teljetä hänet lukkojen taakse.

Viimeksi aiheena ollut Lassin päivä alkoi äidin aamuhuudolla. Olisi noustava heti, jottei myöhästyisi koulusta. Koulussa lehtori Tyräkki komentaa hänet taululle, mutta laskutehtävä ei onnistu. Välitunnilla joku isompi poika käy kurkusta kiinni, ja kun Lassi vihdoin pääsee kotiin, jostain kantautuu aikuisen ääni, että on tehtävä läksyt ennen kuin voi mennä ulos. Ruoka ei maita, mutta isä käskee vain syömään eikä leikkimään ruoalla. Seuraavassa ruudussa äiti komentaa kylpyyn, ja päivän päätteeksi isä kieltää valvomisen ja määrää nukkumaan. Aivan lopuksi äiti tulee suukottelemaan vuoteeseen, toivottamaan kauniita unia ja muistuttamaan, että aamulla koittaa taas uusi päivä.

Urheilusta sen valistuneille halveksijoille

Voi niitä ihmisiä joita urheilu ei lainkaan kiinnosta. Tietysti urheilua voi pitää suoranaisena turhuutena, mutta kohtuullinen määrää turhuutta on suoranainen välttämättömyys. Ilman sitä tulee takakireä olo, sillä kukaan ihminen ei voi kaiken aikaa askarrella vain kaikkein tärkeimmän kimpussa.

Näinä nykyisinä aikoina on vaikea löytää uutistarjonnasta mitään positiivista, mutta urheilussa on yhä riemua. Jos muu ei auta, voi laskea odotukset alhaalle ja iloita siitä, että suomalainen mäkihyppääjä pääsi kuin pääsikin toiselle kierrokselle. 

Joskus riemu repeää perinpohjaisesti. Kun Suomi voitti vuonna 1995 jääkiekon maailmanmestaruuden, joku Tukholmassa haastateltu ruotsinsuomalainen sanoi, että ensimmäisen kerran hänen elämässään oli mukava mennä aamulla työhön.

Ilman urheilua lukemattomat nuoret menettäisivät harrastuksen. Heistä kaikista ei ole soittotunneille, mutta urheilulajeissa on mistä valita. Maailmanlaajuisesti urheilu tarjoaa toivoa. Brasilian favelassa perheen ainoa toivo on, että syntyisi poika, jonka jaloissa on kultainen kosketus.

Urheilu yhdistää. Se on helppo puheenaihe sellaisten ihmisten välillä, joilla ei muuten olisi mitään yhteistä.

Eläkkeelle päätyneen miehen elämä on huonossa jamassa, jos hän ei lue eikä nikkaroi ja jos urheilukaan ei kiinnosta. Siinä jää jäljelle vain kaljanjuonti. 

Taas jouduin muuttamaan mielipidettä

Olen luullut, ettei grafiikka lainkaan kiinnosta minua. Jos sitä on ollut näyttelyseinällä, olen nopeasti kulkenut ohi nähdäkseni jotain värikkäämpää ja kiinnostavampaa.

Käynti Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella muutti käsitykseni. Pentti Kaskipuron varsin pienikokoisten teosten äärelle oli pysähdyttävä, vaikka pysähteleminen on vastoin tämän nopeutta ihannoivan aikakauden muotia. Tauluja oli katsottava läheltä, ja niihin oli syvennyttävä.

Aiheet olivat monenlaisia, mutta eniten ihmetyttivät keittiön pöydältä poimitut asetelmat. Ne olivat toinen hämmästyksen aihe, sillä en ole pitänyt erikoisemmin asetelmistakaan. Tällä kertaa ne olivat kaiken huipuksi mustavalkoisia, joten kynnyksiä oli kaksi.

Tajusin, että tuota samaahan on meidän keittiönpöydällä: perunoita, limppuja, kaloja ja sieniä. Niitä on alettava tulkita eri tavoin. Ne on nähtävä katsomatta niiden ohi.

Yksi laji suuria taiteilijoita ovat ne, jotka näkevät ainutlaatuisuutta, vaikka kaikki muut näkevät vain tavanomaisuutta.

Niin kuin viisaimpia pedagogeja ovat ne, jotka aavistavat nuoressa ihmisessä piileskelevän lahjakkuuden.

Niin kuin Raymond Carverin kaltaiset kirjailijat kirjoittavat niistä hiuksenhienoista halkeamista, joista murtuminen lähtee liikkeelle. – Carverilta on ilmestynyt tuore suomennoskokoelma Voisitko olla hiljaa? Täytyy mennä ostamaan se pois.

Lapsista näkee aikuiset

On mittareita, jotka yllättävän hyvin kertovat todellisuudesta. Taksikyytien määrästä voi päätellä talouden näkymiä, ja lasten leikit ovat kaikkein parhaita kuvia aikuisten maailmasta.

Pahimman laman aikaan joku kertoi kuulleensa lastenhuoneesta sanat: "Leikitään niin, että sä olet työtön."

Johonkin kotileikkiin taas kuului, että äidin roolissa ollut oli aina töistä tullessaan vihainen ja valitti kengistä, jotka olivat hujan pitkin eteisen lattiaa.

Tuorein havainto on se, mitä vanha kaverini kertoi lääkärileikeistä. Vastaanotolle saapuva potilas saa ensimmäiseksi kuulla: "Jaahas, katsotaan ne sinun tietosi täältä koneelta." Kiinnostavinta on, että tarkka kirjaaminen kuuluu jokaiseen lääkärikäyntiin. 

Ehkä joku vielä kuulee tällaisenkin vastauksen, kun lapsia käsketään heittämään kännykät kädestä: "Mutta mehän vain leikitään aikuisia."

Voiko laskelmoinnista seurata Jumala?

Pikkupoikana kuuntelin pajalla isojen miesten juttuja. Kerran he puhuivat uskosta. Muuan mies sanoi: "Eihän siitä mitään haittaakaan ole."

En moiti miestä ollenkaan. Hän oli käynyt sodat, teki työnsä hyvin ja elätti perheensä. Hänen tuumailunsa oli pajamiehelle sopivaa arkifundeerailua. 

Uskomisen alueella on kuitenkin omat ammattilaissarjansa, aivan niin kuin automaailmassa on erikseen arkiautojen ja kilpa-autojen sarjat. On hitsaustöiden keskellä ajateltu ja on oppineiden kirjojen perusteella ajateltu. Kummassakin on omat etunsa, ja kumpaakin elämän reunaa tarvitaan.

Hieman yllättäen pajamiehen päättely muistuttaa 1600-luvulla eläneen filosofin Blaise Pascalin ajatuksia. Hän järkeili, että jos uskot eikä Jumalaa kuitenkaan ole, niin et häviä juuri mitään. Jos taas Jumala on olemassa etkä usko, niin häviät äärettömästi. Jos Jumala on olemassa ja uskot, voitat yhtä äärettömästi. Niinpä on järkevää valita usko ikään kuin kaiken varalta.

Törmäsin tähän päättelyyn ensimmäisen kerran jollain teologisen tiedekunnan luennolla. Sille lähinnä hymähdettiin.

Uskohan ei voi olla laskelmoinnin seuraus eikä matemaattinen johtopäätös. Se on pikemminkin hyppy tuntemattomaan, syvään kuiluun niin kuin tanskalainen Kierkegaard siitä opetti. Mutta sallittakoon pajamiehelle hänen ajatuksensa. Varmaan niillä pärjää arkiajossa oikein hyvin.

Kysy ensin suuruuden lapsilta

Viikko sitten olin kaupunkikävelyllä. Laukontorilla antikvariaatin ikkunassa oli Johannes Lahtelan parin vuoden takainen kirja Yksinäisen miehen poika. Kaksi päivää myöhemmin kävin ostamassa sen pois, ja heti seuraavana yönä huomasin, että Helsingin Sanomat oli tehnyt Johannes Lahtelasta laajan haastattelun.

Ostamani kirjan aiheena ovat Johannes Lahtelan oma alkoholismi ja hänen isänsä Markku Lahtela.

Minulla on eräänlainen henkilökohtainen suhde Markku Lahtelaan, tai ainakin melkein. Olin ensimmäistä vuotta Järvenpään lukiossa, kun koulussamme oli kuntavaaleihin liittyvä vaalipaneeli. Hän oli yksi sen osallistujista.

Kukaan poliitikko ei ole minun kuullen puhunut niin suorasukaisesti ja tinkimättömän rehellisesti kuin hän.

Sittemmin tutustuin myös kirjailija Markku Lahtelan tuotantoon. Luin Sirkuksen ja Hallitsijan. Tärkein teos oli Yksinäinen mies, josta poimittua lainausta olen käyttänyt usein: "Mitä ne hullut avaruuteen lähettävät signaaleja, että täällä on järjellisiä olentoja, kun eivät osaa viestittää sitä edes toisilleen. Ja jotkut odottelevat ufo-ihmisiä. Vaikka itse olemme tuntemattomia olentoja avaruudessa, avaruudesta, avaruuteen."

Pojan eli Johannes Lahtelan kirja surullinen ja julma. Jälleen toteutuu joskus kirjaamani ajatus: ennen kuin julistat kenenkään ihmisen suuruutta, kysy ensin hänen lapsiltaan.

Tasaista aukeaa ja traktorinmunia

Suomalainen maisema ei ole muuttunut vain sillä tavoin, että kaupunki on raivannut tilaa maaseudulta ja että metsät ovat entistä enemmän pelkkiä metsiköitä. Radikaaleinta muutosta on se, että perinteistä maaseutumaisemaa ei ole lainkaan. Tämän voi kuka tahansa huomata vanhoista suomalaisista elokuvista,  niistä Niskavuoren aikaisista. Lehmiä ei juuri ole laitumella, ja heinäseipäitä on vain näytösluontoisesti. Ne on korvattu niillä traktorinmunilla.

Joskus Suomessa oli miljoona latoa muttei enää,  ja Pohjanmaan latomeret ovat poissa. Varsinkin peltoaukioiden keskeltä ladot on purettu ja tasattu viljelysmaaksi. Metsänreunoissa niiden on sallittu hiljalleen rapistua, kunnes ne on raivattu pois.

Samalla on kadonnut paljon suomalaista elämäntapaa. Latoihin heinää ajaneet ihmiset tietävät, että heinänteko ei todellakaan ollut helppoa kuin heinänteko. Maalaislapset telmivät ja hyppivät ladoissa, kun trampoliineja ei ollut, ja niihin nuoret piiloutuivat rakastelemaan. Ladoista yksinäinen kulkuri sai sateensuojan.

Olen tallentanut tätä katoavaa kansanperinnettä valokuvaamalla. Harrastus on vienyt kiinnostaviin paikkoihin, ja tällä hetkellä kokoelmassani on 270 latoa. Enemmänkin voisi olla, mutta viime aikoina vaatimustasoni on noussut ja olen hyväksynyt vain persoonallisimmat. Monesti ne ovat niitä vinksallaan olevia. Ne ovat kiinnostavimpia aivan niin kuin Tolstoi kirjoittaa Anna Kareninan alkulauseessa.

Tässä on 36 kuvan valikoima parhaita latoja.

Tätäkään latoa ei ole enää.