Omantunnon rippeet pitävät maailmaa koossa

Kysyin rippikoululaisilta, miten he ymmärtävät sanan "omatunto". Eräässä lapussa luki: "Useimmilla se on huono". Tarkkaan ottaen lause ei vastannut kysymykseeni, mutta siitä huolimatta se oli erinomainen, koska se osoitti, että omaatuntoa oli mietitty.

Aikuisena ihminen oppii vaientamaan omantuntonsa. Tulee mukamas hyviä syitä: taloudellinen tilanne, ajan puute, tapauksen monimutkaisuus, voimassa olevat lait ja säädökset, valtion velka, hyvät tavat, "ettei nouse meteliä", yhteiset päätökset ja velvollisuus toimia niin kuin muutkin. Lisäksi Venäjän on saavutettava vanhat rajansa ja Amerikan pitää olla suuri.

Kuitenkin juuri omantunnon rippeiden varassa maailma pysyy jotenkuten koossa. Useimmiten niistä saa hyvät toimintaohjeet ja niihin voi kohtalaisesti luottaa.

Ongelmana on se, että myös omatunto altistuu oman aikansa väärille vaikutuksille. Jos sitä ei huolla, se rappeutuu ja antaa kelvottomat  ohjeet.

Mark Twainin romaanissa Huckleberry Finnin seikkailut on esimerkki siitä, kuinka lähes kahdensadan vuoden takainen omatunto antaa nykyajan näkökulmasta katsoen suorastaan moraalittomia neuvoja.

Kirjan päähenkilö Huck pelästyy, kun hän huomaa vaikuttavansa siihen, että hänen matkaseuranaan ollut orja kenties vapautuu hänen syystään tai ansiostaan: "Mä rupesin vähitellen tajuamaan, että se tosiaan oli melkein vapaa - ja kenen syytä se oli? Minun. Sitä mä en saanut pois tunnoltani, en sitten millään."

Maria Wiik: huono omatunto.

Armoa ja totuutta

* Hänelle mikään inhimillinen ei ollut vierasta. (Albert Camus, ranskalainen nobelkirjailija). 
* Minä olisin ollut kamu Jeesuksen kanssa, siitä olen varma. (Pentti Saarikoski, runoilija).
* Puhtaimmalle, syvimmin tuntevalle, lämpimimmän ihmisrakkauden läpi tunkemalle olennolle, mitä milloinkaan on ilmestynyt maapallolle, ei ollut sijaa silloisessa maailmassa. (Leopold von Ranke, nykyaikaisen historiatieteen "perustaja").
* Ammattimies, ammattimies alallaan… (Tuntemani raksamies).

Ehkä näissä sitaateissa on ripaus siitä, mitä olen itse ajatellut Jeesuksesta. Juuri hän imaisi minut kristinuskoon, sillä ilman hänen persoonaansa se olisi jäänyt minulle vieraaksi. Pelkkä uskonto tuskin olisi kiinnostanut. Tässä kohdin minua on viehättänyt hieman Lutheria vierastaen ajatus Kristuksen seuraamisesta. Olen kunnioittanut syvästi ihmisiä, jotka ovat siihen kyenneet.

Aivan muutama päivä sitten osuin tiivistelmään, jossa Nasaretin puusepän kiehtovuus näkyy. Tämä raamatunkohta on niitä ohi lukemiani ja kuulemiani lauseita, joiden olemassaolosta olen ollut perillä, mutta joiden äärelle en ole tosissani pysähtynyt.

Sanat ovat Johanneksen evankeliumin alusta: "Hän oli täynnä armoa ja totuutta." Siinähän se on sanottu, kaikki. Jos armo ja totuus yhdistyvät, mitään muuta ei tarvita.

Älä jää ihailemaan

Olen mennyt mieluummin nuorten seuraan puhumaan tulevaisuudesta kuin vanhojen joukkoon muistelemaan menneitä. En innostu omien historioiden veivaamisesta.

Ilahdun, kun näen etukenoon kurottavaa toimintaa. Sitä oli Suomen ja Kanadan välisen pelin erätauolla. Perin harvoin näissä haastatteluissa kuulee suuria viisauksia. Yleensä vatkataan muutamaa lausetta: pitää olla huolellisempi, enemmän luistelua, lisää taklauksia, maskia maalin eteen ja irtokiekot sisään. 

Tällä kertaa äänessä oli Erik Haula. Hän oli juuri tehnyt läpiajostaan poikkeuksellisen kauniin maalin ja vieläpä joukkueen pelatessa alivoimalla.

Haastattelija pyysi kommentoimaan tilannetta, mutta Haula kieltäytyi sanomasta siitä yhtään mitään. Hänen mielestään menneitä ei muistella kesken ottelua. Ei pidä ajatella mitään muuta kuin seuraavaa vaihtoa ja kolmeakymmentä sekuntia.

Toimittaja yritti vielä, juuri tuosta alivoimamaalistahan hän oli suunnitellut kokoavansa  haastattelussa tarvittavat sekunnit. Haula ei antanut periksi: ei mitään kommenttia tehdystä maalista, mielessä täytyy olla vain seuraava vaihto. 

Liian paljon valinnanvaraa

Olen monien opettajien kanssa samaa mieltä siitä, että lapsille tarjotaan valinnanvapautta liian aikaisin.

Tietysti lasten mielipidettä voi kysyä vaikkapa siitä, pelataanko liikuntatunnilla pesä- vai jalkapalloa. Yläkoulussa voi olla jokunen valinnaisaine, ja peruskoulun jälkeen voi valita itselleen mieleistä elämänsuuntaa ja väistää sen, mikä ei lainkaan suju. 

Pahimmillaan vapaus vain ahdistaa. Tuskin olen ainoa ihminen, joka kaupan maitohyllyllä tukehtuu vaihtoehtoihin. Kun ostaa sieltä yhden purkin, ostaa kuitenkin vain yhden.

Ja miten hieno radiokanava olikaan Ylen edesmennyt Puhe. Monilla automatkoilla se vei kiinnostaviin teemoihin, joita en koskaan olisi poiminut Areenasta. Jonkun toisen keksiminä radiossa on tarjoiltu yllättäviä aiheita, joita en olisi osannut valita omin päin. 

Olen saanut kuunnella, kuinka oopperalaulaja on kertonut lampaankasvatuksesta. Minulle on annettu kirjavinkkejä, kuten Julia Korkamanin Muistin varassa. Mielipiteet ihmisistä ovat muuttuneet. Olen oppinut, että Juoppohullun päiväkirjan Juha Vuorinen on ihan fiksu kaveri ja että hieman vierastamani Hjallis Harkimo tietää yksinpurjehduksen ansiosta jotain oleellista yksinäisyydestä. 

Navigaattorikin olisi välillä hyvä unohtaa, sillä eksyessään voi päätyä kiinnostaviin paikkoihin.

Joskus nuorena törmäsin Pablo Picasson lauseeseen: "Minä en etsi. Minä löydän." Se toimii edelleen.

Isänmaallisuutta kansalaistottelemattomuuden kautta

Vuoden 1932 määräysten mukaan vainajat oli haudattava sotatoimialueelle. Talvisodan alussa Joutsenon sotasairaalassa oli kaaos. Sinne tuotiin sekä haavoittuneita että kuolleita, ja sairaalan tilat olivat täynnä ihmisiä ja ruumiita. 

Joulukuussa 1939 Joutsenon sotasairaalaan komennettu pastori Lauri Palva päätti tehdä asioille jotain. Kenties hänen päässään takoi ensin ajatus, että ei voi mitään, koska määräykset ovat määräyksiä.

Palva ryhtyi kuitenkin kansalaistottelemattomuuteen. Hänen mielestään oli kohtuutonta omaisille, että vainajat haudattiin joko taistelukentille tai rintaman lähellä oleville hautausmaille.

Lupaa kysymättä hän organisoi arkkujen teettämisen ja vainajan kuljetukset kotiseudulle. Hierarkian ylärakenteissakin joku osasi ajatella. Palva ei saanut moitteita, vaan päinvastoin häntä kiitettiin, kun hän raportoi omavaltaisista tekemisistään esikunnalle. 

Kuitenkin vasta tammikuussa 1941 päämajasta tuli yleiskäsky kaatuneiden huollosta.

Vainajien kuljettaminen oli iso ralli. Pahimpina päivinä tuhat miestä kuoli tai haavoittui. Kesäkuumalla autoa ei voinut pysäköidä, ellei samalla ottanut huomioon tuulen suuntaa. Lappeenrannan läpi sai ajaa vain yöaikaan.

Kadonneita sukulaisnimiä ja aivan uusia

Mitä nuorempien ikäpolvien kanssa on tekemisissä, sitä selvempää on, että sukulaisten nimitykset ovat katoamassa. Mistäpä lapsi ymmärtäisi enon merkityksen, jos hänellä itsellään ei ole enoa?

Sanat ovat hukkuneet myös aikuisilta. Harva tietää, että nato on aviomiehen sisar ja kyty aviomiehen veli. Vain hieman useampi ymmärtää kälyn on puolison sisareksi, veljen vaimoksi tai puolison veljen vaimoksi.  Lanko on taas puolison veli, sisaren mies tai puolison sisaren mies.

Joissakin lähteissä selitykset hieman vaihtelevat. 

Lisävaikeutena on, että monella on nykyään hyvinkin läheisiä sukulaisia, joille ei ole sanoja. Joltain huumoripalstalta olen poiminut seuraavat nimiehdotukset. Alkuperäiseen vitsiin kuului myös kuva, mutta tässä on tekstiversio.

* Kutuvaari: mummon poikaystävä.
* Varaani: vaarin tyttöystävä.
* Apikas: exän isä (oma ehdotukseni olisi johdonmukaisuuden nimissä xappiukko).
* Xanoppi: exän äiti.
* Naakka: hankala ex-puoliso.
* Semisetä: velipuolen äidin mies.

Anteeksipyytelyä mahan täydeltä

Torstaina Helsingin Sanomien peräti neljässä otsikossa mainittiin anteeksipyyntö. Suomen Lähetysseuran aiheena oli menneisyydessä tapahtunut lasten kohtelu. Mäkihyppymaajoukkueen valmentaja pyysi anteeksi ryypiskelyään (oli juonut viinaksia tyhjään vatsaan). Kansainvälinen hiihtoliitto FIS oli taas keskellä sprinttihiihdon skandaalia. Lisäksi Tytti Tuppurainen kyseli, mitä hänen pitäisi pyytää anteeksi. 

Tätä kaikkea on niin paljon, että aitous epäilyttää. Tuntuu, että anteeksipyytely on vain kriisiviestinnän oppaasta omaksuttu toimenpide.

Se kuluu käytössä ja sen ylenpalttinen viljely sekä kiusaa että huvittaa. Rajansa kaikella, myös nöyryydellä. 

Perimmiltään anteeksipyynnön tulisi olla jotain muuta kuin julkinen ilmoitus, että on nyt on tullut hölmöiltyä ja törttöiltyä. Se on aidoimmillaan jotain hyvin yksityistä ja hiljaa lausuttua. Sen varsinainen kotipaikka ei ole TV:ssä nähty tiedotustilaisuus, vaan kahden ihmisen intiimi kohtaaminen. Siihen tarvitaan myös toinen ihminen, jolta pyydetään ja jolla on antamisen valta jos siltä tuntuu. Hän lausuu armahtavan sanan, ehkä halaa, tarttuu kädestä tai ainakin katsoo silmiin. Tällainen anteeksianto parantaa oikeasti. Tuloksena on ihmeellinen rauha.

Ylimääräisiä ei ole läsnä, mutta joku tarkkanäköinen voi havaita, että sovinto on tullut heidän välilleen.