Tunnistavatko kissat nimensä?

Uusimman Tiede-lehden mukaan kissat osaavat tulkita ihmisen toimia ja eleitä. Ne esimerkiksi tajuavat sormen osoituksesta, missä on tarjolla syötävää. Japanilaisissa tutkimuksissa on havaittu, että ne oppivat oman nimensä, mutta myös tuttujen kissojen ja ihmisten nimiä.

Parhaiten tuntemani kissat olivat Kirre ja Nati. En ymmärtänyt tarkkailla niitä tästä näkökulmasta.

Pentti Saarikoski oli nimennyt kissansa toisesta näkökulmasta. Nimet viittasivat filosofianhistoriaan, faaraoiden Egyptiin ja Hollywoodiin. Kissat olivat Herakleitos, Kleopatra ja Brigitte Bardot.

Saarikoski ei onnistunut opettamaan kissoille niiden nimiä: "Minä kyllä nimittelen niitä, että Herakleitos, Kleopatra tai Brigitte Bardot, mutta se ei auta, sillä kun kutsun Herakleitosta syömään ehtii Brigitte Bardot ennen häntä, Herakleitokselle jää vain tähteet, jotka hän saa jakaa Kleopatran kanssa."

Nuori tyttö ennusti tai suunnitteli elämänsä

Kouluaikojeni viisain opettaja sanoi, että elämä on sen toteutumista mitä ei koskaan suunniteltu. Siitä huolimatta on ollut kiinnostava seurata, millaiseksi nuoret kuvittelevat tulevaisuutensa.

Mieleeni on jäänyt muuan rippikoulutyttö, joka permannolla istuskellen suunnitteli elämäänsä. Hän ei miettinyt sotia eikä ilmastokriisejä, vaan oletti, että yleisellä tasolla meno jatkuisi entiseen tapaan ja maailman murheista välittämättä hän voisi vapaasti valita elämäänsä.

Peruskoulun jälkeen hän suuntaisi lukioon ja sen jälkeen opiskelemaan. Ammatti ei ollut vielä selvillä, mutta hyvään työhön hän kuitenkin  pääsisi. Aikaa olisi myös matkusteluun.

Hyvän aikaa kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen hän saisi kaksi lasta, ja niiden tultua hän avioituisi.
Tarkkoja yksityiskohtia en muista, ne olivat liian tavallisia.

Kunnes havahduin. Hän sanoi, että neljänkymmenenviiden vuoden iässä tuli avioero, ja kolme vuotta myöhemmin hän avioituisi uudelleen.

En kysynyt, oliko kyseessä suunnitelma vai rehellinen arvio siitä, kuinka kuitenkin tulisi lopulta käymään.

Auerin tapauksella on merkityksensä jopa raamatuntulkinnalle

Juudaksen loppu kuvataan Raamatussa kahdella tavalla. Toisen version mukaan hän hirttäytyi ja toisen mukaan syöksyi kalliolta alas. Miten tällainen ristiriitaisuus on selitettävissä? Eikö se todista, että kahdella erilaisella kertomuksella Raamattu kumoaa itsensä?

Olen vastannut, ettei se suinkaan kumoa vaan pikemminkin vahvistaa. 

Olen perustellut ajatustani sillä, että jos rosvojoukkio kertoo kuulusteluissa yhtä ja samaa tarinaa, kertomus on epäilemättä ennalta sovittu. Jos kuvaukset taas poikkeavat toisistaan, jokin niistä voi olla tarkasti tosi tai sitten ne kaikki kertovat vajavaisesti oman siivunsa todellisista tapahtumista. 

Ajatukseni on kyllä kuultu, mutta ketään se ei ole varsinaisesti vakuuttanut. Ihmisten on vaikea hyväksyä moniselitteisiä tapahtumakuvauksia. Dekkarista pitää löytyä varma syyllinen ja mieluiten yksi ja ainoa.

Niinpä olen ilahtunut Anneli Auerin seksuaalirikostuomion purkamisesta kahdella tavalla. Ensinnäkin oikeusjärjestelmän ja "asiantuntijoina" käytettyjen psykologien kannalta nolo tuomio on saanut oman tuomionsa. Toiseksi iloitsen tapauksen tarjoamasta esimerkistä, joka vahvistaa ajatusta ristiriitaisuuksien ja perimmäisen totuuden positiivisesta suhteesta.

Auerin lasten johdonmukaiset kertomukset vakuuttivat aikanaan, vaikka juuri ristiriidattomuuden olisi pitänyt herättää epäilyt, että tarina oli syötetty lapsille ja että sen kertomista oli jopa harjoiteltu.

Isänmaallisia tunteita ja myös varauksellisuutta

Sotilasparaatit ja niihin liittyvä torvisoitto ovat herättäneet minussa epäluuloa. Historia tuskin tuntee yhtäkään valtioiden käymää sotaa, josta ei voisi syyttää kansallisuusaatetta tai johon isänmaallisuus ei olisi kietoutunut.

Suomen maajoukkueen kannattaminen on taas vaaratonta intomielisyyttä, ja sitä olen harrastanut. Martti Ahtisaaren ja Bengt Holmströmin nobelit ovat herättäneet ylpeyden tunteen. 

Puhuttelevaa oli sekin, kuinka kymmenisen vuotta sitten kiinalaiselta näyttänyt kaupanmyyjä otti Prahassa selville kansallisuuteni ja sitten jatkoi: "Teillähän on maailman paras koulujärjestelmä."

Sibeliuksen Finlandia-hymni on osunut johonkin ilohermoon. Euroopan isolla lentokentällä havahduin siihen, kuinka esiintymismatkalla ollut suomalainen nuorisokuoro alkoi laulaa sitä transithallissa. Jos olisin itkeskelyyn taipuvainen, olisin voinut vaikka tirauttaa.

Suomi 100 -vuoden merkittävin hetki oli silloin, kun japanilainen turisti alkoi yhtäkkiä viheltää Finlandiaa Kolin kansallismaiseman äärellä.

Mutta Herra hyväst varjelkoon siitä, että Finlandiasta tehtäisiin kaikkialla mölistävä kansallislaulu. Se menisi liikakäytöstä pilalle. Se ei kestäisi sitä, että kaupungin iskelmätähti kävisi vetäisemässä sen aina jääkiekon pudotuspelin alla ja oluen täyteinen yleisö yrittäisi mölistä mukana.

Kirjat, musiikit ja semmoiset pitävät kansakunnan elossa

Missä köyhyys ja sivistymättömyys kohtaavat, siellä syntyy ruumiita. Siksi kirjat, musiikit ja semmoiset takaavat kansakunnan sisäistä turvallisuutta. Perehtyminen toisen maailmansodan aikaisen Englannin pääministeriin Winston Churchilliin vahvistaa tätä ajatusta.

Churchill äänestettiin BBC:ssä kaikkien aikojen merkittävimmäksi britiksi. Suomalaisetkin muistavat kuvat, joissa hän näyttää voitonmerkkiä. Häneen yhdistyvät sanat "verta, hikeä ja kyyneliä", mutta hän oli muutakin kuin maailmansodan voittanut pääministeri. 

Hän osasi sekä maalata että kirjoittaa. Vähemmän tunnetaan sitä, että hän aloitti öljyvärimaalauksen noin 40 vuoden iässä ja kehittyi siinä varsin taitavaksi.

Paremmin on tiedossa sanallinen ilmaisukyky, jonka ansiosta hänet palkittiin kirjallisuuden Nobel-palkinnolla. Luultavasti poliittiset menestykset siivittivät häntä palkinnon saajaksi, mutta kyllä hän kirjoittaa osasi.

Olen lukenut kokoelman hänen puheitaan, jotka on kirjoitettu toisen maailmansodan aikana. Ne on rakennettu hyvin, ja erityisen hienoa on, että ajankohdasta huolimatta niistä puuttuu tavallinen sotapropaganda.

Jopa kansakunnan vaikeimpina päivinä Churchillilla oli silmää muullekin kuin valtiontaloudelle, aseille ja ammuksille. Erityisen puhuttelevaa on se, kuinka hänen kerrotaan sanoneen vuonna 1940 Englannin pelätessä maihinnousua: ”Jos meillä ei olisi kulttuuriamme, mitä me sitten puolustaisimme?”

Tšekkoslovakialaisen muusikon Ivan Mládekin sanat: "Jos kansakunnan kulttuuri pysyy elossa, niin pysyy kansakuntakin."

Jehovantodistajien kanssa ei kannata

Kerrostalojen ovisummerit ovat vaikeuttaneet jehovantodistajien elämää, ja muutenkin ihmiset ovat entistä varovaisempia ovikellojen soittajien kanssa. Yleensä tutut pirauttavat ennen kuin tulevat.

Oikeastaan jehovantodistajia näkee vain kaupungilla, kun he ovat pysäköineet itsensä kadunkulmaan. Mainoskyltin mukaan he tarjoavat ilmaista raamattukurssia, ja siinä he seisoskelevat kahdestaan. 

En ole kohdannut aatteellisesti suuntautuneita ihmisiä, joiden kanssa keskustelu olisi ollut vaikeampaa.

Viimeksi olen ollut heidän kanssaan tekemisissä, kun oltiin samoissa hautajaisissa. Keskustelu onnistui siihen saakka, kun puhuttiin käytännön asioista, mutta kun sivuttiin uskontoa, emme ymmärtäneet lainkaan toisiamme. Huokaisin, että olisivatpa islamilaisia, buddhalaisia tai vaikkapa ateisteja, niin tästä tulisi jotain. Nyt oli edessä kielimuuri, joka ylsi taivaaseen saakka.

Olen muistellut myös muuatta vuosien takaista tuttua, jonka kanssa niin sanotusti synkkasi. Kun hän rupesi liikkumaan jehovantodistajien piireissä, sanat alkoivat muuttaa merkityksiään ja vähitellen ne alkoivat tarkoittaa aivan eri asioita kuin minun sanani. Ikään kuin minä olisin puhunut jäniksestä ja hän olisi tulkinnut sen oravaksi.

Lauseiden kielioppi oli minun ymmärtämääni suomea, mutta sanat olivat vaihtuneet.
Kenenkään ihmisen kanssa en ole tuntenut yhtä vahvaa vierautta. Hän istui vieressäni elävänä ja oli minulle kuollut.

Luontosuhde ei ole vain onnellinen romanssi

Seuraan netissä sivustoa Brutal Nature. Sen sisältönä on videoita, joissa krokotiili vie uimasille tulleen koiranpennun mennessään, käärme hotkaisee hiiren loputtomaan kitaansa ja leijona hyökkää viattoman antiloopin kimppuun.

En ole lakannut seuraamasta sivustoa, vaikka olen välillä epäillyt itseäni, että kenties minäkin olen salaa viehättynyt väkivaltaviihteestä niin kuin kaikki sairaat mielet.

Nuo videot opettavat tärkeitä asioita. Ihminen tuntee luonnon keskellä loputonta rauhaa vain sillä ehdolla, että hän on kesyttänyt luonnon mieleisekseen tai ainakin on oppinut suojautumaan siltä. Saavuttaaksen täyden mielenrauhan on sulkeuduttava siltä loputtomalta kamppailulta, joka luonnossa vallitsee. 

Paljon mainostettu luonnonmukaisuus voi olla terveellisyyden synonyymi, mutta myös käärmeen myrkky on aito luonnontuote. Saaliinsa kimppuun hyökkäävä peto ei piittaa uhrinsa tunteista. Sillä ja sen pennuilla on nälkä, ja siksi se on valmis syömään saaliinsa elävältä.

Epäilen Brutal Naturen moraalia. Ehkä niitä videoita ei pitäisi katsoa. Saman viisauden saa lukemalla vaikkapa Veikko Huovisen kirjan Puukansan tarina. Hän kirjoittaa siitä, kuinka pikkulinnun hienostunut huilunääni julistaa reviirejä että älä sinä tule tänne. Jopa kasvien maailmassa sorretaan, kuristetaan, tukahdutetaan ja tapetaan, eikä heikolle löydy sieltä puolustajaa.

Häkkikanala ei ole luontoa. Se on tehdas ja eläinten keskitysleiri.