Viulutunneilta moottorisahoihin

Olen lueskellut eläkkeellä olevan siviilioikeuden professorin Urpo Kankaan kirjaa suomalaisista nimikäytännöistä. Hänellä on aiheesta vankka kokemus, sillä hän on ollut ratkomassa noin 25 000 nimiasiaa.

Kirjassa on yksi erityisen puhutteleva lause: "Lapsi on itsenäinen oikeudellinen subjekti, eikä mikään perheen lisäke."

Kangas osoittaa lukuisin esimerkein, että suomalaisten nimilakien ytimessä on aina lapsen etu. Jo kaksitoistavuotiaan mielipide on ratkaiseva, jos hänen nimeään halutaan muuttaa.

Lapsen erityisyyden kunnioittaminen ei koske vain nimivalintaa vaan koko elämänuraa.

On liian paljon esimerkkejä siitä, kuinka lapsi on jo ennen syntymäänsä valittu jatkamaan perheyritystä tai viljelemään sukutilansa peltoja. Ellei hänellä ole omaa intohimoa tai edes kohtuullista kiinnostusta, lopputulos on surkea. Vanhemmat ovat viisaita, jos he tunnistavat ja myöntävät, että lapsesta ei ole heidän suunnitelmiensa toteuttajaksi.

Muuan kulttuurialalla elämäntyönsä tehnyt isä kertoi huvittuneesti oman elämänsä tarinaa: "Minä kuskasin poikaa viulutunneille. Siitä ei tullut mitään. Nykyään poika korjaa ammatikseen moottorisahoja.”

Pahuuden jakaminen helposti nieltäviin osiin

Erinomaisessa kirjassaan Ihmisyys - 1900-luvun moraalihistoria Jonathan Glover osoittaa, että pahuuden voittokulku perustuu ratkaisevasti kahteen asiaan. 

Ensinnäkin julmuus jaetaan pieniin, helposti nieltäviin osiin. 

Yksi kokoaa tehtaassa sytytinkoneistoja, ja toinen valmistaa pommikoneen miehistölle aamiaisen. Eri miehet lastaavat koneen, ja eri miehet käyvät pudottamassa pommin. Jokainen täyttää vain saamansa käskyn, eikä se ole paljon mitään, eihän.

Toiseksi ihminen etäännytetään tuhojensa kohteesta.

Kun kärsimys toteutuu jossain silmänkantamattomissa, se ei niinkään haittaa. 

Läheltä surmaaminen on vaikeaa, joten tapetaan matkan päästä. Miehet pudottavat vaivattomasti palopommeja kymmenien tuhansien ihmisten päälle, vaikka samat miehet eivät onnistuisi surmaamaan pistimellä yhden yhtä ihmistä. 

Irtisanomisia puolestaan helpottaa se, ettei tarvitse olla tekemisissä työttömäksi jääneen eikä hänen perheensä kanssa. Ei joudu kohtaamaan uhriaan aamulla, kun peruuttelee autoa tallista ja lähtee itse työhön.

Sympaattinen huijari

Claude on tämän ajan kenties lupaavin tekoäly, kun taas Claude Khourya on kutsuttu kuokkavieraiden kuninkaaksi. Hän oli huijari, mutta hänelle ei voi olla sympaattisesti hymyilemättä.

Khoury oli Ranskan veikkausyhtiön eläkkeellä ollut virkailija, joka otti tavakseen pyrkiä isoisten seuraan. Niin kuin rikoksia on tehty pukeutumalla duunareiksi ja tunkeutumalla tikkaita kantaen firmojen kriittisiin tiloihin, niin myös Claude Khoury keksi keinot päästä valtionjohtajien seuraan. Hän vain luotti äärimmäiseen itsevarmuutensa ja käveli tyynesti turvallisuusväen ohi.

Niinpä hän onnistui seisomaan valtionjohtajien ryhmäkuvassa Bill Clintonin takana ja poseeraamaan solmiotaan oikoen Ranskan ja Italian presidenttien vierellä. Jonkin päivällisen jälkeen hän oli mennyt kättelemään Senegalin presidenttiä ilmaistakseen arvostuksensa maassa tapahtuneesta kehityksestä. 

Nykyään kokousten osallistujat epäilemättä varmistetaan paremmin kuin 1990-luvun puolivälissä. Uusia valtioita oli silloin niin paljon, että juuri kukaan ei tiennyt, kuka näitä valtioita johti.

Claude Khouryn huijauksissa on kuitenkin jotain ikiaikaista, joka on edelleen voimassa ja kiusallisesti paljastaa ihmismielen turva-aukot. Dagens Nyheterin toimittaja kirjoitti näin: "Hän on oikeaa sukupuolta, oikean ikäinen, hänellä on oikea ihonväri ja hän on oikein pukeutunut."

Ovien kauneus ja monen muun rumuus

Ihmettelin Tallinnan matkalla, kuinka kauniita ovia kaupunki oli täynnä. Otin niistä kymmeniä valokuvia.

Samalla ajattelin sitä, kuinka tasapaksuja tavaroita ja yksitoikkoisia taloja Suomessa myydään mukamas arvotavaroina ja -ympäristöinä.

Vanhojen aikojen ihminen tyrmistyisi nähdessään nykymaailman tuotteistetun tylsyyden.

Mieleeni tulivat juuri Tallinnan ovet, kun pitkästä aikaa selailin Jean Renoirin kirjaa, jonka hän on tehnyt isästään taidemaalari Pierre-Auguste Renoirista (k. 1919). 

Vanhempi Renoir oli jopa sitä mieltä, että modernien rakennusten rumuus ja käyttöesineiden rahvaanomaisuus uhkaavat koko sivistystä: "Totumme niihin siinä määrin, että emme enää huomaa niiden rumuutta. Ja jos joskus tulee päivä, jolloin olemme täydelleen tottuneet niihin, silloin on lopussa myös se sivistys, joka on antanut meille Parthenonin ja Rouen'in katedraalin."

Renoir näkee rumuudessa jopa väkivallan juuret: "Elämä on silloin niin ikävää, että ihmiset tekevät itsemurhia pelkkää kyllästyneisyyttään tai alkavat pelkän huvin vuoksi tappaa toisiaan."

Yksi Tallinnan lukuisista ovista

Laiteriippuvuutta vähentävä laite

Mies on valmis mihin tahansa hankaluuteen, kunhan saa tehdä sen laitteella. Mieliteon yllättäessä hän aina keksii perusteet vekottimen hankkimiseen.

Niinpä voin ylpeänä julistaa, että olen keksinyt ostokselle aivan uuden perustelun: olen hankkinut laitteen, jotta pääsen eroon laiteriippuvuudesta.

Ei riitä, että puhelin on otettava mukaan, kun lähden päiväkävelylle. Kapula on poimittava mukaan yläkertaan kiivetessä, jottei tarvitsi juosta portaita ehtiäkseen vastata puhelimeen. Sieltä yläkerrasta se on taas muistettava ottaa mukaan, kun tulee alakertaan. 

Vähitellen on alkanut tuntua aivan sietämättömältä, että joku on onnistunut kiinnittämään puhelimen käteeni. Haluan itse valita ruumiinosani.

Lopulta ja hieman myöhässä keksin laitteen, jolla voin vähentää laiteriippuvuuttani. Se on älykellopuhelin. Se kulkee aina ranteessani ilman, että sitä tarvitsee ajatella koko ajan.

Joku voi sanoa, että nythän sinä vasta olet puhelimen vanki. "Laite ei ole vain uusi ruumiinosa, vaan se on osa ihoa."

Ei pidä paikkansa. Kellossani soivat vain yksityispuhelut, jotka tulevat perheenjäseniltä ja muutamalta muulta. Niihin on ehkä syytä vastata heti, kun taas muut joutavat odottaa jonkin aikaa, kunnes käväisen varsinaisella kännykälläni. Tiukan paikan tullen olen vastaamatta myös privaattipuheluihin.

Uusi laitteeni ei ollut aivan halpa, mutta vapaudesta kannattaa maksaa.

Pelottava ja vaarallinen ovat eri asioita

Suomen kohuttuna drooniyönä heräsin neljän aikaan aamuyöstä ja vilkaisin uutisia. Suomen viranomaisten julkaisema tiedote kuului sanatarkasti näin: ""Ilmassa liikkuu mahdollisesti vaarallinen miehittämätön ilma-alus, eli drooni klo 3.49."

Päättelin, että tiedotteella oli samanlainen vaikutus minuun kuin sillä viime päivien uutisella, että hai oli surmannut australialaisen miehen. Päänsisäinen todennäköisyyslaskurini raksutti nopeasti tuloksen, että on viisainta jatkaa unia.

Seuraavana aamupäivänä sain tietää, että Suomi oli täynnä jälkikäteen pelästyneitä ihmisiä.

Kaivoin kirjahyllystäni esiin kansainvälisen terveydenhoidon professorin Hans Roslingin kirjan Faktojen maailma. Sen ydinsanomaa on se, että historian aamuhämärissä ihmisiä suojanneet alkukantaiset pelot estivät aikoinaan ihmisiä kuolemasta. Nykyään ne estävät journalisteja menettämästä työpaikkojaan.

Roslingin kirja on ilmestynyt vuonna 2018. Sen mukaan maailman kuolemantapauksista:
* 0,1 prosenttia sattuu luonnonkatastrofeissa
* 0,001 prosenttia lento-onnettomuuksissa
* 0,7 prosenttia murhissa
* 0 prosenttia ydinvuodoissa
* 0,05 prosenttia terroriteoissa.

Näistä kaikista ei koostu yhteensä edes yhtä prosenttia. Jokainen voi arvioida omassa päässään, mikä määrä uutisista käsittelee näitä aiheita.

Juhlien järjestäjälle kannustusta ja lohtua

Konfirmaatiota edeltävinä päivinä kysyin rippikoululaisilta, oliko äiti hermostunut, ja melkein kaikki vastasivat että oli. Kun kysyin samaa isistä, nousi ehkä kaksi tai kolme kättä. Joltakulta oli kuistin remontti kesken.

Tältä pohjalta oli hyvin ymmärrettävää, että nuoret osallistuivat mieluusti leirin jälkeisiin kokoontumisiin. Niistä sai pätevän syyn paeta kodin juhlajärjestelyjä. Kun lähti ajoissa eikä pitänyt kiirettä kotiin palaamisen kanssa, sai järjestetyksi kivasti omaa aikaa.

Monella työpaikalla toukokuu on vuoden kiireisintä aikaa. Ei ole ihme, että kotona kiristää.

Jos nyt jotenkin osaisin lohduttaa ja kannustaa.

Ainakin voin sanoa, että olen ollut mukana lukemattomissa perhejuhlissa. Kertaakaan en ole ollut paikassa, jonka järjestelyt olisivat olleet kelvottomat. Melkeinpä se riittää, että ollaan selvin päin. Joku rippikoululainen esitti aforismin: "Juhla on sitä, että kaikki ovat paikalla."

Perhejuhliinkin pätee, että täydellisyyden tavoittelu voi mennä liian pitkälle ja tuottaa vain epäsopua. Elämä ei kaadu siihen, että tarjoilupöydältä puuttuu jokin herkku tai matossa on läiskä.

Mokien sattuessa voi lohduttautua navajointiaaneilla, jotka tekevät jokaiseen käsityöhönsä yhden virheen muistuttamaan, että vain Jumala on täydellinen.

Lyömättömin on tämä Kare Willbergiltä oppimani ajatus: "Meillä on yo-juhlat eikä asuntonäyttely."