Usko ja 400 metrin aidat

Aamulehdessä oli pitkähkö haastattelu 400 metrin aitojen suomenennätyksen haltijasta Antti Sainiosta. Kerrottiin esimerkiksi siitä, että pienikokoinen Sainio sanoo olevansa teknisesti maailman paras aituri. Hän on vakuuttunut myös siitä, että hän tulee voittamaan olympiakultaa. Hän ei voi edes kuvitella sitä mahdollisuutta, että olympiavoitto ei joskus osuisi hänelle.

Sainio on tunnettu myös siitä, että hän tuuletti suomenmestaruuttaan Raamattu kädessään. Myös lehtihaastattelu kertoo hänen uskostaan.

Luin jutun sitä tiuhasti siivilöiden. 

En löytänyt siitä varsinaista vikaa. Vaikutti siltä, ettei hän tyrkytä uskoaan. Siihen ei liity epäilyttävää moraalia, eikä hän helluntailaiseen tyyliin korosta uskoontulon hetkeä. Jonkun ihmisen elämä kulkee rajujen käänteiden kautta, mutta sitä reittiä ei pidä kuvitella ainoaksi oikeaksi. On myös tasaisempia teitä.

Ennen kaikkea Sainio ei sorru siihen, että hän väittäisi voittojensa olevan Jumalan ansiota. Niinpä hän välttyy käyttämästä uskoa samaan tapaan kuin joku toinen dopingia.

Jostain käsittämättömästä syystä minulle tulee kuitenkin kiusallinen olo. En tiedä miksi.

Olen kuullut jonkun sanoneen: "Kun puhut rakkaudesta, puhu hiljaa." Ehkä toivon jumalapuheelta samaa.

Ikkunoiden autuaallisuudesta

Tuottaa kummasti tyydytystä, kun voi lukea, että tieteellinen tutkimus vahvistaa oman havainnon tai vaistonvaraisen toiminnan.

Kahvilassa olen aina yrittänyt löytää paikkani ikkunan läheltä. Parasta on, jos ulkona näkyy luontoa tai leikkiviä lapsia. Ikkunatonta hotellihuonetta en ottaisi.

Tunne on tieteellisesti vahvistettu. Bostonin yliopiston tutkimuksen mukaan ikkunapaikalla istuvat menestyvät pääsykokeissa keskimääräistä paremmin. Ero ei ole suuren suuri, mutta silti havaittava. Ikkunapaikasta hyötyvät sekä luonnontieteiden että humanististen tieteenalojen kokeisiin osallistuneet. Eniten se auttaa niitä ne nuoria, joilla on muutenkin keskittymisvaikeuksia.

Ehkä ei pidä torrua oppilasta, joka ei seuraa opetusta vaan haaveilee katsomalla ikkunasta ulos. Ehkä hän näkee enemmän kuin muut.

Entäpä jos koko elämän ymmärtää huoneeksi. Missä ovat ikkunani?

Kuuntelenko, katselenko niitä ihmisiä, jotka ajattelevat elämästä eri tavoin vai käännänkö heille  selkäni ja tuijotan seiniäni, joilla eristyn omaan maailmaani?

Etsinkö ajatuksia, jotka pakottavat muuttamaan elämän suuntaa?

Deathstalkeria katsomassa

Erinäisistä syistä päädyin elokuvateatteriin katsomaan Deathstalker-nimistä elokuvaa.

Tutustuin ennalta arvosteluihin, ja tällaista tuli vastaan:
- Tässä tulee todella hauska, pienibudjettinen miekka ja magia -elokuva, jonka on ohjannut ja käsikirjoittanut Steven Kostanski. Hän tekee siitä [vanhasta versiosta] täysin oman juttunsa runsailla käytännön efekteillä, kumihirviöillä, verisellä gorella ja sopivalla annoksella ironista 80-luvun huumoria.
- Ohjaaja-käsikirjoittaja Steven Kostanskilla on vakava fiksaatio 1980-luvun fantasiaelokuviin sekä vanhan koulukunnan miekka ja magia -leffoihin, ja sehän näkyy hölmönhauskassa Deathstalkerissa.
- Deathstalker on sekä vapauttavan hassu että häpeilemättömän rehellinen, täynnä persoonallisuutta, energiaa ja rakkautta käsityötään kohtaan.

Elokuvan jälkeen minun arvioni: Kun filmistä ottaa pois maskeeraukset, tappelukohtaukset ja muun väkivallan, mitään ei jää jäljelle.

Tuoksut ja hajut

Olen ollut Valamon Saarikoski-päivillä puhumassa Pentti Saarikoskesta. Toisen päivän iltana käveltiin kurssilaisten kanssa Saarikosken haudalle, jonne turistit ovat tuoneet kyniä.

Hautausmaa ja sitä ympäröivä metsä tuoksuivat luonnolta ja elokuulta. Paikalle tuli luostarin munkki toimittamaan iltapalveluksen, joka oli luterilaiseen makuun sopivan lyhyt. Mukanaan hän toi suitsuketta, joka sekoittui metsän tuoksuihin.

Tuoksut kulkeutuvat ihmisen aistijärjestelmissä suoraan tunne-elämän keskuksiin. Niinpä ymmärrän hyvin, että ortodoksisuuden kasvatit kaipaavat lapsuudesta asti tuttuja suitsukkeita. Me luterilaiset emme ikävöi niitä, vaikka varmaan meidänkin kirkot tuntuvat myös nenässä. Muistan erään pikkutytön sanoneen, kun joulukuusi oli tuotu sisään: ”Täällä tuoksuu Jumalalta.”

Sodissa on päinvastainen hajumaailma. Siitä kertoo matkalukemisenani oleva Markku Soikkelin kirja Sota kaunokirjallisuudessa.

Soikkelin mukaan taistelukuvauksissa haju hallitsee tilanteen muistettavuutta ja antaa sävyn sen merkitykselle. Ihminen voi sulkea silmänsä, mutta haju tunkeutuu aistivaan ihmiseen ilman, että tämä ehtii tehdä mitään aistimuksensa torjumiseksi. Niinpä juuri haju on se, mihin taistelun kuvaukset usein kulminoituvat. Ruumiskasojen löyhkä on kaikkein vastenmielisintä. 

Ehkä tässä ihmisten maailmassa ei pääse kauemmaksi Jumalasta.

Valamossa Pentti Saarikosken hauta.

Suosittelen suomentajalle Uuno Turhapuroa

Vain harvoin tartun dekkareihin. En halveksi niitä. Esimerkiksi Raymond Chandler on merkittävää kirjallisuutta, mutta silti minusta tuntuu vain harvojen dekkareiden olevan ihan niin merkittävää kirjallisuutta, että kannattaisi käyttää hupenevia elinvuosia niiden lukemiseen.

Minulle dekkarit ovat kirjaimellisesti käyttökirjallisuutta. Olen lukenut niitä erityisesti silloin, kun lukemisessa on ollut ylenpalttisten kiireiden takia tauko ja lukemisen rytmi on hukkunut. Dekkareiden avulla olen päässyt uuteen alkuun.

Tänä vuonna elokuuni on hajanainen, eivätkä pitkät lukemiset ole mahdollisia. Niinpä ostin dekkariklassikko Georges Simenonin kirjan Maigret: Kootut kertomukset.

Yli seitsemänsataasivuisen teoksen ensimmäinen teksti yllätti minut aivan muulla kuin olisin voinut olettaa. Juoni oli solmussa, enkä mitenkään päässyt perille, mistä oli kysymys.

Lopulta selvisi, että vika oli suomennoksessa. Kääntäjä puhui vävystä eli tyttären miehestä, vaikka olisi pitänyt puhua langosta. Sehän tarkoittaa puolison veljeä, sisaren miestä tai puolison sisaren miestä.

Sukulaissanat ovat katoamassa. En ihmettele, että lankoa ei tunneta, mutta vävyn merkityksen katoaminen hämmästyttää.

Suosittelen suomentajalle elokuvaa Rautakauppias Uuno Turhapuro – presidentin vävy. 

Radiohartauden ilmianto

Vuosia sitten minua kyseltiin radion aamuhartauden pitäjäksi. Kieltäydyin sanomalla, ettei radio ole minun välineeni. Kantani ei ole muuttunut, mutta tänä kesänä löystyin ja annoin periksi. Kävi niin kuin minulle usein: suostuin, kun sopivan ystävällisesti pyydettiin.

Tietääkseni en ole kuunnellut elämässäni yhtäkään radion aamuhartautta. En oikeastaan tiedä, millainen sen pitäisi olla. Luultavasti siltä edellytetään samaa kuin iltahartaudelta, joka sentään osuu korviini ehkä kerran vuodessa.

Lähetysaika on käsittämättömästi keskiviikkoaamuna klo 6.50. Kuka kuuntelee? Silloin nukutaan, tai on pahin aamukiire. Jälkeenpäin hartauden tosin kuulee Areenasta.

Hartauksia on keskiviikkoisin kuuden sarja 19.8., 26.8., 2.9., 9.9., 16.9. ja 23.9.

Kyselivät sarjamuotoa, jossa tällainen vanhus käy elämäänsä läpi, muttei siitä oikein tullut elämäkertakatsausta. En tykkää puhua itsestäni, ellei aiheen kannalta ole täysin välttämätöntä. 

Hartauksista vähintään kolme tai neljä on vanhojen juttujeni uudelleen versiointeja, eikä niissä ole minut tunteville mitään uutta.

Näin päätin tässä ilmiantaa itseni. Tämän enempää en mainosta, enkä myöskään linkitä hartauksia mihinkään. Jos joku sattuu kuulemaan Ykköseltä ääneni kukonlaulun aikaan, niin oikein arvattu. Minä se olen.

Uteliaan naapurin kannalta noloa

Suomi on täynnä valvontakameroita. Ne ovat ensimmäinen mieleen tuleva ratkaisu, kun jossain on ongelmia. 

Edes metsän eläimet eivät saa olla niiltä rauhassa, sillä riistakamera on yksi valvontakameran sovellus. 

Viime päivinä olen kuullut, että erään tutun kameraan oli osunut ilves. Hieman pelottavampaa on se, että toisen tutun kuvassa oli näkynyt karhu.

Erilainen tapaus oli kolmannen tutun taloremontin työmaalla, hieman syrjäisellä paikalla. Kuvaan oli jossain hämärän hyssyssä ilmestynyt utelias naapuri, joka oli käynyt vaivihkaa tarkistamassa töiden etenemistä.