Onko pommituksilla kohtuullista uhrimäärää?

Mieletön kärsimys on Jumala-uskon vaikeimpia kysymyksiä. Sen parhaita kuvaajia on tuntemattomaksi jäänyt mies, joka kirjoitti pastori-isälleen Stalingradista keskellä toista maailmansotaa. Hän kertoi etsineensä Jumalaa jokaisesta kranaattikuopasta ja tuhoutuneesta talosta, jokaisesta nurkasta ja jokaisen toverinsa viereltä. Talot oli tuhottu, maan päällä vallitsi nälkä ja murha, taivaalta satoi pommeja ja tulta, eikä Jumalaa vain näkynyt.

Kokemus tiivistyi sanoihin: "Ja vaikka joku Jumala olisi olemassa, niin vain siellä teidän laulukirjoissanne ja rukouksissanne, pappien hurskaissa puheissa, kellonsoitoissa ja pyhän savun tuoksussa, mutta ei Stalingradissa." 

Näitä läpi elettyjä sanoja vastaan ei voi väittää. Ketään ei pidä moittia siitä, että kärsimys on vienyt hänen uskonsa hyvään Jumalaan.

Sen sijaan suhtaudun viileämmin siihen, että ihmiset iltapalallaan TV-uutisten äärellä kauhistelevat pommitusuhrien määrää ja sanovat, että 70 000 on liian paljon ja että Jumalan pitäisi tehdä jotain (niin kuin ihminen ei itse voisi aloittaa).

Vastakysymykseni on, mikä mahtaisi olla uhrien hyväksyttävä määrä. Olisiko siedettävää, että Jumala olisi rajoittanut uhriluvun kymmenesosaan vai edellyttäisitkö pudotusta peräti 70 kuolleeseen? Olisiko sitten jo hyvä? Millaisen määrän sallisit Jumalalle, jotta etiikkasi kestäisi sen?

Vai ajatteletko, että Jumalan pitäisi kokonaan poistaa kuoleminen maailmasta? Portugalilaisen nobelistikirjailija José Saramagon mukaan se ei toimisi, ja jonkun Dostojevskin henkilöhahmon perusteella yksikin kuollut lapsi on liikaa.

Mummon lapset ovat kovilla

Täytettyään neljäkymmentä ja varsinkin viisikymmentä vuotta moni huokaisee saatuaan lapset isoiksi. Kunhan vain huojentuminen ei olisi liian varhaista. Pian alkaa huolehtiminen omista vanhemmista. Pahimmillaan elämästä tulee hermoja raastavaa piinaa.

Vanheneva isä tai äiti ei haluaisi maksullisia kotiapuja, vaan hyväksyy tukea vain omilta lapsiltaan. Kun kotiin tullaan tekemään toimintakykyarviota, vanhus kokoaa voimansa ja kiittelee tilaansa fiksummin sanoin kuin ikinä. Hän vakuuttaa pärjäävänsä, ja lapset yrittävät mutista arvion tekijälle, ettei kaikki suju niin komeasti kuin kerrotaan.

Vanhus ei muista syödä, ja kotona alkaa tapahtua outoja asioita. Tavaroita löytyy kummallisista paikoista, jotta varkaat eivät vie. On pelko, että mummo lähtee kylpytakissa pakkaseen eikä enää muista osoitettaan. Vähitellen kunto heikkenee, ja kun lasten viikoittainen huoltokäynti päättyy, vanhuksen kotiin jättäminen tuntuu heitteillejätöltä. 

On vaikeaa aloittaa keskustelua: "Kun sinä et oikein enää pärjää täällä kotona." Siihen tulee vastaukseksi jotain sellaista että "kun minä en täältä kotoani mihinkään lähde". Moni mummo tai pappa on taitava herättämään syyllisyydentunteita.

Samaan aikaan työpaikalla on kireää, eivätkä omat lapset pärjää aivan omillaan, vaikka olisi luullut. Ehkä heilläkin on jo pieniä lapsia. 

Mustekalan tavoin kakkossukupolvi joutuu lonkeroitumaan moneen suuntaan. Omasta jaksamisesta pitäisi huolehtia, ja eikä terveys olekaan aivan priimaa.

Vanhusten kriisi on myös heidän lastensa kriisi.
 

Ryövättyä kansallisuutta

Materialismia korostavassa ja bkt:tä jumaloivassa ajassa on tehty selväksi, että Ukrainassa on paljon mineraaleja ja erinomaista viljelysmaata. Samalla on unohtunut, että maan historia on täynnä suuria persoonia, jotka eivät ole neuvostoliittolaisia saati venäläisiä. Tämän luulisi kiusaavan ukrainalaisia.

Serhi Bubka hallitsi aikoinaan seiväshyppyä yhtä suvereenisti kuin Armand Duplantis nykyään. Hänkin paransi maailmanennätystä aina sentin kerrallaan. Uransa alkuvuosina hän edusti Neuvostoliittoa, eikä Ukrainasta puhuttu mitään. 

Kiovan Dynamo oli 1980-luvulla melkein sama kuin Neuvostoliiton jalkapallomaajoukkue. Valeri Lobanovski on edelleen historian legendaarisimpia valmentajia. Joukkueen suurin tähti ja neuvostoliittolaiseksi mainittu Oleg Blohin valittiin kerran Euroopan parhaaksi pelaajaksi. 

Isoimpia kulttuurikaappauksia on suuriin venäläisiin klassikoihin luettu kirjailija Nikolai Gogol. Melkein 20 ensimmäistä vuottaan hän varttui Ukrainassa. Saatana saapuu Moskovaan -romaanin tekijä Mihail Bulgakov puolestaan eli Ukrainassa melkein kolmikymppiseksi. 

Myös säveltäjä Sergei Prokofjev ja kuvataiteilija Ilja Repin ovat ukrainalaissyntyisiä.

Mainittakoon vielä elokuvaohjaaja Francis Ford  Coppolaan vaikutuksen tehnyt Joseph Conrad. Hän oli äidinkieleltään puolalainen ja kirjoitti englanniksi, mutta hänen syntymäpaikkansa on Ukrainassa. Hänen alkuperäinen nimensä oli Józef Teodor Nałęcz Konrad Korzeniowski. Ei ole ihme, että myöhemmin hän muokkasi sitä kaupallisempaan suuntaan.

Niin kuin olisi mahdollista jatkaa entiseen tapaan

Jaroslav Hašekin veijariromaani Kunnon sotamies Švejk maailmansodassa näkyy listoilla, joihin on koottu maailmankirjallisuuden parhaat kirjat. Teos kertoo surkuhupaisesta sotamiehestä, joka kompastelee ja eksyilee läpi ensimmäisen maailmansodan joutumatta ikinä varsinaisiin sotatoimiin.

Kirjan avauslause on profeettallinen. Se pulpahtaa mieleen, kun näkee suurmaiden johtajien antavan lausuntojaan: "Suuri aika vaatii suuria ihmisiä."

Pedagogisesta viisautta on puolestaan siinä havainnossa, että sotilaat innostuivat lukemisesta, kun se kiellettiin heiltä. Myöskään ajattelu ei ollut heille sallittu, sillä se kuului heidän esimiehilleen. Kun sotilas alkaa ajatella, hän ei ole enää sotilas vaan joku "lemuava siviili".

Sotamiehet eivät kuitenkaan olleet sen tyhmempiä kuin ihmiset yleensä. Hašekin kuvaus junassa korttirinkiin istuutuneista miehistä muistuttaa tapaa, jolla nykyäänkin suhtaudutaan maapallon suuriin ongelmiin: "Ja kaikkien kasvoilta loisti tyytyväisyys, niin kuin sotaa ei olisikaan eivätkä he olisi junassa, joka vie heitä rintamalle verisiin taisteluihin ja teurastuksiin vaan pelipöydässä jossain prahalaisessa kahvilassa." 

Kun nolaus tulee bumerangina takaisin

En ole koskaan innostunut keräilyharrastuksesta, mutta tavallaan siinä on yksi poikkeus: olen painanut mieleeni hyviä juttuja. 

Oma elämä on hyvä lähde, jos vain ei kulje näkemänsä ja kokemansa ohi. Toiseksi kirjallisuus on täynnä tärkeitä kertomuksia. Viimeksi olen innostunut Pentti Haanpäästä.

Kolmantena lähteenä ovat muut ihmiset. Varmaan kaikilla on elämästään jokin hyvä juttu. Pitää vain osua kohdalle, kun he sen kertovat.

Esimerkiksi metrossa tapahtuu. Seuraava tarina on näitä muiden kertomia metrosattumuksia. Näin se menee:

Brysselin metrossa oli kerjäämässä nainen, jolle todennäköisesti maistuivat muutkin päihteet kuin alkoholi. Minultakin hän pyysi ranskaksi hyvin asiallisesti rahaa, mihin tylyhkösti vastasin suomeksi: "Sanopa sama suomeksi, niin voisit saadakin jotain."
"Ai te puhutte suomea", hän vastasi. 
Kaivoin kiltisti kuvetta ja muistin seuraavallakin kerralla, että kaikkia ihmisiä pitäisi arvostaa. 

Ihan hyvää mulle kai kuuluu

Olin kuuntelemassa Eerika ja Sakari Kapasen folkduon konserttia. Pienimuotoisessa tapahtumassa kuultiin hyväntuulista, elämänmyönteistä musiikkia, joka nostaa iloa esiin vähän niin kuin kevät. Yhdessä omalle lapselle omistetussa laulussa kerrottiinkin keväästä.

Vastapainona oli yksi kipeä laulu, jonka kertosäe kuului: "Ihan hyvää mulle kai kuuluu." Siinä muistutettiin siitä, että elämän huonoimpina aikoina voi olla pelottavaa kohdata ihmisiä, jotka kysyvät kuulumisia. Juuri niinä aikoina ehkä eniten tarvitsisi muita ihmisiä samalla, kun samalla haluaa juosta heidän kysymyksiään pakoon.

Varsinkin nuorten kanssa kannattaa olla varovainen, kun kyselee opiskelupaikoista. On ikävää selitellä, ettei vielä tänä vuonna.

Suurimpia ihmistuntijoita ovat ne, jotka oikealla hetkellä ovat kysymättä kuulumisia ja sen sijaan osaavat lähestyä muuten. Tämä vaatii aavistaminen vaistoa.

Yksi kohtaaminen minulle on jäänyt erityisesti mieleen. Rupattelu johti siihen, että aivan viattomasti tulin kysyneeksi firmaa, jossa toinen oli töissä.

Hän ei saanut pitkään aikaan sanaa suustaan. Sitten kyyneleet alkoivat virrata poskia pitkin.

Tavoitteet ja vaatimukset eivät tainneet olla siinä yhtiössä kohdallaan.

Pelipaidoista on riidelty ennenkin

Entisaikanakin kiisteltiin pelipaidoista. 

Lapsuudessani urheiluseurat jakautuivat oikeistolaisiin ja vasemmistolaisiin. Jo seurojen nimet kertoivat, kenen puolella oltiin.

Kotkan Työväen Palloilijat ja Helsingin Työväen Uimarit näyttivät avoimesti suuntauksensa, mutta myöskään Turun Toverien tai Tampereen Pallo-Veikkojen nimet eivät peitelleet vasemmistolaista taustaa. Tampereen jääkiekkoseuroista Koovee oli työväenhenkinen, kun taas Helsingin IFK:ssa punaista oli vain pelipaidan väri. Nimen neutraalius oli usein oikeistolaisuuden tuntomerkki.

Pienetkin paikkakunnat jakaantuivat kahteen eri seuraan, kuten Järvenpään Paloon ja Iskuun, Jämsänkosken Ilvekseen ja Jyryyn, Pirkkalan Pirkkoihin ja Viriin. 

Eri aatteen ihmisillä oli myös omat maitokauppansa. Selkein poliittinen julkisuuskuva oli vasemmistolaisella E-liikkeellä.

Kotikaupungissani Järvenpäässä kaikki harrastivat jalkapalloa yhdessä ja samassa seurassa, mutta sielläkin poliittiset intohimot saattoivat nousta pintaan. Eräänä vuonna paikallinen E-kauppa sponsoroi ikäluokkaani nuoremmille junioreille omalla logollaan varustetut pelipaidat. Kaikille vanhemmille tämä ei käynyt ollenkaan. Syntyi melkoinen meteli, jonka muistan hyvin, vaikka meikäläisiä se ei koskenut.

Meidän joukkueemme jatkoi edelleen sponsoroimattomissa paidoissa, joiden tuottamasta häpeästä olen joskus kertonut.