Näppäriä juhlapäivien siirtoja

Luin juuri HS:n kolumnistin ehdotuksen, että helatorstai voitaisiin siirtää toukokuulta marraskuulle, jolloin on muutenkin ankeaa. En ole varma, oliko kirjoittaja aivan tosissaan vai ainoastaan puoliksi. Ainakaan hän ei ottanut huomioon sitä, että kirkollisesti siirto on täysin mahdoton, koska ajankohta liittyy kiinteästi pääsiäiseen.

Voitaisiin tehdä paljon, jotta kalenteri muuttuisi normin mukaiseen viikkomalliin 5+2.

Helpointa olisi siirtää itsenäisyyspäivä joulukuun ensimmäiseen lauantaihin, koska siinä ei tarvitsisi ottaa huomioon kansainvälisiä suhteita. Sen sijaan vapun siirto lähimpään viikonloppuun olisi vaikeaa, koska sitä vietetään muissakin maissa.

Kansainväliset käytännöt pitänevät myös varsinaisen joulupäivän entisillä sijoillaan, emmekä voi Suomessa yksin päättää, milloin vuosi vaihtuu ja milloin on uudenvuodenpäivä. Pitkäperjantain muuttaminen pitkälauantaiksi vaatisi kielellisistä syistä totuttelua, mutta ensimmäinen pääsiäispäivä on jo valmiiksi sunnuntaina. Pääsiäismaanantaita voitaisiin viettää heinäkuussa. Siihen yhdistettäisiin kesään tyrkytetty kansanvallan päivä, joka ei ole noussut siivilleen.

Toinen joulupäivä on melko tarpeeton, koska kukaan ei jaksa samoja ruokia kolmatta päivää. Pysykööt ihmiset kotona, bensaakin säästyy. Tapanin voisi vaihtaa sinne marraskuulle teemalla "oispa meillä joulu ainainen". Kauppiaat varmaan kannattaisivat.

Ja mitä väliä on tosiasioilla, kunhan vain saadaan jokin järjestys. Tuoreen selvityksen mukaan suomalaisten työaika on sekä viikkotunneissa että vuosittaisissa työpäivissä mitaten eurooppalaista keskitasoa. Kahden arkipyhän poisto tekisi Suomesta Euroopan niukimman maan Irlannin ja Hollannin kanssa.

Kun autoissa oli persoonaa

Vappuna on lähdettävä ulkosalle vanhoja autoja bongailemaan, koska silloin ne ajetaan kevään merkiksi esiin. Jos minulla olisi kunnon autotalli ja enemmän teknistä osaamista, hankkisin museoauton kesäpäivien iloksi. On kuitenkin tyydyttävä niiden valokuvaamiseen. Myös se on hauskaa.

Vanhat autot ovat hyppäys lapsuuden viattomuuteen, kun autoista ei ollut muuta haittaa kuin Mika Waltarin Pariisissa rakastama polttoaineen katku. Kukaan ei tiennyt ilmastonmuutoksesta. Autot olivat sen symboli, että ihminen oli ylittänyt lihasvoimansa ja maailma oli rajaton – niin me luulimme.

Vanhojen autojen avulla voi muistella lapsuutensa ihmistyyppejä. Autoissa oli persoonaa, ja omalla valinnallaan omistaja kertoi itsestään.

Volkswagen oli jo nimensä perusteella kansanauto, ja Opel Kadett oli saman idean kaupunkiversio. Kuplan valtakautta myöhemmin tavalliset tallaajat alkoivat ajaa Ladalla. Moskvitsin omistajat äänestivät SKDL:ää, ja Sitikan hankkijat olivat boheemeja. Ensimmäiset Datsunin ja Toyotan ostajat todistivat ennakkoluulottomuutta ja aavistelivat Euroopan pudotusta.

Mersut olivat rahamiesten autoja, ja Pyhimys-Volvo sopi menevälle poikamiehelle, ajoihan myös Roger Moore sillä näytellessään Simon Templaria. Minillä saattoi kuvitella olevansa yksi lukuisista rallikuskeista, jotka nostivat suomalaisia Monte Carlon yössä maailmanmaineeseen.

Triumph Heraldista oli helppo ottaa kesäksi katto pois.

*    *   *  

36 auton kuvavalikoimani1960- ja 1970-luvuilta.

Tampereen vappuatoja

Eurovisut ja Tuomari Nurmio

Olen viimeksi katsonut Euroviisut, kun Abba voitti. Kisat eivät ole boikotissani, sillä palaan television ääreen, kun alkaa kiinnostaa. Satunnaiset otokseni eli kymmenen minuuttia kestäneet viipymiset TV-lähetyksen äärellä ovat todistaneet, että tämä laji ei ole minun. Musiikki on vierasta makuuni.

Käsitän, että nykyajan Euroviisuissa on kyse ennen muuta spektaakkeleista eikä niinkään musiikista. Juuri tämä lisää vierauden tunnettani. Spektaakkelit ovat perkeleellisesti lumoavaa tyhjänpäiväisyyttä, joka on ymmärrykselle vaarallista. Tiedän kyllä, että tietty määrä turhuutta on suoranainen välttämättömyystarvike, jota minäkään en täysin vältä. Siksi en paheksu Euroviisujen seuraajia. Katsokoot. Tunnen vain, että minun on parasta karttaa juuri tätä lajia, niin kuin joku toinen välttää suolan käyttöä ruoassa.

Fundeerailin näitä, kun kävin katsomassa Tuomari Nurmion keikkadokumentin 13 kylmää laulua. Pohdin, mitä tapahtuisi, jos Nurmio lähetettäisiin Euroviisuihin. Hän tietysti kieltäytyisi, mutta ainahan voi kuvitella.

Valot eivät vilkkuneet Nurmion keikalla, ja soittimet olivat ainoa rekvisiitta. Niitä soitettiin oikeasti.

Esitystekniset kikat ovat olemassa tyhjyyden peittämiseksi. Nurmion musiikki riitti täyttämään koko tilan. Hämmästyttävästi hän on yhtä ajanmukainen ja oman trendinsä huipulla kuin noustessaan pinnalle 47 vuotta sitten.

"Kun sä teet niinku sä haluut, sä oot muoti", filosofoi Remu Aaltonen.

Voisitko kertoa myös sukunimen?

Takavuosien ministerikaverukset Katainen ja Urpilainen kutsuivat toisiaan julkisuudessa Jyrkiksi ja Jutaksi. Vaikutelma oli tekoläheinen. Siinäpä vasta oli kaverusten sisäpiiri, johon muilla ei ollut asiaa.

Ymmärrän, että huumepoliisi ei paljasta nimeään, mutta kun minulle esittäytyy puhelimessa joku veroviraston Sari hei tai vakuutusyhtiön Minna hei, kysyn ensimmäiseksi kuka Sari tai kuka Minna. Myöhempien selvittelyjen takia olisi hyvä tietää, kenen kanssa on asioinut. Teennäisyyden välttääkseen soittaja voisi aloittaa edes tähän tyyliin: "Ulosottovirastosta hyvää päivää." 

Etunimivillitys on levinnyt myös kirkkoon. Mari-piispa on lässyn lässyn -läheisyyttä, joka sopii lasten kerhoihin, mutta aikuisten seurassa on puhuttava niin kuin aikuisille.

Sovellan tässä nimikäytäntöjä vielä itseeni:

Arto saa sanoa milloin vain, mutta paljas etunimi kuuluu valmiiksi tuttujen kanssakäyntiin. Jos ollaan läheisissä väleissä, pelkällä sukunimellä kutsuminen on taas töykeää tai ainakin etäännyttävää. Virallisissa pöytäkirjoissa on aina mainittava sukunimi, mutta tästäkin poikkeamista olen nähnyt.

Lempinimeäni Ate (yhdellä t:llä) saa käyttää, ja ehdot ovat lähes samat kuin Artossa. Ate Köykkä en kuitenkaan suostu olemaan. Jos lempinimen yhteydessä mainitaan sukunimi, sen on oltava genetiivissä Köykän Ate. 

Nimi on intiimi asia, ja se on minulle tärkeä, mutta titteleiden kanssa ei ole tarkkaa. Melkein kaikki kelpaavat, ja sopii, että jätetään kokonaan pois. Kirkolliset sanat ovat muutenkin vaikeita.

Väkivalta heikkouden todisteena

Ei pidä arvostella elokuvaa, jota ei ole nähnyt. Niinpä en sano mitään Antti Jokisen ohjaamasta Kalevala-filmistä, vaan tyydyn arvioimaan sen trailereita. Ne luovat mielikuvaa, että Kalevala olisi täynnä tappamista ja miekkailua.

Syntyvä käsitys ei ole vain väärä, vaan se on suorastaan valheellinen.

Kaksi asiaa yllätti lukiessani Kalevalan. Ensinnäkin se on täynnä huumoria. Komiikka näkyy jopa lyhyissä lauseissa, kuten "väki vähenee ja pidot paranee".

Toiseksi Kalevala väkivallan vastainen kirja. Useimpien kansojen sankaritarustoista poiketen se ei ihannoi miekkamiehiä. Idea on päinvastainen: vain heikot ja raukat turvautuvat fyysiseen voimaan, ja kun he sen tekevät, he ansaitsevat avuttomuudessaan pilkallisen naurun. He ovat kuin luokan iso ja tyhmä poika, joka turvautuu nyrkkeihin, kun ei muuten pärjää.

Kalevalassa tosimiehen voima ei ole miekassa vaan hänen sanoissaan ja siinä kielen magiikassa, jolla vastustaja lauletaan vaikka suohon saakka.

Tämä syväsuomalainen identiteetti on katoamassa jonnekin maailman hulluuteen.

Tätä mietin esimerkiksi silloin, kun näin uutislähetyksessä sastamalalaisten ukkojen harjoittelevan haulikoilla droonien ampumista. He myönsivät itsekin, ettei niihin oikein osu.

Pyssyleikeissä on se vaaransa, että niihin osallistumalla tekee itselleen kalevalat.

Jäät ovat lähteneet liikkeelle

Sain pitkään odottamani viestin: "Jäät ovat lähteneet liikkeelle." Se on kuin romaanin alku tai elokuvan nimi, voimaa täynnä. 

Pakkasin autoon välttämättömät tavarani ja lähdin ajamaan Suomen halki kohti Tornionjokea. Se on minun elämäni joki. Äiti ja hänen sukunsa ovat sieltä kotoisin ja sitä myötä jollain tavoin myös minä, vaikka en ole ikinä asunut siellä. En osaa puhua sikäläistä kieltä, mutta kummallisesti murre tuntuu tutulta. Kertomukset keväisestä jäiden lähdöstä ovat vaikuttaneet. 

Joskus imelimmät mainoslauseet ovat totta, ja niin tällä kertaa. Tornionjoki eli Väylä ei tosiaankaan erota kahta maata toisistaan. Se päinvastoin yhdistää Suomen ja Ruotsin toisiinsa. Tällä joella ei ole sodittu. Sen sijaan on haettu puoliso toiselta puolen virtaa. Minunkin isomummuni on näitä virran yli tulleita eli poikkinaituja.

Nyt keväällä jäät ovat taas liikahtaneet. Kunpa samaa tapahtuisi Ukrainan ja Venäjän välillä ja Hormuzin salmella. Kunpa rajajoet eivät erottaisi vaan yhdistäisivät. Kunpa toisiaan vihaavat tunnustaisivat, että jäät ovat alkaneet liikkua.

Synnynnäinen tarve kuulla tarinoita

Kahden vuoden pituinen retkeni Pentti Haanpään maailmaan on vahvistanut ajatusta, että ihmisellä on synnynnäinen tarve kuulla tarinoita. Isäni oli 1920-luvulla syntyneitä. Sen sukupolven porukoissa juttuja kerrottiin paljon enemmän kuin nykyään.

Pikkupoikana istuin pitkiä aikoja tupakansavuisissa huoneissa kuuntelemassa miesten juttuja. Jossain vaiheessa komennettiin nukkumaan, ehkä vain sen takia, että oli nukkuma-aika, mutta saattoi olla muitakin syitä. Hyvien juttumiesten kyläilyjä muisteltiin monta päivää.

Nykyään tarinoiden kertominen on ulkoistettu tusinafilmeille, videonpätkille ja meemeille. Ne ovat jonkun muun kertomia, ne eivät ole omasta porukasta. Siksi niiden vaikutus on ohuempi. Ne huvittavat hetken, mutta ne eivät ole syviä elämänkuvia.

Yksi Jeesuksen salaisuus oli hänen kyvyssään kertoa muutamalla lauseella tarina. Hän ei luonut ainuttakaan käsitettä, mutta hän jäi kertomuksillaan mieleen. Joskus ne olivat vain muutaman lauseen mittaisia: Mies löysi pellosta aarteen. Hän meni ja osti sen pellon, ja siinäpä se oli, ei muuta.

Haanpään juttujen juoni menee vaikkapa näin: Reppuselkäinen mies näki tiensivussa hevosen, nälästä laihan. Hän valitti omistajalle hevonen surkeaa kuntoa, muttei tullut ymmärretyksi. Niinpä hän otti setelit esiin ja osti hevosen. Kaupat tehtyään hän kaivoi repusta aseen ja ampui hevosen siihen paikkaan. Sitten hän jatkoi matkaansa. 

Että sellainen tapaus.

Lukija saa vapaasti päätellä, miten jutun moraalia pitäisi arvioida.