Elämän ensimmäinen maisema

Elämäni tärkein maisema on se peltoaukeama, jota katselin kotiportailta ensimmäisinä elinvuosinani. Tai sitten voisin mainita mökkirannan Hauholta. Tai sen näkymän, kun tulen reissusta kotiin ja ylitän Pyhäjärveä ylittävää Rajasalmen siltaa. Silloin kysyn itseltäni, kannattiko täältä sittenkään lähteä minnekään; olisinpa pysynyt täällä. 

Tärkeäksi on tullut myös Prahan Linnavuori, josta näkyy koko kaupunki. Olen tuijottanut sieltä alas ja  kuvitellut, kuinka talvella 1917 Kafka kiipesi iltaisin Kultaiselle kujalle kirjoittamaan esimerkiksi Keisarin viestin. Eikä Machu Picchua voi unohtaa.

Ehkä tärkein on kuitenkin se lapsuuden ensimmäinen maisema, kotiportailta katseltu. Ainakaan siellä en ollut vieras, muualta tullut, saati turisti.

Niinpä ymmärrän pohjanmaalaisia, jotka kaipaavat lakeutta, kotimaisemiensa yksitoikkoisuutta. Mitä siitä, että minua ne näkymät eivät innosta. Heille ne ovat rakkaita ja niiden kuuluu olla rakkaita. Ymmärrän niitäkin, jotka kaipaavat Helsinkiin ja lapsuutensa Kallioon, vaikka se kuinka olisi kivikylä.

Omasta maisemastaan Aleksis Kivi kirjoitti ylittämättömän kauniisti: "Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risuaitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen."

Mökkijarven vastaranta veteen heijastuneena.

Järjestystä ja näennäistä sekasortoa

Harrastepajaksi muuttuneessa autotallissa voi olla kahdenlaista järjestystä. Ensinnäkin on se järjestys, jossa jokainen työkalu on tarkasti harkitulla paikallaan. Ruuvimeisselit on luokiteltu suuruutensa mukaan, eikä sarjasta puutu yhtäkään, ellei jokin meisseli ole tilapäisesti käytössä.

Toinen systeemi on se, että kaikki on hujan hajan, mutta työkalujen omistaja tietää tarkkaan, mistä etsittävä löytyy. Tähän järjestykseen ei pidä päästää siivoojaa, sillä hän vain sekoittaa järjestyksen, joka on syntynyt täysin luonnollista tietä.

On ihmisiä, jotka tietävät näennäisen sekasorronkin keskellä tarkkaan, mitä tehdä.  

Joskus systeemit sekoittuvat kummallisesti.

Kirjat ovat minun työkalujani. Viime vuonna lukemani Ilkka Saaren romaani Rooman alkava auringonlasku on ollut minulta pitkään kateissa. Olen tiennyt, että jossain kotona se on, mutta sitä ei ole löytynyt lehtipinoista eikä sängyn alta, ei mistään. Olen luvannut lainata sen tutulle, mutta toistaiseksi on täytynyt valitella, ettei vain löydy. 

Tänään tarvitsin Ernesto Sábaton kirjaa Sankareista ja haudoista. Kävelin kirjahyllylleni, jossa vallitsee tiukka aakkosjärjestys eli liki ainoa järjestys, jonka olen onnistunut elämässäni luomaan.

Sieltä löytyi Sábato ja siitä vierestä vihdoin myös Saari, aakkostettuna juuri oikealle paikalleen Sábaton naapuriksi.

Vain aakkosjärjestyksessä oleva kirjahylly voi toimia.

Mihin kirjoja lykkäisi?

Raumalla on kaupungille sijoitettuja kirjojen vaihtokaappeja. Yhdessä oli aivan tuore romaani, intiaanikirjailija Tommy Orangen Harhailevat tähdet. Olin jopa harkinnut sen ostamista. Tuntui melkein rikolliselta poimia se ilmaiseksi reppuun.

Kaikki kirjat eivät siirry uudelle omistajalle näin sujuvasti. Suurten ikäluokkien jäämistöt ovat vaikeasti tyhjennettäviä. Liian monella on Linnaa ja Päätaloa jo perinnöiksi saatuina. Linna kestää aikaa, mutta Päätalo on uudelle sukupolvelle toivottoman hidas. Omissa kaapeissani on merkittävää 1900-luvun saksankielistä teologiaa, jota kukaan ei lue senkään takia, että saksaa ei enää osata. Iljettää viedä jätteisiin, mutta muukaan ei auta.

Kirjoja toi tarjota divariin, mutta kirjakauppias on kirjakauppias eikä hyväntekijä. Tuttu ammattilainen kertoi, että sisään ostaessa hän voi tarjota kolmanneksen myyntihinnasta. Toisen kolmanneksen voi laskea menevän firman kuluihin, ja lopulliseksi voitoksi jää viimeinen kolmannes. 

Varmasti hyvämenekkisistä teoksista voi maksaa hieman enemmän.

Sääntönä on, että kirja on myytävä vuoden aikana. Sen jälkeen se ei käy kaupaksi viiden seuraavankaan aikana.

Keltainen kirjasto on hyvän käännöskirjallisuuden laatumerkki, mutta edes sieltä kaikki eivät kelpaa muille kuin keräilijöille. Suosiossa ovat Murakami, Sebald, Calvino, Saramago, Strout, Steinbeck ja Hemingway. Sen sijaan Kemal ja vanhat irvingit eivät kiinnosta ketään.

Aivan uusi kirja, jonka poimin ilmaiseksi mukaani, hyvään kotiin.

Mitä enemmän muistaa, sitä enemmän muistaa

Nykyistä joutoelämääni edeltävänä aikana pidin tärkeänä, että mukana olleet nuoret muistettiin nimeltä ja että kukaan ei ollut "sinä sinipuseroinen siellä".

Usein kuulin valitettavan huonoa nimimuistia. Ainakaan pääni sisällä en hyväksynyt tätä selitystä. Minusta se oli välinpitämättömyyden kaunistelua.

Tietysti jollakulla on heikompi mieleen painamisen kyky kuin jollakulla toisella, mutta suurelta osin ongelmat johtuvat henkisestä laiskuudesta. Jos kyky on huono, sitä on erityisesti vahvistettava, aivan niin kuin selkävaivoja voi helpottaa lihaskuntoharjoituksilla.

Kiusasi myös se, ettei lainkaan ajateltu, millä tavoin muistamistaan voi tehostaa.

Suurimpia virheitä on säästeleminen. Kuvitellaan, että pelkän etunimen mieleen painaminen auttaisi muistamaan edes sen. Totuus on toisenlainen. Opettelemalla enemmän asioita varaa muistialueestaan suuremman lohkon. Hakujärjestelmä osuu kokonaiseen nimeen todennäköisemmin kuin pelkkään etunimeen. Muistiin pätee sama kuin rakkauteen: mitä enemmän muistaa, sitä enemmän muistaa, ja mitä enemmän rakastaa, sitä enemmän rakastaa. Kumpikaan ei kulu käytössä, vaan yltyy vain.

Nuorten tapauksissa kannatti painaa nimien lisäksi heidän osoitteensa, sisaruksensa, vanhempansa ja harrastuksensa. Niistä kaikista koostui se riittävän iso lohko. 

Shakinpelaajien tutkiminen vahvistaa näitä havaintoja. On havaittu, että mestarit eivät muista mielivaltaisesti laudalle aseteltuja nappuloita yhtään paremmin kuin muutkaan ihmiset. Sen sijaan he muistavat pelitilanteita, joissa nappuloilla on toisiinsa nähden sellaiset suhteet kuin oikeassa pelissä. Hyvä pelaaja ei ajattele yksittäisiä nappuloita vaan niistä syntynyttä verkostoa.

Viulutunneilta moottorisahoihin

Olen lueskellut eläkkeellä olevan siviilioikeuden professorin Urpo Kankaan kirjaa suomalaisista nimikäytännöistä. Hänellä on aiheesta vankka kokemus, sillä hän on ollut ratkomassa noin 25 000 nimiasiaa.

Kirjassa on yksi erityisen puhutteleva lause: "Lapsi on itsenäinen oikeudellinen subjekti, eikä mikään perheen lisäke."

Kangas osoittaa lukuisin esimerkein, että suomalaisten nimilakien ytimessä on aina lapsen etu. Jo kaksitoistavuotiaan mielipide on ratkaiseva, jos hänen nimeään halutaan muuttaa.

Lapsen erityisyyden kunnioittaminen ei koske vain nimivalintaa vaan koko elämänuraa.

On liian paljon esimerkkejä siitä, kuinka lapsi on jo ennen syntymäänsä valittu jatkamaan perheyritystä tai viljelemään sukutilansa peltoja. Ellei hänellä ole omaa intohimoa tai edes kohtuullista kiinnostusta, lopputulos on surkea. Vanhemmat ovat viisaita, jos he tunnistavat ja myöntävät, että lapsesta ei ole heidän suunnitelmiensa toteuttajaksi.

Muuan kulttuurialalla elämäntyönsä tehnyt isä kertoi huvittuneesti oman elämänsä tarinaa: "Minä kuskasin poikaa viulutunneille. Siitä ei tullut mitään. Nykyään poika korjaa ammatikseen moottorisahoja.”

Pahuuden jakaminen helposti nieltäviin osiin

Erinomaisessa kirjassaan Ihmisyys - 1900-luvun moraalihistoria Jonathan Glover osoittaa, että pahuuden voittokulku perustuu ratkaisevasti kahteen asiaan. 

Ensinnäkin julmuus jaetaan pieniin, helposti nieltäviin osiin. 

Yksi kokoaa tehtaassa sytytinkoneistoja, ja toinen valmistaa pommikoneen miehistölle aamiaisen. Eri miehet lastaavat koneen, ja eri miehet käyvät pudottamassa pommin. Jokainen täyttää vain saamansa käskyn, eikä se ole paljon mitään, eihän.

Toiseksi ihminen etäännytetään tuhojensa kohteesta.

Kun kärsimys toteutuu jossain silmänkantamattomissa, se ei niinkään haittaa. 

Läheltä surmaaminen on vaikeaa, joten tapetaan matkan päästä. Miehet pudottavat vaivattomasti palopommeja kymmenien tuhansien ihmisten päälle, vaikka samat miehet eivät onnistuisi surmaamaan pistimellä yhden yhtä ihmistä. 

Irtisanomisia puolestaan helpottaa se, ettei tarvitse olla tekemisissä työttömäksi jääneen eikä hänen perheensä kanssa. Ei joudu kohtaamaan uhriaan aamulla, kun peruuttelee autoa tallista ja lähtee itse työhön.

Sympaattinen huijari

Claude on tämän ajan kenties lupaavin tekoäly, kun taas Claude Khourya on kutsuttu kuokkavieraiden kuninkaaksi. Hän oli huijari, mutta hänelle ei voi olla sympaattisesti hymyilemättä.

Khoury oli Ranskan veikkausyhtiön eläkkeellä ollut virkailija, joka otti tavakseen pyrkiä isoisten seuraan. Niin kuin rikoksia on tehty pukeutumalla duunareiksi ja tunkeutumalla tikkaita kantaen firmojen kriittisiin tiloihin, niin myös Claude Khoury keksi keinot päästä valtionjohtajien seuraan. Hän vain luotti äärimmäiseen itsevarmuutensa ja käveli tyynesti turvallisuusväen ohi.

Niinpä hän onnistui seisomaan valtionjohtajien ryhmäkuvassa Bill Clintonin takana ja poseeraamaan solmiotaan oikoen Ranskan ja Italian presidenttien vierellä. Jonkin päivällisen jälkeen hän oli mennyt kättelemään Senegalin presidenttiä ilmaistakseen arvostuksensa maassa tapahtuneesta kehityksestä. 

Nykyään kokousten osallistujat epäilemättä varmistetaan paremmin kuin 1990-luvun puolivälissä. Uusia valtioita oli silloin niin paljon, että juuri kukaan ei tiennyt, kuka näitä valtioita johti.

Claude Khouryn huijauksissa on kuitenkin jotain ikiaikaista, joka on edelleen voimassa ja kiusallisesti paljastaa ihmismielen turva-aukot. Dagens Nyheterin toimittaja kirjoitti näin: "Hän on oikeaa sukupuolta, oikean ikäinen, hänellä on oikea ihonväri ja hän on oikein pukeutunut."