tiistai 30. kesäkuuta 2026

Myös helsinkiläisillä on murteensa

Jalkapallon MM-kisoissa on yksi selostaja, jonka kieli eroaa ratkaisevasti muista. Hän on MTV:n Tero Karhu.

Karhun käyttämiä sanoja ovat futis, jengi, passi, duuni, taiminki, matsi, tatsi, häkki, boksi ja tiketti. Vastaavia yleiskielen sanoja ovat jalkapallo, joukkue, syöttö, työ, ajoitus, ottelu, kosketus, maali, rangaistusalue ja kortti.

Karhun sanavarasto ei lainkaan kiusaa minua, hieman huvittaa vain. Se ei ole ainakaan suuri ongelma, koska hänen sanojensa luulisi olevan laajasti ymmärrettyjä ainakin asiayhteydessä.

Joskus kyllä mietin, mikä olisi kansan reaktio, jos selostaja käyttäisi kieltä, jota puhutaan Iisalmen takana. Jaliksesta puhuminen voisi jo tuottaa paheksuvia somekommentteja. Valtakunnallisessa lähetyksessä olisi varminta, että puhuttaisiin hyvää yleiskieltä. Tämä periaate pätee myös sivistyssanoihin.

Kenties Karhu ei ole edes huomannut poikkeavansa avoimella helsinkiläisyydellään muiden selostajien linjasta. Ihmisen on monesti vaikea nähdä lähelle. Kuplan sisällä ei välttämättä huomaa, että ulkopuolella puhutaan eri kieltä.

Monet tamperelaiset nuoret ovat opiskelukaupunkeihin lähdettyään yllättyneitä siitä, että heidät tunnistetaan tamperelaisiksi heidän kielestään, eikä kaikille helsinkiläisille ltule edes mieleen, että he puhuvat murretta. 

sunnuntai 28. kesäkuuta 2026

Kivittämiset ja musta silmä

Istuin vanhan tutun kanssa kahvilla, kun mustasilmäinen poika tuli vanhempiensa seurassa ovesta sisään.

Silloin sain kuulla koulumuiston:
Olin ekalla tai tokalla luokalla. Oltiin koulun pihalla, ja poikamerkkinen luokkakaveri ryöväsi tytöltä keinun. Minä huusin, ettei niin saa tehdä. Jos jollain on keinu, pitää vain odottaa vuoroa. Ja vielä enemmän. Rupesin ilkkumaan poikaa, että hän vei keinun tytöltä, siis tytöltä. Se oli erityisen raukkamaista.
Silloin poika otti maasta kiven ja heitti minua kohti. Musa osui silmän seudulle. Ei mennyt näkö, mutta mustan silmän siitä sain.
Eikös sitä jossain maassa ole jopa teloitettu ihmisiä kivittämällä? Joten siinä oli hyvä alku. Pienestä kaikki alkaa.

Sanoin lukeneeni, että ainakin Afganistanissa ja Iranissa kivittämällä surmaaminen olisi mahdollista. Kuka tahansa pääsee osallistumaan tuomion toteuttamiseen ilman, että olisi varsinainen pyöveli.

Ja sitten oli se Jeesuksen ja syntisen naisen tapaus. 

perjantai 26. kesäkuuta 2026

Kun jalkapallo jää toiseksi

Olen etsinyt jalkapallosta ja yleensä urheilusta tapauksia, jotka liittyvät ennen muuta ihmisenä olemiseen. Niinpä katseeni on osunut sellaisiinkin lajeihin, joita en seuraa kovin aktiivisesti, kuten alppihiihtoon tai nyrkkeilyyn.

Jääkiekosta osuivat silmiini Mestiksen karsintapelit vuonna 2024. Silloin TuTon valmentajalta Jonne Virtaselta kysyttiin mielipidettä tulevasta "kuolemanpelistä". 

Virtanen vastasi: "Sen verran täytyy korjata, että ei nyt sentään kuolemanpeli. Vaikka tänään oltaisiin hävitty, niin aurinko nousee huomennakin. Noin miljardi ihmistä, koko Kiina, ei niillä ole hajuakaan, hävitäänkö vai voitetaanko." "Kun tässä on ihmisillä ihan oikeasti toisilla elämä kyseessä tuolla jossain."

Meneillään olevissa MM-kisoissa kolumbialaisten ajatukset ovat varmasti muuallakin kuin tulevassa pelissä, kun naapurimaassa Venezuelassa on juuri ollut tuhoisa maanjäristys.

Kisoissa on tehty ainakin kaksi kiinnostavaa elämänvalintaa. Ranskan valmentaja Didier Deschamps jättää yhden kisapelin väliin äitinsä hautajaisten takia. Tilaisuutta ei siirretty nykysuomalaiseen tapaan kisojen jälkeiseen viikonloppuun.

Belgian kenties paras pelaaja Jérémy Doku taas sivuutti yhden ottelun ollakseen paikalla ensimmäisen lapsensa syntymässä. Muu joukkue oli hänen tukenaan. Joukkueen kapteeni Youri Tielemans sanoi, että lapsen saaminen on maailman kaunein asia.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2026

Vähän hävettää pommeista nauttiminen

Hävettää, että tunsin jonkinlaista nautintoa nähdessäni valokuvia mustista savuista Moskovan yllä. Tämä on ihmismielen pirullisuutta tai peräti saatanallisuutta. Kaukaa on helppo katsoa ihmisen kärsimystä. Jos katse tarkentuu lähelle, terve mieli järkyttyy siitä, että pommit aiheuttavat kärsimystä ihmisille, jotka eivät sitä ansaitse. 

Illalla pelien alettua voin taas sukeltaa jalkapallokuplaan. Katsomojulisteessa englantilaiset vakuuttavat uskoa omaan joukkueeseensa: "Jalkapallo tulee kotiin."

Moskovan savuista Mika Norjavaara laukaisi nasevasti: "Sota on tullut kotiin."

Ja mitä sanoikaan Jeesus Nasaretilainen? - Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.

Ja mitä sanoikaan Martin Luther King? - Tänä avaruusalusten ja kauko-ohjattujen ammusten aikana on valittava joko luopuminen aseista tai luopuminen olemassaolosta.

Hetkellisesti voi näyttää muulta. Pitkän päälle molemmat ovat oikeassa.

maanantai 22. kesäkuuta 2026

Historia tarvitsee juudaksensa

Pinnallinen ihminen kuvittelee, että Jumalalle pitää sallia vain hygieeniset ja kauniit menetelmät. Unohtuu, että hänen historiansa kulkee myös moraalittomien tapahtumien kautta. Joskus juudakset ovat välttämättömiä perimmäisen hyvän toteuttamiseksi. Elämä ei ole niin suoraviivainen kuin hyvä ihminen mielellään kuvittelisi, eivätkä seuraukset ole aina ihmisen laskettavissa.

Minulla on kaksi arkista esimerkkiä. Ne molemmat liittyvät tupakointiin, joka on kieltämättä huono ja epäterveellinen tapa.

Ensimmäinen esimerkkini on vuodelta 2002, kun Myyrmannin ostoskeskuksen räjähdyksessä kuoli seitsemän ihmistä.

Helluntailaisen äidin teologiaa opiskellut poika toimi Myyrmannissa teollisuusvartijana. Ruokatuntinsa jälkeen hän päätti olla palaamatta suorinta tietä normaalille vartiopaikalleen. Sen sijaan hän meni ensin ulko-oven eteen tupakalle. Siellä polttaessaan hän kuuli, kuinka juuri hänen vartiopaikallaan pamahti ja Myyrmannin ostoskeskus räjähti.

Toinen esimerkki on sodan ajalta. Juha Korpijärvi kirjoitti isänsä kertoneen miehestä, joka oli tiettävästi hänen sukulaisensa.

Tämä mies oli konemiehenä panssarilaiva Ilmarisella. Vuorollaan hän oli saanut nousta yläkannelle tupakoimaan, ja juuri hänen harjoittaessaan pahetta Ilmarinen ajoi miinaan ja upposi. Konehuoneessa ei olisi selviytynyt.

lauantai 20. kesäkuuta 2026

Limot, pihakoivu ja vaivaiskoivu

Moneen juhannukseen en ole nähnyt ulko-ovilla olevia limoja. Epäilemättä niitä on edelleen jossain, mutta minun silmääni ei ole osunut yhteenkään täällä yltyvän kaupungistumisen keskellä. Joskus ne olivat tavallinen näky.

Jopa sana limo on hävinnyt osatusta kielestä. Nuorille pitää erikseen selittää, että sillä tarkoitetaan nuorta koivua, joka tuotiin kaverinsa kanssa ulko-ovelle juhannusta juhlistamaan niin kuin jouluna tuodaan kuusi.

Koivu on maailman kaunein puu. Ainakaan minä en ole nähnyt missään sen kauniimpaa. Valkoinen runko ja vihreät lehdet ovat lumoava yhdistelmä. 

Tuskin on sattumaa, että koivu ja tähti olivat Topeliuksen sadussa ne tuntomerkit, joiden perusteella varhain kotoaan karkotetut etsivät lapsuudenkotiaan.

Erityinen suosikkini on vaivaiskoivu. Kun muut ylvästelijät väistyvät, se kestää tunturin laella, vaikka tuulet kuinka pieksisivät. 

Limosta on pitkä matka tähän.

torstai 18. kesäkuuta 2026

Elämän ensimmäinen maisema

Elämäni tärkein maisema on se peltoaukeama, jota katselin kotiportailta ensimmäisinä elinvuosinani. Tai sitten voisin mainita mökkirannan Hauholta. Tai sen näkymän, kun tulen reissusta kotiin ja kuljen Pyhäjärveä ylittävää Rajasalmen siltaa. Silloin kysyn itseltäni, kannattiko täältä sittenkään lähteä minnekään; olisinpa pysynyt täällä. 

Tärkeäksi on tullut myös Prahan Linnavuori, josta näkyy koko kaupunki. Olen tuijottanut sieltä alas ja  kuvitellut, kuinka talvella 1917 Kafka kiipesi iltaisin Kultaiselle kujalle kirjoittamaan esimerkiksi Keisarin viestin. Eikä Machu Picchua voi unohtaa.

Ehkä tärkein on kuitenkin se lapsuuden ensimmäinen maisema, kotiportailta katseltu. Ainakaan siellä en ollut vieras, muualta tullut, saati turisti.

Niinpä ymmärrän pohjanmaalaisia, jotka kaipaavat lakeutta, kotimaisemiensa yksitoikkoisuutta. Mitä siitä, että minua ne näkymät eivät innosta. Heille ne ovat rakkaita ja niiden kuuluu olla rakkaita. Ymmärrän niitäkin, jotka kaipaavat Helsinkiin ja lapsuutensa Kallioon, vaikka se kuinka olisi kivikylä.

Omasta maisemastaan Aleksis Kivi kirjoitti ylittämättömän kauniisti: "Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risuaitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen."

Mökkijarven vastaranta veteen heijastuneena.