Lapsia älä riko

Vastustan ehdottomasti kuolemantuomiota. Siis aina ja joka tilanteessa. Kavahdan kirkollisia helvettioppeja.

Siitä huolimatta en ole unohtanut kauan sitten tekemäämme Belgian matkaa.

Kun saavuimme maahan Saksan puolelta, törmäsimme kohta raja-asemalla etsintäkuulutukseen, jossa haeskeltiin 12-vuotiasta Sabinea. Hän oli toukokuun lopussa kadonnut Tournaissa aamulla klo 7.30. Hän oli lähtenyt metallin vihreällä maastopyörällä kouluun. Tuntomerkeiksi mainittiin pituus 145 cm, ranskankielisyys, siniset farmarit ja punainen villapusero.

Samalla Belgian matkalla tutuiksi tulivat myös Julie (128 cm ja 8 vuotta) ja Melissa (130 cm ja 8 vuotta).

Etsintäkuulutuksia näkyi niin monessa paikassa, että tuntemattomat tytöt alkoivat tuntua naapurin lapsilta. Missä tytöt mahtoivat olla?

Suomeen palatessamme sanomalehti kertoi, että Julien ja Melissan ruumiit oli löydetty 39-vuotiaan miehen puutarhasta. 

Sinä aamuna olisi ollut lohdullisinta tietää, että helvetti on olemassa. 

Pidän tuntemustani ymmärrettävänä ja kuitenkin seurauksiltaan vaarallisena. Ettei vain tehtäisi asioita Amerikan malliin. Siellähän joukkoampumisesta tuomitun teloitus striimataan kaikelle kansalle 3. joulukuuta, niin kuin aamun uutiset ovat kertoneet. Raakuuteen raakuudella vastaaminen lisää raakuutta. Tunnekuohussa moraalinen taju voi pettää.

Kadulla tuli vastaan kaksi evankelistaa

Olin iltakävelyllä ja käännyin hiljaisemmalle kujalle kohti koskenrantaa. Silloin minut pysäytti kaksi rauhallista miestä. Luulin heidän kysyvän kulkuohjeita, mutta toinen aloitti kertomalla heidän olevan kristittyjä.

Yleensä tällainen aloitus viittaa helluntailaisuuteen, joka on minulle vieras laji. En ole luonteenpiirteiltäni heidän tyyppiään. 

Miehet sanoivat kyselevänsä ihmisiltä esimerkiksi, mitä mieltä he ovat yliluonnollisesta.

Kuittasin vähän huvittuneena: "No, kun minä olen luterilainen pappi."

Kaikki kolme hymähdimme siihen tapaan, että sepäs sattui.

En jäänyt sen enempää selittelemään yliluonnollisen käsityksiäni. Oli vähän vilukin. Lausuin lopuksi siunauksen sanan heidän päälleen, ja he olivat siihen tyytyväisiä.

Oikeastaan jäi hyvä vaikutelma. Eivät mesonneet megafonin kanssa niin kuin jotkut torvelot Keskustorilla. Heidän avauskysymyksensä ei ollut lainkaan ärsyttävä toisin kuin: "Millainen sähkösopimus sinulla on?"

Ehkä he olivat ottaneet innoituksensa Mika Waltarin romaanista Felix onnellinen. Kirjan päähenkilö saa siinä erikoisen tehtävän. Hänen täytyy kerran päivässä sanoa jollekulle vieraalle ihmiselle: "Herra etsii sinua. Syntisi ovat anteeksiannetut, jos vain tahdot."

En yleensäkään ole innostunut Waltarin kirjoista. Minulle hänen pienen romaaninsa idea on liian naiivi, mutta me mahdutaan samaan maailmaan, toisiamme tyrkkimättä.

Joskus pitää kannella muttei aina

Tuomo Tammisen uunituore kirja Miksi emme auttaneet? Koulukiusaamiseen puuttumisen liian lyhyt historia tuo uusia näkökulmia jumiutuneeseen keskusteluun.

Kirjassa pohditaan esimerkiksi kantelun moraalia. Suomessa on ikiaikainen perinne torjua ja jopa halveksia kantelemista. 

Opettajat ovat kieltäytyneet kuuntelemasta pienten huolia. Jopa omat vanhemmat ovat sanoneet, että lapset (ja nuoret) hoitakoot asiansa itse. Pienelle ihmiselle tuskin on lohduttomampaa tilannetta kuin se, että kukaan ei ole hänen puolellaan eikä mistään tule suojaa. 

Onneksi kantelemisen tabu on viime vuosina murtunut. Lapsia ja nuoria neuvotaan hakemaan apua ja kertomaan vääryyksistä vanhemmilleen ja opettajilleen. 

Kanteleminen voi olla hyvä teko, joka pelastaa elämän.

Hyvälläkin on varjonsa ja kääntöpuolensa. Väärin käytettyinä kantelemiset johtavat jatkuvaan varuillaan olemiseen ja ryhmähengen pilaantumiseen. On tärkeää, että lasten ja nuorten itsensä ratkaistaviksi jää kohtuullisen kokoisia ongelmia. Pahimmillaan opettajalle suputetaan korvaan, mitä joku kolmas on kuulemma ehkä sanonut jostakusta neljännestä. On rajansa silläkin, mitä kaikkea hänelle kielitään. Välttämättä ei tarvitse kertoa, kuka heitti lumipallolla tai söi tunnilla purukumia vaikka oli kielletty.

Kanteluiden rajattomuudesta seuraa DDR.

Mutta mistä ihmeestä pieni ihminen osaisi päätellä kohtuuden? Hänen mielessään asiat ovat erikokoisia kuin aikuisella.

Mitä tuli kun ei tullut mitään?

Olen lukenut Tuomo Tammisen koulukiusaamisen historiaa käsittelevästä kirjasta, että suomalaisen koululaitoksen historiassa yllättävän monet oppilaat on arvioitu lauseella: "Sinusta ei tule koskaan yhtään mitään."

Tuota arvioita ei olisi pitänyt vahingossakaan antaa, sillä nuoren ihmisen eniten miettimiä kysymyksiä on juuri se, mitä hänestä mahtaa tulla isona. Vaikutus on tyrmäävä, kun kuulee opettajansa suusta vastaukseksi "ei mitään".

Siinä ihminen on tehty nollan arvoiseksi nollaksi. Kokemus voi olla kuin kyynärpäähermoon saatu isku varpaista päälakeen.

Voi olla, että nuori tekee elämässään johtopäätökset: ei kannata yrittää, kun kuitenkaan ei onnistu. 

Tunnen ainakin kaksi ihmistä, jotka ovat saaneet kuulla opettajaltaan, ettei heistä koskaan tule mitään.

Molemmista on kuitenkin tullut. Ennustaja saisi hävetä.

Rosvon elämä surullisen ja surkuhupaisan väliltä

Olen kerran joutunut vastaamaan pikkupojan kysymykseen: "Mitä rosvot syö?" Olin tyytyväinen keksimääni vastaukseen: "Rosvot syö makkaraa ja juo kaljaa."

Perinteiseen suomalaiseen rikollisuuteen on liittynyt huonoja elämäntapoja ja päihteitä. Niinpä elinikäkin on jäänyt lyhyeksi. Tarinat ovat monesti jostain murheellisen ja surkuhupaisan väliltä.

Esimerkistä käyköön muuan rosvo, joka murtautui kaverinsa kanssa rivitalon autovajaan kesäkuisena tiistai-iltana kahdeksan aikaan.

Eräästä kopista vietiin kaksi lasipurkkia, yksi kynttilä ja pesunestettä. Tosin niitäkään ei varsinaisesti varastettu, vaan ne oli kannettu naapurin koppiin ja jätetty sinne. Poliisit saivat rosvot kiinni puolen tunnin kuluessa.

Lähes vuotta myöhemmin syyttäjältä tuli kirje. Epäiltyjä rikoksia oli huumausainerikos, kaksi varkautta, törkeä liikenneturvallisuuden vaarantaminen, rattijuopumus ja kulkuneuvon kuljettaminen oikeudetta.

Syyttäjän ratkaisu oli tämä: "Koska rikoksesta epäilty on syyteharkinnan aika kuollut, asian käsittely on hänen osaltaan syyttäjällä päättynyt."

Epäilty oli kuollessaan 25-vuotias.

Valikoima koeteltuja lohdutuksen sanoja

Valikoima käytössä koeteltuja lohdutuksen sanoja monenlaisiin elämäntilanteisiin:
* Autoaan kolhaisseelle: peltiä saa aina uutta.
* Jalkansa katkaisseelle: olisi voinut käydä pahemminkin.
* Selkävaivaiselle: minullakin oli kerran selkä kipeänä.
* Yleensä murheelliselle: minä tiedän, miltä sinusta tuntuu.
* Olympialaisissa epäonnistuneelle: neljän vuoden kuluttua on taas uusi mahdollisuus.
* Läheisensä menettäneelle: aika parantaa haavat.
* Ahdistuneelle 15-vuotiaalle: odota vähän niin tulet vanhemmaksi.
* Juhlapidoissa leninkinsä sotkeneelle: se lähtee pesussa.
* Perintömaljakon pudottaneelle: sirpaleet tietävät onnea.
* Rakkaussuhteessa pettyneelle: teitä ei varmaan ollut tarkoitettu toisillenne.
* Koliikkivauvan vanhemmille: muutamassa kuukaudessa vaiva on ohi.
* Kaksosten vanhemmille: siinähän niitä menee kaksi kerralla.
* Pääsykokeissa reputtaneelle: ensi vuonna voit yrittää uudestaan.
* Työpaikkansa menettäneelle: tämä voi avata sinulle uusia mahdollisuuksia.
* Elämän laajoihin sekasotkuihin ajautuneelle: asioilla on taipumus järjestyä.

Ja yleispätevä lohdutus tilanteeseen kuin tilanteeseen: mikä ei tapa, se vahvistaa.

Aika parantaa haavat.

Kuulumme ihmiskunnan seitsemään prosenttiin

Maailman valtiot voi asettaa tällaiseenkin paremmuusjärjestykseen: 1. Norja, 2. Uusi-Seelanti, 3. Tanska, 4. Islanti, 5. Suomi, 6. Ruotsi, 7. Irlanti, 8. Sveitsi, 9. Luxemburg, 10. Kanada, 11. Hollanti, 12. Uruguay, 13. Australia, 14. Japani, 15. Taiwan, 16. Saksa, 17. Itävalta, 18. Britannia, 19. Costa Rica, 20. Portugali, 21. Mauritius, 22. Espanja, 23. Tšekki, 24. Viro, 25. Kreikka, 26. Ranska. 

Tässä listassa ovat kaikki maailman 26 täysdemokratioiksi laskettavat maat. Esimerkiksi USA ei mahdu mukaan, vaan on demokraattisuuslistan sijalla 34 maailman 167 maan joukossa. 

Maapallon väestöstä vain seitsemän prosenttia elää demokraattisissa maissa. Siksi suomalainen järjestelmä on poikkeuksellisen hyvä ainakin niin kauan kuin sen annetaan pysyä sellaisena. Puola, Unkari ja Slovakia ovat varoittavia esimerkkejä siitä, että demokratia voidaan myös rapauttaa.

Liian monien suomalaisten yhteiskunnalliset käsitykset perustuvat lähinnä oman somekuplaan ja hieman myös ilta-alkuisiin lehtiin. Ei seurata edes Yleä, Helsingin Sanomia ja Suomen Kuvalehteä, jotka ongelmistaan huolimatta ovat Suomen analyyttisimpia ja moniäänisimpiä tiedotusvälineitä.

Joskus olisi tärkeää sivistää itseään hyvällä kirjalla. Siihen tarkoitukseen sopii Matti Mörttisen ja Yannick Lahden tuore kirja Jäähyväiset demokratialle.

Kärjistän: Sanoakseen jotain yhteiskunnasta olisi joko tentittävä Mörttisen ja Lahden teos tai osoitettava, että on muuten hankkinut vastaavat tiedot. Tyhjästä päästä syntyy tyhjäpäisiä mielipiteitä.