keskiviikko 22. kesäkuuta 2022

Lämmin juhannus tappaa

Valitsemani otsikko "Lämmin juhannus tappaa" voi olla jonkun mielestä klikkiotsikko, ja ehkä se sitä onkin. Samalla se on myös selkokieltä. Pakkanen on paras poliisi, ja suttuisen kylmä vesisade on juhannuksen varmin turvaliivi. Sen ansiosta ei mennä suotta veneeseen keikkumaan.

Jonkun hyvä on jonkun toisen huono, ja tämä olisi vain hyväksyttävä. Tämä elämän peruslaki tuli mieleen, kun törmäsin piispa Mari Leppäsen tarinaan: 

Pieni koululainen oli pääsemässä elämänsä ensimmäistä kertaa huvipuistoon. Hän odotti innokkaasti vuoristorataa, maailmanpyörää, hattaroita ja vauhdin hurmaa.

Tyttö alkoi jo hyvissä ajoin rukoilla reissun puolesta. "Rakas Jumala, anna meidän retkipäiväksi kaunis sää. Aamen."

Vanhemmat seurasivat lapsen rukouksia vähän huolestuneina. Mitenköhän käy lapsen uskon, jos rukouksiin ei vastatakaan toivotulla tavalla? Mutta Anna oli sinnikäs ja jatkoi vanhempien hyvää tarkoittavasta toppuuttelusta välittämättä.

Vihdoin koitti kauan odotettu päivä. Tyttö heräsi hyvissä ajoin, avasi verhot ja katsoi ulos ikkunasta. Siellä satoi kaatamalla.

"Voi ei", totesi lapsi. "Joku maanviljelijä on ehtinyt rukoilla ensin."

sunnuntai 19. kesäkuuta 2022

Pitääkö vain olla hiljaa?

Postiluukusta tipahti tiedote, jonka jokainen sana oli lihavoitu ja alleviivattu otsikkoa myöten. Niinpä paperin lukeminen oli erittäin vaikeaa. Tekstiä siinä oli yhden aanelosen verran. Mietin, pitäisikö asiasta huomauttaa siinä toivossa, että tiedotteen laatija onnistuisi parantamaan viestintäänsä. 

Palaute jäi antamatta. Kokemukset ovat olleet vuosien varrella monenlaisia:

Tekniikan maailmassa oli ollut lasten turvaistuinten testi, ja yksi aikanaan suosittu malli oli todettu hengenvaaralliseksi. Näin sellaisen yhden tutun autossa, ja jouduin sisäiseen kamppailuun, kävisinkö sanomassa. Miksi minä puuttuisin muiden ihmisten elämään? Lopulta pakotin itseni liikkeelle, koska oli kyse pienen lapsen elämästä. En muista, miten minuun reagointiin, mutta ainakaan minulle ei oltu vihaisia.

Jossain somessa yhteiskuntatieteiden tohtori käytti toistuvasti sanaa agressiivinen. Varovasti huomautin, että yksi g kannattaisi lisätä sanaan. Minua ei ratkaisevasti haittaa, jos vaikka putkiasentaja tai korkeasti koulutettu diplomi-insinööri kirjoittaa sanan yhdellä g:llä. Yhteiskuntatieteiden tohtorin pitää kuitenkin osata tällaiset sanat. Havaitsemani virhe oli hänen kannaltaan hieman nolo, mutta siitä huomauttaminen saattoi pelastaa hänet jatkuvalta häpeältä. – Tohtori suutahti minulle, ja pian hänen kaverinsa riensivät hänen tuekseen. Minut tuomittiin turhaksi nillittäjäksi.

Tuttu paikallispoliitikko ryhtyi kirjoittamaan blogia. Mielestäni hänellä oli kirjallista kykyä, mutta ilmaisussa tai sen muotoilussa oli pari kolme vikaa, jotka ratkaisevasti heikensivät tekstien laatua. Lähetin yksityisviestin ja kerroin, mitä kannatti tehdä. Hän kiitteli vilpittömän tuntuisesti ja teki parannuksen. Uskon, että muutokset olivat ratkaisevan hyviä.

Minulla on varmaan tuhansia esimerkkejä siitä, kuinka olen miettinyt, kannattaako nuorille huomauttaa heidän tekemisistään; ja jos yleensä kannattaa, niin miten sen tekee. Niistä tapauksista ei tällä kertaa sen enempää. Oma taiteenlajinsa se on.

perjantai 17. kesäkuuta 2022

Kuoleminen on ihmiskunnan elinehto

Tuoreessa Tiede-lehdessä oli esimerkkejä keksinnöistä, joita ensin kiiteltiin, mutta jotka sittemmin havaittiin turmiollisiksi.

Lyijy, freonit, asbesti ja DDT

Amerikkalaisen Thomas Midgley Jr. sai aikaan sen, että autojen nakutusta ryhdyttiin poistamaan bensiiniin lisättävän lyijyn avulla. Aineen vaarallisuus kyllä tunnettiin, mutta se otettiin vakavasti vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Samainen Midgley jatkoi keksintöjään. Hän löysi freonit. Niiden avulla syntyi maan päällä myrkytöntä ja räjähtämätöntä kylmäainetta. Aluksi ei ollut tietoa siitä, että kolmenkymmenen kilometrin korkeudessa ne tuhoavat otsonikerrosta, joka suojaa maapalloa.

Samassa Tieteen artikkelissa mainitaan muitakin onnettomia keksintöjä, kuten asbesti ja DDT, jonka keksijä palkittiin työstään jopa lääketieteen Nobel-palkinnolla.

Lisäisin listaan yhden keksinnön, jota ei ole vielä saatu aikaan, onneksi, eli ihmisen ikuisen elämän maan päällä. Sitäkin kovasti kehitellään.


Pidennetty elinikä ilmastokatastrofia jouduttamassa

Ylen julkaiseman uutisen mukaan Kaliforniaan on perustettu useita laboratorioita, jotka tavoittelevat elämän pidentämiseen tähtääviä tekniikoita. Tavoitteena on venyttää ihmisen maksimielinikää huomattavasti 120 vuoden yli.

Näille Piilaakson veijareille myöntäisin ennakoivasti Thomas Midgley -palkinnon. Rajallinen maapallo ei kestä ihmisen rajatonta elinikää. Ilmastokatastrofia sentään jonkin verran ehkäisee se, että jokainen ihminen ennen pitkää poistuu luonnonvaroja kuluttamasta. Kuolema on yksityisen ihmisen kannalta tragedia, mutta yleisesti ottaen se on tarpeellinen järjestelmä ja suoranainen elinehto.


Kuoleminen on ihmiskunnan elinehto

Sopii lukea José Saramagon romaani Oikukas kuolema. Se kertoo nimeämättömästä valtakunnasta, jossa lakataan kuolemasta. Alkuinnostuksen jälkeen törmätään ongelmiin. Ensimmäisenä hermostuvat hautaustoimistot, mutta pian tilanne on kestämätön myös sairaaloiden ja koko yhteiskunnan kannalta, kun poistojärjestelmä ei toimi. Henkitoreissaan olevia mutta kuolemattomia potilaita sijoitetaan ties minne. Lopulta heitä aletaan kuljettaa valtakunnan rajan toiselle puolen, missä kuolema vielä toimii.

Tilanne ratkeaa, kun saadaan kuulla, että kuolema tulee uudestaan käyttöön. Yhtenä yönä toteutetaan kaikki 62 000 viivästynyttä kuolemaa. Samalla käytäntöjä muutetaan. Kuolevia lähestytään viikkoa etukäteen kirjeellä, jotta he voivat tehdä tarpeelliset järjestelyt, testamentit sun muut ja samalla hyvästellä omaisensa. – En oikein usko, että nämäkään muutokset parantaisivat lopulta tilannetta.

tiistai 14. kesäkuuta 2022

Kaivinkoneen kaipaus

En ole elämysten innokas bongaaja, mutta muutama vuosi sain kokea jotain ikimuistoista, kun sain hypätä traktorin pukille ja kyntää kokonaisen peltosaran. Näky oli kaunis. Maan kääntyminen aurassa tuottaa saman tunteen kuin meren aallot.

Elämyksiin ei tarvita Mount Everestiä eikä suuria nopeuksia. Tavallisemmat ja kotoisammat asiat riittävät hyvin.

Myös kaivinkoneet kiehtovat minua. Kun olen kulkenut kaivinkonetyömaan ohi, olen monesti ajatellut, että siinä olisi suurenmoista hommaa. Pääsisi tekemään niitä asioita, joita jo hiekkakasalla aloittelin. Ilmeisesti en ole ainoa ihminen, jota kaivinkoneet kiehtovat, koska luin eräästä paikallislehdestä, että jokin vapaa-ajan toimintoja tuottava firma tarjoaa mahdollisuutta niiden testaamiseen.

Edes lapset eivät välttämättä kaipaa huvipuistoja eivätkä päänsekoituslaitteita. Tärkeitä kokemuksia ovat yhteiset kauppareissut ja omassa keittiössä leivottu pulla - ja hiekkakasalla käytetty kaivuri.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

Bussikuskia saattelemassa

Eilen olin saattelemassa tilausajoissa työtään tehnyttä bussinkuljettajaa, johon olen tutustunut pitkillä, pohjoiseen vieneillä automatkoilla. Tien päällä on ehtinyt puhua siitä, mitä elämässä on tapahtunut ja mitä vielä toivoo.

Olen oppinut kunnioittamaan tilausliikenteen kuljettajia. Heidän ammatissaan tarvitaan poikkeuksellista kykyä tulla toimeen ihmisten kanssa. Kyydissä on nuoria, vanhoja, lomalaisia, ystävyyskunnan väkeä ja Tallinnan turisteja. Kaikkiin on sopeuduttava, eivätkä matkasuunnitelmat aina toteudu. Kyyditettävät vaihtuvat, ja jokaiselle tilaajalle olisi kyettävä todistamaan, että seuraavallakin kerralla kannattaa soittaa samaan bussifirmaan.

Ellei ihmisten kanssa tule toimeen, on vaihdettava ajamaan betonia tai rakennuspalkkeja. Elottoman lastinkaan kanssa ei ole haittaa ihmissuhdetaidoista, mutta elinehto ne eivät sentään ole.

torstai 9. kesäkuuta 2022

Mielikuvissa Jumala liitetään valkoiseen väriin

Ainakin koko 2000-luvun ajan olen kysynyt vuosittain noin seitsemältäkymmeneltä rippikoululaiselta, mitä he vastaisivat kysymykseen: "Jos Jumala olisi väri, minkä värinen hän olisi?" Olen esittänyt kysymykseni heti rippikoulun alussa, kun opetus ei ole vielä ehtinyt vaikuttaa.

Valkoinen on ehdottomasti yleisin vastaus. Se on saanut taakseen enemmistön joka ryhmässä. Sininen on saanut toiseksi eniten kannatusta, mutta muut vastaukset ovat harvinaisia. Vihreää on perusteltu sillä, että luonto on vihreä. Älyllistä pohdiskelua ovat osoittaneet ne vastaukset, joissa on sanottu, että Jumala on musta, koska se sisältää kaikki värit. Sama perustelu on joskus liitetty myös valkoiseen, mutta yleensä se on valittu vain sen tähden, että "tuntuu siltä". Erityisen harvinaisia vastauksia ovat olleet sekä punainen että ruskea.

Kun olen esittänyt saman kysymyksen vaihtamalla värin soittimeen, vastaukset ovat hajonneet. Melkein kaikki soittimet ovat tulleet mainituiksi.

Luonnonilmiöissä vastaukset ovat jakaantuneet kahtia. Toiset korostavat voimaa ja ovat valinneet ukkosen, tsunamin tai myrskyn. Toiset puhuisivat mieluummin tuulesta, sateesta tai auringonnoususta (riippumatta siitä, onko se luonnonilmiö vai jotain muuta). 

Kiinnostavaa on se, että kaikki rippikoululaiset ovat osanneet vastata kysymyksiin. Vapaiden, nimettömien kirjoitusten pohjalta noin kymmenen prosenttia rippikoululaisista on sanonut, että eivät usko Jumalan olemassaoloon, mutta myös he ovat osanneet kertoa, millainen on heidän mielikuvansa Jumalasta. Aineistoni pohjalta voi päätellä, että Jumalaan liittyvien mielikuvien puute on ihmisessä äärimmäisen harvinainen ominaisuus.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2022

Digitaalinen kivunlievittäjä

Mielestäni ihan kunniallinen ja asiallista tavaraa myyvä liike mainosti digitaalista "Beurer EM 49 TENS/EMS kivunlievittäjää".

Olin hämmentynyt. Aivan heti en keksinyt, miten voisi digitaalisesti lievittää kipua.

Eikä siinä vielä kaikki. Laitteella voi myös parantaa yleistä hyvinvointia, ylläpitää kuntoa, rentoutua, kuntouttaa lihaksia ja ehkäistä väsymystä.

Laite ei ole ominaisuuksiinsa nähden edes kallis. Normaalisti se maksaa 49,90 euroa, mutta liikkeen kanta-asiakkaat saavat siitä kymmenen euron alennuksen.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2022

Z-bussit ja Z-junat

Lappeenranta poistaa eräiden bussilinjojensa nimestä Z-kirjaimen, koska se on herättänyt pahennusta muistuttaessaan Venäjän sotapropagandasta.

Jotain samaa tapahtui vuonna 2020, kun Suomen ilmavoimat luopui kiusalliseksi käyneestä hakaristitunnuksestaan. Päätös oli ymmärrettävä. Vaikka ilmavoimien hakaristillä ei ollut historiallisesti mitään tekemistä natsiaatteen kanssa, tunnuksen käyttö oli muuttunut mahdottomaksi. Se oli ikään kuin saastunut Saksan historiasta. Pitkään sen säilyttämistä jaksettiin puolustella, mutta lopulta upseerit kyllästyivät selittelyihinsä. Käytännössä korvaaminen ei ollut kovin vaikeaa. Kuviahan on helppo vaihtaa, sillä niitä on maailmassa rajaton määrä.

Toisin on kirjainten määrä. En oikein hyväksy sitä, että Z poistetaan aakkosista Putinin takia. Venäjä on ikään kuin vallannut yhden kirjaimen, mutta valtaukselle ei pidä antaa myöten vetäytymällä Z:n käytöstä. Jos kirjainten käyttöä ruvetaan jäädyttämään, aakkosista tulee pulaa.

Johdonmukaisuuden nimissä olisi luovuttava muustakin. Olisi boikotoitava esimerkiksi Constantin Costa-Gavrasin klassikkofilmiä Z - hän elää!

Ja miten Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi kirjoittaa nimensä, jos Z on kielletty?

Ja kiitokset VR:lle, sillä Z-junat jatkavat kulkuaan.

TARKENNUS 9.6.2022: Hakaristi ei ole kadonnutkaan kaikkialta ilmavoimista. Se on edelleen esimerkiksi Satakunnan lennoston joukko-osaston lipussa. En osaa sanoa, onko tällainen jääräpäisyys tyhmyyttä, ymmärtämättömyyttä vai moraalittomuutta.


torstai 2. kesäkuuta 2022

Pojasta ei olisi arvannut, että siitä professori tulee

Kuuntelin radio-ohjelmaa, jonka aiheena olivat järvet. Opin, että jalkapallokenttää suuremmat vedet ovat järviä ja pienemmät lampia. Sitä vähäisemmät ovat taas allikoita. Kuulin myös monenlaisia järviin liittyviä lukuja.

Haastateltu professori tuntui tietävän järvistä kaiken.

Tunnistin professorin nimen. Hänen äitinsä oli apteekissa työskennelleen äitini työkaveri. Ammattinimike oli tekninen apulainen. Tehtäviin kuului siivoamista, kahvin keittämistä ja varmaan myös tukkukuormien purkamista.

Poika tuli välillä apteekkiin, kun rahat olivat lopussa. Kuulemma hänen äitinsä hieman häpesi poikaansa, koska tämän ulkoisessa olemuksessa oli jotain, joka sai epäilemään, että hunsvottihan se on.

Poika kuitenkin kirjoitti ajallaan ylioppilaaksi. Tosin kirjoitusten arvosanat eivät ennakoineet akateemista menestystä. Reputtamisesta ei ollut vaaraa, mutta tulokset viittasivat täydelliseen keskinkertaisuuteen.

Hän ei olisi päässyt nykymallin mukaan todistusvalinnalla yliopistoon. Olisi pitänyt mennä valintakokeiden kautta.

maanantai 30. toukokuuta 2022

Sain lisäluottoa ihmiskuntaan

Iltakävelyllä mietin Yhdysvaltain Georgiasta tullutta uutista, jonka mukaan siellä on koulutettu poliiseja tähtäämään sydämen ja pään sijasta nivusiin. Se olisi ikään kuin parannusta, ja ehkä olisikin.

Samassa minut yllätti takaa päin tullut kaupungin liikennelaitoksen linja-auto. Se pysähtyi vierelle, ja ovi avautui. Ratin takaa tervehti yksi Pirkkalan nuorista miehistä. Moikattiin. Ehdimme vähän puhua toisillemme, kuten sen miksi liikuin poikkeuksellisesti oudoilla suunnilla. Jotain muutakin sanoin.

Bussissa oli yksi tai kaksi matkustajaa, mutta kukaan ei valittanut viivästystä. Sitten auto lähti, ja minä jatkoin kävelyäni.

Monet maailman isot asiat ovat vinksallaan, mutta niin kauan on toivoa, kun tällaiset kohtaamiset ovat mahdollisia.

perjantai 27. toukokuuta 2022

Laulakaa Suvivirttä muttei se ole minun suosikkini

Toukokuun viimeisenä sunnuntaina vietetään suvivirren sunnuntaina. Tunnen olevani vähän kaikkien porukoiden ulkopuolella.

Minun on vaikea ymmärtää sitä ajatusta, että Suvivirttä ei saisi laulaa sen uskonnollisuuden takia. Kyllä Suomessa elävän ihmisen pitää sietää hengellisyyttä yhden laulun verran. Ei kaikkea voi poistaa. Jos Suomen lipusta irrottaa sen ristin, jäljelle jää neljä kankaanpalaa.

Joku on ehdottanut, että sanat pitäisi muokata uusiksi ja maallistaa. En kannata tätä ideaa. Alkuperäisillä sanoilla ei enää ole tekijänoikeuden suojaa, mutta hyvää moraalia on kunnioittaa tekijöiden ajatuksia.

Jonkun mielestä Suvivirsi ei edes ole uskonnon harjoittamista vaan jotain kulttuuriperintöä. Kaikenlaista sitä höpötetään. Siinähän puhutaan selvästi Jumalasta ja mainitaan Jeesus Kristus nimeltä.

En liity niihinkään, joiden mielestä virsi on kaunis. Itse sävel on tylsä jollotus, ja sanoista mieleeni tulevat koulun juhlasalin puolapuut ja kattoon hilattu koripalloteline. Tiedän, että virsirunoilija puhuu luonnosta. Tiedän, tiedän. Minun ajatukseni kiitävät kuitenkin toisaalle.

Enkä ole niitäkään, joille Suvivirsi toisi hyviä nuoruudenmuistoja. Kun olin toukokuun lopulla päättämässä kouluvuotta, sisälläni myllersi jokin tällainen ajatus: "Kun vielä tämän virren jaksaa lusia, sitten tästä pääsee lopulta kotiin ja lomille."

Ja niin kuin edeltävästä tekstistä varmaan selviää: kannan suvivirsiperinteen jatkamista, ei kaiken tarvitse mennä minun mieleni mukaan.

tiistai 24. toukokuuta 2022

Kidutuskuvaukset ovat helposti tehtyä jännitystä

Suomea ei paljon muisteta maailmankirjallisuudessa. Ainoa kohdalleni osunut sisällissotaamme liittynyt romaani on tanskalaisen Kim Leinen Kuilu, jonka luin hiljattain. Se kertoo tanskalaisten kaksosveljesten tarinan. Alun sotakokemukset Suomesta raaistavat heitä ja alentavat tappamisen kynnystä. Niihin kokemuksiin palataan romaanin lopussa.

Kun kirja tapahtumat etenevät 1940-luvulle, ollaan Saksan miehittämässä Tanskassa. Vastarintaliikkeessä toimiminen johtaa kiinni jäämiseen ja kidutetuksi tulemiseen. Näillä kohdin kirja alkaa muistuttaa jännäriä.

Kidutuksen kuvaaminen lisää kirjan vaikuttavuutta. Samalla se hieman häiritsi minua. Kidutuskohtaukset ovat helppo keino tiivistää tunnelmaa.

Mieleeni tuli päinvastainen kirjailija Raymond Carver, joka esimerkiksi novellikokoelmassaan Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta kätkee arjen minimaalisiin yksityiskohtiin maksimaalisia merkityksiä. Pyyhkimällä suunsa lautasliinaan ihminen voi herättää suuria tunteita.

Joistakin moitteistani huolimatta Kim Leinen Kuilu kannattaa lukea.



sunnuntai 22. toukokuuta 2022

Kymmenen vuotta sitten monet nuoret kyllästyivät kännäämiseen

Tilastot ovat kiinnostaneet minua. Niissä mutu muuttuu numeroiksi ja tietämiseksi. Viime päivinä olen tutkinut yläkoulun kahdeksansien ja yhdeksänsien luokkien oppilaiden alkoholinkäyttöä.

Käännekohdalta vaikuttaa vuosi 2012. 

Tuolloin kymmenen vuotta sitten Sauli Niinistö valittiin presidentiksi ensimmäiselle kaudelleen. Tupakkatuotteita ei enää saanut pitää näkyvillä elintarvikemyymälöissä. Norjalainen joukkosurmaaja Anders Behring Breivik oli oikeudessa tuomittavana. Ukrainan parlamentti hyväksyi lain, joka takasi venäjälle alueellisen vähemmistökielen aseman. Lontoossa oli kesäolympialaiset. Venäjä voitti jääkiekossa maailmanmestaruuden ja Espanja jalkapallossa Euroopan. Talvivaaran kaivoksella kipsisakka-altaan reuna alkoi vuotaa. Takavuosina nuorille tärkeän Suosikki-lehden julkaiseminen loppui kannattavuussyistä, ja itävaltalainen laskuvarjohyppääjä Felix Baumgartner hyppäsi 39 kilometrin korkeudesta. Minäkin katselin televisiosta sitä suoritusta.

Mikään näistä tapahtumista ei selitä, miksi nuorten kiinnostus viinan juomiseen väheni oleellisesti. Jostain syystä vuonna 2012 alkoi viisi vuotta kestänyt jakso, jonka aikana  alkoholista kokonaan pidättäytyvien nuorten määrä kasvoi neljästäkymmenestä prosentista yli kuuteenkymmeneen, ja sille tasolle se on jäänyt. Tilastot eivät tue sitä ajatusta, että viinan sijalle olisivat tulleet huumeet.

Elämässä tapahtuu myös selittämätöntä hyvää.

torstai 19. toukokuuta 2022

En osallistu kurtturuusun hävittämiseen

Ilmoitan tässä, etten aio ryhtyä vieraslajiksi tuomitun kurtturuusun hävittämiseen, vaikka sitä tässä nyt kansalaisilta edellytetään kesäkuun alkuun mennessä. On liian työlästä. Ei kykene. Pitäisi ensin opetella kasvin tuntomerkit, sitten etsiä sen esiintymispaikat ja lopuksi käydä kimppuun. Kurtturuusun hävittäminen on varmaan tarpeellista, mutta olen päättänyt, ettei se ole minun tehtäväni maailmassa.

Lainlaatijat ja pykälien väsääjät unohtavat monesti sen mahdolllisuuden, että ihmiset eivät vain ryhdy eivätkä rupea. Kun tottelemattomia on riittävän paljon, heitä kaikkia ei voi uhkailla eikä sakottaa.

Aikanaan haja-asutusalueilla vaaditut jätevesijärjestelmät aiheuttivat mummoissa ja papoissa ahdistusta, mutta aivan turhaan. Vähitellen remonttivaatimukset vain unohdettiin.

Tuoreimmat uutiset kertovat rakennusten energiatehokkuusdirektiivistä, joka velvoittaisi kiinteistöjen omistajat korottamaan rakennusten energialuokkaa. Se on hyvä idea, mutta liian monilla ei ole rahaa, ei ainakaan syrjäseuduilla. Siellä moni mielellään luopuisi talostaan, mutta se ei kelpaa kenellekään.

Pitää keskittyä muutoksiin ja velvoitteisiin, jotka ovat mahdollisia.

Ja kuinkas on käynyt sille, että kaupan asiakkaalta kysyttäisiin aina, haluaako hän kuitin? Alkuun oltiin tottelevaisia, mutta yhä harvemmin kysytään. Tarpeettomana pidettyyn kyllästytään ennen pitkää. 

maanantai 16. toukokuuta 2022

Köyhdyttää itseään, kun sanoo ettei yhtään kiinnosta

Toisinaan olen yllättänyt itsenikin syventymällä ihmisiin, jotka harrastavat minulle täysin vieraita asioita, kuten raveja, lavatansseja tai istumalentopalloa. Mikään niistä ei ole alkuaan kiinnostanut minua, mutta perehtymisen jälkeen olen löytänyt niistä puolensa. Ennakkoluulojen kaaduttua elämään on avautunut uusia näkökulmia. Kun vain olen suostunut ottamaan kohtaamani intohimon todesta, olen saanut myös ihmisestä itsestään kiinni ja sitä myötä olen itse sisäisesti rikastunut.

Nämä ajatukset tulivat mieleen Ahvenanmaan reissullani. Huomasin jälleen, että kiinnostuksen osoittaminen avaa konkreettisesti ovet.

Esimerkkini liittyy siihen, että viime aikoina olen harrastanut lapsuudesta tai varhaisesta nuoruudesta tuttujen autojen valokuvaamista. Autot eivät niinkään ole tärkeitä sen rinnalla, mitä ovat niihin liittyvät muistot.

Erään Maarianhaminan lähellä olleen talon pihalta äkkäsin vuoden 1960 mallia olevan Mercedes-Benzin, josta sittemmin kuulin, että alkuaan se on ollut taksi. Kun olin kamerani kanssa talon edustalla valmiina ottamaan kuvaa, paikalle osui talon isäntäpariskunta. Kysyin kuvauslupaa, mutta tiesin vastauksen jo ennalta. Mies vieläpä auttoi minua korjaamalla pyyhkimen asentoa. Kuulin auton tarinan, eikä tämä riittänyt, vaan minut kutsuttiin pihalta sisälle autotalliin. Siellä oli varsinainen herkkupala, vuoden 1970 mallia oleva Saab Sonett. Sain kuulla, että tätä autoa valmistettiin tuona vuonna vain 303 kappaletta ja että tallissa ollut yksilö oli numero yhdeksän.

Puhuimme pitkään kuin vanhat tutut. Meillä oli yhteinen asia.

torstai 12. toukokuuta 2022

Valtteri Mörttisen satiirinen dekkari

On erilaista kirjoittaa kaverinsa romaanista kuin jonkun tuntemattoman tekijän. Ei kannata edes yrittää normaalia kirja-arvostelua. Tosin en ole aivan varma, tohdinko sanoa Mörttisen Valtteria aivan kaverikseni, koska hän on pikemminkin poikieni kaveri. Hyvin kuitenkin tunnemme toisemme, ja olen varma, että olisimme osuneet juttusille samoihin illanistujaisiin, jos olisimme syntyneet samaan sukupolveen toistemme lähitienoille.

Mutta suurin niistä on raha on määritelty satiiriseksi dekkariksi. Tämä vaikeuttaa kirjoittamistani edelleen. Jotta satiirista voisi kirjoittaa pätevästi, olisi tunnettava satiirin kohde. Olen lukenut elämässäni dekkareita ja nähnyt muitakin rikosfilmejä kuin Columbot, mutta tuntemukseni ei riitä kaikkien esiin nostettujen kliseiden tunnistamiseen.

Uskallan kuitenkin sanoa, että tahallisten juonipaisuttelujen jälkeen kertomus pysyy koossa. Toisin kuin monet nykykirjailijat, kuten Sofi Oksanen, Valtteri ei tahallisesti vaikeuta lukijan mahdollisuutta pysyä perillä tapahtumista. Tämä on kirjailijan ammattitaitoa. Hänen tehtävänsä on kirjoittaa tekstiä, joka on luettavissa kohtuullisella vaivalla. 

Kielellisesti Valtteri on nokkela, lystikäskin niin kuin monet nuoret kirjailijat. Iän myötä kieli yksinkertaistuu, kun sisältö alkaa painaa. Tosin Valtteri osaa luoda kuvan myös siitä, miltä yhteiskunta näyttää, kun sitä katselee huumeiden näkökulmasta. Elävän kielen mukana Valtterin kirjaan tulee mukavasti huumoria.

Romaanin vaatima taustatyö on välttämättä ollut suuri, koska Valtteri ei ole viettänyt nuoruuttaan Helsingin alamaailmassa. Kerran jo luulin saaneeni kirjailijan kiinni väärästä yksityiskohdasta. Hän nimittäin kertoi vuoden 1995 mallisesta Toyota Tercelistä, vaikka siihen aikaan Terceliä ei meillä myyty. Pian selvisi, että kyseessä oli Japanista hankittu erikoismalli, siellähän Tercel oli kaupan paljon pitempään kuin Suomessa.

Minun ja Valtterin yhteinen tuttu kirjoitti, että hänelle kirjan päähenkilö on täysi mulkvisti ja että hän inhosi melkein kaikkia muitakin kirjan henkilöitä. Minulle kirjan hahmot eivät olleet kokonaisia mulqvisteja, vaan ihmisiä vain sellaisina kuin ihmiset ovat, kun sattuvat tekemään vääriä asioita väärässä paikassa.

Tietysti bongailin kirjasta tuttuja jälkiä. Valtteri on tehnyt viisaasti sijoittamalla tapahtumat Helsinkiin vanhojen kotikulmien ulkopuolelle. Näin ne vapautuvat mielikuvituksen käyttöön. Yhtä tapahtumaa kuitenkin epäilen Pirkkala-lähtöiseksi: täälläkin on muuan sankari tunkeutunut auki olleeseen baariin heittämällä polkupyörärallin ikkunasta sisään.

Valtteri lupaa kirjoittaa sarjaa. Antaa tulla vain!

tiistai 10. toukokuuta 2022

Väärällä polkupyörällä voi syrjäytyä

Kolmannen luokan keväällä sain ensimmäisen uutena hankitun polkupyöräni. Se oli niin sanottua nuorisomallia, mikä tarkoitti, että yhtä kokoa suurempi olisi ollut jo aikuisten pyörä. 

Uudessa kulkupelissäni oli normaali satula, kun taas monet kaverit hankkivat pitkän, chopper-tyylisen, moottoripyörää jäljittelevän satulan. Alkuperäisenä innoittajana lienee ollut Easy Rider -elokuva tai ainakin sitä heijasteleva nuorisokulttuuri, jota moottoripyörät hallitsivat. Pitkät satulat eivät lopulta olleet hyviä, koska sittemmin kaverit vaihtoivat niitä perinteisiin.

Emme harkinneetkaan kaupassa vaihdepyörää. Sikäli kuin muistan, sitä ei ollut ostopaikassamme edes tarjolla. Vaihteettomuus ei haitannut, koska kaverit polkivat samalla tekniikalla. Tavallisella pyörällä pysyi hyvin muiden kyydissä.

Toista on nykypäivän kymmenvuotiaalla. Ilman vaihteita tulee konkreettisesti syrjäytetyksi. Kaverit menevät niin kaukana edellä, että jää yksin polkemaan.

Polkupyörämuoti alkoi muuttua jo neljännen luokan keväällä. Silloin muuan luokkakaveri sai poikajoukkoa kohahduttaneen kaksivaihteisen pyörän. Oikea pykälä saatiin polkaisemalla kevyesti taaksepäin. Se tuntui ihmeelliseltä. 

lauantai 7. toukokuuta 2022

Epäjumala on jumala, kun taas Jumala on Jumala

Tunnettu kirjallisuuskriitikko kertoi, että hän sijoittaa sanan Jumala mieluiten virkkeen alkuun. Silloin ei tarvitse miettiä, käytetäänkö isoa vai pientä alkukirjainta.

Yhä useammin näkeekin sanan Jumala kirjoitettavan tarpeettomasti tai peräti virheellisesti pienellä kirjaimella. Ilmeisesti näin halutaan ilmaista epäuskoa Jumalan olemassaoloon, mutta pakkoko sitä on sotkea ateismiaan joka paikkaan? Oikeinkirjoitussäännöillä ei ole tavattu ottaa kantaa olemassaoloa koskeviin kysymyksiin. Sekä Sinuhe että Ankkalinna ovat isolla kirjoitettavia erisnimiä, vaikka molemmat kuuluvat mielikuvituksen maailmaan.

Jos joku haluaa vähätellä tai peräti loukata kristillisen maailmankuvan ihmisiä pienellä alkukirjaimella, aie on hutilyönti. Puhumalla jumalasta ei nimittäin puhuta Raamatun Jumalasta, sillä kristillisessä mielessä jumala on eri asia kuin Jumala. Epäjumala on jumala, kun taas Jumala on jotain muuta. 

Epätarkka alkukirjainten käyttö johtaa filosofisiin sekaannuksiin. Unohdetaan, että antiikin jumalamaailma oli sovittamattomassa ristiriidassa yksijumalaisen kristinuskon kanssa. Keskustelu rakkauden jumala Afroditesta on eri asia kuin keskustelu Luojasta ja Kaikkivaltiaasta (niiden isokirjaimisuus on taas vähän toinen juttu, joka ei mahdu tähän blogitekstiin). Esimerkiksi antiikin jumalat eroavat sillä tavoin Jumalasta, että nykyään kukaan ei usko niihin. Suhteessa niihin minäkin olen ateisti.

Ja sitten kevennys: Taannoin minulta kysyttiin mitä jumalaa/Jumalaa pitäisi rukoilla, kun uskontoja on maailmassa niin monta. Vastasin, että yläkerran järjestelmä toimittaa viestin oikeaan paikkaan, vaikka osoite olisi hieman väärä.

keskiviikko 4. toukokuuta 2022

Olin liian hyvä

Kun tulin papiksi Pirkkalan seurakuntaan, oli paljon enemmän aikaa kuin vuosien kuluttua, kun ihmiset olivat oppineet tuntemaan. Panostin täydesti melkein jokaiseen tapahtumaan, jotta olisin saanut itseni läpi uudessa ympäristössä.

Joka neljäs viikko kävin pitämässä aamunavauksen eräässä alakoulussa. Toteutuspaikkana oli liikuntasalin lattia. Aloin tehdä yhden miehen näytelmiä, joiden käsikirjoitukset olivat mielestäni kelvollisia.

Ainakin yhden idean muistan. Kerroin kahdesta ihmisestä, jotka olivat tulleet kirkkoon aivan eri tavoin pukeutuneina. Hienoissa vaatteissa ollut katsoi karsaasti ryysyläistä, jonka mielestä kirkkoon sai tulla juuri sellaisena kuin on, yhtään paremmaksi tekeytymättä. Ryysyläinen puolestaan katsoi karsaasti hienostelijaa, jonka ajatuksena oli kunnioittaa jumalanpalvelusta hyvillä vaatteilla. Lopuksi toin paikalle viisaan ihmisen. Hänen mukaansa sekä ryysyläinen että hienostelija pilasivat oman kelvollisen pukeutumisensa ilkeällä katseella. Vaatteet voivat olla mitä tahansa, kunhan katse on suopea.

Ainakin alakoululaisiin nämä avaukset upposivat. Niille taputettiin ja niitä odotettiin.

Olin joutunut ongelmiin. Olin liian hyvä, itseäni parempi. Stressasin avauksia monta päivää aiemmin keksiäkseni idean, joka olisi yhtä hyvä kuin edelliset. Pian tajusin, etten voinut jatkaa tällä tiellä. Jos jokainen alakoulun aamunavaus sai nukkumaan huonosti, menettäisin ennen pitkää mielenterveyteni.

Tarkoituksellisesti laskin tasoa, en aivan jyrkästi, mutta pikku hiljaa niin, ettei kukaan olisi aavistanut mitään. Ei kestänyt vuottakaan, kun hiljalleen vaisuuntuneet aplodit olivat loppuneet kokonaan ja olin omalla tasollani.

maanantai 2. toukokuuta 2022

Ainutlaatuiset eivät toistu

Ryhdyin lukemaan Bruce Springsteenin omaelämäkertaa. Moniin kollegoihinsa verrattuna Springsteen on sikäli raikas rokkitähti, että nuoruudessaan hän ei juonut eikä käyttänyt huumeita, vaikka tyttöjen kanssa hän kyllä piehtaroi. Duunaritausta näkyy hänessä selvästi.

Kirjaa lukiessa tuli mieleen, kuinka törmäsin ensimmäisen kerran Springsteenin nimeen. Jokin musiikkilehti julisti suurilla otsikkokirjaimilla, että Amerikasta oli löydetty uusi Bob Dylan.

Ennustus osui harhaan. Springsteen ei ollut uusi Dylan vaan ensimmäinen ja aito Springsteen. Samalla tavoin on joutunut pettymään niihin jalkapallomaailman uutisiin, että jossain olisi syntynyt uusi Pelé tai Maradona.

Ainutlaatuiset eivät toistu, eikä heidän saappaitaan täytetä.

perjantai 29. huhtikuuta 2022

Sitä vappua kaverini ei enää nähnyt

Tämä luokkatoverini ei kuulunut lähimpään kaveripiiriini, mutta aika ajoin järjestimme yhteistä aikaa. Meillä oli samoja kiinnostuksenkohteita. Lukiovuosina kumpikin oli vaikuttunut Hermann Hessen Lasihelmipelistä. Dostojevski-löytöni jälkeen se alkoi tuntua vastenmieliseltä sumutukselta, mutta aikanaan se oli tärkeä kirja. Se oli niitä elämän välttämättömiä harha-askelia, jotka on otettava löytääkseen oman tiensä.

Talvella olimme istuneet pitkän illan yhdessä. Päätteeksi kuuntelimme Pelle Miljoonan levyn Moottoritie on kuuma, jonka viimeisenä kappaleena soi Hyvää yötä maailma.

Olin lähdössä jonnekin vapun viettoon, kun sain aattoiltana soiton kaverini veljeltä. Hän kysyi, tiesinkö mitä hänen veljelleen kuului. Enhän minä tiennyt. "Se on kuollut", hän sanoi.

Puhelu oli lyhyt. Peruin menoni. Myöhään illalla lähdin kävelemään kaupungille. Osuin minua hieman nuorempaan tuttuuni, jolta oli puolestaan kuollut veli muutamaa kuukautta aiemmin. Kävelimme ympäriinsä ja aamupuolella erosimme, enkä ole nähnyt häntä sen koommin. Ehkä hänkin muistaa sen yön.

Kaverini ei tietenkään kuollut vappu-aattona, mutta on yksi niistä murheellisista muistoista, jotka kevään juhla tuo mieleen. Jostain syystä juuri vappuna on lähelläni sattunut vaikeita asioita.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2022

Perusvastauksia shakkikysymyksiin

Amatööripohjalta mutta shakkia seuraavana harrastelijana vastaan tässä muutamiin kysymyksiin, jotka tuntuvat kiinnostavan ihmisiä.

Tarvitaanko shakissa matematiikkaa?

Voi olla, että matemaattinen lahjakkuus on sukua shakilliselle lahjakkuudelle, mutta toisaalta potenssilaskujen tai trigonometrian osaamisesta ei ole mitään apua. Shakissa tarvitaan ennen muuta shakillista lahjakkuutta.


Tarvitaanko hyvää muistia?

Shakki ei ole muistipeli, mutta varsinkin avauksessa on välttämätöntä muistaa hyviä pelitapoja. Sen verran kannattaisi pitää mielessään vanhat pelinsä, ettei toistaisi vanhoja virheitään.


Kuinka pitkälle hyvät pelaajat laskevat siirtoja?

Vastaus riippuu pelitilanteesta. Aivan pelin alussa siirtoketjuja ei lasketa ollenkaan, koska hyvät ja mahdolliset siirrot osataan ulkoa. Pelin myöhemmässä vaiheessa voidaan tehdä hyvinkin pitkiä laskelmia, mutta useimmat siirrot ovat melko vaistonvaraisia ja perustuvat ajatukseen: "Kokemukseni perusteella tässä tilanteessa on hyvä pelata jotain tällaista." Loputtomiin ja aivan kaikkea ei voi laskea, koska jo neljä ensimmäistä siirtoa voidaan tehdä 85 miljoonalla tavalla.


Kuinka paljon aikaa vaatii huipulle pääseminen?

Ruotsalaisen psykologian professorin K. Anders Ericssonin mukaan alalla kuin alalla on harjoiteltava 10 000 tuntia huipulle pääsemiseen. Teoria esitettiin 1990-luvulla, mutta sen jälkeen on ajateltu, että arvio on pahasti alakanttiin. Nykyään Ericsson sanoo, että vastaus on kenties jossain 25 000 tunnin tasolla. Tämä tarkoittaa kolmen tunnin harjoittelua joka päivä 20 vuoden ajan. Harjoittelu ei tietenkään yksin riitä, vaan tarvitaan myös lahjakkuutta.


Miten shakkia voi harjoitella?

Pelaaminen kehittää, mutta laudan ja kirjojen äärellä on oltava myös yksinään. On tutkittava omia pelejä, opittava virheistä ja perehdyttävä mestaripelaajien ratkaisuihin. Avaukset eli pelin aloittaminen vaatii ymmärtävää ulkoa osaamista. Varsinkin loppupelissä tarvitaan suoranaista tietoa esimerkiksi siitä, että kahdella lähetillä pystyy voittamaan yksinäisen kuninkaan, mutta kahdella ratsulla ei.


Mitä shakkikilpailussa tapahtuu?

Maailmanmestaruus ratkaistaan kahden parhaan välisessä ottelusarjassa. Viikonlopputurnauksissa pelataan tavallisesti viittä eri vastustajaa vastaan. Lyhyen ajan pikashakkiturnauksessa voi olla kahden päivän aikana kymmeniä pelejä. Kirjeshakki on aivan oma eksoottinen lajinsa. Normishakin suomenmestaruus ratkaistiin tänä vuonna kymmenen pelaajan kesken yhdeksän päivän aikana. Nämä pelit kestävät yleensä neljä tai viisi tuntia, vaikka käytössä on vain rajallinen määrä miettimisaikaa.


Voiko shakkia pelaamalla nähdä maailmaa?

Kisamatkoilla pääsee hyvinkin eksoottisiin paikkoihin, mutta käytännössä museoita tai baareja ei kierrellä. Pelin jälkeen mennään syömään, ja sitten aletaan valmistautua seuraavan päivän otteluun tutustumalla tietokannoista seuraavan päivän vastustajaan. Pitää nukkua hyvin, sillä väsyneenä ei pärjää. 


Onko shakki urheilua?

Shakinpelaajia tämä kysymys ei tunnu lainkaan kiinnostavan. Heille riittää, että shakki on shakkia. Joka tapauksessa fysiikan osuutta ei pidä vähätellä. Tämä näkyy siinä, että pelaajien on todettu laihtuvan pitkissä turnauksissa useita kiloja.


Voiko shakilla elättää itsensä?

Maailmassa on arvaukseni mukaan joitakin kymmeniä pelaajia, jotka elättävät itsensä pelaamalla, mutta jalkapallotähtien ansioissa he eivät ole. Suomessakin on joitakuita täysipäiväisiä ammattilaisia, mutta he yhdistävät pelaamiseensa opetustyötä.


Kuka on maailman paras pelaaja?

Maailmanmestari on nykyään norjalainen Magnus Carlsen. Joku pitää Garri Kasparovia kaikkien aikojen parhaana, ja kenties legendaarisin on amerikkalainen Bobby Fischer.


Pärjääkö ihminen tietokoneelle?

Vielä parikymmentä vuotta sitten ihminen saattoi voittaa koneen, mutta sittemmin koneet ovat menneet edelle.


Onko shakissa romantiikka ja eksotiikkaa?

Monet shakinpelaajat (vaikka eivät kaikki) ovat olleet erikoisia persoonia, joihin liittyy paljon tarinoita. Muuan maailmanmestari luotti niin paljon itseensä, että yritti haastaa Jumalan. Tasoitukseksi hän olisi antanut sotilaan ja yhden siirron. Romantiikkaa voi kuulla shakkiavausten nimissä: sisilialainen, espanjalainen, kuningasintialainen ja katalonialainen avaus, kuningatargambiitti ja Caro-Kann.


Miten shakin voi aloittaa?

Ei tarvitse olla tähti nauttiakseen pelaamisesta. Kaverinsa kanssa voi pelata, kun on hankkinut laudan ja nappulat. Siirtojen oppimisen jälkeen olisi hyvä ottaa varttitunnin kurssi joltakulta vähän osaavammalta pelaajalta, jotta pääsisi alkuun. Näitä kursseja minäkin olen pitänyt kymmeniä. Myös lukuisista alkeiskirjoista on apua. Internetissä voi saada vastustajia ympäri maailmaa esimerkiksi sivustoilla lichess.org ja chess.com. Muutamien pelien jälkeen ohjelmat tunnistavat pelaajan tason ja antavat vastuksiksi sopivia pelaajia. Varsinaiseen kilpapelaamiseen pääsee liittymällä shakkiseuraan. Tampereella voi suositella Tammershakkia. Siihen läheisesti liittyvä Shakkilinna antaa puolestaan lapsille ja nuorille shakin opetusta.

maanantai 25. huhtikuuta 2022

Maailman kaunein kaupunki

Jotkin radio-ohjelmat jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Yksi ikimuistoinen oli sellaisen tamperelaismiehen haastattelu, joka on käynyt kaikissa maailman maissa. Hän sanoi, ettei alkuaan tavoitellut kokonaista sarjaa, mutta kun tilanne alkoi ilman varsinaista tarkoitusta kääntyä siihen suuntaan, hän päätti käydä lopuissakin.

Haastattelija kysyi, mikä oli hänen mielestään maailman kaunein kaupunki. Vastaukseksi tuli kaksi ehdokasta. Toinen oli Kanadan Vancouver, ja toinen oli Sveitsin Lausanne.

Olen nähnyt vanhemman poikani ottamia kuvia Vancouverista, ja Lausannea olen katsellut junan ikkunasta. Haastateltu saattoi olla oikeassa.

Ohjelmasta jäi mieleen muutakin. Toimittaja kysyi, millaisia vaaran hetkiä haastateltu oli kokenut matkoillaan. Tämä sanoi olleensa aina selvin päin ja tienneensä mitä teki. Siksi hänellä ei ollut vaaroista mitään kerrottavaa. Seuranneesta hiljaisuudesta kuuli toimittajan jähmettymisen. Mieleen tuli kysymys, mistä ihmeestä hän nyt taikoisi vielä vaadittavat kymmenen minuuttia.

torstai 21. huhtikuuta 2022

Kevään ensimmäinen profeetta

Kukkasista tietämätönkään ihminen ei voi sivuuttaa kevään ensimmäistä leskenlehteä noin vain. Se pursuaa kuolleelta näyttävästä maasta esiin kuin kansaansa lohduttava ja kannustava profeetta: Älkää antako periksi. Tulossa on parempia aikoja vaikka luulisitte, että kaikki on menetetty. 

Ympärillä vihertelevä ruohon vahvistaa asian.

Niin kuin jalkapallossa, niin myös kasvien maailmassa pienen on oltava nopea. Pian suuremmat tulevat ja peittävät tiedon siitä, kuka on tuonut toivon.


tiistai 19. huhtikuuta 2022

Googlauslistalla menestyminen ei takaa mitään

Minulla ei ole mitään syytä epäillä niitä positiivisia lausumia, joita on sanottu äskettäin kuolleesta Ilkka Kanervasta. Jokaisessa puolueessahan on ihmisiä, jotka herättävät myös poliittisten vastustajien kunnioituksen. Kanerva näyttää kuuluneen elämänsä lopulla tähän joukkoon. On kiitetty hänen ihmisläheisyyttään, eikä hänen ulkopoliittista pätevyyttään ole epäilty. Arvostus on tosin vaihdellut hänen uransa aikana. Vuonna 1994 hänet äänestettiin Suomen turhimmaksi julkkikseksi, vaikka viimeisinä vuosina hänestä ajateltiin toisin.

Kanervan tragedia oli, että hän kompasteli eräänlaisissa viihdemaailman sotkuissa, joista hänen olisi pitänyt pysyä erossa ainakin ollessaan ulkoministerinä. Nämä kompastelut toivat kuuluisuutta. Niinpä hän oli joulukuussa 2008 Suomen kymmenen googlatuimman ihmisen listalla. Siellä olivat myös Johanna Tukiainen, Rakel Liekki, Duudsonit, Martina Aitolehti, Jussi Halla-aho, Satu Tuomisto, Marika Fingerroos, Susanna Sievinen ja Ismo Laitela.

tiistai 12. huhtikuuta 2022

Olen naapurille paljosta velkaa

Naapurimaan presidentin toiminta on kammottavaa, ja sille on vaikea löytää sanoja.

Minä olen kuitenkin velkaa naapurille paljosta hyvästä. Jonkun mielestä olen puhunut kyllästyttävän usein Fjodor Dostojevskista Olen lukenut hänen Karamazovin veljeksensä yhdeksän kertaa, ja voin puhua Dostojevskiin tulemisesta niin kuin joku toinen puhuu uskoon tulemisesta.


On muitakin tärkeitä kirjailijoita. Leo Tolstoin Sota ja rauha on antanut minulle historiankäsitykseni pohjan. Anton Tshehov on novellien mestari, ja Alexander Solzhenitsyn on vyöryttänyt näkyviin 1900-luvun kammottavuuden perusteellisemmin kuin kukaan muu. Semiootikko Mihail Bahtin on puolestaan auttanut ymmärtämään Dostojevskin moniäänisyyttä.


Velkani ei jää vain kirjallisuuteen. Ilman Andrei Tarkovskin Solarista luulisin, että scifi on enintään lukiolaisille sopivaa elokuvataidetta. Fyysikko Andrei Saharov on ollut toisinajattelijoiden joukossa maailman ehdotonta kärkeä. Aleksei Navalnyi on todiste siitä, että myös poliitikot voivat ajatella muutakin kuin sopeutumiseläkkeitään. Leningradin piirityksestä selviytyminen on maailmanhistorian hienoin sotavoitto. Baletista en tiedä mitään, mutta venäläiset tulevat mieleeni ensimmäisinä.


Juri Gagarin kävi ensimmäisenä avaruudessa, ja häntä ennen siellä oli Laika-koira. Shakinpelaajista Garri Kasparov on kenties kaikkien aikojen paras, ja Neuvostoliiton punakone on pelannut urheiluhistorian parasta jääkiekkoa. Monien mielestä Lev Jashin on jalkapallomaalivahtien ykkönen.


Nykyisyys on niin hullu kuin hullu voi olla. Silti ne tähdet loistavat taivaalla, vaikka maan päällä olisi sysipimeä.


———

Epäilen vahvasti, että algoritmit ovat estäneet minua julkaisemasta tätä tekstiäni normaalilla tavalla. Niiden kiertämiseksi eräät sanavalinnat ovat outoja.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2022

Minun uskontunnustukseni

En kaipaa kirkon uskontunnustusten uudistamista. Ne ovat hyviä sellaisina kuin ovat ja antavat hyviä aihioita katsoa tuoreesti Jumalaa ja ihmiselämää. Hiljaisen viikon aluksi on kuitenkin hyvä katsoa omaan uskoon ja maailmankatsomukseen. Vuosien varrella joihinkin asioihin usko on kadonnut kokonaan, ja eräät opit ovat lakanneet koskettamasta.

Uskoni on loppunut esimerkiksi siihen, että Joosef ja Maria olisivat joulukertomusten mukaisesti paenneet Betlehemistä Egyptiin. Pienet ihmiset olivat kieltämättä suurten armoilla, mutta Egyptin matka on väärällä tavalla ihmeellinen. Se olisi ollut sen ajan kulkupeleillä liian vaivalloinen ja suorastaan älytön. Parempia pakopaikkoja olisi ollut tarjolla paljon.

Uskoni enkeleihin on puolestaan täysin väljähtynyt. Minulle on samantekevää, onko heitä olemassa vai ei. Siksi en väitä vastaan. Maailmankatsomuksessani ei vain ole heille käyttöä. Eläviä olentoja minulle ovat kasvit, eläimet, ihmiset ja Jumala. Neljännelle lajiryhmälle ynnä Jumalalle ei ole tilaa eikä tarvetta.

Tämän kaiken keskellä on asioita, jotka ovat kestäneet. Tärkeintä on tie palmusunnuntain ratsastuksesta Getsemaneen, Golgatalle, pääsiäisaamuun ja edelleen Galileaan "jossa te saatte minut nähdä".

Tuo kertomus on syvällisin ja monipuolisin, mitä on vastaani tullut. Siinä ovat kaikki kärsimyksen muodot, joista hylätyt, kidutetut, pilkatut ja koulussa kiusatut voivat löytää omat kohtalonsa. Lamaantumisen ja epätoivon jälkeen seuraa yllätys, jota kukaan ei jaksanut odottaa. Epäusko horjuu ja kaatuu, ja kertomuksen loppusivut ovat täynnä anteeksiantoa kuin Jumalan armo.

Tämä kaikki on minun kulkemisteni perusta. Tätä kertomusta luen tälläkin viikolla Matteuksen evankeliumista, suosikistani. Ludwig Wittgensteinin sanoin: "Rehellinen uskonnollinen ajattelija on kuin nuorallatanssija. Hänen jalkojensa alla oleva pohja on kapea, mutta sillä voi kulkea."

torstai 7. huhtikuuta 2022

Turha julkkis ei ollut turha

Nuori polvi ei enää tunne Pertti Purhosta, mutta hän oli oman aikansa pintjulkkiksia, joka nousi kuuluisuuteen sekä urheiluansioilla että julkkisavioliitollaan.

Pitkään pidin häntä varsin turhana tapauksena, johon ei saanut liikaa kiinnittää huomiota. Yhtenä yönä kuuntelin kuitenkin hänta radio-ohjelmassa ja huomasin oman arvioni vääräksi.

Ensin Purhonen muisteli Kruununhaassa vietettyä lapsuuttaan. Monet hänen siltä ajalta tuntemansa ihmiset olivat muuttaneet muille maille, kuolleet, alkoholisoituneet tai joutuneet vankilaan. Purhonen sanoi, että hänet pelasti kasseineen nyrkkeilysalille kävellyt mies, jota hän lähti seuraamaan. Sitä tietä kulkien hän voitti olympiapronssin.

Parhaiten jäi mieleen Purhosen lapsuudenmuisto. Hän oli yrittänyt väistää autoa, mutta oli kaatunut ja polkupyörä oli rikkoontunut ja polvi oli loukkaantunut. Itkuisena hän raahautui kotiovelle pyöränsä menettäneenä ja polvivammaisena. Isä oli vastassa ovella, mutta lohduttamisen sijasta hän oli ottanut vyön ja alkanut lyödä. Oli lyönyt sitä lujemmin mitä enemmän poika oli anonut apua ja armoa. Lyönyt, lyönyt.

Purhonen kertoi, että sinä hetkenä pienen pojan maailma oli särkynyt. Siitä ei enää saanut ehjää. Vuosien ajan muisto katkeroitti elämää. Jossain ryhmäkeskustelussa se oli lopulta purkautunut ulos ja aikuinen mies oli itkenyt katkeruutensa pois. Hän oli mennyt yli kahdeksankymmentävuotiaan isänsä luo ja puhunut lapsuudenmuiston. Vasta silloin katkeruus väistyi.

maanantai 4. huhtikuuta 2022

Ihan sama, tuleeko pommeja vai pakotteita

Jäin miettimään Aamulehden uutispäällikön Jussi Saarisen kolumnia. Hän kirjoitti siitä, että siviiliväestöä ei ole onnistuttu ikinä lamaannuttamaan laajoillakaan pommituksilla. Toisen maailmansodan alkuvaiheessa saksalaiset pudottivat taivaalta kuolemaa englantilaisten päälle. Sotaonnen kääntyessä englantilaiset yrittivät tehdä saman saksalaisille, mutta kummassakin maassa siviilit pitivät pintansa. He kärsivät, mutta jotenkin oppivat selviytymään

Vietnamissa amerikkalaisten pommitukset olivat yhtä tehottomia. 

Mitä enemmän ukrainalaiset pannaan kärsimään, sitä taistelutahtoisemmilta he vaikuttavat. Venäläiset eivät ole saaneet pommeja niskaansa, mutta taloudellisia tuhoja tuottavat pakotteet eivät tunnu heitä lannistavan. Putinin kannatus on vain noussut. USA on saartanut Kuubaa jo kuusikymmentä vuotta, mutta yhä se keikkuu pystyssä.

Tässä alkaa olla jo niin paljon tapausesimerkkejä, että voitaneen puhua sosiaalipsykologisesta laista: kansakuntaa ei voi kukistaa siviilejä kiusaamalla. Sota on sotilaiden kisa.

lauantai 2. huhtikuuta 2022

Jopa pappien selibaatilla on etunsa

Katolisesta kirkosta kertoneet uutiset ovat vakuuttaneet siitä, että luterilainen käytäntö on ratkaisevasti parempi: pappien selibaatti kierouttaa elämää ja tuottaa sairaita käytäntöjä.

Jokaisella haitalla on kuitenkin etunsa. Niin myös selibaatti on tuottanut jotain hyvää, mikä kenties osaltaan selittää sen synnyn.

Asia valkeni minulle, kun luin mitä Helsingin Sanomien Moskovan kirjeenvaihtaja kirjoitti viime viikolla. Hän pohti sitä, miksi Venäjällä ei nousta kapinaan ja Putinin koneisto saa rällästää vapaasti. Hän selitti omat syynsä: "Hävettää tietysti oma pelko, mutta minkä tälle voi? Ennen isäksi tulemista en pelännyt mitään."

Lapsia uhkaamalla voi hiljentää moraalisimmankin ihmisen. On huomattavan vaikeaa ryhtyä marttyyriksi, kun tietää samalla tekevänsä lapsistaan orpoja ja puolisostaan lesken.

torstai 31. maaliskuuta 2022

Auschwitzin keltaiset kukat

Kävin Auschwitzissa kahdeksan vuotta sitten. Siellä ollaan sellaisissa saatanallisissa syvyyksissä, että aiheesta ei voi edes kirjoittaa, koska karkeimmatkin sanat kaunistelevat todellisuutta.

Ehkä Kafkaa kehtaan kuitenkin lainata: "Tältä seudulta ei ole mitään tietä elämään päin. Sitä vastoin täytyy olla olemassa jokin tie elämästä tänne. Näin eksyksissä me olemme."

Auschwitzissa oli huhtikuu. Se tuotti kummallisen, kokonaisuuteen sopimattoman muistikuvan, joka pulpahti juuri mieleeni. Jonkin keskitysleirirakennuksen seinustalla kiinnitin huomiota keltaisiin kukkiin, jotka olin tunnistavinani leskenlehdiksi. Kevät oli tulossa.

maanantai 28. maaliskuuta 2022

Keskinkertaisuuden jälkipuheet

 Hyvä kolumni on naseva, sopivan kärjekäs ja yhteen teemaan keskittyvä. Ainakaan tätä kolmatta ehtoa tuorein Aamulehden tekstini ei täyttänyt. Se sinkoili vähän sinne ja tänne, eikä varsinainen idea selvinnyt kovin helposti. Lisäksi arvelin jo tekstin lähetettyäni, että jonkun mielestä se saattoi samastaa vaarallisella tavalla merkonomin ja keskinkertaisuuden.

Tekstin ollessa valmis totesin, että siitä tuli tällä kertaa tällainen ja toisella kertaa tulee toisenlainen. En minä osannut sitä huonoksikaan sanoa. Se vähän pongahteli, mutta toisaalta se nosti esiin unohdettuja näkökulmia, kuten sen että maailma pyörii keskinkertaisten varassa. Usein juuri he tekevät välttämättömän työn.Ilman heitä ei olisi huippuja, jotka vievät maailmaa eteenpäin. 

Joku kirjoitti lehden kommenttiosastolla: "Kuka voi tuomita toisen ihmisen työn keskinkertaiseksi? Samalla hän tuomitsee ihmisen keskinkertaiseksi." En ole ihan varma, mikä oli tämän mielipiteen sisältö. Joka tapauksessa keskinkertaiseksi arvioiminen ei ole keskinkertaiseksi tuomitsemista. Jo otsikossa sanon, että keskinkertaisuudella on arvonsa. Gaussin käyrän pohjalta kaikki ihmiset ovat lukuisissa asioissa keskinkertaisia. Esimerkiksi minä olen sellainen vieraiden kielten osaamisessa, vaikka välillä mietin, olenko sitäkään. Monesti ihmisten arvioiminen on helppoa. Esimerkiksi koululuokassa koenumerot paljastavat oppilaiden paremmuusjärjestyksen. Onneksi se kertoo perin vähän siitä, kuinka oppilas menestyy tulevassa elämässään.

Arvasin, että joku suutahtaa merkonomien puolesta. Minun piireissäni merkonomin ammatti oli takavuosina tosiaankin lattean tavallisuuden symboli, olipa tässä kuvauksessa sitten perää tai ei. Ainakin arvio oli sikäli epäreilu, että merkonomit ovat tehneet ison osan tarpeellisesta työstä. 

Joku kommentoija suositteli minulle ammattinimikkeiden taustaan tutustumista. Hän perusteli ajatustaan näin: "Yo-merkonomi oli aikoinaan virallinen tutkinto, sitä ei siis ollut 'itse keksitty itsetuntoa kohottamaan'." Aivan heti en nielaise tätä mielipidettä. Ensinnäkin yo-merkonomi on sikäli kummallinen nimike, että tietääkseni missään muussa ammatissa ei ole kirjaimia "yo". Toiseksi Wikipediassa lukee: "Ylioppilaspohjaiselta linjalta valmistuneita kutsuttiin epävirallisesti yo-merkonomeiksi."

-----------

Kolumni on luettavissa täällä

keskiviikko 23. maaliskuuta 2022

Sotaan on alettu tottua

Kun perheenjäsen sairastuu tai loukkaantuu vakavasti ja joutuu äkillisesti sairaalaan, muu perhe kerääntyy hänen vuoteensa ympärille. Useita ihmisiä on potilaan luona yhtä aikaa. Pidetään huolta siitä, että vähimmilläänkin paikalla on joku. Elämä siirtyy poikkeustilaan. Nukutaan liian vähän, ja normaaleja menoja vähennetään tai ne jopa keskeytetään.

Ehkä kolmen tai neljä viikon kohdalla havahdutaan siihen, että jaksaminen loppuu. On pakko myöntää, että nyt ei juostakaan satasen aitoja, vaan keskipitkää matkaa tai peräti maratonia. Kukaan ei voi painaa loputtomiin täydellä höökillä, ja niin aletaan tehdä yhteisiä sopimuksia. Päätetään, että öitä ei enää vietetä sairaalassa ja päiväajoiksi järjestellään vuoroja. Sairastaminen jää ennen kaikkea potilaan tehtäväksi, kun taas terveiden tehtävä on tukea häntä, mutta samalla vastata siitä, että elämä jatkuu.

Pelkoon tottuu ja järkytyksiin turtuu. Ihmiset väsyvät myös sotauutisiin. Kriisin pitkittyessä herää se viisaus, ettei kannata lamaantua tapahtumista, joille ei voi mitään. Lapset on ruokittava, koululaisten on luettava läksynsä ja työnsä on tehtävä. Ukraina ansaitsee vahvan tuen, mutta vain harvoille sen auttaminen voi olla elämän ensisijainen sisältö. Rahallista tukea voi antaa niin paljon kuin sielu ja pankkitili sallivat, mutta sota ei kumoa elämän muita velvollisuuksia.

Kuukausi on kulunut, ja sotaan tottumisen huomaa uutisista. Niihin mahtuu jo muutakin, vaikka raakuudet vain yltyvät.

maanantai 21. maaliskuuta 2022

Viihtymisen pakko

Olen toisinaan miettinyt, olisiko Jeesus voinut kysyä oppilailtaan illan päätteeksi: "Pojat, oletteko tänään viihtyneet?"

Kohtuullisina annoksina viihde on hyvä asia tai peräti välttämättömyystarvike. Jokaisella ihmisellä pitäisi olla elämässään jotain tekemistä tai seurattavaa, jonka ainoa tarkoitus on viihdyttää. Minulla se on jalkapallo ja jollakulla toisella jokin muu.

Ei kuitenkaan ole työpaikan vika, jos siellä ei viihdy. Sinne tullaan ensisijaisesti tekemään työtä eikä viihtymään. Tämä ei tarkoita sitä, että työpaikalla sallittaisiin ilkeily, huonot ihmissuhteet tai kelvoton työn organisointi. Ne ovat eri asioita.

On ammatteja, joissa viihtyminen tuntuisi perin erikoiselta tai peräti loukkaavalta. Kun koko päivän nostelee raskaita kantamuksia, vastineeksi saa rahapalkkaa, ei työssä viihtymistä. En kuulisi mielelläni siitäkään, että kolariautosta ihmisiä ambulanssiin toimittava palomies sanoisi päivän päätteeksi viihtyneensä jälleen kerran työssään.

lauantai 19. maaliskuuta 2022

Melkein onnellinen päivä

Ukrainan sodasta ei kannata sanoa mielipidettään, ellei ole perehtynyt Neuvostoliiton historiaan. Siitä ei taas tiedä mitään, ellei ole lukenut Aleksander Solzhenitsyniä, joka on hyvä ehdokas 1900-luvun merkittävimmäksi kirjailijaksi. 

Parasta olisi lukea kieltämättä raskas Vankileirien saaristo. Sitä on hyvä lukea edes jonkin verran. Vaikka nääntyy kärsimysten vyöryn alle ja jättää kirjan kesken, vähästäkin on apua.

Ensimmäinen piiri ja Syöpäosasto ovat helpommin lähestyttäviä romaaneja. Ainakin sivumäärällisesti vähimmällä pääsee, jos lukee Ivan Denisovitšin päivän. Se kertoo 136 sivulla vankileirin päivästä.

Romaanin päätös on yksi vaikuttavimpia, mitä eteeni on osunut. Siinä rangaistusvanki Ivan Denisovitš muisteli kulunutta päiväänsä. Saldo oli hyvä: Hän ei ollut joutunut eristysselliin eikä pahimmalle työmaalle. Päiväruokailussa hän oli saanut ylimääräisen puuron. Tarkastuksessa hän ei ollut jäänyt kiinni kätkemästään sahanterästä, ja tupakkaakin hän oli saanut ostetuksi. "Päivä oli mennyt, ei mitenkään synkkä päivä, melkein onnellinen."

keskiviikko 16. maaliskuuta 2022

Kamalaa jos aikaikkuna sulkeutuu

Kenties ensimmäisen kerran törmäsin johonkin aikaikkunalta vaikuttavaan, kun vähän yli kahdeksantoista iässä olin ostamassa itselleni polkupyörää. Myyjä teki ainakin omien sanojensa mukaan hyvän tarjouksen, mutta sanoi sitten, että tarjous oli voimassa yhden minuutin. Sitten hän alkoi laskea sekunteja niin kuin olisi lähettänyt rakettia avaruuteen.

Hätäpäissäni ostin sen pyörän. Pari kolme vuotta myöhemmin tajusin, että vain lapsia voi kohdella noin kelvottomasti. Aikuisen ymmärryksellä olisin poistunut kaupasta ovia kolistellen ja sanonut, etten huoli vaikka ilmaiseksi antaisitte. 

Myyjän käytös oli uhkailua, jolla ei oikeastaan ollut muuta sisältöä kuin uhkailu.

Kiristämisen ohella sanaa "aikaikkuna" käytetään silloin, kun ei ole vähintäkään käsitystä siitä, millaisista aikarajoista on kyse. On niin kätevää puhua aikaikkunan sulkeutumisesta, kun ei tiedä, onko kyse kuukausista, vuosista vai vuosikymmenistä vai onko ikkuna auki maailman tappiin saakka

maanantai 14. maaliskuuta 2022

Rajat on asetettava ihan itse

Moraalia ja ihmiselämää koskevissa keskusteluissa törmätään usein vastakysymyksen muotoiseen perusteluun: "Kuka sitten asettaa rajan sille, mitä saa tehdä?" Sitä käytetään, kun on kyse kansalaistottelemattomuudesta tai vakiintuneiden sääntöjen rikkomisesta. Se on nostettu esiin aivan näinä päivinä, kun on mietitty, mikä on suurvallalle sallittua ja mikä ei.

Vastaus on yksinkertainen: sinä ja minä asetamme rajat. Rajojen asettaminen on jokaisen ihmisen moraalinen velvollisuus, jota ei voi ulkoistaa kenellekään muulle.

Sinä ja minä asetamme vanhempina rajan,  jonka jälkeen lasten on tultava illalla kotiin. Kunnan sosiaalitoimi ei sitä tee.

Sinä ja minä asetamme rajan, jonka jälkeen ihmisen on perusteltua kävellä punaisia valoja päin. Liikennevirasto ei sitä kerro.

Sinä ja minä asetamme rajat, jolloin perunalastujen syöminen on syytä lopettaa. Siinä on aikuisen ihmisen turha huudella äitiä apuun.

Edes Jumalalle ei voi vierittää vastuuta. Jokaisen ihmisen on vastattava päätöksistään Jumalan edessä ihan itse.

Ehkä painavinta ja periaatteellisinta on se, minkä sosiaalieetikko Martti Lindqvist sanoi näin: "Jokaisen moraalisesti ajattelevan ihmisen on syytä miettiä se raja, jonka jälkeen hän ei suostu tottelemaan."

perjantai 11. maaliskuuta 2022

Putin jatkoi siitä mihin Trump lopetti

Vladimir Putin jatkoi siitä, mihin Donald Trump lopetti.

Näillä kahdella suurvaltajohtajilla on se yhteinen ominaisuus, että kumpikaan ei ole kiinnostunut totuudesta. On lupa sanoa mitä tahansa riippumatta siitä, pitääkö sanottu yhtä totuuden kanssa vai onko pitämättä. Trump päätti kautensa maansisäiseen väkivaltaan, ja ennennäkemättömän julma Putin lähti rymistelemään ulkomaille.

Kun totuudella ei ole väliä, ei voi syntyä luottamusta. Ilman sitä ihmiset eivät voi toimia yhdessä, eivät hyvässä eivätkä edes pahassa.

Rosvojoukkokin tarvitsee keskinäistä luottamusta. Kun lähdetään tekemään pankkiryöstöä, on oltava riittävän varma sopimus siitä, miten saalis jaetaan. On päätettävä rosvokeikan työnjako ja suunniteltava pakoreitti. Kun joku pettää, kaikki kärsivät.

tiistai 8. maaliskuuta 2022

Dostojevski ja Ukrainan 27 lasta

Ylen teksti-tv:ssä kerrottiin eilen, että Ukrainan sodassa olisi kuollut 27 lasta. Luku on yleensäkin epätarkka ja on tuosta todennäköisesti vain kasvanut. Lukumäärällä ei kuitenkaan ole ratkaisevaa merkitystä, sillä kyse ei ole numeroista, vaan elämän ytimestä. 

Missä määrin hallitsijaa voi kutsua ihmiseksi, jos hän haluaa rakentaa kansakunnan tulevaa onnelaa lasten kärsimyksille?

Fjodor Dostojevski kuvaa Karamazovin veljeksissä keskustelua, jonka Ivan kävi luostarissa eläneen veljensä Aljošan kanssa. Ivan kyseli, miksi lapsetkin on otettu mukaan lannoittamaan tulevaa harmoniaa. Hänelle ongelma oli niin suuri, että sen tähden hän oli valmis palauttamaan Jumalalta saamansa pääsylipun.

Lopuksi Ivan kysyi veljeltään Aljošalta, suostuisiko tämä arkkitehdiksi, jos loputtoman onnellisiksi ihmiset tekevä tulevaisuuden rakennus perustettaisiin vaikkapa vain yhden kidutetun lapsen kyynelten varaan.

– Ei, en suostuisi, Aljoša lausui hiljaa.

lauantai 5. maaliskuuta 2022

Tiesin että tulisit

Nuoruuteni kesätyöpaikka oli Ronnin kehitysvammaislaitoksessa, joka sijaitsi Lammilla, nykyisessä Hämeenlinnassa. Minua rupesi kiinnostamaan, mitä sinne nykyään kuuluu. Pian selvisi, että vähän yli kymmenen vuotta sitten Ronni tyhjeni kehitysvammaisista. Sittemmin siellä on ollut turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus, ja nykyään paikka on ortodoksisen Kaikkien Athosvuoren pyhien perintösäätiön luostarikeskuksena. – En olisi tätäkään kehitystä arvannut.

Luostarikeskuksen nettisivuilta löysin kertomuksen, joka on julkaistu Romanian Clujn metropoliitta Andrein nimissä:

Sotilas pyysi lupaa, että menisi etsimään taistelukentälle jäänyttä toveriaan. Upseeri epäsi pyynnön. Hän kielsi vaarantamasta henkeä sellaisen miehen puolesta, joka oli luultavimmin kuollut. Sotilas ei totellut. Tuntia myöhemmin hän palasi kantaen ystävänsä ruumista itse kuolettavasti haavoittuneena.

Upseeri oli vihainen: "Minähän sanoin, että hän on kuollut. Nyt olen menettänyt teidät molemmat. Oliko tämä sen arvoista, että kannatti käydä hakemassa takaisin kuollut ruumis?"

Sotilas vastasi: "Kyllä se oli. Kun löysin hänet, hän oli vielä elossa ja sanoi minulle: 'Ystäväni, olin varma, että tulisit noutamaan.'"

torstai 3. maaliskuuta 2022

Mikä olikaan Pyrrhoksen voitto?

Pyrrhos oli vuosina 319 - 272 eKr. elänyt kuningas luoteisessa Kreikassa. Hänen luonteestaan kertoo kasku, jonka mukaan hän kutsui luokseen neuvonantajansa filosofi Kineaan. Pyrrhos antoi ymmärtää, että hänen mielessään oli koko italian valloittaminen. "Ja kun olet valloittanut Italian, niin mitä sitten aiot tehdä?" kysyi filosofi. Kuningas vastasi, että seuraavaksi olisi Karthagon vuoro. Sen jälkeen otettaisiin haltuun Egypti, Makedonia ja Aasia. "Ja kun olemme valloittaneet kaiken tämän, niin mitä seuraavaksi?" tivasi filosofi. Kuningas vastasi, että silloin olisi aika viettää iloisia juhlia, kallistella maljoja, antaa lyyran kaikua ja nauttia kaikkia elämän riemuja. "Mutta emmekö voisi tehdä sitä härnäämättä kohtaloa ensin?" sanoi filosofi, jonka viisaudet jäivät kuninkaalta kuulematta.

Pyrrhoksen sotamenestyksen syitä olivat esimerkiksi hänen käyttämänsä elefantit, joita roomalaiset eivät olleet edes nähneet. Pyrrhos kävi roomalaisia vastaan kaksi voitollista taistelua. Niistä ensimmäinen aiheutti hänen omille joukoilleen kuitenkin niin suuria tappioita, että Pyrrhoksen kerrotaan sanoneen: "Vielä yksi tällainen voitto ja olen hukassa."

Pyrrhos tavoitteli rauhaa filosofi Kineaan diplomaattisilla taidoilla. Oltiin jo lähellä sovintoa, mutta sitä ei sittenkään syntynyt. Seuraavana vuonna Asculumin taistelussa Pyrrhos voitti toistamiseen. Jälleen Pyrrhos joutui pulaan, koska hänellä ei ollut käytössään roomalaisten suuria täydennysjoukkoja. Seuraavissa taisteluissa roomalaiset olivat tottuneet elefantteihin. Pyrrhoksen joukot hajotettiin, ja Pyrrhos oli laskeva tähti. Lopulta hän sai katutaistelussa surmansa.

Puolalaisen aforistikon Stanisław Jerzy Lecin mielessä eivät välttämättä olleet ydinaseet eikä Pyrrhoksen kohtalo. Siitä huolimatta hänen ajatelmaansa kannattaa miettiä: "Kun hyppäät ilosta, varo ettei kukaan tempaise sillä välin maata altasi."

tiistai 1. maaliskuuta 2022

Onko olemassa oikeutettua sotaa?

En vastaa otsikossa esittämääni kysymykseen. Yritän vain antaa kristillisen perinteen pohjalta ajattelemisen aihetta.

Kirkon alkuaikoina sotaan ja asepalvelukseen suhtauduttiin sangen kielteisesti. Tilanne muuttui, kun kristinuskosta tuli Rooman valtiouskonto v. 311 ja kirkko eräällä tavalla siirtyi oppositiosta hallitusvaltaan. Oli ratkaistava esimerkiksi se, millä tavoin puolustauduttaisiin kristillistä Rooman valtakuntaa vastaan hyökänneitä barbaareja vastaan. Vallitsevaksi tuli Augustinuksen ajatus siitä, että sotaa sai käydä, kunhan se oli ns. oikeutettua sotaa. Sen kriteerit olivat seuraavat:

1. Sotaa saa käydä vain laillinen hallitusvalta. Nykyajan ongelmana on, saako ryhtyä aseelliseen vallankumoukseen, kun virallinen hallitus pitää yllä sortoa ja vääryyttä. Välillä on myös vaikea sanoa, kenellä on laillinen hallitusvalta.

2. Sodalla pitää olla hyväksyttävä syy, esimerkiksi puolustautuminen hyökkäystä vastaan.

3. Sotaa saa käyttää vain viimeisenä keinona, kun mikään muu ei enää auta.

4. Ennen sotaa tarvitaan sodanjulistus. Nykyaikana tämä kohta on käytännössä menettänyt merkityksensä.

5. Sodan voittaminen täytyy olla ennalta ajatellen hyvin todennäköistä. Puolustussotaa ajatellen tämä ehto on kenties kohtuuton.

6. Sodassa ei saa tavoitella suurempia päämääriä kuin ovat ne päämäärät, joiden perusteella sota aikanaan aloitettiin. Hyökkäyksen torjuminen ei siis saa muuttua valloitussodaksi. Sodalla ei tule pyrkiä enempään kuin suojeluun ja loukattujen oikeuksien palauttamiseen.

7. Sodassa on käytettävä hyväksyttyjä keinoja. Ihmisiä tai materiaalia ei saa tarpeettomasti tuhota, eivätkä taistelijat saa syyllistyä erityiseen raakuuteen.

8. Sodan tuhot eivät saa olla suuremmat kuin ne arvot, joita sodalla pyritään puolustamaan. Kokonaista kansakuntaa ei saa tuhota sen vuoksi, että yhden kaupungin rakennukset onnistuttaisiin säilyttämään.

Nykyaikainen keskustelu: 1900-luvulla oikeutettua sotaa koskeva keskustelu muuttui, koska sodissa on aina se vaara, että ne laajenevat ydinsodaksi. Jos niin pääsee käymään, sodan oikeutukselta putoaa pohja. Ydinsodassa ei ole voittajia.

maanantai 28. helmikuuta 2022

Mitä Ukrainasta tiedettäisiin ilman sotaa?

Sanottakoon heti väärinkäsitysten välttämiseksi se, että Ukraina ansaitsee kunnioituksen. Juuri nyt ei mitään siltä pois. Ja sitten asiaan:

Yksityisen ihmisen on lähes mahdotonta päästä julkisesti tunnettuun sankarin asemaan, jos vain tekee työnsä hyvin ja huolehtii perheestään. Pitäisi olla urheilija tai esiintyvä taiteilija (mieluiten laulaja).

Omista blogiteksteistäni minun on tunnustettava, että tämän mallin mukaan olen itsekin ajatellut. Poikkeuksena on yksi listaus (siellä 23/24), jossa olen onnistunut vaihtamaan näkökulmaa.

Kuitenkin kuka tahansa voi päästä sankarin asemaan, jos joutuu yllättävään onnettomuuteen. Lapsensa tulipalosta pelastanut isä julistettiin hiljattain sankari-isäksi, vaikka hänen isäntunteensa olivat yhtä vahvat ennen tulipaloa kuin sen keskellä.

Samat lait koskevat maita ja kansoja. Tasainen tulonjako ja vahva demokratia eivät tuo paljonkaan huomiota. Niinpä uutiskuvat antavat väärän kuvan maailmasta, kun esimerkiksi Afrikan rauhallisia maita ei huomata. Tunnetuksi tullakseen maan on osallistuttava sotaan. 

Mitä tietäisimme Ukrainasta, ellei olisi ollut Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuutta ja ellei se olisi nyt sodassa? – Ehkä muistaisimme pääkaupunki Kiovan ja ehkä jonkun urheilijan, kuten seiväshyppääjä Sergei Bubkan tai jalkapalloilija Andri Ševtšenkon.

Mutta niin kuin sanottu: kaikki kunnia olemassaolostaan taistelevalle Ukrainalle.


Svetlana Aleksijevitš on äitinsä puolelta ukrainalainen nobelisti, jota kannattaa lukea.

perjantai 25. helmikuuta 2022

Ylisuurten asioiden keskellä on muistettava pienet

Kun tuntuu, että maailman pahuudelle ei voi mitään, on hyvä ottaa isoista asioista hetkeksi lomaa niitä isoja kokonaan unohtamatta. Pienissä pilkahtelee jotain, mikä auttaa kestämään suuret.

Olen viime päivinä jännittänyt Lassi ja Leevi -sarjakuvan tapahtumia. Lassi on pikkupoika, joka vanhempien lähtiessä iltavapaille pelkää joutuvansa hirmuisen lapsenvahdin kynsiin. Ensin hän piilottaa äitinsä kengän, jotta lähdöstä ei tulisi mitään. Tämä juoni ei tuota kuitenkaan tulosta, ja niin vanhemmat menevät ja Riitta-niminen lapsenvahti tulee taloon. Hänen suhteensa Lassiin ovat jo entuudestaan huonot. Lassi onnistuu houkuttelemaan Riitan pihalle ja paiskaamaan oven kiinni ja lukkoon. Riitta jää pihalle, ja tässä ollaan nyt. Paraikaa jännitän, mitä tapahtuu huomenna.

Vakavammin: mitä tässä tilanteessa voisi tehdä? – Esimerkiksi sitä, että lukee läksyt, ulkoiluttaa koiran, ruokkii lapset, vaihtaa autoon öljyt ja soittaa mummolle että mitä kuuluu. Hoitaa oman paikkansa tässä maailmassa.

Vielä kannustaisin kaikin tavoin tasavallan presidenttiä ja pääministeriä, jotta he tekisivät viisaasti sen, mitä Suomi tehdä. Ehkä pikkuisen rukoilisin heidän puolestaan.

Voisin tarjota Ukrainalle myös rahallista tukea, vaikka minusta tuntuu, että olisi hyvä odottaa muutama aika, kunnes jonkinlainen järjestys palautuu. Minun vastuullani ei ole lahjoittaa heille kiinalaisia rynnäkkökivääreitä.

Mielenrauha on palanen maailmanrauhaa. Siksi sekin on tärkeää. Pidän mielessäni 1900-luvun ehkä merkittävimmän filosofin Ludwig Wittgensteinin sanat: "Usko on syvin mahdollinen merenpohja, joka pysyy tyynenä miten korkeina aallot ikinä vellovatkin."

tiistai 22. helmikuuta 2022

Urheilun pilaamat lapset

Jääkiekon olympiafinaalipäivä on huonoimpia aikoja kolumnin julkaisemiseen. Se on Suomessa niin suuri tapahtuma, että on turha kuvitella jotain toista keskusteluaihetta sen rinnalle. 

Olen aina julkaissut heti sunnuntaiaamuna Facebookissa linkin, kun uusi Aamulehden kolumni on ilmestynyt yöllä, mutta tällä kertaa Facebookin aamuun mahtui vain jääkiekkoa. Niinpä laitoin linkin vasta iltapäivällä, kun suurin voittamisen uho ja riemu olivat laimentuneet.

Tuntuu siltä, että monet vähemmän tärkeät kolumnini ovat saaneet enemmän kuin tämänkertainen teksti, joka käsitteli kotimaisesta näkökulmasta rippikouluikäisten urheilijatyttöjen kohtelua. Taustalla oli Pekingin kisojen taitoluistelu. Mielestäni aihe on äärimmäisen tärkeä.

Urheilusta puhuminen on vaikeaa erityisesti silloin, kun siihen hakee kriittistä näkökulmaa. En tosiaan ole urheilun vihaaja, päinvastoin. Minut on vain tehnyt surulliseksi siihen syöpynyt raha, korruptio ja sala-apteekkien vaikutusvalta. 

--------------------

Aamulehden kolumnini on täällä.

lauantai 19. helmikuuta 2022

Ammattimies alallaan, ammattimies

Kirjaansa Se sano Petri Tamminen on kerännyt ihmisten muistoja sattuvista sanoista. Arjessa laukaistuun lauseeseen on voinut tiivistyä kokonainen elämänfilosofia tai sitten jotain pienempää mutta äärimmäisen tarkkaa. Lauseen jälkeen muuta ei ole tarvinnut sanoa.

Yksi oman elämäni Se sano -kokemuksista syntyi, kun istun samassa pöydässä erään rakennusmiehen kanssa. Juttumme ja kiinnostuksemme osuivat hyvin yhteen. Meillä kummallakin oli unelma päästä Brasiliaan Maracanãn stadionille katsomaan jalkapalloa. Tiettävästi meiltä molemmilta on tämä haave vielä toteutumatta.

Jutustelu kulki moneen suuntaan, enkä osaa sanoa, mitä kautta se päättyi Jeesukseen, ja silloin kuulin, kuinka se sano: "Jeesus joo, ammattimies alallaan, ammattimies."

torstai 17. helmikuuta 2022

Kiinalaisia outouksia

Kiinan kulttuurissa on epäilemättä paljon aineksia, jotka ansaitsevat kunnioituksen ja jotka ansaitsevat tulla seuratuiksi. Suosikkejani on se kiinalainen ajatus, että kupin tärkein osa on sen tyhjä tila - sinnehän juoma sijoitetaan.

Samalla on joukko kummallisia asioita, joita on meikäläisestä näkökulmasta vaikea hyväksyä. Esimerkiksi lapsuuden tiukka säätely ei mahdu suomalaiseen ajattelutapaan.

Helsingin Sanomien Pekingin kirjeenvaihtaja Katriina Pajari kertoi kokemuksia siitä, millaista on, kun oma lapsi käy Pekingissä esikoulua. Lapsi sai syyskauden jälkeen todistuksen, jossa oli arvioita yksitoista sivua ja arvosteltuja asioita satakunta. 

Ymmärrettävästi todistuksessa oli kerrottu, miten lapsi oli menestynyt matematiikassa, englannissa, kiinan kielessä ja taideaineissa. Näiden lisäksi lasta oli arvioitu oppituntien istuma-asennosta (erinomainen) yhdellä jalalla seisomisesta (hyvä) ja kiinalaisten kansansatujen muistamisesta (vaati lisäharjoittelua). Oli kerrottu, että hyppynarulla hyppimistä ja koripallon pomputtelua piti harjoitella. Niitä taitoja testataan, kun lapset aloittavat ensimmäisen luokan.

maanantai 14. helmikuuta 2022

Jokaisella on tämänsä

Olympiajääkiekon neljä ensimmäistä peliä saa hävitä ja siitä huolimatta voi voittaa kultamitalin. Päättelin tästä tiedosta, että voin hyvin jättää Suomen ja Ruotsin maaottelun väliin ja katsoa jääkiekkoa sitten, kun olennaiset pelit alkavat. Säästyneen ajan käytin Sara Hildénin taidemuseossa, jonne on avattu Anna Retulaisen yksityisnäyttely Hiljaisuus.

Retulaisen maalaukset ovat siitä erikoisia, että ne ovat sekä kriitikoiden että suuren yleisön arvostamia. Värivoimaisten teosten aiheet nousevat kodista, työhuoneesta, puutarhasta, matkoista ja lapsuudesta. Tyyli on esittävän taiteen ja abstraktin välimaastossa. 

Pidin maalauksista paljon ja jäin ajattelemaan niitä. Suosittelen vahvasti. Näyttely on Tampereella, mutta kannattaa tulla kaukaakin.

Retulainen sanoo, ettei halua selittää töitään. Maalaaminen on se kieli, jolla hän kommunikoi. Hiljaisuuden teema saa pysähtymään taideteoksen äärelle ja katsomaan. Museon seinällä on Retulaisen ajatus: "Sanat ovat ehdottomia. Niiden sanoma on liian tarkka ja ne aina kertovat jostakin, takertuvat kiinni merkityksiin. Maalaus ehdottaa. Se antaa mahdollisuuden tulkita, ymmärtää ja tulla ymmärretyksi."

Olisi ollut parasta, että taiteilija olisi pysynyt hallitsemassaan kuvailmaisussa ja jättänyt tuonkin selityksen pois. Sanat kun eivät välttämättä ole ehdottomia eivätkä takerru merkityksiin, vaan ehdottavat ja antavat mahdollisuuden tulkita. Monesti hyvän kirjallisuuden tuntee juuri siitä, että teksti jää tulkinnallisesti auki.

Esimerkistä käykööt Pentti Saarikosken sanat: 

Jokaisella on tästä lähtien tämänsä / johon hän täällä on sidottu.


Anna Retulainen: Kirkko

lauantai 12. helmikuuta 2022

Kaksi vuotta sitten en aavistanut mikä souvi tästä tule

Korona on kolauttanut ihmisen kaikkitietävyyden tunnetta. Tekeekin hyvää lukea vanhoja ajatuksiaan viruksen alkuajoilta. Yhtään ei tule "mitäs minä sanoin" -oloa. Nöyräksi vetää.

Tällaisia ajatuksia kirjoittelin yksityisessä kirjeenvaihdossani ensimmäisenä koronatalvena helmikuun lopulla kaksi vuotta sitten. Ensin kirjoitin siitä, että olin täysin levollisin mielin.

En oikein osaa ottaa koronaa vakavasti. Tähän mennessä läheisin suhteeni siihen on meksikolaisen Corona-oluen kautta. 

Olinhan minä pelannut biljardin puutteessa koronapeliä, mutta yritin olla humoristinen. Sitten muistelin lapsuuteni pandemiaa, honkongilaista:

Rauhallisuuteeni vaikuttaa varmaan sekin, että muistan lapsuudesta honkongilaiseksi kutsutun influenssan. Isä ja äiti olivat yhtä aikaa korkeassa kuumeessa, ja sairaana olin minäkin. Perheen elämä oli sekaisin, mutta siitä selvittiin.

Olin juuri lukenut jonkin lehtileikkeen tästä hongkongilaisesta:

Äskettäin joku tuttu linkitti Hesarin uutisen hongkongilaisesta, joka oli kirjoitettu helmikuussa 1969. Teksti oli melkeinpä sanamuotoiluja myöten samanlaista kuin se, mitä nyt kirjoitetaan koronasta. Lähipiirissäni ei kuitenkaan tapahtunut mitään vakavaa. En muista ketään hongkongilaiseen kuollutta sukulaista, kyläläistä tai muuta tuttua. 

Lopuksi arvailin koronan seurauksia:

Jotain korona tietysti tulee vaikuttamaan. Mietin esimerkiksi sitä, pääseekö tässä normaalille huhtikuun Prahan lomalle ollenkaan.

Teksti oli varsin huoleton. Rauhoittelin siinä itseäni ja kirjeeni vastaanottajaa. Tai ei  tarvinnut  edes paljon rauhoitella, kun ei näyttänyt omissa silmissä kovin pahalta. Toisaalta en tiedä, mitä apua olisi ollut ennakkoon murehtimisesta. Kyllä ne surut ja surkeudet sieltä sitten aikanaan tulevat, ja tulivathan ne.

keskiviikko 9. helmikuuta 2022

Suosittelen uskon kohtuukäyttöä

Erään nuoren äiti soitteli ja kertoi, että hänen poikansa oli vaikea ehtiä aamulla kouluun. Vähän väliä oli pysähdyttävä rukoilemaan. Ensimmäiset rukoukset olivat heti vuoteessa, kun äiti oli käynyt nykimässä hereille. Seuraavaksi piti rukoilla vessassa, ja kesken aamupalan syömistä oli pidettävä monta taukoa käsien ristimisen vuoksi.

Oireet kuultuani oli helppo antaa vastaus. Sanoin, että kyseessä ei ollut hengellinen ongelma eikä mikään sellainen vaiva, jossa olisin asiantuntija. Jos tapausta alettaisiin ratkoa hengellisesti, parhaimmillaan päästäisiin siihen, että oireet vaihtuisivat toisiin oireisiin, kuten neuroottiseen käsien pesemiseen. Poika pitäisi ohjata pikimmiten lääkäriin. Mielensairaus ei muutu uskoksi, vaikka kuinka hoetaan uskonnollisia sanoja, kuten Jumalaa tai Jeesusta.

Vielä sanoin äidille, että hänen poikansa kannattaisi pysytellä uskosta hieman erossa. Näytti siltä, että uskonnollinen pohdinta ei tekisi hänen persoonallisuudelleen hyvää. Useimmille ihmisille suosittelen uskon kohtuukäyttöä.

sunnuntai 6. helmikuuta 2022

Vinkkejä nimimuistin kehittämiseen

Kirjoitin eilen nimien muistamisen tärkeydestä, ja aika moni kommentoi, että oma nimimuisti on valitettavan huono. Varmasti on perinnöllisiä eroja. Ihmisille jäävät mieleen eri asiat. Minä olen aina muistanut kasvoja hävettävän huonosti, mutta nimiä erinomaisesti. Arvelen tämän olevan isäni perintöä.

Toisaalta moni käyttää huonoa perimäänsä laiskuuden selityksenä. Kehnolle nimimuistille ei saisi alistua, vaan monissa ammateissa sen pitäisi kannustaa tekemään työtä. Myös mieleen painamisen tekniikkaa voi kehittää.


Nimen muistaminen kertoo kiinnostuksesta

Ensinnäkin on tärkeää kiinnostua muistettavista ihmisistä ja heidän asioistaan. Olen nähnyt lukemattomia pesäpallo-osuuden sisältäviä urheilulähetyksiä. Eri vuosikymmeniltä mieleen on jäänyt vain kolme pelaajaa, Kari Lakaniemi, Seppo Uusi-Oukari ja Toni Kohonen. Sen sijaan muistan tuhansia ellen peräti kymmeniätuhansia jalkapalloilijoita. Tuskin tälle on muuta syytä kuin se, että toiset kiinnostavat ja toiset eivät. 

Ihmisen persoonallisuus vaikuttaa hänen muistettavuuteensa. Rippikouluryhmästä ensimmäisenä mieleeni ovat jääneet niiden nuorten nimet, jotka heti ensimmäisessä kokoontumisessa osoittavat jonkinlaista omaperäisyyttä. Kun tehtävänä on esittäytyä kertomalla harrastuksistaan, "en oikein mitään" ei auta mieleen jäämistä. Ulkonäkökin vaikuttaa. Jos pojalla on lippalakki väärin päin ja vakiomerkkinen pusero päällä, hänellä on vaara jäädä viimeisenä muistettavien joukkoon. Näiden poikien kanssa on vain ponnisteltava. Monesti heistä purkautuu esiin kiinnostavia ihmisiä, tai oikeastaan jokainen ihminen on kiinnostava, ainutlaatuinen tulkinta elämästä.

Tärkeimmät muistaa aina. En ole kuullut kenestäkään, joka ei muistaisi omien lastensa nimiä, vaikka kodin aamutohinoiden keskellä saattaa huudella vääriä perheenjäseniä.


Mitä enemmän yrittää muistaa, sitä enemmän myös muistaa

Toiseksi on huomattava, että ihminen muistaa sitä paremmin, mitä enemmän hän yrittää muistaa. Rakkaudella ja muistamisella on se yhteinen piirre, että tekeminen ei kuluta vaan päinvastoin tuottaa lisää. Rakkauden säiliö ei tyhjene suuresti rakastamalla, vaan lopulta tulvii äyräidensä yli. Säästämällä muistiaan vain vähentää sitä. Jos painaa ihmisestä mieleen erilaisia asioita, hänestä syntyy iso muistijälki, jonka hakujärjestelmä löytää nopeasti. Jonkun muistaminen ei silti sysää ketään toista unohduksiin. Jos opettelet Afrikan maiden pääkaupungit, muistat yhä, että Pariisi on Ranskan.


Muistiverkostojen rakentaminen auttaa

Perustärkeää on opetella sekä etunimi että sukunimi. Pelkkä Kalle hukkuu muistin syövereihin helpommin kuin Lahdenperän Kalle. Sukunimistä on sekin etu, että voi rakentaa verkostoja, jotka auttavat esimerkiksi rippikouluissa. Jos tietää samasta perheestä kaksi isompaa sisarusta, kuopus jää vaivattomasti mieleen. Tässä on tosin myös vaaransa, sillä monia nuoria kyllästyttää olla jonkun pikkuveli tai -sisko. Sen vuoksi pitää olla varovainen perheyhteyksien korostamisessa. Erityisen tarkkana pitää olla sen kertomisessa, että tuntee isän tai äidin. Jokainen ihminen haluaa olla omansa.

Verkostojen teho näkyy vaikkapa siinä, mitä tiedetään shakinpelaajista. Kun apina on asetellut nappuloita mielivaltaisesti laudalle, he eivät muista niiden sijaintia yhtään paremmin kuin muut ihmiset. Toisin on, jos tilanne on syntynyt aidosta pelistä ja nappuloilla on shakilliset suhteet toisiinsa. Silloin hyvät pelaajat muistavat uskomattoman tarkasti pelitilanteita vuosien takaa.

Joskus olen hämmästyttänyt rippikoululaisia sillä, että olen luvannut opetella nimien lisäksi heidän osoitteensa. He ovat pitäneet tätä hyvinkin kummallisena asiana. Jos tuntee omat asuinalueensa, osoitteen muistaa kuitenkin helposti. Siitä voi luoda ajatuksiinsa katunäkymän: Lahdenperän Kalle asuu niissä Loukonlahden rivareissa. Kun tähän mielikuvaan liittää vaikkapa tiedon Kallen harrastuksista, ollaan jo vahvoilla. Jos vielä on se onni, että sattuu muistamaan Maija-nimisen siskon, Lahdenperän Kallea on suorastaan vaikea unohtaa.

lauantai 5. helmikuuta 2022

Sinä Punapuseroinen Siellä ei ole nimi

Muutama vuosi sitten retkeilimme nuorten kanssa Porin suunnalla. Yleensä parhaat keskustelut käydään illalla niihin aikoihin, kun nuoret havahtuvat miettimään elämäänsä ja vähän vanhemmat jo menisivät mielellään nukkumaan. 

Iltapalan jälkeen kävin pitkän keskustelun nuoren kanssa, joka sanoi murheekseen sen, että häntä ei ole koko hänen elämänsä aikana kunnolla huomattu. Ei ole havaittu hänen lahjojaan eikä kysytty hänen mielipidettään. On katsottu ohi ja peräti läpi. Edes hänen nimeään ei muisteta.

Otin esille toisenlaista näkökulmaa. Sanoin, että moni oli hänestäkin kiinnostunut, ja keksin kertoa jopa jonkin esimerkin. Lopulta vaikutti siltä, että onnistuin hieman nostamaan hänen itsetuntoaan. Tuntui kuin hänen leukansa olisi kohonnut puoli senttiä.

Aamulla kokoonnuimme yhteen, ja hän sattui istumaan valokatkaisimen vieressä. Kuulin hänelle osoitetut sanat: "Sinä punapuseroinen siinä, viitsitkö sytyttää valon."

Jokin minussa romahti. Miten olisin selittänyt tämän parhain päin?

torstai 3. helmikuuta 2022

Samoilla on aina kurjaa ja kaikki huonosti

Olen lukemattomia kertoja muistellut, kuinka viisas poliisituttuni sanoi työkavereistaan: "Kummasti ne on aina samat miehet, jotka joutuvat painimaan."

Ilmiö pätee muuhunkin elämään.

Tuntuu, että aina samoilla ihmisillä on hankala pomo, huonot työkaverit eikä työyhteisössä informaatio kulje.

Näillä ihmisillä on vaikeaa joka paikassa. Huonosti käyttäytyvät, rääväsuiset nuoret osuvat aina heidän kohdalleen. Heillä on huonot naapurit, ja juuri he kohtaavat joka paikassa kelvotonta asiakaspalvelua. Heidän ravintola-annoksensa on aina kylmä tai väärin maustettu. Juuri he kärsivät eniten koronarajoituksista.

Kaikki on huonosti ja koko ajan. On se kova kohtalo.

maanantai 31. tammikuuta 2022

Kun pojat oli vapautettu kotitaloustunneista

Muistelenpa omia kouluaikojani. Nykynumeroinnilla puhuttaisiin peruskoulun kahdeksannesta luokasta. 

Koko vuoden noudatettiin samaa lukujärjestystä. Erityisesti jäivät mieleen keskiviikkoaamut, kun tytöt tulivat kouluun aina klo 8. Heillä oli kolme tuntia kotitaloutta. Pojat taas tulivat kahta tuntia myöhemmin, ja heillä oli yksi tunti kemian laboratoriotöitä. 

Tytöt eivät ratkaisevasti kapinoineet. Vain joskus he sanoivat jossain sivulauseissa, ettei kotitalouden opiskeleminen tekisi pojillekaan pahaa.

En rupea erittelemään, mistä tämä nykyajan näkökulmasta merkillinen käytäntö johtui. En myöskään rupea kertomaan, mitä siitä mahdollisesti seurasi.

Muistelenpa vain.

lauantai 29. tammikuuta 2022

Suoraan huutoon tai rääväsuisuuteen ei tarvita lahjoja

Kuuluisa ja menestynyt jalkapallovalmentaja Thomas Tuchel käyttäytyy tuoreen uutisen mukaan brutaalisti hyökkäyspään pelaajiaan kohtaan. Kielenkäyttö on ollut julmaa. Toistaiseksi maalinteko-ongelmat eivät kuitenkaan ole ratkenneet. Kovan kritiikin sanotaan johtaneen siihen, että hyökkääjät epäilevät omia kykyjään eivätkä uskalla pelata vaistonvaraisesti, vaan pelkäävät pallon menettämistä.

Uutisen paikkansapitävyyttä on vaikea arvioida, mutta joka tapauksessa aiheeseen liittyvä keskustelu on kiinnostavaa. Monet kommentoijat ovat sitä mieltä, että voi voi ja kyynel. Ovatpa jättipalkkaiset pelaajat herkkähipiäisiä. Niillä palkoilla pitäisi kestää.

Laitoin lusikkani soppaan. Sanoin, että itseluottamus voi mennä, vaikka saisi palkkaa miten paljon tahansa, ja jalkapallossa juuri maalinteko on paljolti itseluottamuksesta kiinni.

Myös vanha kaverini osallistui keskusteluun. Hän sanoi viisaasti, että monien valmentajien rääväsuisuus kertoo vain sivistymättömyydestä ja omasta itseluottamuksen puutteesta. Kuka tahansa typerys osaa kiroilla ja solvata. Suora, hallitsematon huuto ei edellytä kasvatusalan opintoja.

keskiviikko 26. tammikuuta 2022

Jos taksi ei löydä, ei löydä ambulanssikaan

Ihmishengen säilyminen riippuu joskus muutamista minuuteista. Nämä ratkaisevat minuutit voivat kulua esimerkiksi siihen, että katuosoite on merkitty huonosti. Pimeä pahentaa tilannetta.

En ole ajanut ambulanssia, mutta olen joutunut muuten etsimään osoitteita. On syntynyt jonkinlainen käsitys siitä, mitkä tiet ja kadut ovat vaikealöytöisiä. Pirkkalassa erityisen hankalia ovat Kreetankuja 6, Takamaalla sijaitseva Amiraali ja Pereellä oleva Lautatarhantie. Itse tien löytää kyllä, mutta numeron keksiminen on jo toinen asia.

Jos taksi löytää huonosti perille, ambulanssillakaan ei voi olla helppoa.

Rupesin ajattelemaan asiaa perinpohjaisemmin, kun silmiini osui nimimerkki Lautturin kirjoittama tviitti. Lautturi kertoo toimivansa poliisin vainajankuljetuksessa. Näin hän sanoo: "Jos asuinalueellasi on osoitteet tai talonnumerot merkitty oudosti, niin ilmoita siitä kunnalle. Jos talosi numero/rappu ei ole selkeästi esillä, soita isännöitsijälle tai okt:ssa hoida asia kuntoon. Hätätilanteessa se voi pelastaa hengen. Nim. Puoli tuntia oikeaa taloa etsimässä"

maanantai 24. tammikuuta 2022

Google pilaa hyvät väittelyt

Olen monessa seurassa kuullut, että Google on tappanut hyvät kinastelut. Tosiasioita koskevat erimielisyydet ovat saaneet äkillisen lopun, kun joku on tarkistanut googlettamalla kiistämättömän totuuden.

Google on tullut mieleen myös lukiessani Dostojevskin romaania Karamazovin veljekset. Sen pääteemana on isä Karamazovin murha, josta syytetään hänen yhtä poikaansa. Jos nykyajan rikostutkinnan menetelmät olisivat olleet käytössä, kirjalta olisi pudonnut pohja. Olisi vain tarkistettu, oliko Dmitri Karamazovin vaatteissa ollut veri hänen isänsä verta.

Ehkä salaliittoteoriat ja poliittisten ääriliikkeiden nousu kertovat samasta asiasta, tosiasioiden tylsyydestä. Totuus ei useinkaan kiehdo. Parempaa viihdettä saadaan, kun siitä ei pidetä niin tarkkaa lukua.

perjantai 21. tammikuuta 2022

Joutsenlaulu eli viimeinen puheenvuoroni nuorisotyöstä

Kirkollisen nuorisotyön Villi-lehdessä oli pitkä haastatteluni viime vuoden lopulla. Se on eräältä osaltani elämäni joutsenlaulu, sillä tämän jälkeen tuskin sanon nuorisotyön metodeista enää mitään. Minä menin, ja korona tuli. Melkeinpä läpystä vaihdettiin. – Tässä on haastattelusta valittuja paloja:

Olen saanut nuorisotyön kautta hyvin laajan kosketuksen eri-ikäisiin ihmisiin. Nuorethan eivät ole koko aikaa nuoria, vaan ajan mittaan heistä tulee aikuisia. Sanotaan, että pappi ja kunnanlääkäri kohtaavat kaikkein laajimmin ihmisiä, ja varmasti siinä on perää, kun asuu ja työskentelee pitkään samalla paikkakunnalla.

Elämän tärkeimmät asiat tapahtuvat kasvokkain. Mutta tekniikan tulo saa unohtamaan sen. Siksi kasvokkaisen kohtaamisen puolesta pitää nuorisotyössä taistella. Muuten voidaan päätyä harhaluuloon, että kaiken voisi digissä järjestää.

Joistain yläasteella näennäisesti toivottomista tapauksista, joiden kanssa on vain jaksettu ja jaksettu, on tullutkin vastuunkantajia nuorisotyössä ja yhteiskunnassa. Nämä voivat olla niin täysin dramaattisia käännöksiä. Sellaisia nuoria on, joista olen itsekin ajatellut, että ei kyllä tule mitään – mutta ainakaan minä en viimeisenä sammuta valoja.

Puhe Jumalasta on kuin mehua. Sen pitää olla sopivaa. Ei saa kaataa sitä väärään kurkkuun. Se ei saa olla änkyröintiä tai sivuuttaa arjen tärkeitä kysymyksiä; kraanasta tulevan veden pitää olla puhdasta, että lapsi voidaan kastaa.

Rippikoululla ei saa olla mitään muuta tavoitetta kuin rippikoulu itsessään. 

Jugoslavian sisällissodasta sanotaan, että sen syitä olivat vallanpitäjien epärehellisyys ja se, että ihmiset lakkasivat tervehtimästä toisiaan. Jalkapalloilija Shefki Kuqi on kertonut, että hänen isänsä, joka oli rakennusmies, ajoi aina kylän läpi yhdellä kädellä ja tervehti toisella kädellä avoimesta ikkunasta koko ajan. Yhdessä vaiheessa hän lopetti ja ajoi molemmat kädet ratissa, ikkuna kiinni. Silloin oltiin jo lähellä sotaa. – Tervehtiminen ja nimen muistaminen on nuorisotyössäkin kertakaikkisen tärkeä perusasia. Jos ei nuorta moikkaa rippikoulun jälkeen, kaikki sen aikana rakennettu yhteys on pyyhitty pois.

-----

Haastattelu on kokonaisuudessaan täällä

Jutun yhteydessä olen samassa kuvassa Lionel Messin kuvatuksen kanssa.

Jos haluaa lukea lisää nuorisotyötä koskevia ajatuksiani, pitää hakeutua kirjani Nuorisotyön alkeet ja jatko äärelle.