Ihminen on kohtalokkaasti oman elämänsä vanki. Hänen lähipiirinsä, äidinkielensä ja henkilökohtainen lahjakkuutensa rajoittavat ratkaisevasti hänen näkemyksiään. Omat rajansa voi murtaa lähinnä kolmella tavalla. Ihminen voi kerätä ennakkoluulottomuudellaan laajan tuttavapiirin. Hän voi matkustella muuten kuin turistina ja vaihdella työ- ja asuinpaikkoja. Kolmas menetelmä on kaunokirjallisuus.
Tässä on vastaus siihen, mitä hyötyä on kaunokirjallisuuden lukemisesta.
Monivuotiset yliopiston psykologiopinnot olen voinut korvata lukemalla Fjodor Dostojevskia. Alexander Solzhenitsynin ansiosta olen saanut perehtyä suurvallan diktatuuriin ja sortojärjestelmään, ja ilman Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppua voisin vain arvailla, millaista on ollut vuoden 1990 jälkeinen elämä naapurimaassamme. Antti Jalavan ja Susanna Alakosken ansiosta olen tutustunut ruotsinsuomalaisten elämään. Väinö Linna on antanut pohjan ymmärtää suomalaisuutta, ja Leo Tolstoille olen paljon velkaa yleisestä historiannäkemyksestäni. John Steinbeckin Helmi vie kapitalismin perustragediaan, ja Graham Greenen Voima ja kunnia todistaa, että kelvoton pappi ja ihminen voi käsittämättömällä tavalla tuottaa hyvää. Miguel de Unamunon Pyhän miehen uhri kannustaa kertomalla, että uskonsa perustan kanssa on joku muukin joutunut kamppailemaan. Ismail Kadaré avasi keskusteluyhteyden sattumoisin tapaamani albanialaismiehen kanssa, ja ilman Richard Wrightia en tietäisi paljonkaan siitä, mitä on ollut mustan ihmisen elämä Yhdysvalloissa.
Eikä unohdeta Volter Kilven romaania Alastalon salissa. Se on suomen kielen kurssini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti