Kun kuulin Estonian uppoamisesta

Näinä päivinä on kyselty, missä olit kun kuulit Estonian uppoamisesta.

Muistan hyvin. Olin Järvenpäässä kirkollisella pastoraalikurssilla. Yövyin vanhempieni kotona, ja aamulla lähtiessäni kuuntelin uutiset, mutta sain kiinni vain niiden hännästä. Yksityiskohdat eivät selvinneet, mutta sen ymmärsin että jotain aivan hirveää oli tapahtunut.

Kurssipäivä alkoi osallistujien valmistamalla aamuhartaudella. Se oli edellisenä päivänä huolellisesti tehty.

Hartauden jälkeen sittemmin piispana ollut Juha Pihkala kertoi, mitä yöllä oli tapahtunut. Hänen ei tarvinnut sanoa sitä, minkä jokainen ajatteleva ihminen tajusi: Älä avaa aamulla suutasi sanoaksesi jotain viisasta ennen kuin olet ottanut selvää edellisestä yöstä. Älä luule, että voit ymmärtää uskomisen asioita ottamatta selvää millainen on maailma.

Uskossa pitää olla juuri sopivasti makua

Pysähdyin miettimään niitä periaatteita ja ydinajatuksia, joiden pohjalta olen kaikkea tekemääni tehnyt.

Yhden oleellisen tavoitteen voin sanoa näin: "Lähteä liikkeelle opillisesti varsin perinteisestä uskosta. Tuoda harvinaisille kirkonkävijöille kokemus, että noinhan minäkin taidan uskoa ja tuohan näyttää toimivan."

Tämä ei ole helppo laji.

Tarjotussa mehussa pitää olla makua juuri sopivasti. Jos pitoisuus on liian suuri, se menee väärään kurkkuun ja vain yskittää. Mitään ei mene alas.

Jos pitoisuus on liian laiha, mehu ei maistu miltään ja tuntuu vain kaupalliselta huijaukselta. Sitä ei tee mieli lisää.

Jossain välissä on hyvä. Mehu maistuu ja ravitsee. Tekee mieli saada toinenkin annos.

Ostetaan Grönlanti

Gabriel García Márquez aloittaa kirjansa Sadan vuoden yksinäisyys unohtumattomalla tavalla:

Vuosia myöhemmin, seistessään teloitusryhmän edessä, eversti Aurelio Buendía, muisti kaukaisen illan jolloin hänen isänsä vei hänet tutustumaan jäähän.

Huono kirjan alku ei olisi tämäkään: Vuosia myöhemmin, seistessään tuomioistuimen edessä, Yhdysvaltain presidentti muisti kaukaisen illan jolloin hän meni ehdottamaan, että ostetaan meille Grönlanti.

Pelipaidan V-aukko ylsi napaan asti

Tänään vietetään pelipaitapäivää, jonka ideana olisi vetää kannattamansa tai edustamansa seuran pelipaita päälleen. Eilen kuulin radiossa, kuinka hienoa oli ollut lapsena tai nuorena, kun oli sen saanut tehdä ensimmäisen kerran.

Ei se kaikilla ollut niin hienoa. Ei ollut minullakaan.

Olin pieni jalkapallon pelaaja. C-junioreina saimme pelata miesten edustusjoukkueen vanhoissa paidoissa.

Ensinnäkin paidoissa oli se vika, että ne olivat aivan liian paksua kangasta. Toiseksi ne olivat rumat. Niiden perusväri oli haalistuneen valkoinen, ja rinnassa oli vihreä, poikittainen raita.

Pahin ongelma oli, että paidat olivat liian suuria. Ylettömän pituuden saattoi ratkaista kahdella tavalla. Joko paidat pursuivat shortsien lahkeista ulos, tai sitten niistä piti rakentaa vyötärölle pussi tai maharengas. Tekipä kummalla tavalla tanahsa, V-aukot ylsivät melkein napaan saakka.

Vieraspaitoja ei tarvinnut hankkia, koska kenelläkään ei ollut yhtä rumia. Kun joukkue meni niissä paidoissa kentälle, se oli jo puoli maalia tappiolla.

Nykyään köyhäkin voi käydä sotaa

Panssarivaunut ovat käyneet yhtä turhiksi sodankäyntivälineiksi kuin muinainen ratsuväki. Vuonna 1968 ne olivat miehittämässä Tšekkoslovakiaa, mutta nykyään niitä ei juuri näe uutiskuvissa, koska sota on pienentymässä ja demokratisoitumassa. Myös ydinasevallat ovat jättiaseineen pulassa, atomipommi on kankea ase ja sen osumatarkkuus on huono. Tuulet ja meren aallot kuljettava sen vaikutuksia alueille, jonne niitä ei ole tarkoitettu.

Trendikäs ja tehokas sota käydään kätevimmillä keinoilla:

1) Itsemurhapommittajia ei voi uhkailla mitenkään. Periaatteessa he pääsevät kaikkialle, minne ihmisen voi kuvitella pääsevän. Heidän kulkuaan ei estetä betoniporsailla, eikä jokaista kadunkulmaa voi valvoa.

2) Tietokoneellaan istuva hakkeri estää yhteiskunnan ydinpalveluiden toiminnan. Tarvitaan vain enterin painallus sopivassa kohdin.

3) Lennokit mahtuvat sinne, mihin hävittäjillä ei ole menemistä. Niiden avulla sota on halpaa. Köyhäkin on leikeissä mukana.

Taitoluistelun kammottavuus ja kauneus

Taitoluistelun maailma on ollut otsikoissa. Kiira Korpi on saanut äänensä julki, mutta annetaanpa puheenvuoro myös nuorelle luistelijalle, joka ei ole koko kansan tuntema. Tämä tarina on sekä kammottava että kaunis.

Harjoittelusta tuli rasitusvamma
Tämän 17-vuotiaan kirjoittajan viimeisiksi kisoiksi jäivät valintakilpailut, joista hän sai lunastettua ikäistensä SM-finaalipaikan. Isot kisat jäivät kuitenkin väliin, kun rasitusmurtuma toi luistelemiseen katkon. Melkein kuuden kuukauden tauon jälkeen jatkaminen oli vaikeaa.
     Maajoukkueeseen ei ollut tulevalle kaudelle päässyt meidän seuralaisiamme ja valmentajat olivat selkeästi katkeria. Harjoitusmäärät olivat suuria ja harjoitukset raskaita ja vaikeita. Olisin toivonut, että olisin voinut aloittaa treenaamista vähitellen ensin ihan yksinkertaisista asioista, mutta jo ensimmäisellä tauon jälkeisellä jäällä mut laitettiin tekemään vaikeita hyppy-yhdistelmiä. 
     Toivottua kehitystä näkynyt, mutta selkäkipu palasi. Jokaisen harjoituksen jälkeen itkin kotona omaa osaamattomuuttani ja huonouttani. Inhosin itseäni, koska tunsin pettäväni valmentajieni odotukset. 

Valmentajat poistivat ryhmästä
Valmentajien kanssa pidettiin kehityskeskustelu vanhempien läsnä ollessa.
    "Emme usko, että voit enää kehittyä. Et saa enää harjoitella tässä ryhmässä. Voit mennä nuorempien ryhmään, jos nyt vielä haluat jatkaa." 
    Kotiin päästyäni menin vain istumaan meidän leikkimökin nurkkaan ja itkin. Inhosin itseäni ja elämääni ihan joka solullani. 

Hidas toipuminen ja uudelleen löytynyt ilo
Vähitellen mutta hyvin hitaasti kirjoittaja toipui. Hän alkoi käydä yksinään luistelemassa ilman paineita, pakkoa tai kisoja joissa oli pärjättävä.
    Löysin taas ilon, löysin syyn siihen, että olin halunnut käyttää suurimman osan vapaa-ajastani jäähallissa harjoitellen. En minä luistellut, koska halusin voittaa palkinnon tai koska halusin tehdä valmentajani tyytyväiseksi. Minä luistelin, koska se oli asia, jota rakastin.
     Vihdoin yksin luisteleminen ei enää riittänyt, vaan kirjoittaja alkoi kaivata muiden pariin. Hän vaihtoi seuraa ja rupesi käymään harjoituksissa.
     Kaikki sujui loistavasti. Harjoituksiin oli kiva mennä ja ystävystyin nopeasti uusien treenikaverien kanssa. Jäällä olin motivoituneempi kuin koskaan ja pian sain kerättyä kokoon vanhan osaamiseni. 

Armahtava valmentaja
Urheilu on kuitenkin urheilua. Pian tämänkin uuden seuran valmentajat alkoivat kysellä kilpailuihin. Seitsemäntoistavuotias lupautui mukaan.
    Kisaviikolla mua ahdisti ja stressasi. Kisaohjelmaa harjoitellessa tuntui kuin nyrkki ois puristanut mun sydäntä. Luistelusta oli taas kadonnut kaikki ilo ja koko touhu oli pelkkää suorittamista. 
    Uuden seuran valmentaja oli täynnä armahdusta. Hän ymmärsi nuorta ihmistä.
    Mun valmentaja  katsoi mua hetken ja sanoi sitten: ”Ihan riippumatta siitä, että konttaatko koko ohjelmas ajan jäällä vai teetkö täydellisen suorituksen, niin me valmennetaan sua ihan samalla tavalla. Me ollaan nähty harjoituksissa, miten sä treenaat ja millanen sä oot. Yks kisasuoritus ei vaikuta mitenkään siihen, mitä me susta ajatellaan.”
    Helpotus vyöryi yli kuin hyökyaalto enkä pystynyt tekemään mitään kyynelille, joita alkoi vieriä poskille valmentajan halatessa mua. Se, miten onnistun tai epäonnistun, ei lisää tai vähennä mun arvoa. Mä voin olla ihmisenä arvokas riippumatta siitä, onnistunko mä aina täydellisesti vai en. Sen mä opin ja haluan kertoa teillekin. Jokainen on arvokas sellaisena kuin on. Myös sinä. Sinä riität.

- - -

Alkuperäinen kirjoitus on ilmestynyt Pirkkalan seurakunnan nuorten lehdessä Kahvi ja pulla.

Lentopallon valmennuskuvioissa on pettuuruuden makua

Suomen lentopallomaajoukkueen entinen päävalmentaja Tuomas Sammelvuo johtaa tänään uuden joukkueensa Venäjän peliä Suomen maajoukkuetta vastaan.

Joku suomalainen voi olla ylpeäkin siitä, että Sammelvuo on päässyt näin merkittävään virkaan. Ainakin häntä ymmärretään.

Minä en voi mitään sille, että jokin sisälläni kuiskaa että "petturi". Se on kova sana, mutta kohteliaisuuden ja hillittynä pysymisen vaatimus ei sammuta kaikkia sisimpäni ääniä.

Ainakin Sammelvuon tapaus on taas yksi todiste siitä, että urheilussa juuri muulla kuin rahalla ei ole merkitystä. Tallimääräyksiä ei enää hävetä, ja valmentajat valmentavat mitä tahansa joukkuetta, jos vain maksetaan riittävän paljon.

Luulisi, että Sammelvuo olisi saanut sorvattua sopimukseensa samanlaisen väistön kuin Suomen jalkapallomaajoukkueen Perparim Hetemaj. Hänelle sallittiin se, ettei hänen tarvinnut pelata toista kotimaataan Kosovoa vastaan.

Persaukinen katujuoppo

Olin vaihdatuttamassa kellooni ranneketta. Työn tekemiseen kului puoli tuntia, jonka päätin käyttää menemällä kahville.

Kadulle tullessani melkein törmäsin noin kolmenkymmenen ikäiseen mieheen, joka pullo kädessään otti jalkakäytävän laajasti haltuun. Eiväthän tuollaiset ihmiset pahaa tee, ja niin kävelin jonkin matkaa hänen rinnallaan.

Miehellä oli asiaa. Hän hoilotti tai kailotti: "On hienoa olla persaukinen katujuoppo on vitun hienoa olla persaukinen katujuoppo."

Yhteinen matkamme katkesi, kun hän pysähtyi myyntikojun äärelle ja kysyi, paljonko maksaisi yksi omena.

En kuullut vastausta, koska olin jo etäällä.

Vielä kauempana oli tuon miehen syntymähetki. Luultavasti hänelläkin oli ollut äiti, joka hellästi puristi vastasyntynyttä itseään vasten.

Luokkatoverin koti meni tulipalossa

Pilvet nousivat. Saapui tuuli. Taivas jyrisi. Salamoi. Satoi vettä. Paloautot tulivat.

Ikkunaan juostessani näin ensimmäisestä autosta vain punaisen perän, mutta autoja tuli lisää. Äiti sanoi, että jossain paloi.

Juoksin ovesta pihalle ja pyörälleni ja lähdin ajamaan autojen suuntaan. Aukeaman toisella puolen liekit nousivat korkeina ja savua oli taivaaseen saakka.

Markun talo oli liekeissä. Tavarat oli kannettu talosta pihalle. Utelias yleisö kuljeskeli pihalle kannettujen tavaroiden keskellä niitä ihmetellen ja niiden arvoa laskeskellen.

Luokkatoverin äiti istui kotinsa tavaroiden päällä ja itki katkerasti, mutta Markku ei ollut millänsäkään. Hän sanoi, että he muuttaisivat tien toisella puolella olevaan mökkiin. Se ei ollut yhtä suuri kuin juuri palanut koti, mutta siinäkin saattoi asua.

Muutamassa päivässä ilmeni, että niin kävi kuin Markku sanoi.

Siinä mökissä tuo kuuden hengen perhe asui kaikki ne vuodet, joita kävimme yhdessä koulua. En koskaan ymmärtänyt kysyä, miksi mökki ei jäänyt vain tilapäiseksi asumukseksi. Ehkä vakuutus ei korvannut vahinkoja eikä perheellä ollut voimaa aloittaa alusta ja nousta normaalin asumisen tasolle.

Markku ei koskaan pyytänyt kotiinsa sisään, ja kun häntä kävi pyytämässä ulos, hän raotti ovea vain vähän.

Lapsikin tajusi sen köyhyyden.

Tässä mökissä asui luokkatoverini kuusihenkinen perhe.

Päivi Räsäsen raamattulainaus on ehkä epäkorrekti

Poliisi on aloittanut esitutkinnan kansanedustaja Päivi Räsäsen kesäkuussa julkaisemasta Twitter-viestistä, jolla hän kommentoi Helsinki Pride -tapahtumaa ja kirkon osallistumista siihen. Räsänen julkaisi tviitissään kuvan, jossa näkyi Raamatun tekstiä Roomalaiskirjeestä (1:24–27) vanhan, vuosien 1933/38 käännöksen mukaan. Räsästä epäillään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.


Pohdin tässä ennen muuta sitä yleistä kysymystä, voiko jonkin vanhan tekstin julkaiseminen uudessa asiayhteydessä olla periaatteellisesti epäkorrektia.

Mieleeni tulee Pentti Saarikosken ainoa romaani Ovat muistojemme lehdet kuolleet, josta neljännes on Saarikosken isältä varastettua Aunuksen sotaretken päiväkirjaa.

Kirjassa on esimerkiksi lause: ”Valloituksen jälkeen pidettiin pieni juhlahetki rukouksineen.” Pentti Saarikosken romaanissa lauseen mielleyhtymät ovat toisenlaisia kuin isä-Saarikosken sotapäiväkirjassa. Isä kirjoittaa sanat vakavissaan, mutta pojan romaanissa ne ovat ironinen hyökkäys koti, uskonto ja isänmaa -ajattelua vastaan.

Tämä on esimerkki siitä, että uudessa asiayhteydessä pitkäkin sitaatti voi toimia toisin kuin se on alkuaan tarkoitettu toimimaan. Sen vuoksi Raamatun lainaamisessa pitää olla tarkkana. Paavalilla tuskin oli Helsinki Pride mielessään, kun hän kirjoitti roomalaisille kirjettään, ja siksi Räsäsen lainaus voi hyvin olla Paavalin kannalta epäkorrekti.


Oma arvaukseni itse Räsäsen jutusta on se, ettei siinä taida olla aineksia rikosjutun nostamiseen.

Mummot, eutanasia ja jälkipuheet

Aamulehden viimeisin kolumnini käsitteli elämästä kylläisiä vanhuksia. Tärkein ajatukseni oli, että jossain 95 vuoden iässä vanhuksen on sallittava rauhassa kuolla, jos voimat ovat lopussa. Jos ihminen on miettinyt elämää, hän ei vajoa pohjattomaan suruun ikivanhan isän tai äidin kuollessa. Kaipausta tämä elämänymmärrys ei tietenkään sulje pois.

Kolumnin lähtökohtana oli kuulemani lausahdus, jonka mukaan kaikki ihmiset eivät oikein oivalla näitä tosiasioita. Liitin tekstiini myös omia kokemuksiani, tosin hyvin yleisellä tasolla.

Väärinkäsitysten välttämiseksi kirjoitin lyhyesti myös eutanasiasta. Sanoin sen ongelmaksi, että hyvältä tuntuva yksittäisratkaisu avaa mahdollisuuden väärinkäytöksille, kun siitä luodaan yleinen käytäntö

Juuri eutanasiaa koskevat ajatukseni tuottivat Aamulehden sivuille kommentteja. Niitä oli kolmenlaisia:

1) Kun joku uskovainen hölmö kirjoittaa, siitä ei tarvitse välittää mitään. Tyhmiähän ne ovat. (Ei voi mitään.)

2) Kolumnisti ei perustele näkökantaansa riittävästi. (Kolumnin 2600 merkkiä ei mahdollista pitkiä perusteluja.)

3) Moni kertoi tuntemastaan surkeasta tapauksesta, jossa elämän jatkuminen on tuntunut kohtuuttomalta vaatimukselta. (En kielläkään, ettei näitä yksittäistapauksia olisi. Sanon vain sitä, että ollaan suurissa moraalisissa ongelmissa, kun näistä yksittäistapauksista tehdään yleisiä käytäntöjä.)


Kolumnini on tässä.

Skippasin Big Brotherin eikä kaduta

Seitsemän vuotta sitten olin lupautunut Kirkon nuorisotyön neuvottelupäiville lausumaan käsityksiäni. Sitten kuulin, että puheenvuoroni olisi jonkin Big Brother -näytelmän sisällä, jonka vuorosanat oli kaiken lisäksi kirjoitettu niin heikosti, että tekele oli enemmän parodia itsestään kuin Big Brotherista. Lukiessani käsikirjoitusta olin ensin varma, että maili oli tullut väärään osoitteeseen, mutta kun löysin oman nimeni kässäristä, uskottava oli.

Vastaus lähti saman tien: "Formaatti tuntuu vieraalta. Käsikirjoitus ja minulle varattu rooli eivät sovi ajatusmaailmaani eivätkä persoonaani. En usko, että asia paranee kohtuullisella viilaamisella, joten on parasta, että jään kokonaan pois. Kieltäytymiseni tulee tietysti kovin myöhään. En kuitenkaan syytä itseäni. Kun aikanani lupauduin mukaan, minulle ei kerrottu, että kyse olisi tämän lajin esiintymisestä."

Vaati vielä toisen mailin, jotta sain kantani selväksi: "Ristiriita on sovittamaton. Olen katsonut BB-ohjelmaa yhden kerran viisitoista minuuttia, ja se riitti. En halua tulla liitetyksi siihen, en edes leikilläni, en edes ohjelman parodiaan, en mihinkään."

En ole katunut kieltäytymistäni, en siitäkään huolimatta, että tuon kerran jälkeen minua ei ole enää kutsuttu mukaan.