Luontosuhde ei ole vain onnellinen romanssi

Seuraan netissä sivustoa Brutal Nature. Sen sisältönä on videoita, joissa krokotiili vie uimasille tulleen koiranpennun mennessään, käärme hotkaisee hiiren loputtomaan kitaansa ja leijona hyökkää viattoman antiloopin kimppuun.

En ole lakannut seuraamasta sivustoa, vaikka olen välillä epäillyt itseäni, että kenties minäkin olen salaa viehättynyt väkivaltaviihteestä niin kuin kaikki sairaat mielet.

Nuo videot opettavat tärkeitä asioita. Ihminen tuntee luonnon keskellä loputonta rauhaa vain sillä ehdolla, että hän on kesyttänyt luonnon mieleisekseen tai ainakin on oppinut suojautumaan siltä. Saavuttaaksen täyden mielenrauhan on sulkeuduttava siltä loputtomalta kamppailulta, joka luonnossa vallitsee. 

Paljon mainostettu luonnonmukaisuus voi olla terveellisyyden synonyymi, mutta myös käärmeen myrkky on aito luonnontuote. Saaliinsa kimppuun hyökkäävä peto ei piittaa uhrinsa tunteista. Sillä ja sen pennuilla on nälkä, ja siksi se on valmis syömään saaliinsa elävältä.

Epäilen Brutal Naturen moraalia. Ehkä niitä videoita ei pitäisi katsoa. Saman viisauden saa lukemalla vaikkapa Veikko Huovisen kirjan Puukansan tarina. Hän kirjoittaa siitä, kuinka pikkulinnun hienostunut huilunääni julistaa reviirejä että älä sinä tule tänne. Jopa kasvien maailmassa sorretaan, kuristetaan, tukahdutetaan ja tapetaan, eikä heikolle löydy sieltä puolustajaa.

Häkkikanala ei ole luontoa. Se on tehdas ja eläinten keskitysleiri.

Sano vasta sitten kun itse ymmärrät

Eilisellä automatkalla kuuntelin radio-ohjelmaa, jossa kulttuurikriitikoksi mainittu Herman Raivio oli päässyt ääneen. Ohjelman esittelyn mukaan hänen ajattelussaan heijastuvat mannermainen filosofia ja yhteiskuntatieteet. 

Noin puolet haastattelusta oli tyhjänpäiväistä sanojen taivuttelua. Toisesta puolesta en ymmärtänyt mitään. Siinä välissä oli tyhjä vyöhyke.

Mieleeni tuli suosikkifilosofini Ludwig Wittgensteinin ajatus, että se mikä voidaan ylipäänsä sanoa, se voidaan sanoa selvästi.

Ainakin arki-ilmiöihin pätee, että ymmärrettävä ilmaisu todistaa sanojansa ymmärryksestä. Sekava ja käsittämätön mongerrus pitäisi jättää sanomatta siihen saakka, kun itse on päässyt asiasta perille.

Filosofianhistorian suuruudetkaan eivät aina vakuuta ymmärrykselläkään.

Sören Kierkegaard kirjoitti: "Ihminen on henki. Mutta mikä on henki? Henki on itseys. Mutta mikä on itseys? Itseys on suhde, joka suhteutuu itseensä, tai se suhteen ominaisuus, että suhde suhteutuu itseensä; itseys ei ole suhde, vaan se, että suhde suhteutuu itseensä."

Ymmärtääkö joku? Ymmärtääkö kukaan?

Mukamas hyvä ajatus ja aivan väärin käsitetty

Varmimpia keinoja ristiäishetken pilaamiseen on siinä, että pappi selvittää puheessaan kaikki välttämättömät opinkohdat kohdasta a kohtaan ö. Kastehetki venyy venymistään, ja ainakin pienet lapset alkavat kysellä, joko saa mennä. Aikuiset ovat kyllästyneitä muuten vain.

Toisaalta ihmiset toivovat, ettei tyydyttäisi monesti kuultujen raamatunkohtien lukemiseen. Papin olisi sanottava myös jotain omavaraisempaa. Puheelle varattu aika on kuitenkin lyhyt. Ei ole tilaa kolmeen pointtiin, vaan on tyydyttävä yhteen näkökulmaan. Toiveena olisi jonkinlainen laajennettu aforismi.
Minulla on muutamia perusteemoja, joita sanoitan vaihtelevalla tavalla. Kaikkiin niihin liittyy jollain tavoin usko armolliseen Jumalaan.

Yhtenä esimerkkinä olen käyttänyt kuvaa, jonka kaikki näkevät edessään: Lasta sylissä pitelevässä kummissa on näkymä siitä, millainen on Jumalan ja ihmisen suhde. Toinen on vahva suoja, toinen on pieni ja aivan alussa. Jollain tavoin hyvä kummi edustaa lapselle Jumalaa.

Varsinaisen kastamisen jälkeisillä kahveilla keskustelu haarautuu arkisempiin asioihin. Joskus puhutaan myös kasteen sisällöstä, niin kuin silläkin kertaa kun selitin kahdelle kummille ideaani siitä, mihin kuva lastaan pitelevästä kummista oikein viittaa.

Kummit katsoivat toisiaan: "Me ollaan sitten jumalia." En sanonut mitään. En jaksanut selittää, että aivan tuota en tarkoittanut.

Kätevä lista työtehtävien priorisoimiseksi

Työelämään osallistuja valitti tehtäviensä "hektisyyttä" ja "kaoottisuutta". Hänelle esitetyissä vaatimuksissa on kyse siitä, että lehmän pitäisi lypsää enemmän kuin sillä on painoa.

Aloimme ratkoa yhteistuumin hänen ongelmiaan "priorisoinnilla". Sehän on hieno sana, työyhteisöpäivissä perinteisen bingon ydinkäsitteitä.  Etenimme teoriasta nopeasti käytännön sovelluksiin. 

Yhdistimme minun historialliset näkökulmani ja hänen ymmärryksensä työelämän moderneista trendeistä. Päädyimme siihen, että tehtävävuorta puretaan parhaiten luokittelemalla "haasteet" niiden tärkeyttä kuvaaviin ryhmiin. Syntyi seuraava luokittelu, kiireelliset ensimmäisinä: 

1. Tehtävät, joiden hoitamatta jättäminen altistaa irtisanomiselle tai lakituvalle.
2. Tehtävät, jotka olisi pitänyt hoitaa viikko sitten.
3. Tehtävät, jotka olisi pitänyt hoitaa eilen.
4. Tehtävät, jotka olisi hoidettava viimeistään tänään, tai muuten hukka perii.
5. Jonninjoutavat puuhat, joita ei kannata erikseen kirjata.

Kirjailija voi olla kirjojaan kiinnostavampi

Kuuntelin radiosta Satu Rämön haastattelun ennen kuin hänen ylisuosittu dekkarinsa Hildur ilmestyi. Rämö kertoi lumoavasti tulevasta kirjastaan ja sen tapahtumapaikoista, Islannista. 

Olen ihmetellyt, miksi haastattelu jäi niin vahvasti mieleen. Tietysti Islanti on omituinen paikka, kaikkein kummallisin missä olen ikinä käynyt.  

Varmaan Satu Rämö on kiehtova persoona, mutta tämäkään ei selitä, miksi juuri hänen haastattelunsa teki niin suuren vaikutuksen. Radiomaailmahan on täynnä kiinnostavia persoonia.  Mieltymykset ovat vaikeasti selitettäviä asioita. Ihminen voi jättää jäljen äänensävyllään, katseellaan tai kävelytyylillään, ylipäänsä asioilla, jotka eivät ole mitattavissa. 

Minun tapauksessani Rämön haastattelu ei kuitenkaan muutu kirjan lukemiseksi. Kun katson hyllyni lukematta olevia kirjoja, ne kaikki ovat tärkeämpiä kuin Hildur. Satu Rämö ei ole ainoa kirjailija, joka on houkuttanut minua enemmän kuin itse teokset.

Kalle Päätalon elämäkerran luettuani olin edelleen vakuuttunut siitä, etteivät hänen romaaninsa tosiaankaan ole minua varten, vaikka kieltämättä ne ovat kansanperinteen kokoelmina tärkeitä. J. R. R. Tolkienin elämäkerta vahvisti käsitystäni, että hän on laatukirjailija, mutta Sormusten herraan en ryhdy. Tyylilaji ei ole minun. 

Mika Waltarin romaanit ovat olleet lukukelpoisia, mutta mikään niistä ei ole suuresti sytyttänyt, ei edes Sinuhe. Waltari on entinen naapurini Helsingin opiskeluvuosilta, ja juuri ihmisenä hän on kiehtonut minua ja voittanut arvostukseni.

Taaperoimetystä ja saunavihtoja

Vanhempani muistelivat usein tätä juttua:

Joku naapurin äiti imetti poikaa lähes kaksivuotiaaksi. Sitten äiti lopetti kertalaakista. Hänen selityksensä oli tämä: "Poika sanoi, että perkele älä käänny! Ajattelin, että jos poika osaa kiroilla, niin saavat imetykset olla."

Toisen jutun olen taas kuullut jonkun syntymätamperelaisen suusta:

Kertoja muisteli lapsuuttaan ja sanoi, että hän tapasi käydä isän kanssa hakemassa joka lauantai saunavihdan Tammelantorilta. Aivan samannäköisillä vihdoilla oli kuitenkin erilaiset hinnat. Jossain vaiheessa hinnoittelun syy selvisi. Toisten sisällä oli viinapullo, toisten ei.

Kysyin, kumman vihdan isä osti. "Kyllä se taisi ostaa sen kalliimman."

Onnellinen onnettomuus

Aamun lehdessä kerrottiin avioliitosta, joka oli saanut alkunsa ojaanajosta. Tapaus on taas todiste siitä, että onnea ja onnettomuutta voi olla vaikea erottaa toisistaan. Ainakin on vältettävä nopeita johtopäätöksiä.

Muistuipa mieleeni oma tarina, joka on Karungin historiaa käsittelevästä kirjasta. Karunki on Tornionjoen varrella sijainnut kunta, joka on kauan sitten liitetty etelämpänä olevaan Tornion kaupunkiin.

Kirjassa kerrotaan, kuinka 1600- ja 1700-luvulla Ruotsin kuninkaan Euroopassa käymät sodat koettelivat raskaasti kansaa. Miehet kuolivat taisteluissa, ja varsinkin taudit riistivät monelta hengen. Aluksi vältettiin värväämästä isäntämiehiä, mutta lopulta heitäkin vietiin ja talot jäivät ilman miestä. Tyrmistyttävää oli lukea myös siitä, että mielipuolten elämä ratkaistiin sulkemalla heidät pieneen koppiin, joka heille varta vasten rakennettiin. Kiinnostavaa oli sekin, että Tornionjoen pitäjät olivat ennen kahta puolta jokea, mutta vuoden 1809 jälkeen tilanne muuttui, kun valtakuntien raja halkaisi ne.

Varsinainen tarinani kertoo kirjailija Martta Haatasesta. Hänet tunnettiin lähes sata vuotta sitten valtakunnallisesti, mutta myöhemmin hän on unohtunut.

Tämä konttoristi Martta Sandström oli 22 vuoden ikäinen, kun hän päätti lähteä käymään Ruotsin puolella. Puutteellisten paperiensa takia hän joutui karjalaissyntyisen tullivartijan Jukka Haatasen pidättämäksi. Häät vietettiin vielä samana vuonna.

Tornionjokea Karungin kohdalta.

Uskonnon opetuksen ratkaisematon ongelma

Todennäköisyysmatematiikassa voidaan päästä elämykselliselle tasolle, kun pohditaan millaisella kädellä korttipelissä voittaa ja häviää.

Vieraita kieliä opitaan parhaiten harjoittamalla niitä vieraskielisessä ympäristössä. Pallopelien säännöt tulevat aivan huomaamatta tutuiksi, kun oppilaat viedään kentälle ja annetaan pelata. Kotitaloudessa taas ei tyydytä vain opiskelemaan reseptejä ilman, että itse kokattaisiin ja sitten myös syötäisiin.

Näin se toimii kaikissa aineissa. Käytännön soveltaminen on tärkeää.

Koulussa on kuitenkin yksi oppiaine, jossa elämykselliset metodit on melkeinpä kielletty tai ainakin niitä on ratkaisevasti rajoitettu. Uskonnossa on sallittua perehtyä uskontojen historiaan ja niiden dogmeihin eli resepteihin, mutta siihen on tyydyttävä. Joku opettaja onnistuu näissäkin rajoissa olemaan kiinnostava, mutta se on vaikeaa.

Usko on sellainen mokoma, että siihen oikeasti paneutuminen edellyttää sille altistumista. Sillä tavoin se on vaarallinen laji.

Liitän tähän jälleen kerran sitaatin, joka on ruhtinas Myškinin sanoja Dostojevskin Idiootista: "Uskonnollisen tunteen olemus ei mahdu mihinkään järkeilyyn, ei mihinkään hairahduksiin eikä rikoksiin eikä mihinkään ateismiin; tässä on jotakin muuta ja tulee ikuisesti olemaan jotakin muuta; tässä on jotakin sellaista, jonka pinnalta ateismit ikuisesti liukuvat pois ja ikuisesti tulevat puhumaan muusta."

Kippasivat neljän tonnin vaatekasan keskelle kaupunkia

Tasavallan aukio (Náměstí Republiky) on Prahan tärkeimpiä maamerkkejä. Se kulkee mukanani kaikkialla, missä itsekin kuljen, koska sieltä ostettu vyö kannattelee housujani. Myös aukion nimi on tärkeä. Sitä kantava metroasema muistuttaa, että seuraavalla asemalla minun on noustava maan pinnalle päästäkseni yösijoille.

Viime maanantaina törmäsin aukiolla yllättävään näkyyn. Suuren kauppakeskuksen eteen oli varhain aamulla kipattu neljän tonnin vaatekasa. Vierelläni oli muitakin ihmisiä hämmästelemässä läjää, jolle ei ollut selitystä. Oliko joku päättänyt ratkaista lumppujensa loppusijoituksen? Oliko tämä Elokapinan uusin tempaus? 

Muutamaa tuntia myöhemmin luin Prahan kaupungin lupauksesta selvittää, oliko vaatekasa jätettä ja kuka sen oli tuonut. Seuraavan päivän lehdistötilaisuudessa kerrottaisiin, mitä tapauksesta tiedettiin. Tietyt poliittiset tahot kiiruhtivat jo paheksumaan tekstiilivuorta.

Tiistaina sitten paljastui, että kyseessä olikin Prahan kaupungin oma kampanja, jolla havainnollistettiin pois heitettyjen vaatteiden paljoutta. Aukiolle kipattu neljän tonnin tekstiilivuori vastaa vaatemäärää, jonka nelihenkinen tšekkiperhe kuluttaa elämänsä aikana. Vuosittain keskimääräinen Tšekin kansalainen heittää pois 10 - 12 kg tekstiilijätettä, mikä vastaa EU-kansalaisten keskiarvoa. 

Tempaukseen liittyi Prahan kaupungin lupaus keräilypihoille lisättävistä tekstiilisäiliöistä, jotta ihmiset voivat viedä niihin tarpeettomat vaatteensa kierrätystä varten.

Keskiviikkona ajoin ratikalla Tasavallan aukion halki. Vuori oli madaltunut, kun kaupunkilaiset olivat poimineet siitä vaatteita uuskäyttöön.

Tällaiseen vaateläjään törmäsin keskellä Prahaa.

Kaunisteltuja kuolinkirjoituksia

Taannoin luin muistokirjoituksen lääkäristä, jonka tekemisiä olen joutunut seurailemaan. Minua ei haitannut, että kiiteltiin hänen saavutuksiaan autourheilun maailmassa. Uskon senkin, että hän saattoi olla monilapsisen perheensä erinomainen isä.

Sen sijaan en ole vakuuttunut, että hänen työssään olisi toteutunut kaikki ne kymmenen hyvää ja yksitoista kaunista, joilla häntä muisteltiin. Minun silmissäni hän oli päätynyt hoitamaan virkaa, jossa hän menestyi kohtuullisen kunniallisesti vain sen takia, että ammatillisesta kunnianhimosta oli siinä oikeastaan vain haittaa. Samalla tämän lääkärin oli vaikea myöntää, että joku pitkälle edennyt spesialisti oli erikoisalallaan häntä pätevämpi ja siltä pohjalta korjaili hänen lääkemääräyksiään.

Todellisen elämän ja jälkikäteisten muistelujen ristiriita on kaunokirjallisesti herkullinen. Kansainvälisesti tunnetuimpia esimerkkejä on amerikkalaisen Edgar Lee Mastersin teos Spoon River antologia, jossa pikkukaupungin vainajat pääsevät lausumaan jälkisanat elämästään.

Pentti Haanpään novellissa Kuolinuutinen kaksi miestä istuu iltaa jollain tukkikämpällä. Toinen heistä osuu lukemaan sanomalehdestä, että miljoonamies Vakoharju on kuollut. Sanomalehden  mukaan hän oli ollut tunnustettava taloudellinen kyky, joka "vaatimattomasta alusta kohosi huomattavaan varallisuuteen".

Miehet ajattelivat toisin. He sukeutuivat muistelemaan ja tiivistivät omat käsityksensä: pohjaltaan murtomies, maantieryöväri, joka osasi käyttää taipumuksiaan niin, ettei poliisilla ollut oikeutta tarttua olkapäähän.

Sydämen sivistys tuottaa rennon ilmapiirin

Opiskeluvuosien loppuvaiheessa annoin opetusnäytteen, jonka arviointia kuulemaan menin Helsingin hienostoalueelle Eiraan. Soitin ovikelloa, ja vanha herra päästi minut sisään. 

Vavahdin. Ikänäni en ollut nähnyt missään kodissa yhtä paljon kirjoja. Niitä oli jalkalistoista katonrajaan saakka. Lisäksi oli patsaita niin kuin olisin ollut Ateenassa antiikin osastolla. Tunsin haisevani maaseudulta.

Vanha herra istutti minut keittiöönsä ja tarjosi kahvia ja itse leipomaansa hiivaleipää. Äkkiä jännitys oli poissa. 

Keskustelu oli hyvää. Professori antoi minulle perusvinkin hyvän oppitunnin jakaantumisesta kolmeen osaan. Painoin sen mieleeni, ja edelleenkin siinä on kaikki se, mikä didaktiikaksi ja pedagogiikaksi kutsutuista tieteenaloista on ollut käyttökelpoista. Olen soveltanut hänen oppiaan, ja muun olen oppinut omin päin itsekriittisyyttä harjoittaen.

Olin huomaavinani, ettei tämä oppinut pitänyt minua aivan pösilönä. Oli vähän onneakin. Hän joutui hieman haeskelemaan Origeneeseen liittyvää käsitettä: "Apokatastasis... apokatastasis... apoka..."

"Apokatastasis pantoon", osasin täydentää. Olin juuri luennolla oppinut.

"Niin, se juuri se."

Miten neuvoisin 20-vuotiasta itseäni?

Fyysikko Kari Enqvistiltä kysyttiin syntymäpäivähaastattelussa, miten hän neuvoisi 20 vuoden ikäistä itseään. Hän neuvoisi ostamaan Nokiaa ja myymään osakkeet ennen vuosituhannen vaihdetta.

Vastaus on toiseksi paras, mitä olen havainnut tämän kysymyksen yhteydessä. 

Minäkin olen miettinyt mitä vastaisin. En kykenisi Enqvistin nerokkuuteen, mutta mielestäni oma vastaukseni ei ole lainkaan huono: En olisi vain neuvonut, vaan olisin suorastaan kieltänyt opiskelemasta väsyneenä ja kuvittelemasta, että tukkoon menneillä aivoilla kannattaisi vielä jotain tehdä. Pinnistelemisen sijasta on pohdittava, miten voisi lepäämällä tai muuten virkistäytymällä saada päänsä taas toimimaan. 

Tämän velvollisuuden levätä opin Matti Bergströmin kirjasta Aivojen fysiologista ja psyykestä.  Ainakaan aikuisiällä en ole lukenut kirjaa, joka olisi yhtä paljon vaikuttanut elämäntapoihini.

Olen unohtanut, kuka haastatelluista on vastannut kaikkein parhaiten. Muistan kuitenkin ajatuksen: "En edes yrittäisi neuvoa 20-vuotiasta itseäni. En olisi kuitenkaan kuunnellut."

Tappaminen on vaikeampaa kuin äkkiä luulisi

Puolalaisen Krzysztof Kieslowskin Lyhyt elokuva tappamisesta on yksityiskohtia myöten harkittu teos. Se osuu ihmisyyden ydinkysymyksiin, vaikka sen tekemiseen ei tarvittu suuria budjetteja eikä tuotantokoneistoja.

Kieslowski halusi kuvata yhteiskunnan monopolisoimaa tappamista, ja toiseksi hän halusi sanoa, että tappaminen on aina väärin. Vihreiden suotimien avulla hän tehosti julmuuden, tylsyyden ja tyhjyyden vaikutelmaa, vaikka periaatteessa vihreä on toivon ja elämän väri. 

Elokuvan päähenkilönä oleva nuorimies surmaa selittämättömästä syystä taksinkuljettajan. Tappaminen on hänen menetelmillään työlästä, ja hänen on vaikea saattaa sitä loppuun. 

Murhakohtaus oli elokuvahistorian pisin, kolmetoista tai kuusitoista sekuntia pidempi kuin edellinen ennätys. Se kertoi, että tappaminen voi olla lähes ylivoimaisen vaikeaa myös murhaajalle niin kuin se on sietämätöntä rintamasotilaille, joista useimmat ampuvat tutkimusten mukaan mieluiten vihollisesta ohi. Militarismin ihannointi ja räiskintäpelit hukkaavat kaiken pimeyden.

Kiinni jäätyään elokuvan murhaaja kärsii teostaan kuolemantuomion. Lopun teloituskohtaus näyttää väkivallan uudesta näkökulmasta. Se oli Kieslowskin mukaan tuskaisen työläs tehdä, vaikka se oli vain näytelmää. Harjoitusten edetessä kaikkien polvet rupesivat pehmenemään, ohjaajan myös. Kohtausta ei kyettykään tekemään yhdessä työjaksossa, vaan hermoja oli välillä lepuutettava yön yli.

Sähköauton kaasupoljin

Viisasteleminen on elämän suuria nautintoja. Olen harrastanut sitä silloin, kun joku on puhunut auringonlaskusta tai -noususta: "Kopernikuksesta lähtien on ollut selvää, että ei aurinko laske eikä nouse. Maa vain muuttaa siihen suhdettaan."

Monet sanat jatkavat entisellään, vaikka tekniikka katoaa niiden alta. Ne lakkaavat tarkoittamasta sitä, mitä ne ovat aikanaan kirjaimellisesti tarkoittaneet. 

Musiikkia yhä nauhoitetaan, vaikka nauhoja ei ole käytetty aikoihin. Esitelmöitsijöillä on kalvonsa, vaikka todellisuudessa he näyttävät käppyränsä tietokoneelta, eikä rippikoululla ole pitkään aikaan ollut mitään tekemistä ripittäytymisen kanssa. Oma lukunsa ovat ne sanat, jotka ovat tyystin hukanneet alkunsa. Harva tietää esimerkiksi sen, että ymmärtäminen on joskus merkinnyt ympäri kulkemista.

Olen pelkästä kiinnostuksesta mukana sähköautoilijoiden ryhmässä. Kysyin siellä, vieläkö heikäläiset puhuvat kaasupolkimesta. Vastauksia tuli runsaasti.

Ylivoimaisesti eniten ääniä sai perinteinen kaasupoljin. Enemmän kuin puolet vastaajista (27) kannatti sitä. Voimapoljin mainittiin viidesti ja vauhtipoljin neljästi. Muille sanoille tuli hajaääniä.

Sympaattisin vastaus oli talla. Se on tuttu polttomoottorien ajalta ja sopii mutkattomasti sähköautoihin. Tosin sillä on oma sävynsä, koska se liittyy lähinnä ilmaukseen talla pohjaan! 

Pyhäinpäiväksi melkeinpä hartauskirjoitus

Kirkkomaalla vastaani tuli haudan äärelle pysähtynyt ihminen. "Siinä ovat sinun ihmisesi", sanoin. "Niin ovat", hän vastasi ja alkoi saman tien kertoa, että siinä lepäävät vainajat olivat joutuneet lähtemään kahdesti evakkoon. Hän sanoi kuljeskelevansa hautausmaalla mielellään eikä ymmärrä, että jollekulle se on pelottava paikka. Joskus lapsena hän oli jopa poiminut mansikoita hautausmaalta, kun kesäpäivä oli lämmin ja marjat hohtivat punaisina. 

Muualle haudattujen muistokivellä paloi kuusi kynttilää. Kiersin uurnahautojen ohitse, sitten kävelin kirkon seinustalla olevien muistomerkkien kautta ja lopulta tulin hautausmaan uudelle puolelle, jossa puut eivät vielä olleet kasvaneet täyteen korkeuteensa. Ne kasvavat kun vain jaksaa odottaa. Niissä on samaa pysyvyyttä ja turvallisuutta kuin Jumalan armossa, mutta toisaalta voi ajatella niinkin, että aukealla paikalla taivas näkyy paremmin. 

Taivas on merkillinen asia. Se näkyy jokaisessa maapallon kolkassa. Ei ole niin surkeaa paikkaa, ettei ulos päästessään näkisi taivasta. Se on suurenmoinen vertauskuva siitä, että Jumala ja hänen lahjoittamansa taivas kuuluvat kaikille. Minnekään ei pääse pakoon. Ei ole niin julmaa tyrannia, että hän voisi kieltää kodittomilta heidän taivaansa.

Ympyräni tuli täyteen, ja kuuden kynttilän sijasta niitä oli yhdeksän.