Tuloksellista kuljeskelua kuplan särkemiseksi

Sunnuntain kävelykierros tuotti yhtä ja toista hyvää, pientä ja vähän isompaa. Aloitin mukavista kirkonmenoista, joissa kuulin yhden suosikkiteksteistäni: Nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki ja murskasi kallioita. Mutta se kävi Herran edellä, myrskyssä Herra ei ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa.

Ostin kaksi arpaa ja lähdin kuljeskelemaan kaupungille. Joku moikkatuttu tuli vastaan. Tavalliseen tapaan en mennyt kirkkokahville, vaan istahdin kesän ensimmäisille jäätelöille veden ääreen. 

Viereisellä penkillä istui parinkymmenen vuoden takainen tuttuni äitinsä kanssa. Juteltiin vaikka mistä, kuten nuorten somekäyttäytymisestä ja uusista lakiehdotuksista. Hän oli asioista oikeasti perillä, ammattilainen.

Vielä osuin kirjaston nurkalla yhteen vanhaan tuttuun. Juttu kiertyi Euroviisujen kautta siihen, että hän kertoi kuulemastaan kuvauksesta, millaista usko voi olla: Jonkun usko on suojassa ohuen lasin alla. Kun pintaan tulee pienikin naarmu, viritelmä on pilalla ja vaarassa kokonaan särkyä. Jonkun toisen usko on savimöykky. Vaikka sitä kuinka tökkii ja yrittää särkeä, se ei mene rikki.

Jäljettömiin kadonnut

Elämässä on varmaan kymmenentuhatta kohtaamista, josta olisi voinut tulla jotain isompaa, jos vain onni olisi ollut myötä. Sitten kävi niin kuin kävi, eikä tapahtunut mitään. Katkeamisesta ei välttämättä jäänyt traumaa, vaan enintään lievä uteliaisuus, joka ei koskaan tule tyydytetyksi.

Ylioppilasvuonna menin leipomoon kesätöihin. Siellä oli myös toinen kevään abiturientti, pitkä nuorimies. Emme olleet samalla työpisteellä, mutta niin lähellä kuitenkin, että osuimme puheisiin.

Mietimme leipien kohtaloa. Söikö niitä oikeasti joku vai veikö auto ne takaisin yläkertaan, jossa ne pantiin tulemaan ränniä myöten taas meille?

Vuorojen sattuessa kohdalleen menimme töiden jälkeen kahville. Baarin nurkassa oli levyautomaatti. Hän pudotti kolikon koneeseen ja laittoi soimaan Hectorin laulaman coverin: "Jos halki kaupunkimme kuljet / ilman että silmät suljet / huomaat että sentään / lähes onnellinen oot."

Jos nuorimies kuuntelee sellaista musiikkia, hänessä on jokin tärkeä kohdallaan.

Puhuimme tulevaisuudensuunnitelmista. Olin vaikeasti selitettävistä syistä menossa teologiseen tiedekuntaan. Hänenkin äitinsä oli ehdottanut sitä, mutta hän itse harkitsi venäjän kielen opintoja.

Heinäkuun lopussa kesäpestit loppuivat. Emme juoneet läksiäiskahveja emmekä vaihtaneet yhteystietoja. Lähdin reilaamaan kohti Kreikkaa, emmekä enää tavanneet.

Joskus googlasin häntä. Hän oli pelannut jossain alasarjajoukkueessa koripalloa, ja siinä oli kaikki, mitä sain selville. Seuran kausijulkaisussa hän näytti juuri sellaiselta, miksi hänet muistin.

Hukassa sekä todennäköisyydet että suhteellisuudentaju

Heräsin yöllä sudenhetken aikaan ja vilkaisin tabletilta, vieläkö maailma oli sijoillaan.

Teki mieleni lähteä ulos, koska uutisten mukaan Etelä-Suomen taivaalla liikkui drooni. Kaikkiaan 1,8 miljoonaa ihmistä sai ohjeen pysyä kotona tai hakeutua sisätiloihin. Jos se ei ollut mahdollista, oli mentävä johonkin suojaisaan paikkaan ja tarkkailtava tilannetta.

Mietin todennäköisyyttä sille, että ulkona ollessani jokin drooni osuisi juuri minuun. En keksinyt niin pientä murtolukua. Ennemmin on syytä pelätä kaahareita, jotka ajavat päälle.

En kuitenkaan lähtenyt ajamaan uhmassani etelän niin sanotulle vaara-alueelle. Rupesin nukkumaan.

Aamulla luin, että Meilahden sairaalassa hoitajia olisi perunut droonien takia kokonaisen työpäivän, nykyajan epälotat. Kaksi potilasta peruutti leikkauksensa, koska ei uskaltanut lähteä ulos.

Päivä ei muutenkaan valjennut viisauden täyteisenä. Aamulehdessä oli yli yhdeksän sivua Tapparan mestaruudesta, vaikka se tulee joka kevät niin kuin voikukat pihalle, ainakin melkein. Olen miedosti Tapparan kannattaja, mutta tästä en ole tilausmaksuani maksanut.

Todennäköisyysmatematiikka on hukassa, mutta niin on suhteellisuudentajukin.

Kukaan ei voi säilyttää omaa sukunimeään

Vielä nelisenkymmentä vuotta sitten naisen oli pakko ottaa aviomiehensä sukunimi. Tämä oli silkkaa miesvaltaisuutta. Kyseessä oli myös käytännöllinen ongelma, jos nainen oli luonut uran omalla nimellään.

Nykyään miehet tapaavat suhtautua sukunimivalintaan periaatteella: "Minä pidän omani, ja sinä saat tehdä niin kuin haluat."

Melkein puolet pareista valitsee yksinomaan miehen nimen. Heistä useimmat sanovat, että varsinkin lapsiperheessä se on yksinkertaisinta.

Oman syntymänimen säilyttäminen on tasaisen vauhdin taulukolla muuttumassa ykkösvaihtoehdoksi. Vain joka kymmenennellä on kaksoisnimi, ja naisen sukunimeen päätyy perin harva mies, kaksi sadasta.

Joku haluaa eroon nolona pidetystä sukunimestään, ja joku voi suorastaan himoita tulevan puolisonsa hienoa sukunimeä. Muusikkoa voi auttaa, jos hänen nimensä sattuu olemaan Sibelius, ja Kapanen tuntuu jääkiekkoilijalta ennen kuin hän on saanut luistimia jalkaansa.

Moni perustelee sukunimensä säilyttämistä sillä, että haluaa pitää oman nimensä, siis oman. Tämä on väärinkäsitys, sillä omaa ei ole. Vaihtoehtoina ovat puolison nimi ja yleensä isän nimi. Sukunimen tarkoitus ei ole ilmaista yksilöllisyyttä vaan johonkin kuulumista. 

Tätä elämän perussääntöä väistääkseen jotkut ottavat avioituessaan uuden yhteisen nimen. Haluavatkohan he kertoa, että he eivät kuulu mihinkään, vaan ovat "saari elämän suurella merellä"?

Uuden sukunimen keksiminen on taitolaji. Luin joskus Savon Sanomista, että Inkinen ja Husso alkoivat olla Hussinkeja. Ei se ole huonokaan rakennelma, mutta koululaiset varmaan lausuvat sen omalla tavallaan.

Naurun puute kertoo vakavista oireista

Olen lukenut Lauri Viidalta Moreenin ja joskus lainaillut siitä ajatusta: "Ei suinkaan poliittista nuorisoa ole missään, seurustelevaa vain, semmoista, jolle vallankumoukset, isänmaat, jumalat, tieteet ja taiteet ovat mitä oivallisimpia tervalastuja suopalona kytevään lemmennälkään."

Jotain muutakin Viita-tietämyksestäni: Juice Leskinen on laulanut, että Lauri Viita antoi hänelle suomen kielen. Olen perillä siitä, että Viidan viimeiset vuodet olivat huonot.

Olemme maantieteellisesti läheisiä. Viita on syntynyt linnuntietä mitaten alta kymmenen kilometrin päässä nykyisestä osoitteestani. Vain järvi on siinä välissä.

Kuitenkin on tunnustettava, että tietämiseni on hataraa, ja niin aloin lukea hänen toisen vaimonsa Aila Meriluodon kirjaa Lauri Viidasta.

Kirjan puolivälissä havahduin siihen, mitä Meriluoto sanoi miehensä naurusta. Lauri Viita ei nauranut koskaan. Hän saattoi matkia naurua ja sanoa "heh heh". Kun jotain oikein riemukasta tapahtui, hänellä oli korviin asti yltävä leveä hymy, mutta hereä, syvältä purkautuva nauru kuitenkin puuttui.

Meriluoto sanoi tämän olleen oireellista. Hän ei suoraan paljastanut, mihin hän tällä viittasi, mutta tulkitsen hänen ajatelleen, että nauramattomuus oli myöhemmin puhjenneen skitsofrenian ensimmäisiä merkkejä.

Euroviisut, ilmakitarafestivaali

Euroviisuihin kunnolla perehtyneet ovat tietysti olleet selvillä, että kilpailussa käytetään taustanauhoja. Linda Lampeniuksen tapauksen myötä totuus on rävähtänyt kuitenkin niin pahasti silmille, että sitä on vaikea olla huomaamatta.

Kyse ei ole vain musiikkikappaleiden muovisuudesta, vaikka ainakin toistaiseksi ne taitavat olla ihmisen eivätkä tekoälyn valmistamia tuotoksia.

Eikä kyse ole siitä, että laulujen sijasta kilpaillaan spektaakkeleista, joissa vaatteet, vaatteettomuus, vilkkuvalot ja muut tehosteet täyttävät katsojan havaintomaailman. Musiikkia ei oikein huomaakaan. Se on mukana, koska säännöt sitä vaativat.

Kyse ei ole siitäkään, että kokonaisuus muistuttaa värjättyä kananmunaa, josta puuttuu runkorakenne ja joka pysyy koossa vain ulkokuorensa varassa. 

Sen sijaan on kyse siitä, että aitojen soittimien käyttöön on pyydettävä erikseen lupa ja että säännöllisesti tämä lupa on evätty. 

Pisteet kuitenkin Linda Lampeniukselle! Ilmeisesti hän on koko loppukilpailun ainoa esiintyjä, joka soittaa oikeasti. Äänestäisin häntä.

Huijataanko ihmistä, jos hän tietää olevansa huijattu?

Nuorista käyriä ja käppyröitä

Ovatko puheet nuorten kasvaneesta ahdistuksesta sitä ikuista ennen oli kaikki paremmin -ulinaa? – Uusimman Kouluterveyskyselyn mukaan eivät ole.

Rippikouluikäisten ahdistuksen jo alkuaan ilkeät luvut ovat tuplaantuneet vähän yli kymmenessä vuodessa. Enemmän kuin joka kolmas tyttö on ahdistunut. Koronan hellitettyä tuli hetkellinen parannus, mutta sen jälkeen luvut ovat nousseet entistä kovempaan nousuun.

Ahdistuksen kasvua on myös pojilla, mutta luvut ovat huomattavasti siedettävämpiä kuin tytöillä.

Viime vuosina myös nuorten itsemurhaluvut ovat olleet nousussa. Joka kuukausi vähintään kolme ja pahimmillaan neljä nuorta tekee itsemurhan. Rippikouluiän jälkeen poikien itsemurhat ovat huomattavasti yleisempiä kuin tyttöjen.

Prosenttiluvut ovat niin korkeita, että ne eivät laske vain lisäämällä terapeutteja, psykologeja ja kuraattoreita. Heitä ei mitenkään riitä kaikille. Täytyy keksiä jotain muutakin.

Tilastoissa on myös jotain positiivista. Itsemurhaluvut ovat kaikesta huolimatta laskeneet 1990-luvulta, ja tyttöjen kokema seksuaalinen ahdistelu on vähentynyt merkittävästi kolmen viime vuoden aikana.

Nuoret, joilla on ollut kahden viime viikon aikana kohtalaista tai vaikeaa ahdistuneisuutta.

Itsemurhaan kuolleet nuoret

Yksitoistavuotiaaan oikeudet rakentaa majaa

Olen muistellut nimimerkki "Yksitoistavuotiaan" lehtikirjoitusta kahdenkymmenen vuoden takaa. Siinä hän kuvasi ikäluokkansa elämää, jota aikuiset melkein huvikseen tai ainakin ymmärtämättömyyttään rajoittivat. 

Kirjoitus oli tällainen:

Meidän ja varmasti monen muunkin taloyhtiön ongelmana on se, että pihoilla ei yksinkertaisesti saa olla. Pihamme aikuiset ovat kieltäneet lähes kaiken, muun muassa pallon pomputtamisen, sählyn pelaamisen, kirkonrotan, ja kaikki muut pelit ja leikit, joissa juostaan. 

Muistan myös, kuinka muutama vuosi sitten minut ja monet muut naapurin lapset häädettiin hiekkalaatikolta ja liukumäestä. Ja syynä on aina se sama vanha: "Te huudatte liian kovaa!" Olemme kuitenkin tavallisia lapsia tavallisista perheistä. 

Eräänä kesänä ajattelimme rakentaa majan. Vanhemmat pyysivät kaupungilta luvan majan rakentamiseen, ja meille vastattiin myöntävästi. Mutta viikon kuluttua majan valmistumisesta taloyhtiön hallitus määräsi sen purettavaksi. Sille en vieläkään tiedä syytä. 

Aikuiset ovat kiroilleet meille ja ovat joskus jopa uhkailleet meitä kiväärillä ampumisella ja autolla päälle ajamisella. Olisimme mielellämme ulkona, mutta siihen ei ole mahdollisuutta. 

- - -

Ovatko ajat muuttuneet tuosta? Tietävätkö lapset enää, miten kirkonrottaa leikitään? Kirjoittaja on nykyään kolmenkymmenenyhden ikäinen, ja ehkä hänellä on omia lapsia. Salliiko hän heidän telmiä lasten lailla?

Onpa tämän kanssa miten tahansa, kevään parhaita merkkejä on, että trampoliini on kaivettu naapurin pihalle esiin. Lasten pomppimisen voi nähdä ja tömähtelyn voi kuulla, kun istun sisällä tuolissani ja luen Paulo Freireä, sorrettujen pedagogia.

Näppäriä juhlapäivien siirtoja

Luin juuri HS:n kolumnistin ehdotuksen, että helatorstai voitaisiin siirtää toukokuulta marraskuulle, jolloin on muutenkin ankeaa. En ole varma, oliko kirjoittaja aivan tosissaan vai ainoastaan puoliksi. Ainakaan hän ei ottanut huomioon sitä, että kirkollisesti siirto on täysin mahdoton, koska ajankohta liittyy kiinteästi pääsiäiseen.

Voitaisiin tehdä paljon, jotta kalenteri muuttuisi normin mukaiseen viikkomalliin 5+2.

Helpointa olisi siirtää itsenäisyyspäivä joulukuun ensimmäiseen lauantaihin, koska siinä ei tarvitsisi ottaa huomioon kansainvälisiä suhteita. Sen sijaan vapun siirto lähimpään viikonloppuun olisi vaikeaa, koska sitä vietetään muissakin maissa.

Kansainväliset käytännöt pitänevät myös varsinaisen joulupäivän entisillä sijoillaan, emmekä voi Suomessa yksin päättää, milloin vuosi vaihtuu ja milloin on uudenvuodenpäivä. Pitkäperjantain muuttaminen pitkälauantaiksi vaatisi kielellisistä syistä totuttelua, mutta ensimmäinen pääsiäispäivä on jo valmiiksi sunnuntaina. Pääsiäismaanantaita voitaisiin viettää heinäkuussa. Siihen yhdistettäisiin kesään tyrkytetty kansanvallan päivä, joka ei ole noussut siivilleen.

Toinen joulupäivä on melko tarpeeton, koska kukaan ei jaksa samoja ruokia kolmatta päivää. Pysykööt ihmiset kotona, bensaakin säästyy. Tapanin voisi vaihtaa sinne marraskuulle teemalla "oispa meillä joulu ainainen". Kauppiaat varmaan kannattaisivat.

Ja mitä väliä on tosiasioilla, kunhan vain saadaan jokin järjestys. Tuoreen selvityksen mukaan suomalaisten työaika on sekä viikkotunneissa että vuosittaisissa työpäivissä mitaten eurooppalaista keskitasoa. Kahden arkipyhän poisto tekisi Suomesta Euroopan niukimman maan Irlannin ja Hollannin kanssa.

Kun autoissa oli persoonaa

Vappuna on lähdettävä ulkosalle vanhoja autoja bongailemaan, koska silloin ne ajetaan kevään merkiksi esiin. Jos minulla olisi kunnon autotalli ja enemmän teknistä osaamista, hankkisin museoauton kesäpäivien iloksi. On kuitenkin tyydyttävä niiden valokuvaamiseen. Myös se on hauskaa.

Vanhat autot ovat hyppäys lapsuuden viattomuuteen, kun autoista ei ollut muuta haittaa kuin Mika Waltarin Pariisissa rakastama polttoaineen katku. Kukaan ei tiennyt ilmastonmuutoksesta. Autot olivat sen symboli, että ihminen oli ylittänyt lihasvoimansa ja maailma oli rajaton – niin me luulimme.

Vanhojen autojen avulla voi muistella lapsuutensa ihmistyyppejä. Autoissa oli persoonaa, ja omalla valinnallaan omistaja kertoi itsestään.

Volkswagen oli jo nimensä perusteella kansanauto, ja Opel Kadett oli saman idean kaupunkiversio. Kuplan valtakautta myöhemmin tavalliset tallaajat alkoivat ajaa Ladalla. Moskvitsin omistajat äänestivät SKDL:ää, ja Sitikan hankkijat olivat boheemeja. Ensimmäiset Datsunin ja Toyotan ostajat todistivat ennakkoluulottomuutta ja aavistelivat Euroopan pudotusta.

Mersut olivat rahamiesten autoja, ja Pyhimys-Volvo sopi menevälle poikamiehelle, ajoihan myös Roger Moore sillä näytellessään Simon Templaria. Minillä saattoi kuvitella olevansa yksi lukuisista rallikuskeista, jotka nostivat suomalaisia Monte Carlon yössä maailmanmaineeseen.

Triumph Heraldista oli helppo ottaa kesäksi katto pois.

*    *   *  

36 auton kuvavalikoimani1960- ja 1970-luvuilta.

Tampereen vappuatoja

Eurovisut ja Tuomari Nurmio

Olen viimeksi katsonut Euroviisut, kun Abba voitti. Kisat eivät ole boikotissani, sillä palaan television ääreen, kun alkaa kiinnostaa. Satunnaiset otokseni eli kymmenen minuuttia kestäneet viipymiset TV-lähetyksen äärellä ovat todistaneet, että tämä laji ei ole minun. Musiikki on vierasta makuuni.

Käsitän, että nykyajan Euroviisuissa on kyse ennen muuta spektaakkeleista eikä niinkään musiikista. Juuri tämä lisää vierauden tunnettani. Spektaakkelit ovat perkeleellisesti lumoavaa tyhjänpäiväisyyttä, joka on ymmärrykselle vaarallista. Tiedän kyllä, että tietty määrä turhuutta on suoranainen välttämättömyystarvike, jota minäkään en täysin vältä. Siksi en paheksu Euroviisujen seuraajia. Katsokoot. Tunnen vain, että minun on parasta karttaa juuri tätä lajia, niin kuin joku toinen välttää suolan käyttöä ruoassa.

Fundeerailin näitä, kun kävin katsomassa Tuomari Nurmion keikkadokumentin 13 kylmää laulua. Pohdin, mitä tapahtuisi, jos Nurmio lähetettäisiin Euroviisuihin. Hän tietysti kieltäytyisi, mutta ainahan voi kuvitella.

Valot eivät vilkkuneet Nurmion keikalla, ja soittimet olivat ainoa rekvisiitta. Niitä soitettiin oikeasti.

Esitystekniset kikat ovat olemassa tyhjyyden peittämiseksi. Nurmion musiikki riitti täyttämään koko tilan. Hämmästyttävästi hän on yhtä ajanmukainen ja oman trendinsä huipulla kuin noustessaan pinnalle 47 vuotta sitten.

"Kun sä teet niinku sä haluut, sä oot muoti", filosofoi Remu Aaltonen.

Voisitko kertoa myös sukunimen?

Takavuosien ministerikaverukset Katainen ja Urpilainen kutsuivat toisiaan julkisuudessa Jyrkiksi ja Jutaksi. Vaikutelma oli tekoläheinen. Siinäpä vasta oli kaverusten sisäpiiri, johon muilla ei ollut asiaa.

Ymmärrän, että huumepoliisi ei paljasta nimeään, mutta kun minulle esittäytyy puhelimessa joku veroviraston Sari hei tai vakuutusyhtiön Minna hei, kysyn ensimmäiseksi kuka Sari tai kuka Minna. Myöhempien selvittelyjen takia olisi hyvä tietää, kenen kanssa on asioinut. Teennäisyyden välttääkseen soittaja voisi aloittaa edes tähän tyyliin: "Ulosottovirastosta hyvää päivää." 

Etunimivillitys on levinnyt myös kirkkoon. Mari-piispa on lässyn lässyn -läheisyyttä, joka sopii lasten kerhoihin, mutta aikuisten seurassa on puhuttava niin kuin aikuisille.

Sovellan tässä nimikäytäntöjä vielä itseeni:

Arto saa sanoa milloin vain, mutta paljas etunimi kuuluu valmiiksi tuttujen kanssakäyntiin. Jos ollaan läheisissä väleissä, pelkällä sukunimellä kutsuminen on taas töykeää tai ainakin etäännyttävää. Virallisissa pöytäkirjoissa on aina mainittava sukunimi, mutta tästäkin poikkeamista olen nähnyt.

Lempinimeäni Ate (yhdellä t:llä) saa käyttää, ja ehdot ovat lähes samat kuin Artossa. Ate Köykkä en kuitenkaan suostu olemaan. Jos lempinimen yhteydessä mainitaan sukunimi, sen on oltava genetiivissä Köykän Ate. 

Nimi on intiimi asia, ja se on minulle tärkeä, mutta titteleiden kanssa ei ole tarkkaa. Melkein kaikki kelpaavat, ja sopii, että jätetään kokonaan pois. Kirkolliset sanat ovat muutenkin vaikeita.

Väkivalta heikkouden todisteena

Ei pidä arvostella elokuvaa, jota ei ole nähnyt. Niinpä en sano mitään Antti Jokisen ohjaamasta Kalevala-filmistä, vaan tyydyn arvioimaan sen trailereita. Ne luovat mielikuvaa, että Kalevala olisi täynnä tappamista ja miekkailua.

Syntyvä käsitys ei ole vain väärä, vaan se on suorastaan valheellinen.

Kaksi asiaa yllätti lukiessani Kalevalan. Ensinnäkin se on täynnä huumoria. Komiikka näkyy jopa lyhyissä lauseissa, kuten "väki vähenee ja pidot paranee".

Toiseksi Kalevala väkivallan vastainen kirja. Useimpien kansojen sankaritarustoista poiketen se ei ihannoi miekkamiehiä. Idea on päinvastainen: vain heikot ja raukat turvautuvat fyysiseen voimaan, ja kun he sen tekevät, he ansaitsevat avuttomuudessaan pilkallisen naurun. He ovat kuin luokan iso ja tyhmä poika, joka turvautuu nyrkkeihin, kun ei muuten pärjää.

Kalevalassa tosimiehen voima ei ole miekassa vaan hänen sanoissaan ja siinä kielen magiikassa, jolla vastustaja lauletaan vaikka suohon saakka.

Tämä syväsuomalainen identiteetti on katoamassa jonnekin maailman hulluuteen.

Tätä mietin esimerkiksi silloin, kun näin uutislähetyksessä sastamalalaisten ukkojen harjoittelevan haulikoilla droonien ampumista. He myönsivät itsekin, ettei niihin oikein osu.

Pyssyleikeissä on se vaaransa, että niihin osallistumalla tekee itselleen kalevalat.

Jäät ovat lähteneet liikkeelle

Sain pitkään odottamani viestin: "Jäät ovat lähteneet liikkeelle." Se on kuin romaanin alku tai elokuvan nimi, voimaa täynnä. 

Pakkasin autoon välttämättömät tavarani ja lähdin ajamaan Suomen halki kohti Tornionjokea. Se on minun elämäni joki. Äiti ja hänen sukunsa ovat sieltä kotoisin ja sitä myötä jollain tavoin myös minä, vaikka en ole ikinä asunut siellä. En osaa puhua sikäläistä kieltä, mutta kummallisesti murre tuntuu tutulta. Kertomukset keväisestä jäiden lähdöstä ovat vaikuttaneet. 

Joskus imelimmät mainoslauseet ovat totta, ja niin tällä kertaa. Tornionjoki eli Väylä ei tosiaankaan erota kahta maata toisistaan. Se päinvastoin yhdistää Suomen ja Ruotsin toisiinsa. Tällä joella ei ole sodittu. Sen sijaan on haettu puoliso toiselta puolen virtaa. Minunkin isomummuni on näitä virran yli tulleita eli poikkinaituja.

Nyt keväällä jäät ovat taas liikahtaneet. Kunpa samaa tapahtuisi Ukrainan ja Venäjän välillä ja Hormuzin salmella. Kunpa rajajoet eivät erottaisi vaan yhdistäisivät. Kunpa toisiaan vihaavat tunnustaisivat, että jäät ovat alkaneet liikkua.

Synnynnäinen tarve kuulla tarinoita

Kahden vuoden pituinen retkeni Pentti Haanpään maailmaan on vahvistanut ajatusta, että ihmisellä on synnynnäinen tarve kuulla tarinoita. Isäni oli 1920-luvulla syntyneitä. Sen sukupolven porukoissa juttuja kerrottiin paljon enemmän kuin nykyään.

Pikkupoikana istuin pitkiä aikoja tupakansavuisissa huoneissa kuuntelemassa miesten juttuja. Jossain vaiheessa komennettiin nukkumaan, ehkä vain sen takia, että oli nukkuma-aika, mutta saattoi olla muitakin syitä. Hyvien juttumiesten kyläilyjä muisteltiin monta päivää.

Nykyään tarinoiden kertominen on ulkoistettu tusinafilmeille, videonpätkille ja meemeille. Ne ovat jonkun muun kertomia, ne eivät ole omasta porukasta. Siksi niiden vaikutus on ohuempi. Ne huvittavat hetken, mutta ne eivät ole syviä elämänkuvia.

Yksi Jeesuksen salaisuus oli hänen kyvyssään kertoa muutamalla lauseella tarina. Hän ei luonut ainuttakaan käsitettä, mutta hän jäi kertomuksillaan mieleen. Joskus ne olivat vain muutaman lauseen mittaisia: Mies löysi pellosta aarteen. Hän meni ja osti sen pellon, ja siinäpä se oli, ei muuta.

Haanpään juttujen juoni menee vaikkapa näin: Reppuselkäinen mies näki tiensivussa hevosen, nälästä laihan. Hän valitti omistajalle hevonen surkeaa kuntoa, muttei tullut ymmärretyksi. Niinpä hän otti setelit esiin ja osti hevosen. Kaupat tehtyään hän kaivoi repusta aseen ja ampui hevosen siihen paikkaan. Sitten hän jatkoi matkaansa. 

Että sellainen tapaus.

Lukija saa vapaasti päätellä, miten jutun moraalia pitäisi arvioida. 
 

Ammatit joissa syntyy näkemystä

Aamun Helsingin Sanomissa oli juttu toimittajasta, joka pestautui muuttomieheksi. Siinä työssä näkee paljon elämää aikuisuuden ensihetkistä kuolinsiivouksiin. Olen miettinyt muita ammatteja, joissa elämännäkymät ovat laajat. Tässä on esimerkkejä:

Terveyskeskuslääkäri tapaa ainakin suurten kaupunkien ulkopuolella alueensa väen läpikotaisin.

Seurakuntapastori on mukana ihmisten huolissa, ilossa ja surussa. Kaiken ikäiset tulevat kohdatuiksi ja kuulee myös asioita, joita ei kerrota kenellekään muulle. 

Alakoulun opettaja saa perusteellisen kattauksen vähintään lapsista. Vanhemmat ehkä yrittävät antaa siloitellun kuvan elämästään, mutta lapset vuotavat totuutta esiin. 

Kassatyöntekijä tietää sen, mitä ihmiset ostavat.

Ruumisautonkuljettajaa tarvitsee jokainen ihminen joskus. Näkymä on synkähkö, mutta se on aito ja paljastava.

Asunnonvälittäjälle ihmiset kertovat, mitä he toivovat elämältään.

Paikallislehden toimittaja ei voi erikoistua tietynlaisiin aiheisiin. Kaikkea on ymmärrettävä ainakin vähän ja on osattava kirjoittaa mistä tahansa. 

Tilausliikenteen kuljettajien yleistietämys on havaintojeni mukaan hämmästyttävän laaja. Monenlaista väkeä on ollut kyydissä, ja pitkillä bussimatkoilla on ollut aikaa jutella.

Vastaväite: unohdit vaikka mitä. - Niin unohdin.

Ei se ole eläinten vika

Andrei Tarkovskin yli kolmetuntisessa Andrei Rublevissa vaellettiin brutaalin Venäjän halki. Elettiin 1400-lukua.

Elokuvan jälkeen kävelin vanhan tutun vierellä torin poikki kotia kohti. Puhuimme siitä, kuinka erityisesti yhden hevosen kohtalo oli koskettanut. Jossain mellakassa hevonen putosi hädissään portaita alas.

Siinä kulkiessamme muistelin Norman Mailerin romaania Alastomat ja kuolleet. Se kertoo amerikkalaisesta kaukopartioryhmästä, joka operoi syvällä japanilaisten selustassa. Yksi sotilas oli haavoittunut ilmeisen kuolettavasti.

Raastavan vaelluksen keskellä joku miehistä havaitsi siipirikon linnun ja otti sen hellästi käteensä. Ryhmän varajohtaja otti linnun häneltä ja hetken kuluttua rutisti sen kuoliaaksi. Tappoi! Noin vain ja ilman syytä! Muut miehet raivostuivat maanisesti.

Tätä kirjoittaessani käsissäni on kirja, jossa on kolmas esimerkki samaa teemaa. Pentti Haanpää kertoo suomalaismiehistä, jotka olivat nähneet sotaretkellään kaikki mahdolliset kauheudet, kuten ruumiskasan, jossa oli sikin sokin heiteltyjä, kaikenkaltaisiin asentoihin jäätyneitä vainajia.

Järkyttävämpää oli kuitenkin tiedossa. Miehet osuivat autiotaloon, josta asukkaat ovat lähteneet äkisti. Navetta oli täynnä lehmiä, jotka olivat ensin nääntyneet nälkään ja sitten jäätyneet niille sijoilleen. 

Tämä näkymä oli miehille liikaa, enemmän kuin mikään muu. Ihmiskunta on hullu, muttei se ole viattomien eläinten vika. 

 

Valikoima latokuviani on klikkauksen takana.

Olisipa muitakin perusteluja kuin raha

Olen poiminut islantilaiselta nobelkirjailija Halldór Laxnessilta tekstin, joka on vuodelta 1970:
Kaikki elämä tässä maassa määriteltiin silloin kuten tänäkin päivänä suhteessa lammaskarjaan. Kun esimerkiksi puhuttiin ilmoista, ainoana vallitsevana näkökantana oli se, miten ne vaikuttivat lampaisiin. Hyvä sää oli sää, joka oli hyvä lampaille. Hyvä vuosi oli se, kun lampaille kasvoi ruohoa. Kauniina maisemana pidetään Islannissa sitä, missä on lampaille hyvät laitumet. Ihmisten toimeentulon ja elämännäkemykset määräsi tämä elikko.

Suomessa ei ole paljonkaan lampaita, mutta ajattelun logiikka on sama. Pienellä viilailuilla Laxnessin teksti pätee nykyelämään:
Kaikki elämä tässä maassa määritellään suhteessa bruttokansantuotteeseen (bkt). Kun esimerkiksi puhutaan ilmoista, niin ainoana vallitsevana näkökantana on se, miten ne vaikuttavat bruttokansantuotteelle. Hyvä sää on sää, joka on hyvä bruttokansantuotteelle. Hyvä vuosi on se, kun bruttokansantuotteen nimissä valmistetaan paljon tavaroita. Kauniina maisemana pidetään sitä, missä on bruttokansantuotteelle hyvät maisemat. Ihmisten toimeentulon ja elämännäkemykset määrää tämä yksi ja ainoa mittari.

Bruttokansatuote kelpaa perusteluksi mihin tahansa, vaikka ongelmat tiedetään. Bkt:n kieroutuneisuus näkyy siinä, että se nousee, kun kansalainen törmää autollaan lyhtypylvääseen  ja kun joku sitten oikoo pellit ja maalaa auton. 

Kaipaan elämään muitakin perusteluja kuin raha. Juuri kukaan ei sano, että se on hieman kalliimpaa, mutta...

 BKT, suomalainen lammasrotu.

Mestariksi 30 vuoden tauon jälkeen

Nelinkertainen suomenmestari Johanna Paasikangas on juuri voittanut 52-vuotiaana naisten shakin suomenmestaruuden pidettyään kisoissa 30 vuoden tauon. Tulosta voi pitää jonkinlaisena maailmanennätyksenä.

Shakin kilpapelien seuraaminen vaatii kohtalaista osaamista, mutta jos siihen kykenee, tiedossa on enemmän jännitystä kuin missään muussa lajissa. Viisikin tuntia kestävän ottelun häviämiseen riittää vain yksi ainoa löysä siirto.

Shakista voi kiinnostua pelkästään hyvien tarinoiden takia. Erikoinen tapaus on esimerkiksi Pertti Lehikoinen, joka voitti kirjeshakin maailmanmestaruuden kuusi ja puoli vuotta kestäneessä finaalissa. Ponnistelut veivät hänet jopa hengenvaaraan.

Koko maailma seurasi amerikkalaisen Bobby Fischerin ja neuvostoliittolainen Boris Spasskin välistä MM-kamppailua, joka oli myös yhteiskuntajärjestelmien välinen kisa. Ottelu oli jo keskeytymäisillään, mutta Yhdysvaltain ulkoministeri Henry Kissingerin puuttui onneksi asiaan.

Suurin osa shakinpelaajista on ns. tavallisia, yhteiskuntakelpoisia ihmisiä, mutta Fischer oli rajatapaus. Ensimmäinen maailmanmestari Wilhelm Steinitz oli hänkin erikoinen persoona. Hän oli valmis haastamaan Jumalan ja antamaan hänelle tasoitusta yhden sotilaan verran.

Shakki on vaikuttanut paljon tekoälyn kehittymiseen. Pelissä on myös psykologinen puolensa, ja shakkinappulat ovat kauniita esineitä, joiden koristearvoa voi ihailla. 

Shakkia koskeviin peruskysymyksiin olen vastaillut täällä.

Paulo Freire ja huussin tyhjennys

Tänään olen lukenut brasilialaista pedagogia Paulo Freireä. Hänen ideansa eivät ole minulle täysin uusia, koska ne ovat tuttuja eräiden Latinalaisen Amerikan teologien ansiosta. Silti ne tuntuvat raikkailta, koska hän sanoo ne taas omalla tavallaan. 

Freiren mukaan luku- ja kirjoitustaito on sorrettujen vapauttamisessa ensiarvoisen tärkeää. Kirjassa ääneen päässyt maalaistyöläinen sanoo, että ennen lukemaan oppimistaan hän pelkäsi kaikkea, kaupunkia, työkalujen hankkimista ja huijatuksi tulemista. Lukutaito poisti pelot. 

Freiren tapa lähestyä ihmisiä oli erilainen kuin monien akateemisten ihmisten. Luennoimisen ja opettamisen sijasta hän pyrki vuoropuheluun. Tämä ihmisläheisyys hämmästytti ihmisiä. Chilen maaseudulla häneltä kysyttiin: "Miksi te ette itse puhu, vaikka te tiedätte? Vain me olemme äänessä, vaikka emme tiedä teidän rinnallanne juuri mitään."

Freirelle oli tärkeää, että ihmisten kohtaamisissa opettajan ei täyttänyt hiljaisuutta omilla puheillaan eikä korostanut tietämystään. Hän tavoitteli vuoropuhelua, koska juuri siitä syntyy uusia näkökulmia.

*  *  *

Lähdenkin tästä kesämökille huussin tyhjennykseen. Se homma pitää tehdä jo keväällä. Silloin se on helppoa, ja siitä voidaan sitten kulkea vapain mielin kohti kesää. 

200 metrin katujuoksulla on syynsä

Olympiakisojen turhin juoksumatka on 200 metriä. Se on vain lohtumahdollisuus niille, jotka eivät menestyneet satasella. Täyden ratakerroksen 400 metriin verrattuna siinä jäädään puolimatkaan. Kisa on suurelta osin merkillistä kaarrejuoksua niin, että siinä mennään epäsymmetrisesti vinossa.Kaikesta huolimatta myös kahdellasataa jaetaan palkintoja, ja jokaisella juoksijalla on kultamitali mielessään.

Mutta kun ollaan kirkkopuistossa ja nainen säntää äkisti juoksuun tähdätäkseen kahden sadan metrin päässä olevalle bussipysäkille, niin minkä puolesta hän kamppailee? Haluaako hän vain säästyä kymmenen minuutin turhalta norkoilulta?

Bussiin kiipeävien jono on pitkä. Niitä on melkein kymmenen ihmistä.

Onko kiire työpaikalle? Odottaako jossain asiakas? Jospa pitäisi ehtiä junalle.

Jono lyhenee. Vielä on viisi ihmistä nousemassa autoon. Hän kirii, kirii.

Pitäisikö hakea lapsi jostain? Onko lääkärinaika vaarassa mennä ohi?

Vielä on kolme ihmistä bussin ulkopuolella, sitten kaksi ja lopulta enää yksi.

Minkä menetyksen pelosta hän juoksee niin kiivaasti kuin ikinä pääsee?

Kaikilla on syynsä ja tarinansa. Saarikosken sanoin: Jokaisella on tästä lähtien tämänsä / johon hän täällä on sidottu.  

Miljardi on tuhat miljoonaa

Joskus Barack Obama ilmaisi ajankohtaa, että se on "Super Bowlin aikaan". Amerikkalaisille se oli selvemmin sanottu kuin puhe helmikuun toisesta sunnuntaista.

Metri on varmaan parhaiten osattu SI-järjestelmän yksikkö, mutta siitä johdettu hehtaari on vaikea, ellei ole kotoisin maatalosta. Niinpä on ruvettu puhumaan jalkapallokentistä (0,7 hehtaaria). Tätäkin käytäntöä joku on keksinyt paheksua, vaikka se on hyvin ymmärrettävä. Jalkapallokenttä löytyy jokaisesta kohtuullisen kokoisesta taajamasta.

Pystysuunnassa metrit ovat hankalia. Kun korkeutta on paljon, käteviä mittoja ovat Näsinneula ja nelikerroksinen kerrostalo.

Metristä johdetun maitolitran ymmärtää helposti, mutta muuten lusikallinen, kupillinen, lasillinen, pullollinen ja ämpärillinen ovat erinomaisia mittoja.

Grammat ovat todella vaikeita. Sen sijaan kaikki ymmärtävät hyppysellisen, kourallisen ja lapiollisen.

Vaarallisinta on suurten rahayksiköiden sotkeminen. Jopa ammattimaiset uutistoimittajat saattavat kiireessä sekoittaa keskenään miljoonat ja tuhat kertaa suuremmat miljardit. Havainnollistamiseen sopii Suomen valtion budjetti, joka on vähän alle 90 miljardia euroa.

Jalkapalloilijoiden hinnat pätevät hieman pienempiin rahasummiin. Kummasti tulisi suhteellisuudentajua, jos 200 miljoonan säästön tai kustannuksen sijasta ajateltaisiin, että rahaa menee tai tulee yhden Haalandin, Mbappen tai Yamalin verran.

Epäuskoni horjuu

Pääsiäisenä, ylösnousemuksen päivänä, minun on nöyrästi tunnustettava, että luonnontieteellinen maailmankatsomukseni horjuu. Tänään epäuskoni järkkyy, enkä välitä pätkääkään siitä, mikä tässä maailmassa on koetulosten mukaan mahdollista.

Naisten käynti tyhjällä haudalla koskettaa, ja tunnen kummallisesti olevani paikalla, kun Kristus ilmestyy oppilailleen lukittujen ovien takana.

Älkää huolestuko rationalistit ja epäilijät. Viimeistään kahden päivän kuluttua tai ainakin lähiaikoina olen taas teidän kannallanne. Mutta pääsiäisenä on tämä. Lipsahtaa toisenlaisen vakuuttumisen puolelle.

Etsin oikeita sanoja, ja on pakko tyytyä lainaukseen. 

Siihen tarpeeseen nämä sveitsiläisen Kurt Martin sanat:
mutta tulee ylösnousemus
aivan muuta kuin mitä luulimme
tulee ylösnousemus joka on 
Jumalan nouseminen herroja vastaan
ja kaikkien herrojen herraa kuolemaa vastaan.

Kuva berliiniläisestä kirkosta.

Hymyilen nuoruuteni ristin teorioille

Muistelen nuorta itseäni hyväntahtoisesti hymyillen. Rippileireillä kesätöissä tyhjensin kaiken osaamani ja oivaltamani rippikoululaisiin. Jäi vaikutelma, että he seurasivat opetustani hyvin. Tosin epäilen, että he vakuuttuivat enemmän tyylistäni kuin varsinaisesta asiasta. 

Olin vain joitakin vuosia vanhempi ja tiesin asiat heitä paremmin. Nuorethan helposti lumoutuvat ylempiluokkalaisten osaamisesta. 

Kun vuorossa olivat pitkäperjantain asiat, selvitin lunastuksen ja sovituksen käsitteet. Kävin läpi myös Anselm Canterburylaisen loogiset päätelmät. Luultavasti nuoret olivat hetken aikaa ymmärtävinään sen, minkä he myöhemmin tykkänään unohtivat. 

Vuosien kuluessa väsyin teorioihini. 

Oli kaksi mullistavaa löytöä. Ensin brasilialainen teologi Leonardo Boff kysyi, miksi Jumalan pojan piti syntyä maailmaan ja elää täällä yli kolmekymmentä vuotta, jos vain yksi päivä oli ratkaiseva. Eikö pelkkä perjantaivierailu olisi riittänyt tai pidennetty viikonloppu pääsiäisen saamiseksi mukaan? Oliko hänen muu elämänsä vain rekvisiittaa?

Toinen löytö oli se, että kokonaiskirkko ei ole koskaan määritellyt ristinkuoleman merkitystä. Sen on sallittu jäädä avoimeksi. Niinpä aloin siirtyä johonkin sellaiseen ajatukseen, että ristinkuolema on ratkaisevan tärkeä ja että enempää ei tarvitse sanoa. Tyhjentävä selitys vain riistäisi ristiltä sen varsinaisen merkityksen. Jumalalla on salaisuutensa.

Mitä vähemmän ymmärtää, sitä tärkeämpää tärkeä on.

Heikki Marilan maalaus.

Hiljaisen viikon huudot

Hiljainen viikko ei ole niin hiljainen kuin sen otsikko kertoo. Sopivasti yllytettynä kansa valitsi huutoäänestyksessä Kristuksen sijasta Barabbaan. Puhuttelevin huuto kuullaan ristiltä, kun Jeesus elämänsä viimeisiksi sanoiksi huusi kovalla äänellä.

 

Ihmisen alkuhuuto on kaikilla kielillä yhteinen. Kiinalainen ja grönlantilainen tunnistavat vastasyntyneen ensimmäisen rääkäisyn samalla tavoin.

Myöskään ihmisen tuskanhuuto ei vaihtele kielestä toiseen. Yksin jäädessä taustat, lähtökohdat ja kulttuurit menettävät merkityksensä. Äidinkielellä ei ole väliä. 

Alkuhuuto kouraisee lähellä olevia ja jättää elämän pituisen jäljen. Kärsivän huuto yössä syöpyy kuulijan muistiin. Joskus huuto voi olla myös vaikenemista. Jos on koettanut repiä virran tempaamaa ihmistä vedestä ylös, tuskin voi milloinkaan unohtaa otteesta kirvonnutta kättä. 

Joka sattui olemaan Golgatalla todistamassa Jeesuksen kuolemaa, muisti ikuisesti hänen huutonsa. Myös hänen kasvonsa jäivät mieleen. Ei ole ihme, miksi Edvard Munchin taulu tekee niin vahvan vaikutuksen. Sen näkeminen on riittävä syy matkustaa Osloon, jonka maisemat näkyvät maalauksen taustalla.

Yhden kerran ihmisen alkuhuuto on tavallaan myös sävelletty. Se avaa Jaakko Löytyn levyn Sinisen syvyys.

 

Edvard Munch: Huuto

Kuinka vakavasti uskontunnustus on otettava?

Uskontunnustus kuuluu jokaiseen kastetoimitukseen.  

En ole tavannut epäasiallista protestointia, mutta kaikki muut vaihtoehdot ovat olleet käytössä. Joku on vain mykkänä hiljaa. Joku toinen liikuttelee äänettömästi huuliaan, ja joku kolmas mutisee epämääräisiä. Pappi on tyytyväisin, kun ollaan aidosti äänessä. 

Käytetyimpiä kuvia uskontunnustuksesta on ymmärtää se kuuta osoittavaksi sormeksi. Se ei ole uskomisen kohde, vaan se ainoastaan osoittaa uskon suuntaan. Sen sisältönä on kieltämättä joukko asioita, mutta se ei ole samanlainen listaus kuin luettelo Euroopan pääkaupungeista.

Uskontunnusta voi verrata Maamme-laulu toiseen säkeistöön. Hyvällä omallatunnolla voi laulaa "sun kukoistukses kuorestaan kerrankin puhkeaa" riippumatta siitä, mitä ajattelee valtionvelasta. Se on myötätunnon ilmaus sille uskon perinteelle, jonka mukaan kirkoissa on eletty. Yksityiskohdat kuuluvat enempi spesialisteille, mutta maallikko voi olla suurpiirteisempi.

Uskontunnustus voidaan myös laulaa. Siihen tarkoitukseen on kaksi virttä (167 ja 171). Ehkä lauluversioon olisi helpompi liittyä. Monesti tutun virren kohdalla vaitonainenkin osallistujajoukko ikään kuin ryhdistäytyy. 

Uskontunnustuksessa on tietysti myös se piirre, että sen avulla vanhain aikain viisaat ovat erottaneet oleellisen vähemmän tärkeästä. Jos jotain asiaa ei mainita, se ei sitten ole kovin keskeistäkään. Monet nykyajan kiista-asiat ovat sieltä tykkänään poissa viittaamassa siihen, että unohtakaa ne. 

Jokaisella kansakunnalla on huvittavat piirteensä

Huumoria välillä, jokaisella kansalla on huvittavuutensa. Aakkosjärjestyksessä luetellen:

Amerikkalaiset: pyssyt, pyssyt ja kuudesti laukeavat revolverit. 
Belgialaiset: koeta keksiä viisi kuuluisaa belgialaista, kun jalkapalloilijat unohdetaan.
Englantilaiset: Pitää syödä vain etnoruokia, koska oma maistuu Englannin kanaalilta. Vesihanoja on aina kaksi.  

Espanjalaiset: mañana on tunnetuin espanjan kielen sana.

Hollantilaiset: maailman pisin kansa asuu merenpinnan alapuolella.
Italialaiset: puhetta tulee ja tulee, käsiä myöten.
Japanilaiset: turisteina kulkevat suurissa rykelmissä valokuvaten patsaita.
Puolalaiset: Grzegorz Krychowiak on puolalainen maajoukkuejalkapalloilija. Äännä se.
Ranskalaiset: viivoitinkin muotoillaan mutkalle.
Ruotsalaiset: vessapaperia ei voi tilata ilman palavereja, joissa jokainen tulee kuulluksi.
Saksalaiset: Noudattamisen ja punaisissa valoissa seisoskelemisen intohimo. 
Tanskalaiset: Lasten äidinkielentaito on heikko, koska edes he eivät ymmärrä vanhempiensa puhetta.  Selitys on sekä paikkansapitämätön että osuva.
Venäläiset: Minkä venäläisen laitteen olet halunnut ostaa saadaksesi maailmankuulua laatua?
Virolalaiset: missään muussa maassa ei puhuta yhtä hassusti.

Panhard: ranskalainen käsitys ajokelpoisesta autosta.

Kylmä rinki rikkaan ja korkean ympärillä

Ehkä syystäkin kadehditaan rikkautta ja korkeaa asemaa. Vapauttavathan ne monista arjen vaivoista ja ahdistuksista, ja toisaalta ne avaavat ovia maailmoihin, joihin rahvaalla ei ole pääsyä. 

Joskus ovia avataan liikaakin. Tellervo Koivisto sanoi miehensä presidenttivuosista, että kahteentoista vuoteen hän ei ollut itse avannut ovia. Enää ei osannut käyttää edes tiskikonetta. Hänen miehensä puolestaan kaipasi lumitöitä.

Kansanomaiseksi pudottautuminen voi olla toivoton yritys. Englannin kuningas Edvard VIII muisteli nuoruuttaan, kuinka hän yritti osallistua opiskelutoveriensa peleihin. Hänet valittiin jopa joukkueen kapteeniksi. Hänen mukaansa oli kuitenkin harhaluuloa kuvitella, että hänet olisi hyväksytty tasa-arvoiseksi toveriksi: "Kun kuninkaalliset yrittävät olla aivan samanlaisia kuin muut ihmiset, yleisö kyllä suhtautuu heihin epäuskoisen ystävällisesti, mutta on silti vakaasti päättänyt olla hyväksymättä heitä kaltaisikseen."

Rikkauteen yhdistyvä kylmä rinki vaikuttaa myös varsin matalilla yhteiskunnan tasoilla. Muistan erään rippikoulupojan sanat, kun hän selitti toisen pojan poissaoloa: "Se on varmaan hyppäämässä laskuvarjolla. Tai sitten se on laitesukeltamassa."

Ymmärsin, että hänelle rikkaan perheen poika ei oikein kuulunut joukkoon.
 

Onko pommituksilla kohtuullista uhrimäärää?

Mieletön kärsimys on Jumala-uskon vaikeimpia kysymyksiä. Sen parhaita kuvaajia on tuntemattomaksi jäänyt mies, joka kirjoitti pastori-isälleen Stalingradista keskellä toista maailmansotaa. Hän kertoi etsineensä Jumalaa jokaisesta kranaattikuopasta ja tuhoutuneesta talosta, jokaisesta nurkasta ja jokaisen toverinsa viereltä. Talot oli tuhottu, maan päällä vallitsi nälkä ja murha, taivaalta satoi pommeja ja tulta, eikä Jumalaa vain näkynyt.

Kokemus tiivistyi sanoihin: "Ja vaikka joku Jumala olisi olemassa, niin vain siellä teidän laulukirjoissanne ja rukouksissanne, pappien hurskaissa puheissa, kellonsoitoissa ja pyhän savun tuoksussa, mutta ei Stalingradissa." 

Näitä läpi elettyjä sanoja vastaan ei voi väittää. Ketään ei pidä moittia siitä, että kärsimys on vienyt hänen uskonsa hyvään Jumalaan.

Sen sijaan suhtaudun viileämmin siihen, että ihmiset iltapalallaan TV-uutisten äärellä kauhistelevat pommitusuhrien määrää ja sanovat, että 70 000 on liian paljon ja että Jumalan pitäisi tehdä jotain (niin kuin ihminen ei itse voisi aloittaa).

Vastakysymykseni on, mikä mahtaisi olla uhrien hyväksyttävä määrä. Olisiko siedettävää, että Jumala olisi rajoittanut uhriluvun kymmenesosaan vai edellyttäisitkö pudotusta peräti 70 kuolleeseen? Olisiko sitten jo hyvä? Millaisen määrän sallisit Jumalalle, jotta etiikkasi kestäisi sen?

Vai ajatteletko, että Jumalan pitäisi kokonaan poistaa kuoleminen maailmasta? Portugalilaisen nobelistikirjailija José Saramagon mukaan se ei toimisi, ja jonkun Dostojevskin henkilöhahmon perusteella yksikin kuollut lapsi on liikaa.

Mummon lapset ovat kovilla

Täytettyään neljäkymmentä ja varsinkin viisikymmentä vuotta moni huokaisee saatuaan lapset isoiksi. Kunhan vain huojentuminen ei olisi liian varhaista. Pian alkaa huolehtiminen omista vanhemmista. Pahimmillaan elämästä tulee hermoja raastavaa piinaa.

Vanheneva isä tai äiti ei haluaisi maksullisia kotiapuja, vaan hyväksyy tukea vain omilta lapsiltaan. Kun kotiin tullaan tekemään toimintakykyarviota, vanhus kokoaa voimansa ja kiittelee tilaansa fiksummin sanoin kuin ikinä. Hän vakuuttaa pärjäävänsä, ja lapset yrittävät mutista arvion tekijälle, ettei kaikki suju niin komeasti kuin kerrotaan.

Vanhus ei muista syödä, ja kotona alkaa tapahtua outoja asioita. Tavaroita löytyy kummallisista paikoista, jotta varkaat eivät vie. On pelko, että mummo lähtee kylpytakissa pakkaseen eikä enää muista osoitettaan. Vähitellen kunto heikkenee, ja kun lasten viikoittainen huoltokäynti päättyy, vanhuksen kotiin jättäminen tuntuu heitteillejätöltä. 

On vaikeaa aloittaa keskustelua: "Kun sinä et oikein enää pärjää täällä kotona." Siihen tulee vastaukseksi jotain sellaista että "kun minä en täältä kotoani mihinkään lähde". Moni mummo tai pappa on taitava herättämään syyllisyydentunteita.

Samaan aikaan työpaikalla on kireää, eivätkä omat lapset pärjää aivan omillaan, vaikka olisi luullut. Ehkä heilläkin on jo pieniä lapsia. 

Mustekalan tavoin kakkossukupolvi joutuu lonkeroitumaan moneen suuntaan. Omasta jaksamisesta pitäisi huolehtia, ja eikä terveys olekaan aivan priimaa.

Vanhusten kriisi on myös heidän lastensa kriisi.
 

Ryövättyä kansallisuutta

Materialismia korostavassa ja bkt:tä jumaloivassa ajassa on tehty selväksi, että Ukrainassa on paljon mineraaleja ja erinomaista viljelysmaata. Samalla on unohtunut, että maan historia on täynnä suuria persoonia, jotka eivät ole neuvostoliittolaisia saati venäläisiä. Tämän luulisi kiusaavan ukrainalaisia.

Serhi Bubka hallitsi aikoinaan seiväshyppyä yhtä suvereenisti kuin Armand Duplantis nykyään. Hänkin paransi maailmanennätystä aina sentin kerrallaan. Uransa alkuvuosina hän edusti Neuvostoliittoa, eikä Ukrainasta puhuttu mitään. 

Kiovan Dynamo oli 1980-luvulla melkein sama kuin Neuvostoliiton jalkapallomaajoukkue. Valeri Lobanovski on edelleen historian legendaarisimpia valmentajia. Joukkueen suurin tähti ja neuvostoliittolaiseksi mainittu Oleg Blohin valittiin kerran Euroopan parhaaksi pelaajaksi. 

Isoimpia kulttuurikaappauksia on suuriin venäläisiin klassikoihin luettu kirjailija Nikolai Gogol. Melkein 20 ensimmäistä vuottaan hän varttui Ukrainassa. Saatana saapuu Moskovaan -romaanin tekijä Mihail Bulgakov puolestaan eli Ukrainassa melkein kolmikymppiseksi. 

Myös säveltäjä Sergei Prokofjev ja kuvataiteilija Ilja Repin ovat ukrainalaissyntyisiä.

Mainittakoon vielä elokuvaohjaaja Francis Ford  Coppolaan vaikutuksen tehnyt Joseph Conrad. Hän oli äidinkieleltään puolalainen ja kirjoitti englanniksi, mutta hänen syntymäpaikkansa on Ukrainassa. Hänen alkuperäinen nimensä oli Józef Teodor Nałęcz Konrad Korzeniowski. Ei ole ihme, että myöhemmin hän muokkasi sitä kaupallisempaan suuntaan.

Niin kuin olisi mahdollista jatkaa entiseen tapaan

Jaroslav Hašekin veijariromaani Kunnon sotamies Švejk maailmansodassa näkyy listoilla, joihin on koottu maailmankirjallisuuden parhaat kirjat. Teos kertoo surkuhupaisesta sotamiehestä, joka kompastelee ja eksyilee läpi ensimmäisen maailmansodan joutumatta ikinä varsinaisiin sotatoimiin.

Kirjan avauslause on profeettallinen. Se pulpahtaa mieleen, kun näkee suurmaiden johtajien antavan lausuntojaan: "Suuri aika vaatii suuria ihmisiä."

Pedagogisesta viisautta on puolestaan siinä havainnossa, että sotilaat innostuivat lukemisesta, kun se kiellettiin heiltä. Myöskään ajattelu ei ollut heille sallittu, sillä se kuului heidän esimiehilleen. Kun sotilas alkaa ajatella, hän ei ole enää sotilas vaan joku "lemuava siviili".

Sotamiehet eivät kuitenkaan olleet sen tyhmempiä kuin ihmiset yleensä. Hašekin kuvaus junassa korttirinkiin istuutuneista miehistä muistuttaa tapaa, jolla nykyäänkin suhtaudutaan maapallon suuriin ongelmiin: "Ja kaikkien kasvoilta loisti tyytyväisyys, niin kuin sotaa ei olisikaan eivätkä he olisi junassa, joka vie heitä rintamalle verisiin taisteluihin ja teurastuksiin vaan pelipöydässä jossain prahalaisessa kahvilassa." 

Kun nolaus tulee bumerangina takaisin

En ole koskaan innostunut keräilyharrastuksesta, mutta tavallaan siinä on yksi poikkeus: olen painanut mieleeni hyviä juttuja. 

Oma elämä on hyvä lähde, jos vain ei kulje näkemänsä ja kokemansa ohi. Toiseksi kirjallisuus on täynnä tärkeitä kertomuksia. Viimeksi olen innostunut Pentti Haanpäästä.

Kolmantena lähteenä ovat muut ihmiset. Varmaan kaikilla on elämästään jokin hyvä juttu. Pitää vain osua kohdalle, kun he sen kertovat.

Esimerkiksi metrossa tapahtuu. Seuraava tarina on näitä muiden kertomia metrosattumuksia. Näin se menee:

Brysselin metrossa oli kerjäämässä nainen, jolle todennäköisesti maistuivat muutkin päihteet kuin alkoholi. Minultakin hän pyysi ranskaksi hyvin asiallisesti rahaa, mihin tylyhkösti vastasin suomeksi: "Sanopa sama suomeksi, niin voisit saadakin jotain."
"Ai te puhutte suomea", hän vastasi. 
Kaivoin kiltisti kuvetta ja muistin seuraavallakin kerralla, että kaikkia ihmisiä pitäisi arvostaa. 

Ihan hyvää mulle kai kuuluu

Olin kuuntelemassa Eerika ja Sakari Kapasen folkduon konserttia. Pienimuotoisessa tapahtumassa kuultiin hyväntuulista, elämänmyönteistä musiikkia, joka nostaa iloa esiin vähän niin kuin kevät. Yhdessä omalle lapselle omistetussa laulussa kerrottiinkin keväästä.

Vastapainona oli yksi kipeä laulu, jonka kertosäe kuului: "Ihan hyvää mulle kai kuuluu." Siinä muistutettiin siitä, että elämän huonoimpina aikoina voi olla pelottavaa kohdata ihmisiä, jotka kysyvät kuulumisia. Juuri niinä aikoina ehkä eniten tarvitsisi muita ihmisiä samalla, kun samalla haluaa juosta heidän kysymyksiään pakoon.

Varsinkin nuorten kanssa kannattaa olla varovainen, kun kyselee opiskelupaikoista. On ikävää selitellä, ettei vielä tänä vuonna.

Suurimpia ihmistuntijoita ovat ne, jotka oikealla hetkellä ovat kysymättä kuulumisia ja sen sijaan osaavat lähestyä muuten. Tämä vaatii aavistaminen vaistoa.

Yksi kohtaaminen minulle on jäänyt erityisesti mieleen. Rupattelu johti siihen, että aivan viattomasti tulin kysyneeksi firmaa, jossa toinen oli töissä.

Hän ei saanut pitkään aikaan sanaa suustaan. Sitten kyyneleet alkoivat virrata poskia pitkin.

Tavoitteet ja vaatimukset eivät tainneet olla siinä yhtiössä kohdallaan.

Pelipaidoista on riidelty ennenkin

Entisaikanakin kiisteltiin pelipaidoista. 

Lapsuudessani urheiluseurat jakautuivat oikeistolaisiin ja vasemmistolaisiin. Jo seurojen nimet kertoivat, kenen puolella oltiin.

Kotkan Työväen Palloilijat ja Helsingin Työväen Uimarit näyttivät avoimesti suuntauksensa, mutta myöskään Turun Toverien tai Tampereen Pallo-Veikkojen nimet eivät peitelleet vasemmistolaista taustaa. Tampereen jääkiekkoseuroista Koovee oli työväenhenkinen, kun taas Helsingin IFK:ssa punaista oli vain pelipaidan väri. Nimen neutraalius oli usein oikeistolaisuuden tuntomerkki.

Pienetkin paikkakunnat jakaantuivat kahteen eri seuraan, kuten Järvenpään Paloon ja Iskuun, Jämsänkosken Ilvekseen ja Jyryyn, Pirkkalan Pirkkoihin ja Viriin. 

Eri aatteen ihmisillä oli myös omat maitokauppansa. Selkein poliittinen julkisuuskuva oli vasemmistolaisella E-liikkeellä.

Kotikaupungissani Järvenpäässä kaikki harrastivat jalkapalloa yhdessä ja samassa seurassa, mutta sielläkin poliittiset intohimot saattoivat nousta pintaan. Eräänä vuonna paikallinen E-kauppa sponsoroi ikäluokkaani nuoremmille junioreille omalla logollaan varustetut pelipaidat. Kaikille vanhemmille tämä ei käynyt ollenkaan. Syntyi melkoinen meteli, jonka muistan hyvin, vaikka meikäläisiä se ei koskenut.

Meidän joukkueemme jatkoi edelleen sponsoroimattomissa paidoissa, joiden tuottamasta häpeästä olen joskus kertonut.

Urheilumaailma: pikkuisen huumoria, pliis

Tuskin on huumorintajuttomampaa elämänaluetta kuin huippu-urheilu. Harvassa ovat ne tapaukset, että joku nauraisi itselleen tai edes puhuisi hauskoja. Pituushyppääjä Tommi Evilällä oli hyvät jutut, ja Seppo Räty oli omassa totisuudessaan taitava koomikko. Kuinka monta muuta tulee mieleen?

Pukukopeissa on humoristinsa, mutta haastatteluissa ollaan vakavia ja asiallisia.

Vastustajan kaatumisia ja maalivahdin onnettomia seikkailuja on tietysti ilkuttu iät ja ajat, mutta tämä ei ole huumoria vaan silkkaa vahingoniloa.

Mitäpä jos taitoluistelija pyllähtämisensä jälkeen repeisi nauramaan itselleen? Entäpä jos jalkapalloilija muistelisi hutipotkuaan häpeän sijasta humoristiseen tyyliin? Tai jyrkässä mäessä kaatunut hiihtäjä ottaisi esityksensä pelkästään shown kannalta? Tai aitajuoksufinaalissa kompastunut näkisi komiikkaa siinä, että vuosien harjoittelun jälkneen hän olisi rähmällään juoksuradalla? 

Ehkä nauraminen on liian vaarallista. Se paljastaisi, että syvimmältään urheilu on vain turhuutta, tosin tarpeellista turhuutta.

Huumorin sijasta urheilussa on kuolemanvakavuutta naurettavuuteen saakka. Siitä on esimerkkinä viime liigakierroksella Oulun Kärpille tehty paitsiomaali.  Tapausta kutsuttiin ei vähempää kuin oikeusmurhaksi, siis murhaksi ja vieläpä oikeusmurhaksi. Peli oli urheilun tusinaosastoa eli yksi runkosarjan peli, jonka perusteella ei ratkota mestaruuksia. 

Joskus riittää yksi ainoa vieraanvarainen

Minulla oli ongelma. Piti keksiä, mistä saisin yösijan CP-vammaiselle vierailijalle, joka ei päivän päätteeksi enää ehtisi iltajunaan. Oma kotimme ei tullut kyseeseen, koska kaksikerroksinen huoneisto oli sopimaton.

Keneen apuun voisin turvautua, kun ketään perheenjäsentä tai lähisukulaista ei ollut tarjolla ja kun mikä tahansa asuntokaan ei ollut mahdollinen? Kenelle voisin soittaa? Kuka olisi varmimmin se ihminen, jolta kysyttyäni en joutuisi kääntymään nolona pois ja sanomaan että ymmärrän kyllä? Kuka ei ryhtyisi keksimään syitä, vaan alkaisi miettiä, miten olisi mahdollista?

Mieleeni ei tullut kovin monta ihmistä. Varmaan heitä oli muitakin, mutta melkein kaikki olivat minulle hieman liian vieraita. Oli oikeastaan vain yksi, joka tuli sillä hetkellä mieleen. Toisaalta tarvitsin vain yhden.

Soitin, kerroin asiani, ja se ratkesi helposti. Vierailija sai yösijan ja minun mieleni rauhan.

Seuraavana päivänä majoittaja ei ylpistellyt eikä esiintynyt suurena hyväntekijänä. Lainasipa vain Heprealaiskirjeen sanoja: "Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä."

Työ sekoitetaan asioihin joihin se ei kuulu

Kansanedustaja Ben Zyskowicz palasi sairauslomaltaan eduskuntaan, ja tätä kutsuttiin työhön palaamiseksi. Monet urheilijat ovat viime aikoina kutsuneet urheilemistaan työksi. Kumpikaan tekemisen laji ei ole minun kielitajuni mukaan työtä, vaikka niissä vaaditaan uutteruutta, ponnistelua ja vaivannäköä. Kansanedustajana oleminen on kansanedustajana olemista, ja urheileminen on urheilua.

Itse en ole vahingossakaan sanonut papinviran hoitoon liittyviä tekemisiä työksi. Kun menen kastamaan lapsen tai pitämään rippikoulua, ne ovat lapsen kastamista tai rippikoulun pitämistä. Sanan työ olen varannut toisenlaiseen tarkoitukseen. Minulle työ merkitsee lähinnä sitä, että kädet likaantuvat. 

Tai kun syön lounaan, onko se ymmärrettävä ruokailutyöksi? Onko suihkussa käyminen peseytymistyötä?

Elämässä on muutakin tärkeää tekemistä kuin työ.

Eikä työtä ole se, että herrat pyöriskelevät kädet lanteilla sinne tänne, matkustelevat ulkomailla, syövät hotelliaamiaisia, siirtelevät hiirtä ja soittelevat toisilleen.

Vielä kummallisemmaksi menee, kun leikkiä sanotaan lapsen työksi. Otettakoon vain leikki leikkinä ja työ työnä. Sallitaan lapsille heidän lapsuutensa.

Läheisen menettäminen on kipeä elämänvaihe, mutta surutyötä se ei ole. Ei se mene niin, että hoidetaan surut alta pois, ja sitten ne ovat siinä ja vapaat voivat alkaa. 

Ja viimeisenä ja pohjimmaisena: parisuhteen hoitaminenkin on kuulemma työtä. Olkoon mitä tahansa, mutta ei ainakaan sitä.

Pyhä Henki selkokielellä sanoen

Jos jokin on suomalaiselle evlutille vieras sana, niin sitä on Pyhä Henki. Se on ylihengellisten tai peräti hihhuleiksi moitittujen omaisuutta. Olen kuitenkin kuullut siihen liittyvän kertomuksen, jossa on mielesäni arkista ymmärrettävyyttä. Vuosien varrella ei ole mukaani tarttunut toista samantasoista juttua.

Suomalaissyntyinen Ruotsin kirkon pappi Lennart Koskinen sai aamuyöllä kotiinsa puhelinsoiton, jossa kerrottiin merellä tapahtuneesta onnettomuudesta. Se laiva oli Estonia. Kun Koskinen lähti ajamaan Tukholman liepeiltä kohti satamaa, hän ehti ajatella, mitä hän tekisi osana kriisiorganisaatiota.

Satamaterminaalissa media ja uhrien omaiset erotettiin toisistaan. Haastatteluja ei päässyt tekemään. 

Koskisen mukaan oli tuskaisinta seurata, kuinka satamaan saavuttiin hilpeinä noutamaan Tallinnan matkalaisia, joilla olisi tuliaiset tuomisinaan. Pian onnettomuusuutinen tavoitti ja kasvojen hilpeys vaihtui ensin epäuskoksi ja sitten kauhuksi.

Varsinaisen aiheeni kannalta ratkaiseva tapahtui terminaalin sisätiloissa. 

Kaikki katsoivat suurista lasi-ikkunoista etäisyyteen, merelle, joka oli kauhonut ihmiset sisäänsä. Siellä jotkut eloonjääneet ja pelastushelikopterien miehet yhä taistelivat elämästä ja kuolemasta. Omaiset tuijottivat, jokainen yksinään ja ketään naapuriaan ajattelematta. 

Kunnes tapahtui jotain vaikeasti selitettävää. Yhtäkkiä ja yhtä aikaa ne yksinään tuijottavat ihmiset lakkasivat toljottamasta merelle ja sen sijaan kääntyivät toisiinsa ja alkoivat puhua - toisilleen. 

Tuomiopäivän hiljaisuus muuttui puheeksi, ja syntyi yhteinen sisäpiiri. Yksityisestä tuskasta tuli jaettua kärsimystä, joka kaikesta huolimatta liitti ihmisiä toisiinsa sen sijaan, että se olisi vain erottanut.

Lennart Koskinen kertoi, että hän keksi tunnelman muutosta kuvaamaan vain yhden ainoan ilmaisun, perinteisen kristillisen lauseen: Pyhä Henki oli laskeutunut ihmisten keskelle.

------

Muistaakseni olen kuullut kertomuksen Kalevi Virtaselta, joka on puolestaan kuullut sen itse Lennart Koskiselta.

Luojalle kiitos, olen seminaareista vapaa

On hyvät ja huonot puolensa, kun ihminen syrjäytyy joutomieheksi vanhuuseläkkeelle tyhjiä toimittelemaan. Menettää ison määrän mahdollisuuksia tehdä merkittäviä asioita, mutta on myös hyvää vapautumista.

Yksi joutavuuden tärkeimmistä voitoista on siinä, että välttyy kuuntelemasta konsulttien esitelmiä ja tuijottamasta PowerPoint-kalvoilta niiden vähä-älyisiä iskusanoja. Janne Saarikiven ilmaisua käyttäen en ole ollut niitä, jotka jaksavat "innostua kehittämispäivän motivaatioluennosta ja osallistua leikkimieliseen ryhmätyöskentelyyn organisaatiokaavion ympärillä". 

Vaikka kuinka muistelen seminaareja ja koulutustilaisuuksia, juuri mitään hyödyllistä ei jää jäljelle, ellei ota lukuun joidenkuiden kollegojen tapaamista. Poikkeuksia tulee mieleen kaksi: Juha Pihkala opetti erinomaisesti kokoustekniikkaa, ja Wille Riekkinen tarjosi demonstraation, jota sen jälkeen olen itsekin käyttänyt.

Aivan varmasti on ollut jotain muutakin, vaikka päässäni lonksuu tyhjää. 

Sääntönäni oli, että annoin luennoitsijalle viisitoista minuuttia. Jos hän ei sinä aikana sanonut mitään merkittävää, en jaksanut olla paikalla edes kohteliaisuudesta, vaan lähdin katselemaan mahdollista kahvipaikkaa. Mielessäni olivat vanhan virren sanat: "Kun täältä erkanen, sen katson viisaudeksi."

Onnettomat kokemukseni johtuvat osin siitä, että olen lukemisen, en kuuntelemisen ihminen. Kirja tai yleensä teksti on ylivoimainen väline informaation siirtämiseen.

Titanicista myöhästyneet

Olen kuullut tarinoita siitä, kuinka joku oli ostanut lipun Titaniciin, mutta oli myöhästynyt laivasta ja joutunut odottamaan seuraavaa New Yorkiin vievää laivaa. Kertomuksia on helppo uskoa, onhan monella ihmisellä kokemuksia siitä, että jostain syystä ei ole ehtinyt kyytiin mukaan.

Tarina saa kuitenkin uutta syvyyttä, kun saa tietää, kenelle nimenomaiselle ihmiselle on käynyt niin kuin kerrotaan. Runoilija Lassi Nummen äiti ja Käräjät-romaanillaan maineeseen nousseen Markus Nummen isoäiti oli näitä Titanicista myöhästyneitä. 

Markus Nummi on sanonut: "Myöhästelyn myönteiset ulottuvuudet ovat siitä lähtien lujasti asettuneet osaksi sukutajuntaa."

Olen ottanut talteen muitakin saman teeman kertomuksia.

Melkein kaksikymmentä vuotta sitten kerrottiin espanjalaisesta pariskunnasta, joka oli matkalla kotiinsa Kanariansaarille. He tulivat kuitenkin portille kolme minuuttia myöhässä eivätkä ehtineet Madridista lähteneelle Spanairin lennolle. Kone syttyi tuleen vain hetki lähdön jälkeen. 

Lennolta jäi pois myös monia muita matkustajia, koska koneen paikat oli tuplabuukattu.

Mitä tästä voi oppia? - Kai siitä jotain.
 

Omantunnon rippeet pitävät maailmaa koossa

Kysyin rippikoululaisilta, miten he ymmärtävät sanan "omatunto". Eräässä lapussa luki: "Useimmilla se on huono". Tarkkaan ottaen lause ei vastannut kysymykseeni, mutta siitä huolimatta se oli erinomainen, koska se osoitti, että omaatuntoa oli mietitty.

Aikuisena ihminen oppii vaientamaan omantuntonsa. Tulee mukamas hyviä syitä: taloudellinen tilanne, ajan puute, tapauksen monimutkaisuus, voimassa olevat lait ja säädökset, valtion velka, hyvät tavat, "ettei nouse meteliä", yhteiset päätökset ja velvollisuus toimia niin kuin muutkin. Lisäksi Venäjän on saavutettava vanhat rajansa ja Amerikan pitää olla suuri.

Kuitenkin juuri omantunnon rippeiden varassa maailma pysyy jotenkuten koossa. Useimmiten niistä saa hyvät toimintaohjeet ja niihin voi kohtalaisesti luottaa.

Ongelmana on se, että myös omatunto altistuu oman aikansa väärille vaikutuksille. Jos sitä ei huolla, se rappeutuu ja antaa kelvottomat  ohjeet.

Mark Twainin romaanissa Huckleberry Finnin seikkailut on esimerkki siitä, kuinka lähes kahdensadan vuoden takainen omatunto antaa nykyajan näkökulmasta katsoen suorastaan moraalittomia neuvoja.

Kirjan päähenkilö Huck pelästyy, kun hän huomaa vaikuttavansa siihen, että hänen matkaseuranaan ollut orja kenties vapautuu hänen syystään tai ansiostaan: "Mä rupesin vähitellen tajuamaan, että se tosiaan oli melkein vapaa - ja kenen syytä se oli? Minun. Sitä mä en saanut pois tunnoltani, en sitten millään."

Maria Wiik: huono omatunto.

Armoa ja totuutta

* Hänelle mikään inhimillinen ei ollut vierasta. (Albert Camus, ranskalainen nobelkirjailija). 
* Minä olisin ollut kamu Jeesuksen kanssa, siitä olen varma. (Pentti Saarikoski, runoilija).
* Puhtaimmalle, syvimmin tuntevalle, lämpimimmän ihmisrakkauden läpi tunkemalle olennolle, mitä milloinkaan on ilmestynyt maapallolle, ei ollut sijaa silloisessa maailmassa. (Leopold von Ranke, nykyaikaisen historiatieteen "perustaja").
* Ammattimies, ammattimies alallaan… (Tuntemani raksamies).

Ehkä näissä sitaateissa on ripaus siitä, mitä olen itse ajatellut Jeesuksesta. Juuri hän imaisi minut kristinuskoon, sillä ilman hänen persoonaansa se olisi jäänyt minulle vieraaksi. Pelkkä uskonto tuskin olisi kiinnostanut. Tässä kohdin minua on viehättänyt hieman Lutheria vierastaen ajatus Kristuksen seuraamisesta. Olen kunnioittanut syvästi ihmisiä, jotka ovat siihen kyenneet.

Aivan muutama päivä sitten osuin tiivistelmään, jossa Nasaretin puusepän kiehtovuus näkyy. Tämä raamatunkohta on niitä ohi lukemiani ja kuulemiani lauseita, joiden olemassaolosta olen ollut perillä, mutta joiden äärelle en ole tosissani pysähtynyt.

Sanat ovat Johanneksen evankeliumin alusta: "Hän oli täynnä armoa ja totuutta." Siinähän se on sanottu, kaikki. Jos armo ja totuus yhdistyvät, mitään muuta ei tarvita.

Älä jää ihailemaan

Olen mennyt mieluummin nuorten seuraan puhumaan tulevaisuudesta kuin vanhojen joukkoon muistelemaan menneitä. En innostu omien historioiden veivaamisesta.

Ilahdun, kun näen etukenoon kurottavaa toimintaa. Sitä oli Suomen ja Kanadan välisen pelin erätauolla. Perin harvoin näissä haastatteluissa kuulee suuria viisauksia. Yleensä vatkataan muutamaa lausetta: pitää olla huolellisempi, enemmän luistelua, lisää taklauksia, maskia maalin eteen ja irtokiekot sisään. 

Tällä kertaa äänessä oli Erik Haula. Hän oli juuri tehnyt läpiajostaan poikkeuksellisen kauniin maalin ja vieläpä joukkueen pelatessa alivoimalla.

Haastattelija pyysi kommentoimaan tilannetta, mutta Haula kieltäytyi sanomasta siitä yhtään mitään. Hänen mielestään menneitä ei muistella kesken ottelua. Ei pidä ajatella mitään muuta kuin seuraavaa vaihtoa ja kolmeakymmentä sekuntia.

Toimittaja yritti vielä, juuri tuosta alivoimamaalistahan hän oli suunnitellut kokoavansa  haastattelussa tarvittavat sekunnit. Haula ei antanut periksi: ei mitään kommenttia tehdystä maalista, mielessä täytyy olla vain seuraava vaihto. 

Liian paljon valinnanvaraa

Olen monien opettajien kanssa samaa mieltä siitä, että lapsille tarjotaan valinnanvapautta liian aikaisin.

Tietysti lasten mielipidettä voi kysyä vaikkapa siitä, pelataanko liikuntatunnilla pesä- vai jalkapalloa. Yläkoulussa voi olla jokunen valinnaisaine, ja peruskoulun jälkeen voi valita itselleen mieleistä elämänsuuntaa ja väistää sen, mikä ei lainkaan suju. 

Pahimmillaan vapaus vain ahdistaa. Tuskin olen ainoa ihminen, joka kaupan maitohyllyllä tukehtuu vaihtoehtoihin. Kun ostaa sieltä yhden purkin, ostaa kuitenkin vain yhden.

Ja miten hieno radiokanava olikaan Ylen edesmennyt Puhe. Monilla automatkoilla se vei kiinnostaviin teemoihin, joita en koskaan olisi poiminut Areenasta. Jonkun toisen keksiminä radiossa on tarjoiltu yllättäviä aiheita, joita en olisi osannut valita omin päin. 

Olen saanut kuunnella, kuinka oopperalaulaja on kertonut lampaankasvatuksesta. Minulle on annettu kirjavinkkejä, kuten Julia Korkamanin Muistin varassa. Mielipiteet ihmisistä ovat muuttuneet. Olen oppinut, että Juoppohullun päiväkirjan Juha Vuorinen on ihan fiksu kaveri ja että hieman vierastamani Hjallis Harkimo tietää yksinpurjehduksen ansiosta jotain oleellista yksinäisyydestä. 

Navigaattorikin olisi välillä hyvä unohtaa, sillä eksyessään voi päätyä kiinnostaviin paikkoihin.

Joskus nuorena törmäsin Pablo Picasson lauseeseen: "Minä en etsi. Minä löydän." Se toimii edelleen.

Isänmaallisuutta kansalaistottelemattomuuden kautta

Vuoden 1932 määräysten mukaan vainajat oli haudattava sotatoimialueelle. Talvisodan alussa Joutsenon sotasairaalassa oli kaaos. Sinne tuotiin sekä haavoittuneita että kuolleita, ja sairaalan tilat olivat täynnä ihmisiä ja ruumiita. 

Joulukuussa 1939 Joutsenon sotasairaalaan komennettu pastori Lauri Palva päätti tehdä asioille jotain. Kenties hänen päässään takoi ensin ajatus, että ei voi mitään, koska määräykset ovat määräyksiä.

Palva ryhtyi kuitenkin kansalaistottelemattomuuteen. Hänen mielestään oli kohtuutonta omaisille, että vainajat haudattiin joko taistelukentille tai rintaman lähellä oleville hautausmaille.

Lupaa kysymättä hän organisoi arkkujen teettämisen ja vainajan kuljetukset kotiseudulle. Hierarkian ylärakenteissakin joku osasi ajatella. Palva ei saanut moitteita, vaan päinvastoin häntä kiitettiin, kun hän raportoi omavaltaisista tekemisistään esikunnalle. 

Kuitenkin vasta tammikuussa 1941 päämajasta tuli yleiskäsky kaatuneiden huollosta.

Vainajien kuljettaminen oli iso ralli. Pahimpina päivinä tuhat miestä kuoli tai haavoittui. Kesäkuumalla autoa ei voinut pysäköidä, ellei samalla ottanut huomioon tuulen suuntaa. Lappeenrannan läpi sai ajaa vain yöaikaan.

Kadonneita sukulaisnimiä ja aivan uusia

Mitä nuorempien ikäpolvien kanssa on tekemisissä, sitä selvempää on, että sukulaisten nimitykset ovat katoamassa. Mistäpä lapsi ymmärtäisi enon merkityksen, jos hänellä itsellään ei ole enoa?

Sanat ovat hukkuneet myös aikuisilta. Harva tietää, että nato on aviomiehen sisar ja kyty aviomiehen veli. Vain hieman useampi ymmärtää kälyn on puolison sisareksi, veljen vaimoksi tai puolison veljen vaimoksi.  Lanko on taas puolison veli, sisaren mies tai puolison sisaren mies.

Joissakin lähteissä selitykset hieman vaihtelevat. 

Lisävaikeutena on, että monella on nykyään hyvinkin läheisiä sukulaisia, joille ei ole sanoja. Joltain huumoripalstalta olen poiminut seuraavat nimiehdotukset. Alkuperäiseen vitsiin kuului myös kuva, mutta tässä on tekstiversio.

* Kutuvaari: mummon poikaystävä.
* Varaani: vaarin tyttöystävä.
* Apikas: exän isä (oma ehdotukseni olisi johdonmukaisuuden nimissä xappiukko).
* Xanoppi: exän äiti.
* Naakka: hankala ex-puoliso.
* Semisetä: velipuolen äidin mies.

Anteeksipyytelyä mahan täydeltä

Torstaina Helsingin Sanomien peräti neljässä otsikossa mainittiin anteeksipyyntö. Suomen Lähetysseuran aiheena oli menneisyydessä tapahtunut lasten kohtelu. Mäkihyppymaajoukkueen valmentaja pyysi anteeksi ryypiskelyään (oli juonut viinaksia tyhjään vatsaan). Kansainvälinen hiihtoliitto FIS oli taas keskellä sprinttihiihdon skandaalia. Lisäksi Tytti Tuppurainen kyseli, mitä hänen pitäisi pyytää anteeksi. 

Tätä kaikkea on niin paljon, että aitous epäilyttää. Tuntuu, että anteeksipyytely on vain kriisiviestinnän oppaasta omaksuttu toimenpide.

Se kuluu käytössä ja sen ylenpalttinen viljely sekä kiusaa että huvittaa. Rajansa kaikella, myös nöyryydellä. 

Perimmiltään anteeksipyynnön tulisi olla jotain muuta kuin julkinen ilmoitus, että on nyt on tullut hölmöiltyä ja törttöiltyä. Se on aidoimmillaan jotain hyvin yksityistä ja hiljaa lausuttua. Sen varsinainen kotipaikka ei ole TV:ssä nähty tiedotustilaisuus, vaan kahden ihmisen intiimi kohtaaminen. Siihen tarvitaan myös toinen ihminen, jolta pyydetään ja jolla on antamisen valta jos siltä tuntuu. Hän lausuu armahtavan sanan, ehkä halaa, tarttuu kädestä tai ainakin katsoo silmiin. Tällainen anteeksianto parantaa oikeasti. Tuloksena on ihmeellinen rauha.

Ylimääräisiä ei ole läsnä, mutta joku tarkkanäköinen voi havaita, että sovinto on tullut heidän välilleen.
 

Pitkittäminen ei takaa laatua

Tuttu kertoi menevänsä Kansallisteatteriin katsomaan Täällä Pohjantähden alla -esitystä, joka kestää väliaikoineen kolme tuntia neljäkymmentä minuuttia. Lähihistoria tuntee pitempiäkin näytöksiä. Joskus Suomenlinnassa esitetty Taru sormusten herrasta venyi kuuteen tuntiin.

Totesimme tuttuni kanssa, että yli kolme tuntia on liian pitkä aika. Jos tekijällä on sanottavaa niin paljon, pitää kirjoittaa näytelmän sijasta romaani.

Ihmiselle luonnollinen mitta on puolitoista tuntia tai hieman lisää. 

Ei ole sattumaa, että se on jalkapallo-ottelun pituus. Kun lajin sääntöjä aikanaan rustattiin, valittavina olivat maailman kaikki ajalliset kestot. Rajattomasta valikoimasta otettiin käyttöön puolitoista tuntia. Se jaettiin kahteen osaan, joiden välissä on nakkikojukäyntiin sopiva varttitunnin tauko.

Aikasääntö on kestänyt hyvin. Ongelmana on ollut vain se, että cup-muotoisissa kisoissa on pitänyt löytää voittaja, ja siihen normaali peliaika ei ole aina riittänyt. Niinpä väsyneiden pelaajien on käsketty pelata vielä puoli tuntia. Se on ollut harvoin suurta juhlaa.

Kirkonmenoissa minulle riittäisi lyhyempikin aika. Tunnissa ehtii hyvin hartaaseen tunnelmaan. Koko Raamattua ei tarvitse lukea yhdellä kertaa, ja rukouksista ja loputtomista liturgioista on varaa lyhentää.

Hautajaisista matkaevääksi käytännön vinkki

Olisi hyvä, jos hautajaisväki saisi kotimatkalleen mukaan jonkin käytännön vinkin. Se voi olla muistutus siitä, että sohvalla makaaminen ei ole hyväksi tai että rukouksessa ihminen voi sanoa niitä asioita, joita ei saa sanotuksi oikein edes itselleen.

Joskus olen tarjonnut vahvistavaa vinkkiä käytännön demonstraatiolla. Melkein aina hautajaispaikan lähistöllä kasvaa puu tai ainakin pensas. Olen koukannut sen kautta ja taittanut havaintomateriaaliksi kymmenkunta risua.

Kun olen vuorollani noussut sanomaan jotain, olen näyttänyt kuinka helposti yksittäinen risu katkeaa. Kun sitoo kaksi risua yhteen, on aavistuksen vaikeampaa, mutta kolmen kanssa alkaa olla jo työlästä. Kun koossa on kymmenen risun nippu, katkaiseminen on melkein mahdotonta. 

Vielä olen pujottanut isoon nippuun hennon ruohonkorren. Sekin kestää katkeamatta, kun ympärillä on muita vahvempia.

Kenties lopuksi olen pyytänyt miettimään, mitä esitykseni tarkoittaisi ihmisiin sovellettuna.
Ideasta kiitokset eläinsatujen mestarille Aisopokselle.

En vieläkään seuraa maastohiihtoa

Lahdessa oli vuonna 2001 dopingista kuuluisat hiihdon MM-kisat, joissa jäi kiinni suuri joukko suomalaisia hiihtäjiä. Heistä tunnetuin oli rehdin suomalaismiehen asemaan nostettu Mika Myllylä. Peittely-yritykset julkisine TV:n haastattelutilaisuuksineen ja kesken kisaa mukamas tahattomasti katkenneine sauvoineen ovat edelleen suomalaisen häpeän jättikasauma. 

Päätin, etten enää koskaan istuutuisi katsomaan hiihtokilpailuja. Kun myöhemmin näin suomalaisesta mädännäisyydestä kertovan dokumentin Sinivalkoinen valhe, tiesin että päätökseni oli oikea. 

Ymmärrän, että Suomi ei ole ainoa pahis ja että dopingia on muissakin lajeissa kuin hiihdossa. Käyttö on paljon laajempaa kuin arvataan, koska testimenetelmät tulevat jäljessä todellisuutta. Testeistä huolimatta kahdesti kärynneen juoksijan on sallittu voittaa olympiapronssia ja MM-kultaa.

Dopingia on sitä paitsi muuallakin kuin urheilussa. Monet esiintyvät muusikot turvautuvat betasalpaajiin, ja huumehöyryissä on tehty musiikkia, jota minäkin kuuntelen. 

En paheksu niitä, jotka katsovat hiihtoa ja jännittävät tuloksia. Miksi minä olisin periaatteideni kanssa riistämässä ihmisten pieniä urheiluiloja? Nauttikoot! Jos elämästä ottaa pois kaiken huijauksen, seurattavaa jää perin vähän.

Tämä on minun valintani. Olen vain omasta puolestani päättänyt, että samalla asialla minua ei huijata kahta kertaa.
 

Wolt-kuskia silmäillessä

Ylen uutiset vain vahvistivat epäilyni: turkulaisen Wolt-lähetin tuntipalkkio ennen veroja on 4,55 euroa, kuopiolaisen 6,65 euroa ja helsinkiläisen 3,93 euroa. Tuskin tällaisen summan varassa ryhdytään asuntosäästäjäksi.

Ongelmat eivät jää tähän, sillä jo sivusta silmäillen työ näyttää vaikealta. Pitää polkea pakkasessa, kasvoilla on maski ja vain silmät näkyvät. Selkään kiinnitetystä laatikkorepusta on vaikea kuvitella, miten sitä vielä voisi suurentaa. Laatikon, polkupyörän ja kuljettajan yhdistelmä tuo mieleen rodeoratsastajan, joka on juuri putoamassa hevosen selästä.

Jokainen joskus painavaa reppua kantanut tietää, että noita hartioita välttämättä särkee päivän päätteeksi. 

Kaikin puolin hommassa on jotain epäilyttävää, orjuudesta muistuttavaa. Kuulemma kuskeilla ei ole edes tiloja missä lämmitellä, kun odotellaan seuraavaa kuljetusta.

Saapas nähdä, milloin ensimmäinen lapsi kertoo elämänunelmistaan: "Isona minusta tulee woltkuski."

Yksi lyhyt, kannustava lause

Näinä aikoina tarvitaan lohtua ja kannustusta, jonka varassa jaksaa eteenpäin. Surullisimpia tapauksia ovat ne, jotka pääsevät lähelle, mutta eivät aivan perille. Kuolevat sodan viimeisenä päivänä, kaatuvat aitajuoksun viimeiseen aitaan, antavat periksi juuri kun voitto olisi käsillä.

Tämän aamun ajatukseni liittyy Serbian ja Jugoslavian presidenttiin Slobodan Miloševićiin, joka oli päätekijöitä Jugoslavian sisällissodissa. Hän päätyi lopulta sotarikoksista syytettynä Haagin kansainväliseen oikeuteen, mutta oikeusjuttu jäi kesken Miloševićin kuoleman vuoksi.

Tarjoan kannustukseksi lausetta, jonka olen joskus kirjoittanut muistiin. Mielenosoittaja Belgradin kadulta sanoi: "Me kestämme päivän pitempään kuin Milosevic."

Tämän enempää ei tarvita: yksi päivä riittää.

Se onnellistakin onnellisempi lapsuus

Lassi ja Leevi -sarjakuva on kenties paras opas kuusivuotiaiden pikkupoikien maailmaan. Sen alkukielinen nimi Calvin and Hobbes viittaa Sveitsissä vaikuttaneeseen uskonpuhdistajaan ja kuuluisaan englantilaiseen filosofiin.

Sarjan piirtäjän Bill Wattersonin tinkimättömyydestä kertoo se, että hän ei suostunut kaupallistamaan sarjakuvaansa. Mistään ei voi ostaa Lassi ja Leevi -teepaitoja.

Viime sunnuntain pitkä strippi on hyvä muistutus niille, jotka omassa muistinmenetyksessään luulevat, että lapsuus oli vain onnellista aikaa. Tässä stripissä esiintyvät lähes kaikki Lassin läheiset ihmiset. Puuttuu vain luokkakaveri Susanna, joka tekee aina läksyt heti koulusta tultuaan, kun taas Lassi ei. Myöskään Riitta-nimistä lapsenvahtia ei näy. Hänen kanssaan välit ovat niin kireät, että joskus Lassi päättää teljetä hänet lukkojen taakse.

Viimeksi aiheena ollut Lassin päivä alkoi äidin aamuhuudolla. Olisi noustava heti, jottei myöhästyisi koulusta. Koulussa lehtori Tyräkki komentaa hänet taululle, mutta laskutehtävä ei onnistu. Välitunnilla joku isompi poika käy kurkusta kiinni, ja kun Lassi vihdoin pääsee kotiin, jostain kantautuu aikuisen ääni, että on tehtävä läksyt ennen kuin voi mennä ulos. Ruoka ei maita, mutta isä käskee vain syömään eikä leikkimään ruoalla. Seuraavassa ruudussa äiti komentaa kylpyyn, ja päivän päätteeksi isä kieltää valvomisen ja määrää nukkumaan. Aivan lopuksi äiti tulee suukottelemaan vuoteeseen, toivottamaan kauniita unia ja muistuttamaan, että aamulla koittaa taas uusi päivä.

Urheilusta sen valistuneille halveksijoille

Voi niitä ihmisiä joita urheilu ei lainkaan kiinnosta. Tietysti urheilua voi pitää suoranaisena turhuutena, mutta kohtuullinen määrää turhuutta on suoranainen välttämättömyys. Ilman sitä tulee takakireä olo, sillä kukaan ihminen ei voi kaiken aikaa askarrella vain kaikkein tärkeimmän kimpussa.

Näinä nykyisinä aikoina on vaikea löytää uutistarjonnasta mitään positiivista, mutta urheilussa on yhä riemua. Jos muu ei auta, voi laskea odotukset alhaalle ja iloita siitä, että suomalainen mäkihyppääjä pääsi kuin pääsikin toiselle kierrokselle. 

Joskus riemu repeää perinpohjaisesti. Kun Suomi voitti vuonna 1995 jääkiekon maailmanmestaruuden, joku Tukholmassa haastateltu ruotsinsuomalainen sanoi, että ensimmäisen kerran hänen elämässään oli mukava mennä aamulla työhön.

Ilman urheilua lukemattomat nuoret menettäisivät harrastuksen. Heistä kaikista ei ole soittotunneille, mutta urheilulajeissa on mistä valita. Maailmanlaajuisesti urheilu tarjoaa toivoa. Brasilian favelassa perheen ainoa toivo on, että syntyisi poika, jonka jaloissa on kultainen kosketus.

Urheilu yhdistää. Se on helppo puheenaihe sellaisten ihmisten välillä, joilla ei muuten olisi mitään yhteistä.

Eläkkeelle päätyneen miehen elämä on huonossa jamassa, jos hän ei lue eikä nikkaroi ja jos urheilukaan ei kiinnosta. Siinä jää jäljelle vain kaljanjuonti. 

Taas jouduin muuttamaan mielipidettä

Olen luullut, ettei grafiikka lainkaan kiinnosta minua. Jos sitä on ollut näyttelyseinällä, olen nopeasti kulkenut ohi nähdäkseni jotain värikkäämpää ja kiinnostavampaa.

Käynti Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella muutti käsitykseni. Pentti Kaskipuron varsin pienikokoisten teosten äärelle oli pysähdyttävä, vaikka pysähteleminen on vastoin tämän nopeutta ihannoivan aikakauden muotia. Tauluja oli katsottava läheltä, ja niihin oli syvennyttävä.

Aiheet olivat monenlaisia, mutta eniten ihmetyttivät keittiön pöydältä poimitut asetelmat. Ne olivat toinen hämmästyksen aihe, sillä en ole pitänyt erikoisemmin asetelmistakaan. Tällä kertaa ne olivat kaiken huipuksi mustavalkoisia, joten kynnyksiä oli kaksi.

Tajusin, että tuota samaahan on meidän keittiönpöydällä: perunoita, limppuja, kaloja ja sieniä. Niitä on alettava tulkita eri tavoin. Ne on nähtävä katsomatta niiden ohi.

Yksi laji suuria taiteilijoita ovat ne, jotka näkevät ainutlaatuisuutta, vaikka kaikki muut näkevät vain tavanomaisuutta.

Niin kuin viisaimpia pedagogeja ovat ne, jotka aavistavat nuoressa ihmisessä piileskelevän lahjakkuuden.

Niin kuin Raymond Carverin kaltaiset kirjailijat kirjoittavat niistä hiuksenhienoista halkeamista, joista murtuminen lähtee liikkeelle. – Carverilta on ilmestynyt tuore suomennoskokoelma Voisitko olla hiljaa? Täytyy mennä ostamaan se pois.