Torstaina Helsingin Sanomien peräti neljässä otsikossa mainittiin anteeksipyyntö. Suomen Lähetysseuran aiheena oli menneisyydessä tapahtunut lasten kohtelu. Mäkihyppymaajoukkueen valmentaja pyysi anteeksi ryypiskelyään (oli juonut viinaksia tyhjään vatsaan). Kansainvälinen hiihtoliitto FIS oli taas keskellä sprinttihiihdon skandaalia. Lisäksi Tytti Tuppurainen kyseli, mitä hänen pitäisi pyytää anteeksi.
Tätä kaikkea on niin paljon, että aitous epäilyttää. Tuntuu, että anteeksipyytely on vain kriisiviestinnän oppaasta omaksuttu toimenpide.
Se kuluu käytössä ja sen ylenpalttinen viljely sekä kiusaa että huvittaa. Rajansa kaikella, myös nöyryydellä.
Perimmiltään anteeksipyynnön tulisi olla jotain muuta kuin julkinen ilmoitus, että on nyt on tullut hölmöiltyä ja törttöiltyä. Se on aidoimmillaan jotain hyvin yksityistä ja hiljaa lausuttua. Sen varsinainen kotipaikka ei ole TV:ssä nähty tiedotustilaisuus, vaan kahden ihmisen intiimi kohtaaminen. Siihen tarvitaan myös toinen ihminen, jolta pyydetään ja jolla on antamisen valta jos siltä tuntuu. Hän lausuu armahtavan sanan, ehkä halaa, tarttuu kädestä tai ainakin katsoo silmiin. Tällainen anteeksianto parantaa oikeasti. Tuloksena on ihmeellinen rauha.
Ylimääräisiä ei ole läsnä, mutta joku tarkkanäköinen voi havaita, että sovinto on tullut heidän välilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti