perjantai 30. joulukuuta 2011
Tätäkin tapahtui vuonna 2011
Käänteentekevät ovat vielä salassa
keskiviikko 28. joulukuuta 2011
Presidentti armahtaa kun armahtaa
Yksi tärkeä asia hänelle on kuitenkin jäänyt: armahdusoikeus. Käytännössä se on tiukasti käytetty. Vuosittain anomuksia on pari sataa, ja niistä viisitoista päätyy myönteiseen tulokseen.
Kaiken johdonmukaisuuden ja automaattisuuden vastapainoksi yhteiskunta tarvitsee venttiilin muistuttamaan sitä, että oikeus ei aina toteudu, jos laeista ja säännöksistä pidetään poikkeuksetta kiinni.
Viisautta on myös se, että presidentti ei perustele päätöksiään. Hän vain armahtaa kun armahtaa ja on armahtamatta kun on armahtamatta.
Tulevissa vaaleissa voi tehdä äänestyspäätöksensä myös sillä tavoin, että miettii kenelle antaisi suvereenin armahtamisen vallan. Jos joku on kypsä käyttämään tällaista oikeutta, hän luultavasti osaa riittävästi paljon muutakin.
perjantai 23. joulukuuta 2011
Toiseksi viimeisenä yönä
keskiviikko 21. joulukuuta 2011
Eläinten joulurauha
Tuoreen uutisen mukaan Haapavedellä on julistettu eläinten joulurauha. Otsikko sai otsani rypistymään: taas yksi, taas näitä.
Eläimet kun elävät jokseenkin rauhassa joulukiireiltä, elleivät ihmiset niitä varta vasten töki. Koira makoilee paikoillaan, kissa kehrää eikä sillä ole kiire. Varsinkin karhut ovat tähän aikaan vuodesta oikein rauhallisia. Oravat näyttävät minun silmissäni elävän samaa rauhaa kuin kesälläkin.
Paimiossa eläinten joulurauhaa julistanut kirkkoherra tosin sanoi julistaessaan koirien joulurauhaa: "Eläinten joulurauha soundaa hyvin joulun sanomaan."
Mutta.
Tarkkaan uutista lukien Haapaveden joulurauhan julistus ei ollut höpöjuttua, sillä siihen liittyi myös teko: ”Yli Haapaveden pitäjän itse kullekin riistaeläimelle rikkomaton joulurauha niin, ettei yksikään metsämies pyyntiaikeissansa järkytä jouluaatosta kello kahdestatoista toiseen joulupäivään kello kahteenkymmeneenneljään."
sunnuntai 18. joulukuuta 2011
Poliittinen idolini Vaclav Havel on kuollut
Poliittinen idolini, Tšekkoslovakian entinen presidentti Vaclav Havel on kuollut.
Kenenkään toisen poliitikon elämäkertaan en ole tarttunut yhtä innostuneena. Kenenkään toisen poliitikon kirjaa en ole laskenut käsistäni yhtä lumoutuneena.
Havel ei tavoitellut valtaa. Se vain tuli hänen osakseen sen jälkeen, kun hän oli ollut valmis kärsimään ja menettämään. Presidenttinäkin hän oli yhä kirjailija ja runoilija.
Kerran olen istunut pari tuntia netissä vain löytääkseni sen valokuvan, jossa hän käveli takki olalla pitkin Prahan katuja oltuaan vain muutamaa minuuttia aiemmin Tšekkoslovakian presidentti.
En löytänyt. Harmittaa vieläkin.
tiistai 13. joulukuuta 2011
Saarnaaja katsoi yleisöön (toljotti)
Muistelen sitä, kun viimeksi osallistuin vieraan seurakunnan jumalanpalvelukseen. Siellä näkee joitakin asioita selvemmin kuin kotona.
Saarna oli hyvin valmisteltu. Siinä oli pyrkimystä ajankohtaisuuteen, vaikka tämä saarnaaja nyt ei ollutkaan suuri ajattelija, mutta eihän heitä paljon ole. Puheen sisältö oli kuitenkin 8+.
Ongelmana oli kommunikaation puute. Saarnaaja puhui niin kuin olisi ollut yksinään kirkossa. Jos hän oli ennen messua harjoitellut esiintymistään tyhjässä salissa, mikään ei olisi muuttunut tositilanteessa. Jo kouluvuosina opetettavien sääntöjen mukaan hän katsoi yleisöön, mutta se katse oli pelkkää toljotusta. Hänen silmänsä olivat kuulijoissa, mutta ajatuksensa yksinomaan paperissa tai sitten hieman siitäkin sivussa. Ei ollut mahdollista, että hän olisi joskus iskenyt silmää kuulijoilleen.
Tosin kommunikaation puute ei ole Suomessa vain pappien vika. Samanlaista yksinpuhelua virkamiehen kirjoittamin sanoin ovat ministerin puheet. Samalla tavoin toljottaa presidentti uutenavuotena kameraan sen sijaan, että katsoisi kansalaisiin.
Täyttyisivätkö kirkot paremmilla saarnoilla? – En usko.
Joskus kesäteologina ollessani sain nuorilta lupauksen, että he varmasti tulisivat paikalle, jos vain olisin saarnavuorossa. En ole havainnut heidän rakentavan jonoa kirkon ovelle. Odottelen, että heistä edes yksi tulisi paikalle, edes joskus.
sunnuntai 11. joulukuuta 2011
Hymiöitä korvaamaan
Hymiöt ovat askel kiinalaisen kirjoitusjärjestelmän suuntaan, jossa lukijan on tunnettava erikseen jokainen merkki. Ääntämykseen perustuva kirjoittaminen on kuitenkin kommunikaation kannalta ylivoimainen. Sen avulla luodaan syvimmät tunteet välittävää kirjallisuutta ja välitetään ymmärrettävää informaatiota.
* * *
Olen kirjoittanut aiheesta ennenkin ja arvelen lukijoissa syntyvän tällaisia vastaväitteitä: "Äänensävy ja pienen pienet ilmeet välittyvät netissä huonosti. Tekstin varassa toimivaan viestintään on hyvä tuoda muita keinoja."
Minä puolestani uskon, että ilman hymiöitä voidaan sanoa kaikki se mikä hymiöiden kanssakin. Oikeilla sanoilla toimittaessa lukijan ei tarvitse erikseen purkaa hymiökoodeja.
Hymiöt voidaan täysin korvata vaikkapa tällaisilla sanoilla: heh, hahhah, naurattaa, oho, hups, voi itku, pyh, hmmm, hui, apua, sääli, surku, sori, yäk, ei paljon heilauta, kiva, silmänisku, vitsi vitsi, pelottaa, väsy, irvistys, aha, joo, juu, OK, hih, huh, sopiihan se, ohhoijaa, mikä nautinto, ei ja vielä kerran ei, salli mun nauraa, hauska juttu, kiitos, anteeksi, moi, en niin tosissani, vai niin, jep, jees, kyllä vain, pahoillani, totta maar, tosi on, kyynel, älä nyt, ei sentään, ei kai, jopas sattui, myötätuntoisesti, leikilläni, ei niin kirjaimellisesti otettavaa, pöö, ja tämäkin vielä, riemuissani, ottaa päähän, hämilläni, halaus sulle, mene jorpakkoon, rakstan sua.
Sanojen maailma on loputon eikä mielikuvitukslle ole rajoja. Sen sijaan muutamalla viivalla, kaarella, pilkulla ja pisteellä ilmaisun reunat ovat pian vastassa.
torstai 8. joulukuuta 2011
Joulukertomukseen lipsahtanut aasi
Muuan tuttu pappi aloittaa kirjoituksensa: "Maria, Joosef ja aasi..."
Aloituksessa ei ole mitään outoa, ja itsekin olen monesti kehitellyt ajatusta suunnilleen näistä lähtökohdista.
Tarkkaan ottaen kolmesta substantiivista yksi ei kuulu joukkoon: aasia ei mainita raamatunkertomuksessa. Se on raamatunlukijoiden omavaltainen lisäys. Alkutekstin mukaan Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta.
Ei siinä aasista puhuta.
Tämä mielikuvamme on esimerkki siitä, kuinka halukkaasti lykkäämme tekstiin omia muistojamme ja vaikutelmiamme. Ei kai se vaarallista ole, mutta tämän havaitseminen tuo nöyryyttä kuvitelmiimme, että todellisuus olisi niin kuin muistamme sen olevan.
keskiviikko 7. joulukuuta 2011
Linnanjuhlat vuonna 1968
Katselin puolisen tuntia vuoden 2011 linnanjuhlia. Niitä saattoi pohjustaa Teemalta tulleella ohjelmalla, jossa Urho Kekkosen isännöi kutsuja vuonna 1968. Neljänkymmenen kolmen vuoden takaisissa kuvissa ei ollut värejä.
Kekkosen juhlissa presidentin ohi kulki väkeä, josta melkein kaikki ovat kuolleet tai muuten väistyneet sivuun. Televisiota kanssani katsellut 16-vuotias tyttö tunnisti heistä vain Mauno Koiviston.
"Muistamme sinut ikuisesti", sanotaan usein hautajaisissa. – Ehkä arkun äärellä kukkavihkoa lukeneet muistavat. Heidän lapsensa eivät.
Kekkosen juhlien iltapuvut olivat hillitympiä kuin nykyään, mutta jotkut halusivat herättää huomiota myös tuolloin. Erikoisimmat viritelmät näyttävät nykypäivän silmin kaikkein huvittavimmilta.
Nuorille tytöille olen toisinaan antanut tällaisen vihjeen: "Seuraa muotia ja otatuta itsestäsi valokuva. Sille omat lapset nauravat kerran."
maanantai 5. joulukuuta 2011
Mummot eivät ole enää niin mummoja
Nuorten ohella myös mummot ovat väärin käsitetty ihmisryhmä. Hyvä esimerkki on kuvitelmat heidän musiikkimaustaan. Tietysti on niitäkin mummoja, jotka vain kuuntelevat humppaa ja laulavat 1700-luvun virsiä.
Siitä huolimatta on hyvä muistaa, että kun Rolling Stones kävi Suomessa, yleisössä oli monia nykypäivän mummoja.
Ainakin minun oli pakko tarkistaa käsityksiäni, kun aikanaan kysyin Jim Morrison -paitaan pukeutuneelta rippikoulutytöltä, kuunteliko hän Doorsin musiikkia. Tyttö vastasi: "En minä, mutta mummo kuuntelee."
Ja tuon keskustelun olen käynyt jo vuonna 1994.