Olen lukenut Lauri Viidalta Moreenin ja joskus lainaillut siitä ajatusta: "Ei suinkaan poliittista nuorisoa ole missään, seurustelevaa vain, semmoista, jolle vallankumoukset, isänmaat, jumalat, tieteet ja taiteet ovat mitä oivallisimpia tervalastuja suopalona kytevään lemmennälkään."
Jotain muutakin Viita-tietämyksestäni: Juice Leskinen on laulanut, että Lauri Viita antoi hänelle suomen kielen. Olen perillä siitä, että Viidan viimeiset vuodet olivat huonot.
Olemme maantieteellisesti läheisiä. Viita on syntynyt linnuntietä mitaten alta kymmenen kilometrin päässä nykyisestä osoitteestani. Vain järvi on siinä välissä.
Kuitenkin on tunnustettava, että tietämiseni on hataraa, ja niin aloin lukea hänen toisen vaimonsa Aila Meriluodon kirjaa Lauri Viidasta.
Kirjan puolivälissä havahduin siihen, mitä Meriluoto sanoi miehensä naurusta. Lauri Viita ei nauranut koskaan. Hän saattoi matkia naurua ja sanoa "heh heh". Kun jotain oikein riemukasta tapahtui, hänellä oli korviin asti yltävä leveä hymy, mutta hereä, syvältä purkautuva nauru kuitenkin puuttui.
Meriluoto sanoi tämän olleen oireellista. Hän ei suoraan paljastanut, mihin hän tällä viittasi, mutta tulkitsen hänen ajatelleen, että nauramattomuus oli myöhemmin puhjenneen skitsofrenian ensimmäisiä merkkejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti