Kun kerran oli tilaisuus, testasin millainen on
takapenkkiläisen konfirmaatiokokemus.
Kirkon pihalta ei löytynyt parkkipaikkaa
Lähdin matkaan hieman liian myöhään, vaikka ajettavaa oli
yli sata kilometriä. Olisin muuten ehtinyt paikalle minuuttia ennen, mutta
moottoritiellä yllätti kaatosade ja nopeus oli ajoittain pudotettava alle 100
km/h:n. Parkkitilaa ei ollut aivan kirkon lähellä. Rippinuoret jo loikkivat
kirkon pihalla kirkkorakennusta kohti, kun minä jouduin kääntymään pihasta pois. Onneksi läheisen marketin edustalla oli sunnuntaina hyvin tilaa.
Autossa oli sattumasateenvarjo. Sen vaaleansininen sävy ei
lainkaan sopinut vaatetukseeni, mutta sai kelvata. Kuitenkin vino sade kasteli minut matkallani kirkkoon. Sisälle tullessani tunsin haisevani
märiltä vaatteilta. Kirkko oli kiitettävästi täyden oloinen, vaikka takapenkeissä oli sopivasti
väljää. Mikähän ihme siinä on, että ihmisten pitää aina istuutua penkinpäähän myöhäisten
tulijoiden kulkua haittaamaan eikä keskelle penkkiriviä? Busseissakin osataan täyttää ensin ikkunapaikat.
En tunnistanut juhlakalua
Mahdollisia tervetulotoivotuksia ja muita kirkko-ohjeita en
ehtinyt kuulla, mutta alkuvirteen ehdin mukaan. En laulanut, en yleensäkään
laula. Takapenkissä oli virsien osalta melko hiljaista.
En ollut nähnyt rippinuorta muutamaan vuoteen, eikä minulla
ollut aavistustakaan, kuka hän mahtoi olla niistä kaapuun pukeutuneista. Onneksi
minun ei tarvinnut olla häntä siunaamassa.
Kirkonmenojen alkuosa sujui niin kuin ne yleensä sujuvat.
Kanttori soitteli hyvin. Ensimmäinen raamatunteksti oli takapenkkiläisen
näkökulmasta täysin turha. Nuoret lukivat sen amatöörimäisen epäselvästi, ja
muutenkin se oli hankala yhdeltä kuulemalta ymmärrettäväksi.
Saarnaaja ei keksinyt leiriviikosta mitään sanottavaa
Kiinnostuneena odotin saarnaa. Kaikki kunnia musiikille ja
kauniille liturgialle, mutta niin sanottu tavallinen ihminen tekee juuri
saarnan pohjalta johtopäätöksensä siitä, onko kirkolla sanottavaa.
Saarnan
alussa oli ohut viittaus rippikouluun, mutta niin yleisluontoinen että sen
saattoi sanoa mistä tahansa rippileiristä. Saarnatekstinä olleet Jeesuksen
sanat olisivat antaneet aihetta moniulotteiseen pohdintaan.
Alkuun vaikutti, että saarnasta olisi ehkä tullutkin jotain, mutta juttu tyssäsi
pian. Saarnaaja tyytyi moitiskelemaan kirkon julistusta siitä, että Raamattua
ei oteta huomioon riittävän paljon ja että opetetaan jopa sen vastaisesti.
Epäilin jo, että papin mielessä olivat homojen avioliitot, mutta siitä ei ollut kyse, koska myöhemmin esirukouksessa muistettiin seksuaalivähemmistöjä.
Ehkä pappi oli ollut jossain pappien koulutuspäivillä eikä siellä ollut saanut
tätä mielipidettään julki.
Itse konfirmoitavaa rippikoulua ei saarnassa käsitelty
lainkaan. Minun on täysin mahdotonta ymmärtää, että pappi ei keksi leiriviikosta
mitään sanottavaa, kun nuoret ja heidän läheisensä ovat kirkontäydeltä koolla.
Luulisi, että sen viikon aikana olisi noussut esiin jotain, joka olisi valaissut
puheena ollutta raamatuntekstiä. Edelleen on käsittämätöntä, että yleensäkin hukataan mahdollisuudet
sanoa jotain oleellista niille ihmisille, jotka käyvät kirkossa vain harvoin,
mutta aivan varmasti miettivät Jumalaa, kirkkoa, nuoruutta, elämänkulkua
ja nopeasti kuluvia vuosia, ihmistä, ihmissuhteita, Jeesuksen opetuksia ja omaa
elämäntapaa.
Viiden minuutin saarnasesta 7½
Pappi lopetti puhuttuaan viisi minuuttia. Se on liian lyhyt
aika minkään teeman käsittelemiseen. Hyvä saarna kestää kymmenen minuuttia, ja
joskus se lipsahtaa kahteentoista. Konfirmaation pitää olla riittävän lyhyt,
mutta siitä ei saa kokonaan supistaa juuri sitä osaa, joka voi puhutella
ihmisiä.
Olen minä huonompiakin saarnoja kuullut, mutta arvosana 7½
ei oikein riitä konfirmaatiopyhänä. Tuskin saarna ketään kovasti kiusasi. Sitä
ei huomannut, sen unohti. Tai ei sitä unohtanut, kun sitä ei missään vaiheessa muistanutkaan.
Jo isän tai äidin rippikouluajoilta tuttu laulu
Saarnan jälkeen tuli varsinainen konfirmaatio. Nuoret
vastasivat melko pontevasti, että tahtoivat osoittaa uskon elämässään. Pappi
puhui sen jälkeen ”nuorten antamasta lupauksesta”. On kummallista, että ihminen
sanoo tahtovansa jotain ja sitten tätä tahtomista kutsutaan lupaukseksi. Siinä
on huijauksen makua. Tahtominen on tahtomista ja lupaaminen lupaamista.
Merkityksensä puolesta verbit ovat kaukana toisistaan.
Konfirmaatiolauluna oli Evankeliumi, jo äidin ja isän
rippikouluajoilta tuttu. Sen päälle taputettiin, enkä ikinä totu kirkossa
aplodeeramiseen.
Esirukouksessa muistettiin myös kirkon erilaisia
järjestelmiä ja eturyhmiä. Tuntui kovin jäykältä ja lakimääräysten noudattamiselta. Olisin jättänyt ne pois,
mutta toisaalta rukouksessa kuului myös nuorten ääni.
Kävin ehtoollisella, mutta muut takapenkkiläiset eivät sinne
menneet kahta lukuun ottamatta. Rukouksiin ja uskontunnustuksiin
kirkon perällä ei juuri osallistuttu, vaikka toisaalta ihmisten käytöksestä ei
voinut valittaa. Ei supistu omia asioita eikä räplätty kännykkää. Ei oltu
aktiivisia, muttei estetty asiaan perehtyneitä olemasta mukana. Valokuvaaminen
pysyi sopivissa rajoissa.
Kirkonmenojen jälkeen rippilapsi hukkui jonnekin
En oikein ymmärrä, miksi rippikoulutodistukset pitäisi jakaa
kirkkosalissa heti kirkonmenojen jälkeen. Tosin käytännössä oli se hyvä
puoli, että minulle selvisi, kuka se juhlittavanani ollut rippikoulutyttö oli.
Hänessä oli kieltämättä äitinsä näköä.
Yhteiskuvaa otettiin
kirkossa, kun jumalanpalvelus oli jo päättynyt. Ajan säästämiseksi sen olisi voinut hoitaa jo harjoituksissa. Sillä tavoin päivästä olisi voinut raivata tilaa jollekin
muulle.
Ei minulle eikä myöskään tytön perheelle ollut selvää, mihin
tyttö hävisi riisuttuaan alban. Aikamme haahuilimme pihalla. Väsyin
etsiskelemään ja kävelin autolle. Sade oli tauonnut. Ajoin juhlakotiin ja
onnittelin tyttöä vasta siellä.
Sujui muttei riipaissut
Kieltämättä konfirmaatio oli sujuva. En kuitenkaan sanoisi,
että se olisi täyttänyt wittgensteinilaisen ehdon ”riipaisemalla meitä ja kääntämällä
meidät toiseen suuntaan”.
Äitien puolesta en sano mitään. Ehkä he tirauttivat.