tiistai 29. elokuuta 2017

Jos et halua tulla tapetuksi

Jos et halua tulla tapetuksi, mieti tätä.

Vuonna 2010-15 tehdyistä aikuisen ihmisen henkirikoksista 62 prosentissa kaikki osapuolet olivat rikoshetkellä humalassa ja 80 prosentissa ainakin yksi osapuoli.

Lähteenä on Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti.

maanantai 28. elokuuta 2017

Ilmaisen palvelun ruinaajat

Olen törmännyt kyllästyttävän usein kyselyyn: "Olisiko tietoa edullisesta remontoijasta?"  Mielestäni ilmaisen tai puoli-ilmaisen työn ruinaaminen ammattilaiselta on hyväksikäyttöä. Sama pätee talkoisiin, joissa ei tarjoilla mitään.

Näistä ajatuksista syntyi tuorein Aamulehden kolumnini.

Kommenteista päätellen teksti on osunut. Myötätuntoa on tullut ainakin niiltä ihmisiltä, joilta ruinataan ilmaisia töitä kaveruuden tai vähävaraisuuden nimissä.

Kolumnin 2600 merkkiin eivät tietenkään kaikki näkökulmat mahdu. Jos tilaa olisi ollut enemmän, olisin kirjoittanut siitä, että hädässä tai pahassa pulassa olevaa ihmistä on lupa auttaa vastiketta toivomatta. Jopa ammattilainen saa sen tehdä ja vieläpä omalla alallaan. Tämä on kuitenkin eri asia kuin hinnan tinkaaminen nollaan tai se, että toisen ihmisen hyväntahtoisuutta käytetään tietoisesti hyväksi.


Aamulehden kolumnini:

KUMMITYTTÄRENI ISÄ YLLÄTTI kertomalla, että oli vaihtanut kodinkoneiden korjaamisen suurten lämmitysjärjestelmien huoltotöihin. Hän sanoi kyllästyneensä ihmisiin. Ensinnäkin he olivat kärsimättömiä. He soittivat illalla, ja valmista olisi pitänyt olla heti seuraavana päivänä ennen Turun tuomiokirkon puolenpäivän lyöntejä. 

"Enkä muuta voi kuin laittaa samanarvoiset työt järjestykseen ja edetä siinä jonossa sen mukaan kuin ehdin. En liiku valon nopeudella, pakettiautolla vain, ja korjaaminen vie aikansa. Varaosat pitää olla."

Toisena ongelmana oli raha. "Olisi pitänyt maksaa niille korvauksia vaivasta ja mielipahasta sen sijaan, että olisin saanut työstäni palkan. Niin kuin se olisi ollut minut vikani, että vekotin oli hajonnut."

Tämän ammattimiehen uranvaihdosta on jo aikaa, mutta hänen kohtaamansa ongelmat eivät tunnu vähentyneen. Sellaisin sanakääntein näkee ihmisten haeskelevan työlleen tekijöitä.

EI VAIN AUTOKAUPASSA vaan myös työmaailmassa pätee sääntö, että jos haluaa hyvän ja halvan, pitää hankkia kaksi. Ylihinta ei ole oikein, mutta asiallisesti on maksettava. Harjoittelijan saa puoli-ilmaiseksi ja naapurin kätevä-Kallen ehkä kahvikupin hinnalla, mutta ammattilaiselle kuuluu ammattilaisen palkka. Sitä merkitsee kohdallaan oleva hinta–laatu-suhde.

Moni selittää heikkoa maksukykyään sillä, että on asuntolainat, ruoka on kallista ja välillä pitää mennä ulkomaille tuulettumaan, mutta samoja asioita se duunarikin joutuu miettimään. Palkallaan hän täyttää jääkaappia lastensa syödä.

LÄHTEMÄTTÖMÄN JÄLJEN jätti sekin tapaus, kun muuan tuttu pyysi muuttoavuksi kuljettamaan kerrostaloyksiönsä tavarat sadanviidenkymmenen kilometrin päässä odottaneeseen rivitaloasuntoon. Lupasin tulla ja pyytää jonkun parikymppisen miehen muuttoavuksi. Aamupala syötiin kotona. Kesäpäivät olivat kuumia, ja niin aloitettiin ennen kahdeksaa. Kävin hakemassa pakettiauton vuokraamolta ja sen jälkeen rampattiin hissittömässä talossa portaita ylös alas. Tauotta painettiin, oltiin ripeitä, ja niin määränpäässä oli valmista jo puoli kahdelta iltapäivällä.

Silloin meille kahdelle muuttomiehelle tarjottiin talon puolesta kahvit. Pöydässä huhuili yksinäinen pullapitko. Hilloa ei sen välissä ollut, mutta emmepä me olisi hillopullaa kaivanneet. Ruisleipä olisi ollut edes jotain.

Kotimatkalla iski ylivoimainen nälkä, ja niin me talkoolaiset poikkesimme tienvarsihuoltamolle. Tarjosin omasta pussistani toiselle talkoolaiselle ruoan. En olisi kehdannut viedä häntä nälkäisenä kotiin, kun olin sentään häntä mukaani pyytänyt.

Positiivisena seikkana mainittakoon, että auton vuokraa minun ei tarvinnut maksaa.



lauantai 26. elokuuta 2017

Punaiset valot, salainen paheeni

Salainen paheeni on jalankulkijan punaisia valoja päin käveleminen. Eri maissa on erilaisia tapoja. Saksassa jökötetään uskollisesti paikoillaan, ja Irlannissa ei välitetä punaisesta mitään.

Vaikka kuinka ajattelen, en keksi ainuttakaan syytä olla kävelemättä päin, jos yhtäkään autoa ei ole mailla halmeilla. Onhan minulla omatkin silmät.

Myönnän kyllä, että esimerkin vuoksi on korrektia jököttää, jos lapsia on paikalla.

Hajamielisesti ei pidä kävellä. Niinpä monesti ajattelen siinä pientä pahaa tehdessäni: "Jos nyt kuitenkin jäisit alle, olisi turha kitistä että auto tuli."

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Navigaattori tappaa yllätykset

Navigaattorin käyttö vähentää sähläämistä ja kiireen keskellä hermostumista, mutta se myös rappeuttaa. Enää ei osaa tuttuihinkaan paikkoihin. Maantieteellinen taju häviää, kun ei osaa asetella tavoittelemiaan paikkoja päässään oikeille alueille.

Navigaattorien ansiosta tai vuoksi ihmiset lakkaavat eksymästä. He ovat aina kartalla eivätkä milloinkaan päädy paikkoihin, jonne eivät ole aikoneet. Tulee mahdottomaksi elää Pablo Picassolta lausuman ajatuksen mukaan: "Minä en etsi, minä löydän."

Suunnitelmat toteutuvat, mutta ei tule yllätyksiä, jotka kääntäisivät elämän suuntaa ja auttaisivat löytämään ennalta arvaamattomia asioita.

Tulee aika, jolloin kukaan ei enää osaa käyttää sen sanaa "eksyä" alkuperäisessä merkityksessä. Sana hukkaa lähtökohtansa, niin kuin ymmärtäminen ei ole pitkään aikaan merkinnyt ympäri kulkemista.

perjantai 18. elokuuta 2017

Hussosta ja Inkisestä tuli Hussinki

Matkalla luin Savon Sanomia. Lehdessä kerrottiin tuoreesta iisalmelaisesta pariskunnasta, jonka nimet ennen avioitumista olivat Henri Inkinen ja Riikka Husso. Yhteiseksi nimeksi tuli Hussinki.

Mielestäni Hussinki on täysin kelvollinen nimi, vaikka jo lapsen ensimmäisinä kouluvuosina se voi kääntyä muotoon Huussinki. En pidä tuota muunnosta kuitenkaan ratkaisevana vikana, koska melkeinpä minkä tahansa nimen saa väänneltyä loukkaavaan muotoon.

Mies ja nainen päättäkööt nimensä ilman ulkopuolista painostusta, kunhan pysytään jonkinlaisessa kohtuudessa. Se on minulle täysin selvää.

Sen sijaan huomautan sitä ajatusta vastaan, että ihminen voisi "säilyttää oman sukunimensä". Kenenkään alkuperäinen ei nimittäin ole hänen omansa, vaan muilta saatu ja jollekulle muullekin kuuluva. Käytännössä ihmisen valitsee avioituessaan isänsä nimen ja puolisonsa nimen välillä.

torstai 17. elokuuta 2017

Nuoren tytön sähköaita

Istuin Savonlinnassa lukemassa Amos Ozin erinomaista kirjaa Tarina rakkaudesta ja pimeästä. Välillä nostin silmäni kirjasta pois. 

Näin ryhmän nuoria astelevan katukäytävää pitkin, ilmeisesti matkalla ilmiöopintoihin. Arvioin heidät lukion ensimmäisen luokan oppilaiksi. Ensin oli yhdeksän nuoren ryhmä, ja perässä tuli kahdeksan oppilaan ryhmä.

Siinä välissä oli yksinäiseltä vaikuttanut tyttö, joka kulki kuulokkeet korvillaan. Kuulokkeet oli yhdistetty johdolla puhelimeen.

Jäin miettimään johtuiko hänen yksinäisyytensä hänen kuulokkeistaan vai olivatko hänen kuulokkeensa hänen yksinäisyytensä syy. Vai oliko jokin muu selitys? Joka tapauksessa on vaikeaa tai peräti mahdotonta ottaa kontaktia ihmiseen, joka piiloutuu musiikkinsa ja musiikkilaitteidensa taakse. Tuolla tyylillä ei hevin saa kavereita.

Muistan, että vuosia sitten julkaistussa Vankilaslangin sanakirjassa radiota kutsuttiin köyhän miehen väliseinäksi. Teki mieleni rientää tytön luo ja sanoa, että laitteesi on sinun sähköaitasi.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

U2 ja Popeda, ManU ja HJK

Kun rupeaa puhumaan kotimaisesta Veikkausliigasta, saa hyvin usein kuulla kommentin, että suomalainen jalkapallo on potkupalloa sen oikean jalkapallon rinnalla, jota pelataan Barcelonan, Madridin ja Manchesterin suurilla stadioneilla.

Ehkäpä noinkin. Vertailu on kuitenkin epäoikeudenmukainen. Tuollaisten mittojen mukaan on vaikea elää. Kun olen Popedan konsertissa, en minä silloinkaan sano, että Pate Mustajärvi ei ole mitään Bonon tai Mick Jaggerin rinnalla. Minä tykkään Pobedasta ilman vertailuja.

Aivan niin kuin musiikista jalkapallostakin voi nauttia monella tasolla. Messin taituruudessa on puolensa, mutta niin on myös Tammelan stadionin kesäillassa. Voin katsella yhtä innostuneesti kolmosdivaria, oman kylän puulaakiturnausta tai kymmenen ikäisten potkiskelua pihanurmella.

Ulkomaan huippusarjojenkaan peli ei aina ole ihmeellisen hienoa. Olen nähnyt Valioliigan ottelun Bolton - Blackburn. Kentällä ei ollut yhtään Brasilian maajoukkueen fakiiria. Oli vain melko tavallisia potkiskelijoita, mutta katsomossa oli kieltämättä sellainen meno, että sen rinnalla Tapparan ja Ilveksen paikallispelit eivät ole mitään.

Sitä paitsi kyse on myös rahasta. HJK olisi säännöllisesti Eurooppa-liigan joukkue, jos se voisi ostaa pelaajia edes kymmenesosan budjetilla siitä, mitä PSG maksaa yhdestä Neymarista.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Maailmanluokan perintöä 134 kilometrin päässä

Unescon maailmanperintökohteet on hyvä valikoima vierailemisen arvoisia paikkoja ja asioita, joita turistit eivät välttämättä lainkaan huomaisi ilman maailmanjärjestöä.

Kotioveltani 134 kilometrin päässä on Struven ketjuun kuuluva Korpilahden Oravivuori. Tällä Struven ketjun avulla mitattiin maapallon kokoa. Sen pisteistä Suomessa on suojeltu kuusi, ja yksi niistä on Korpilahdella. Puolen tunnin kiipeämisen jälkeen sain nähdäkseni Päijänteen kauniit maisemat.

Samaan yhden reissun matkaan mahtui Petäjäveden vanha kirkko, kerrassaan viehättävä paikka. Vatikaanin Pietarinkirkko yökötti minua, mutta Petäjävedelle olisi voinut kuvitella itsensä Jeesuksen rakennusmieheksi.

Jos hyvin onnistuu, vierailen tänä kesänä myös Suomenlinnassa, jossa en ole häpeäkseni ikinä käynyt. Verlan paperitehdas on sillä suunnalla missä anoppini asuu. Ehkä pääsen sinnekin vielä.

maanantai 7. elokuuta 2017

Takapenkkiläisenä rippikirkossa

Kun kerran oli tilaisuus, testasin millainen on takapenkkiläisen konfirmaatiokokemus.


Kirkon pihalta ei löytynyt parkkipaikkaa

Lähdin matkaan hieman liian myöhään, vaikka ajettavaa oli yli sata kilometriä. Olisin muuten ehtinyt paikalle minuuttia ennen, mutta moottoritiellä yllätti kaatosade ja nopeus oli ajoittain pudotettava alle 100 km/h:n. Parkkitilaa ei ollut aivan kirkon lähellä. Rippinuoret jo loikkivat kirkon pihalla kirkkorakennusta kohti, kun minä jouduin kääntymään pihasta pois. Onneksi läheisen marketin edustalla oli sunnuntaina hyvin tilaa.

Autossa oli sattumasateenvarjo. Sen vaaleansininen sävy ei lainkaan sopinut vaatetukseeni, mutta sai kelvata. Kuitenkin vino sade kasteli minut matkallani kirkkoon. Sisälle tullessani tunsin haisevani märiltä vaatteilta. Kirkko oli kiitettävästi täyden oloinen, vaikka takapenkeissä oli sopivasti väljää. Mikähän ihme siinä on, että ihmisten pitää aina istuutua penkinpäähän myöhäisten tulijoiden kulkua haittaamaan eikä keskelle penkkiriviä? Busseissakin osataan täyttää ensin ikkunapaikat.


En tunnistanut juhlakalua

Mahdollisia tervetulotoivotuksia ja muita kirkko-ohjeita en ehtinyt kuulla, mutta alkuvirteen ehdin mukaan. En laulanut, en yleensäkään laula. Takapenkissä oli virsien osalta melko hiljaista.

En ollut nähnyt rippinuorta muutamaan vuoteen, eikä minulla ollut aavistustakaan, kuka hän mahtoi olla niistä kaapuun pukeutuneista. Onneksi minun ei tarvinnut olla häntä siunaamassa.

Kirkonmenojen alkuosa sujui niin kuin ne yleensä sujuvat. Kanttori soitteli hyvin. Ensimmäinen raamatunteksti oli takapenkkiläisen näkökulmasta täysin turha. Nuoret lukivat sen amatöörimäisen epäselvästi, ja muutenkin se oli hankala yhdeltä kuulemalta ymmärrettäväksi.


Saarnaaja  ei keksinyt leiriviikosta mitään sanottavaa

Kiinnostuneena odotin saarnaa. Kaikki kunnia musiikille ja kauniille liturgialle, mutta niin sanottu tavallinen ihminen tekee juuri saarnan pohjalta johtopäätöksensä siitä, onko kirkolla sanottavaa.

Saarnan alussa oli ohut viittaus rippikouluun, mutta niin yleisluontoinen että sen saattoi sanoa mistä tahansa rippileiristä. Saarnatekstinä olleet Jeesuksen sanat olisivat antaneet aihetta moniulotteiseen pohdintaan. Alkuun vaikutti, että saarnasta olisi ehkä tullutkin jotain, mutta juttu tyssäsi pian. Saarnaaja tyytyi moitiskelemaan kirkon julistusta siitä, että Raamattua ei oteta huomioon riittävän paljon ja että opetetaan jopa sen vastaisesti. Epäilin jo, että papin mielessä olivat homojen avioliitot, mutta siitä ei ollut kyse, koska myöhemmin esirukouksessa muistettiin seksuaalivähemmistöjä. Ehkä pappi oli ollut jossain pappien koulutuspäivillä eikä siellä ollut saanut tätä mielipidettään julki.

Itse konfirmoitavaa rippikoulua ei saarnassa käsitelty lainkaan. Minun on täysin mahdotonta ymmärtää, että pappi ei keksi leiriviikosta mitään sanottavaa, kun nuoret ja heidän läheisensä ovat kirkontäydeltä koolla. Luulisi, että sen viikon aikana olisi noussut esiin jotain, joka olisi valaissut puheena ollutta raamatuntekstiä. Edelleen on käsittämätöntä, että yleensäkin hukataan mahdollisuudet sanoa jotain oleellista niille ihmisille, jotka käyvät kirkossa vain harvoin, mutta aivan varmasti miettivät Jumalaa, kirkkoa, nuoruutta, elämänkulkua ja nopeasti kuluvia vuosia, ihmistä, ihmissuhteita, Jeesuksen opetuksia ja omaa elämäntapaa.


Viiden minuutin saarnasesta 7½

Pappi lopetti puhuttuaan viisi minuuttia. Se on liian lyhyt aika minkään teeman käsittelemiseen. Hyvä saarna kestää kymmenen minuuttia, ja joskus se lipsahtaa kahteentoista. Konfirmaation pitää olla riittävän lyhyt, mutta siitä ei saa kokonaan supistaa juuri sitä osaa, joka voi puhutella ihmisiä.

Olen minä huonompiakin saarnoja kuullut, mutta arvosana 7½ ei oikein riitä konfirmaatiopyhänä. Tuskin saarna ketään kovasti kiusasi. Sitä ei huomannut, sen unohti. Tai ei sitä unohtanut, kun sitä ei missään vaiheessa muistanutkaan.


Jo isän tai äidin rippikouluajoilta tuttu laulu

Saarnan jälkeen tuli varsinainen konfirmaatio. Nuoret vastasivat melko pontevasti, että tahtoivat osoittaa uskon elämässään. Pappi puhui sen jälkeen ”nuorten antamasta lupauksesta”. On kummallista, että ihminen sanoo tahtovansa jotain ja sitten tätä tahtomista kutsutaan lupaukseksi. Siinä on huijauksen makua. Tahtominen on tahtomista ja lupaaminen lupaamista. Merkityksensä puolesta verbit ovat kaukana toisistaan.

Konfirmaatiolauluna oli Evankeliumi, jo äidin ja isän rippikouluajoilta tuttu. Sen päälle taputettiin, enkä ikinä totu kirkossa aplodeeramiseen.

Esirukouksessa muistettiin myös kirkon erilaisia järjestelmiä ja eturyhmiä. Tuntui kovin jäykältä ja lakimääräysten noudattamiselta. Olisin jättänyt ne pois, mutta toisaalta rukouksessa kuului myös nuorten ääni.

Kävin ehtoollisella, mutta muut takapenkkiläiset eivät sinne menneet kahta lukuun ottamatta. Rukouksiin ja uskontunnustuksiin kirkon perällä ei juuri osallistuttu, vaikka toisaalta ihmisten käytöksestä ei voinut valittaa. Ei supistu omia asioita eikä räplätty kännykkää. Ei oltu aktiivisia, muttei estetty asiaan perehtyneitä olemasta mukana. Valokuvaaminen pysyi sopivissa rajoissa.


Kirkonmenojen jälkeen rippilapsi hukkui jonnekin

En oikein ymmärrä, miksi rippikoulutodistukset pitäisi jakaa kirkkosalissa heti kirkonmenojen jälkeen. Tosin käytännössä oli se hyvä puoli, että minulle selvisi, kuka se juhlittavanani ollut rippikoulutyttö oli. Hänessä oli kieltämättä äitinsä näköä.

Yhteiskuvaa otettiin kirkossa, kun jumalanpalvelus oli jo päättynyt. Ajan säästämiseksi sen olisi voinut hoitaa jo harjoituksissa. Sillä tavoin päivästä olisi voinut raivata tilaa jollekin muulle.

Ei minulle eikä myöskään tytön perheelle ollut selvää, mihin tyttö hävisi riisuttuaan alban. Aikamme haahuilimme pihalla. Väsyin etsiskelemään ja kävelin autolle. Sade oli tauonnut. Ajoin juhlakotiin ja onnittelin tyttöä vasta siellä.


Sujui muttei riipaissut

Kieltämättä konfirmaatio oli sujuva. En kuitenkaan sanoisi, että se olisi täyttänyt wittgensteinilaisen ehdon ”riipaisemalla meitä ja kääntämällä meidät toiseen suuntaan”.

Äitien puolesta en sano mitään. Ehkä he tirauttivat.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Miesten satanen osoitti avarakatseisuuteni rajat

Kari-Pekka Kyrön dopingpanna poistuu. Kävi niin kuin pelkäsin: hänet päästetään taas tositoimiin aiemmin kuin minä palaan Lahden kisojen jälkeen seuraamaan maastohiihtoa.

Meneillään olevista yleisurheilukisoista tarkoitukseni oli katsoa miesten sata metriä, mutta nukuin sen ohi. Herättyäni tajusin Boltin hävinneen. Voittaja oli joku kahdesti dopingista kiinni jäänyt.

Kokemus tuotti oivalluksen, että juuri tässä menevät minun avarakatseisuuteni rajat. Kahdesti kavalluksen tehnyttä en ottaisi pankkiin töihin. Kahdesti huijauksesta kiinni jääneen voittoja en noteeraa, vaikka kuinka tiedän, että eivät ne ole puhtaita muutkaan.

Eikä minua puhuttele TV-selostajan julistus, että rangaistuksensa kärsineelle on annettava anteeksi.

En pysty.

perjantai 4. elokuuta 2017

Ahmitaan kauhisteltavaa

Kun ihminen kuulee lähellä tapahtuneesta onnettomuudesta, melkeinpä siinä pulssi nousee. Himoitaan yksityiskohtia ja ahmitaan kauhisteltavaa. Riennetään paikalle, tai ainakin ajetaan hitaasti ohi.

Paremman puutteessa uutissivujen värikuvat ja onnettomuuspaikalta tehdyt haastattelut tyydyttävät kauhistelemisen tarvetta. Joku kertoo saaneensa trauman.

Kaksi merkittävää kirjailijaa antaa ilmiölle selityksen. Monesti Nobel-ehdokkaana mainittu Amos Oz kirjoittaa: "Papa sanoi, että kaikissa tragedioissa on myös komedian aineksia ja että joka katastrofissa on mukana tyytyväisyyden siemen niille jotka katsovat sitä sivusta."

Dostojevski puolestaan antaa romaanihenkilönsä sanoa, että ihminen aina nauttii sivullisen kärsimyksestä.

Kun kaksi viisasta on tuollaista havainnut, on vaikea väittää vastaan.

torstai 3. elokuuta 2017

Vanhat hautaustavat suojaavat kuin harjakatto

Viime sunnuntaina kuulin hyvän lauseen: "Perinteitä ei pidä noudattaa, mutta niitä on kunnioitettava." Sillä keinoin vanhan perheyrityksen kerrotiin pysyneen kehityksessä mukana. Oli osattu hylätä vanha ja pystyyn kuollut, mutta siitä huolimatta oli kuljettu oikeaa tietä.

Toisinaan ei pidä tyytyä pelkkään kunnioitukseen. Muuten voi käydä niin kuin kävi harjakattojen, sokkelien ja talojen rossipohjien kanssa. Ajateltiin, ettei niitä mihinkään tarvittu, mutta kun ne jätettiin pois, huomattiin myöhemmin, että ne olivat sittenkin välttämättömiä.

Monet vanhat tavat ovat vuosisatainen kansanperinteen kokoelma, joka on kantanut elämää silloin, kun ihmisistä ei ole ollut oman elämänsä kantajiksi.

Yksi surullinen suunta siinä, että nykyään ostetaan kuoleman äärellä melkein kaikki hautaustoimistoilta ja pitopalveluilta. Kun ennen vanhaan tehtiin kaikki itse, tällä tekemisellä hoidettiin surua ja pakotettiin suuntaamaan sitä jonnekin. Tämä touhuaminen oli nykyaikaisesti ilmaisten toimintaterapiaa.