Ne pumpsauttivat ulos

Olen aina ollut pulassa, kun minulta on kysytty mistä olen kotoisin. Vaihtoehtoja on ollut liian monta. Järvenpää on kuitenkin ollut helppo sanoa nuoruuteni kotikaupungiksi. Parhaista kavereistani kolme asuu siellä edelleen.

Jossain vaiheessa Järvenpään ylle kasvoi vierautta. Syy oli kysymyksissä, joihin sain vastata siellä käydessäni. Entistä useammin törmäsin harvenevien tuttujen suoranaiseen ihmettelyyn, mikä minut sinne oli tuonut. Se tuntui kummalliselta, kun vanhempani sentään asuivat siellä.

Vähitellen aloin uskoa, että käydessäni nuoruuteni kotikaupungissa minä tosiaan vain vierailin siellä. Olin vieras, en enää kuulunut sinne. Minut oli pumpsautettu pois, ja maantieteeni muuttui. Kun hyppäsin Helsingin rautatieasemalla Tampereen junaan, tunsin meneväni kotia kohti, ja junan kiitäessä vanhojen kotikulmien ohi en välttämättä edes vilkaissut ikkunasta niiden suuntaan.

Muiden ihmisten puheet voivat tehdä ihmisestä vieraan. Olen oppinut tästä. Kun oman kylän nuoret ovat tulleet vaikkapa joululomaksi opiskelupaikkakunniltaan, olen ollut tarkka siitä, ettei suustani ole tullut lausetta: "Mitäs sinä täällä teet?" Sen sijaan olen yrittänyt sanoa, että kiva kun olet päässyt kotiin, mehän olemme kaivanneet sinua täällä.

Kun on ryhmittyneenä väärin eikä voi vaihtaa

Tom Wolfen vuonna 1987 ilmestyneestä teoksesta Turhuuksien rovio sanottiin aikanaan, että se voisi olla kaivattu "suuri, amerikkalainen romaani". Ostettuani kirjan huomasin, että sen lukemista oli vaikea jättää kesken. Juppielämän tyhjyys tuli vetävän juonen myötä selväksi.

Vähitellen vaikutelmat haalistuivat, sillä alitajunnan tuomio oli toinen kuin aivojen pintakerroksen mielipidekoneen. Turhuuksien rovio oli ikään kuin Hollywoodia parhaimmillaan. Se oli nokkelaa, koukuttavaa tekstiä, mutta sittenkin siitä puuttui syvätaso, joka on klassikoiksi kutsuttavissa kirjoissa. Jo lukiessa oli tuntunut siltä, että lyhentäminen olisi tehnyt hyvää ja että tarina olisi kannattanut rutistaa 400 sivuun.

Näistä varauksista huolimatta kirjassa on ylittämätön kuvaus nykyihmisen rajallisesta tahdonvapaudesta: Päähenkilö on ryhmittyneenä väärälle Bronxiin johtavalle kaistalle molempien rinnakkaiskaistojen ollessa täynnä. Muodollisesti hän on vastuussa autonsa liikkumisesta. Hän itse painaa kaasupoljinta eikä kukaan muu, mutta todellisuudessa hänen valinnanmahdollisuutensa ovat tasan nolla. Hänen elämänsä romahdus alkaa juuri Bronxista, kun hän ajaa paniikissaan mustan ihmisen kuoliaaksi.

Ehkä on turha nauraa vanhan Neuvostoliiton vaalijärjestelmälle, jossa saattoi valita vain yhden ja ainoan. Meidän systeemimme ei välttämättä tarjoa yhtään enempää vapautta.

Väsymys on myös asennekysymys

Seurakuntamme rippikoulujen leirijakson pituus on kahdeksan päivää. Mennen tullen ajetaan bussilla kuusi ja puolisataa kilometriä. Ennen intensiivijaksoa kokoonnutaan kotioloissa kolmena päivänä. Leirin jälkeen on vielä kolme jatkopäivää, kunnes sunnuntaina on pitkä konfirmaatiopäivä. Silloin kierretään rippikoululaisten kodeissa, mikä tosin ei ole ollut korona-aikana mahdollista.

Kesäisin olen vetänyt kaksi tällaista leiriä, enkä ole pitänyt tätä ylivoimaisena yhdistelmänä senkään takia, että rinnallani on ollut muita päteviä työntekijöitä. Oleellisia ovat olleet aikuiset ja taitavat apuohjaajat ja osaavat isoset.

Yhden kerran kuitenkin arvelutti, kun jouduin ylimääräiselle leirille erään kollegan sairastuttua. Rippikouluputkeni kesti tällöin kolmekymmentäkolme päivää. Vedin molempia leirejä lomittain. Vaikeimpia yksittäisiä hetkiä oli kaksi: Ensinnäkin oli se aamu, kun olin kotiutunut myöhään edellisenä iltana ja seuraavana aamuna olin vetämässä jälkimmäisen rippikoulun kaupunkipäiviä. Toinen tiukka paikka oli, kun jälkimmäiseltä palaamisen jälkeen minua odottivat ensimmäisen leirin konfirmaatioharjoitukset. Konfirmaatio oli päivää myöhemmin.

Laiska töitään luettelee, enkä kerro tätä kaikkea valittaakseni tekemisten määrää. Hyvien tukijoukkojen lisäksi minua on auttanut rutiinini. Tiukassa tilanteessa minun ei tarvitse ennalta suunnitella omia opetushetkiäni ja muita tehtäviä.

Vaikeinta oli leirien ja ihmisten sekoittuminen, mutta selviydyin siitä tarkalla kirjapidolla. Merkitsin muistiin tapahtumia, sattumuksia ja muita tärkeitä asioita, jotta pikaisella vilkaisulla olin heti perillä siitä, missä mentiin.

Tämäkään ei ollut kokemuksessani merkittävintä. Eniten jäin miettimään sitä, että koko kolmenkymmenenkolmen päivän jälkeen en ollut yhtään väsyneempi kuin normaalisti. Syynä oli se, että olin jo ennalta varautunut pitkään ponnistukseen. Olin miettinyt vauhdinjakoa ja osasin ennakoida tulevaa esimerkiksi niin, että kirjoitin ensimmäisen leirin konfirmaatiosaarnan jo toisen leirin aikana.

Ajattelin kymmenentuhannen metrin juoksijaa, joka ei varmaankaan ole maalissa yhtään sen väsyneempi kuin olisi viiden tonnin kisasta. On eri asia, jos väsynyt ihminen joutuu ensimmäisen koitoksen jälkeen aloittamaan valmistautumattomana uuden. Tästä on osoituksena Martti Vainion tapaus. Hänet liputettiin EM-kisojen kymmenellätuhannella metrillä kierrosta liian aikaisin maaliin, kunnes hänelle ilmoitettiin, että vielä oli noustava ylös ja jatkettava. Vainio jätti kisan siihen. Kaikkensa antanut juoksija ei kyennyt tiristämään voimia uudelle ratakierrokselle.

Tuhatjallkaisella ei ole tuhatta jalkaa

Ulkoilmakavereilla on hyviä kysymyksiä. Torinkulmalla joku pysäytti ja kysyi: "Kuinkas se raamatunkohta, jossa paholainen vei Jeesuksen vuorelle ja näytti hänelle seitsemän valtakuntaa. Miten se oli mahdollista? Minä kun kiipeän lämpökeskuksen piipunnokkaan, niin näen enintään kaistaleen tätä kylää. Mutta miten Jeesus saattoi nähdä seitsemän valtakuntaa?"

Vastasin nopeasti, ettei tuhatjalkaisillakaan ole tuhatta jalkaa. Niiden ennätys on kuulemma 750, ja siitä huolimatta ne ovat tuhatjalkaisia. Vastaus ei tyydyttänyt ollenkaan. Mies kysyi lisää: "Entä mitenkäs se oli mahdollista, että Jeesus siellä Golgatalla ruokki yhdellätoista kalalla ja kolmella leivällä koko Iisraelin kansan?"

Enää en edes yrittänyt vastata. Paikka ei ollut Golgata, ja leipiä oli viisi ja kaloja kaksi, eikä ruokittavana ollut "koko Iisraelin kansa" vaan ainoastaan viisituhatta miestä. Sen olisin voinut sanoa, mutten väittänyt vastaan. Oliko sillä niin väliä?

Ei hänen ajatuksiaan pitänyt korjailla täsmennetyillä luvuilla. Siinä olisi ollut turha päteä. Mitä sitten, jos joku muistaa jumalisia vähän väärin. Tärkeintä on pysäyttää ihminen.

Keskiyöllä ja pakkasta paossa

Muistista pulpahtelee tarinoita.

Olin vierasta vastassa junalla, joka lähti Tampereelta pohjoiseen puolen yön aikaan. Rautatieasemalla oli kaksi kenties kolmentoista ikäistä tyttöä. Arvelin, että heilläkin oli joku, jota vastassa he olivat, ulkomailta palaava isä tai Helsingissä työmatkalla ollut äiti. 

Tulin vieraani kanssa asemalaiturilta viimeisten joukossa, sillä kapsäkit olivat isot. Meidän mentyämme tytöt jäivät yhä sinne asemahalliin, vaikka jonkun olisi pitänyt tulla ja peitellä heidät uneen niin kuin äiti peittelee lapsensa, niin kuin isä sanoo lapselleen hyvää yötä.

Lähdin vieraani kanssa kotia kohti. Jälkeenpäin olen ajatellut, että niin ei siinä tilanteessa olisi pitänyt tehdä. Oli väärin, että lähdimme kahdestaan.

Tai sitten oli se pakkasta paossa ollut poika. Hän lämmitteli rappukäytävässä, josta mennään seurakunnan toimistolle ja jonka seinällä oli kyltti: "Asiaton oleskelu kielletty." Avatessani ulko-oven hän katsoi vähän pelästyneenä minua niin kuin varmaan katsoi jokaista porraskäytävään astuvaa... niin että karkotatko minut tästä pois vai annatko olla. Varmaan joku muukin oli mennyt hänen ohitseen ja sallinut hänen olla siinä.

Portaita kiivetessäni hän soitti jonnekin ja kysyi: "Voinko tulla teille?"

Vihkitapoja ja toimihenkilöitä

Ihmiset luulevat monien vihkitapojen olevan ikiaikaisia, vaikka todellisuudessa ne ovat varsin uusia keksintöjä. Tosin ne voivat olla myös historiallisten ilmiöiden uudelleen kehittelyjä.

Kaaso

Joskus 1980-luvun loppuvuosina törmäsin vihkiparia ennalta tavatessani sanaan "kaaso". En ollut koskaan kuullut sanaa enkä kehdannut kysyä, mitä sanalla tarkoitettiin. Ajattelin, että kai se siitä papillekin vähitellen selviää, ja onhan se tosiaan selvinnyt. Nykyään kaasoja saattaa olla useita, mikä johtunee siitä, ettei haluta pahoittaa kenenkään lähiystävän mieltä.

Toisinaan kaasot haluavat olla vihkitoimituksessa näkyvästi esillä. Olen yrittänyt toppuutella heitä tulemasta alttarille, koska vihkiparilta ei mielestäni pitäisi varastaa showta. Kaikki muut pappia myöten ovat vain avustajia, kun taas morsian ja sulhanen ovat päätähtiä. Pahimmillaan alttarilla on niin paljon väkeä, että enää ei tiedä, keitä ollaan vihkimässä. Pienille lapsille pitää sanoa, että "ne on noi selin olevat keskimmäiset". Toisinaan annan asian olla. Näistä ei kannata rakentaa riitaa.

Isä taluttaa morsiamen

En osaa sanoa, milloin tämä isän hoitama talutus tuli vallitsevaksi tavaksi. Kun minun kaverini menivät avioon 1980-luvulla, kenenkään mieleen ei tullut, että olisi tarvittu myös morsiamen isää muuhun kuin kustannuksia maksamaan. Ainakin näin minä muistan.

Talutuksen yleistyminen on ihmetyttänyt minua eniten. Tämä aika korostaa muuten sukupuolten tasa-arvoa ja naisen itsenäisyyttä, mutta jostain syystä halutaan liittyä vanhoihin germaanisiin tapoihin, joissa nainen siirtyi isänsä omaisuudesta miehensä omaisuudeksi. 

Jos pari on halunnut talutusta, olen siihen tietysti suostunut. Ei ole papin asia ohjailla tällaisia ihmiselämän käytäntöjä. Välillä olen kuitenkin huomauttanut, että se ei ole toimituksen välttämätön osa.

Minulle on kerrottu, että Italiassa sulhasen äiti taluttaa poikansa alttarille. Olen nähnyt tämän tavan käytännössä, mutta yhä epäilen, että minua on huijattu.

Polttarit

Polttarit eivät varsinaisesti kuulu vihkitoimitukseen, mutta sanonpa jotain niistäkin. Minun elinpiirissäni ja ikäluokassani ei polttareita ollut, en ainakaan muista että olisi ollut. Epäilen, että kuullessani sanan ensimmäisiä kertoja arvelin sen liittyvän sanaan "poltergeist". Vikaan meni sekin arvaus. Sanan taustalla lienee sinänsä vanha saksankielinen sana "Polterabend".

Mitä olisi raamatullinen vihkiminen?

Kukaan ei voi vastata, mikä olisi raamatullinen vihkiminen, sillä Raamatussa asiasta ei pukahdeta  sanaakaan. Perinteinen luterilainen kanta on, että on toimittava vallassa olevan kulttuurin mukaan. 

Olisi hyvä muistaa, että kirkollinen vihkiminen onnistuu myös hyvin yksinkertaisesti.

Jos aihe kiinnostaa enemmän, voi vilkaista Varta vasten -rippikoulumateriaaliin kirjoittamiani taustatietoja.

Kun pelkää kaikkia

John Steinbeckin Eedenistä itään oli elämäni ensimmäinen niin sanottu aikuisten kirja. Sen luettuani tunsin, että tätä aikuiset tarkoittivat, kun he puhuivat kirjallisuudesta. Myöhemmin Vihan hedelmät teki vaikutuksen. Kun Oklahomasta puhutaan, muistan aina Steinbeckin kuvaaman lohduttoman köyhyyden.

Tehokkaimmillaan Steinbeck on pienoisromaanissa Helmi. Se kertoo kertoo miehestä ja naisesta, jotka olivat intiaaneja. Erään kerran mies löysi ikivanhan simpukan, jonka sisällä oli maailman suurin helmi. Se helmi oli täydellinen kuin kuu. 

Pian koko kylä tiesi heidän aarteestaan. Heiltä kysyttiin, mitä he aikoivat tehdä. "Nyt meidän vihitään - kirkossa", he vastasivat. "Hankimme uusia vaatteita", sanoi nainen. Vielä oli miehen suuri unelma: "Minä hankin kiväärin", hän sanoi. Ja kyläläiset ihmettelivät: "Se saa kiväärin."

Ja sen jälkeen lisää unelmia: "Poika pannaan kouluun. Poika oppii lukemaan ja kirjoittamaan. Hän oppii ymmärtämään kirjoitusta. Hän oppii piirtämään numeroita ja näin me vapaudumme ja mekin opimme tietämään."

Tuli ensimmäinen yö. Ympärillä olevien ihmisten kateus vaani kuin pimeään kääriytynyt peto. Mies piilotti helmen, ja vaimo kysyi, ketä hän pelkäsi. Mies vastasi: "Kaikkia."

Bussiin nousi vanhempi rouva

Kolme päivää sitten tviittasin Facebook-kirjoituksen, joka on peräisin Liisa Niemelältä, Tampereella asuvalta nuorelta äidiltä. Teksti oli sekä ajankohtainen että koskettava. Kolmen päivän aikana tviittini on saanut 3800 tykkäystä ja sitä on jaettu uudelleen 93 kertaa.

Minun sopii nyt rehvastella tekstini suosiolla, koska tämä somessa jakamani kirjoitus oli silkkaa lainaa eikä minulla ole osuutta sen koskettavuuteen.

Ei tartte itse kirjoittaa, kun on oikeita kavereita. Kiitos Liisa!

Tviittini kuului näin: "Kaverin seinältä. Vuonna 2009 matkustin lasten kanssa Tampereen keskustaan. Vuoden ikäinen kiukkusi ja itki rattaissa. Bussiin nousi vanhempi rouva. Hän istui viereen ja alkoi laulaa Suutarin emännän kehtolaulua. Lapsi hiljeni ja minä kiitin. Rouva oli Kirsi Kunnas."

En voi ostaa Škodaa ja olen väärässä

Tiedän, että Škoda on nykyään kelpo auto ja että sen mollaamiseen ei ole järkevää syytä. Ihminen on kuitenkin muistojensa vanki.

Vanhempani muistelivat oman nuoruutensa Škodaa, joka oli jollakulla heidän kaverillaan. Talvimatkailu oli sietämätöntä, kun jalkoja paleli. Pakkasella oli asteita saman verran, olipa auton sisä- vai ulkopuolella.

Oman lapsuuteni Škoda oli tunnettu epäluotettavuudestaan. Minulla on vahva mielikuva punaruskeasta Octaviasta, joka oli sammunut kotini läheisyyteen. Siinä se odotti apua viikon päivät.

Vähän yli parikymppisenä kokeilin ajaa erään kaverini takamoottori-Škodaa. Se oli tuulessa hengenvaarallinen auto, aivan kuin olisi heittänyt vasaraa varsipää edellä.

Tavalliselle ihmiselle auton hankinta on suuri asia. Se on niin iso, etten voi pilata hankinnan iloa sillä ajatuksella, että tässä nyt istun Škodassani.

Tiedän olevani väärässä, muttei minun tunteeni muutu siitä mihinkään.

Sori, pahoittelu ei ole anteeksipyyntö 7/7

Niin että hyvä Jumala.

En pyydä sinulta ihmisten kaltaista anteeksiantoa, 

se ei riitä.

Pyydän että antaisit anteeksi 

niin kuin vain Jumala antaa anteeksi,

ja että elämäni satakolmekymmentäkahdeksan noloa katoaisivat, 

menisivät pois kuin usva auringonnousun jälkeen.

Repisit ne päästäni juurineen, rihmastoineen,

kaataisit armoa niiden päälle jotta ne eivät ikinä verso.

Olisin niistä vajaa niin kuin Araljärvi on vedestä tyhjä.

Sori, pahoittelu ei ole aanteeksipyyntö 6/7

Joku on kysynyt, pitääkö antaa anteeksi, jos toinen ei sitä pyydä. 

En ole aivan varma, mitä vastaisin. Monesti tuntuu, että loukanneen pitäisi tehdä aloite. Hyvät vanhemmat varmaan antavat ainakin pitkän päälle lapselleen anteeksi, vaikka nämä eivät sitä pyytäisikään. Mutta toimiiko tämä tasaveroisten aikuisten kanssa, sitä en tiedä. 

Jumalan ja ihmisen suhdetta on hyvä verrata isän ja lapsen suhteeseen, mutta siitä huolimatta olisin taipuvainen ajatukseen, että jumalallinen anteeksianto edellyttää ihmisen puolelta katumusta, ikivanhalla sanalla synnintuntoa. Että Jumalan armo ei ole vaaleanpunaista maalia, jota summittaisesti roiskitaan kaikkialle missä maali vähän lohkeilee. Että siinä on kyse ihmisen ja hänen Luojansa vakavasta suhteesta.

Vaikka enhän minä tiedä. Parasta ettei kukaan rupea rajoittamaan Jumalan toimia. Hän tekee niin kuin tekee, enkä minä ihmisparka tiedä.

Sori, pahoittelu ei ole anteeksipyyntö 5/7

Anteeksianto on muuta kuin unohtaminen. Dementikko ei muista, ja sen tähden hän ei voi antaa anteeksi. Siinä on kaksi ymmärryksellä varustettua osapuolta.

Anteeksianto on teko, joka muuttaa todellisuutta. Se virkistää syyttömäksi julistetun mielen. Se saa hänet nostamaan katseensa. Silmät eivät enää pälyile, vaan katsovat kohti. Kulkureitit muuttuvat, kun enää ei tarvitse lymyillä eikä kiertää toista kautta. Voi mennä entisen vihattunsa, pelättynsä ja kaihdettunsa kanssa samaan hissiin. Voi istuutua viereen ja voi kulkea yhtä matkaa.

Jumalan anteeksiannossa tapahtuu vielä suurempia. Elämään tulee ilo ja tarkoitus. Elämä saa uuden suunnan.

Sori, pahoittelu ei ole anteeksipyyntö 4/7

Teot ja sanat on monesti erotettu toisistaan ja niistä on tehty jopa toistensa vastakohtia. Englantilainen filosofi L. J. Austin toi kuitenkin 1950-luvulla kielifilosofiseen keskusteluun uuden näkökulman.

Muutamalla yksinkertaisella esimerkillä Austin osoitti, että puhumalla voidaan tehdä asioita. Austin nosti esiin avioliittoon vihkimisen kaltaisen tilanteen. Kun vihkijä julistaa kaksi ihmistä aviopariksi, he ovat aviopari ja sen jälkeen perintöjä jaetaan eri tavoin kuin ennen. On vieläpä niin, että aviopariksi julistaminen on ainoa tapa tehdä aviopareja. Ei ole mitään laitetta tai fyysistä toimenpidettä, joka voisi korvata vihkijän sanat. Sama pätee ylioppilaisiin. Nuoret ihmiset ovat ylioppilaita vasta sen jälkeen, kun heidät on julistettu ylioppilaiksi. Tai sama asia kun tuomari julistaa tuomion. Ihminen on syytön, kunnes hänet julistetaan syylliseksi. Kaikkiin näihin Austinin esimerkkeihin voi kuvitella liitettävän sana "täten". Täten julistan teidät aviopariksi, täten tuomitsen sinut ja niin edelleen.

Austin kuoli melko nuorena. Sen vuoksi hänen ajatustensa soveltaminen uskonnollisen kielen maailmaan jäi hänen seuraajiensa tehtäväksi.

Sori, pahoittelu ei ole anteeksipyyntö 3/7

Näppituntumalta sanoen "sori" lienee jonkinlaista lievennettyä anteeksipyyntöä. Jätän sen vähälle huomiolle.

Tyydyn sanomaan, että jumalasuhteeseen se ei kuulu. Jumalapuhe edellyttää perimmäistä vakavuutta, koska Jumala on meidän elämämme perimmäinen. Hänelle ei voi sanoa, että sori nyt kun hupsistakeikkaa tulin sinut kolmesti kieltäneeksi. Tai sori kun hupsistakeikkaa myin sinut kolmestakymmenestä hopearahasta.

Ei Jumala ole meidän kaveri, jonka kanssa soritellaan.

Sori, pahoittelu ei ole anteeksipyyntö 2/7

Nykysuomen sanakirjan nykyaikainen vastine on netistä löytyvä Kielitoimiston sanakirja. Siellä sana pahoitella määritellään näin: "Lausua mielipahansa jostakin, valittaa, surkutella." Toisenlainen merkitys on sanalla anteeksi. Se esiintyy tietyissä kohteliaisuusfraaseissa, kuten "suonette anteeksi". Keskityn kuitenkin käsittelemieni teemojen kannalta  anteeksipyynnön vakavimpaan merkitykseen eli siihen, että rikkomuksen pyydetään jäävän huomiota vaille.

Anteeksipyynnössä on oleellista siihen liittyvä syyllisyyden tunne, kun taas pahoittelussa ei ole syyllisyyttä. Sattui vain käymään ikävästi. Anteeksipyyntöä tarvitaan, kun teko on tahallinen tai siihen liittyy törkeä huolimattomuus. 

Otetaan esimerkki: Jalkapalloilijalta riittää pahoittelu, kun hän taklaa toista pelaajaa sääntöjen sallimalla tavalla ja toinen loukkaantuu. Jos hän taas pelaa oleellisesti kovempaa kuin säännöt sallivat tai vahingoittaa peräti tahallisesti, hänen pitäisi katumapäälle tultuaan pyytää anteeksi. Silloin pahoitteleminen ei riitä.

Pahoittelu voi olla suorastaan loukkaavaa, kun se on oman syyllisyytensä perustetonta kieltämistä ja vakavien seurausten vähättelyä.