Kirkkohäitä vaivaa mielikuvaharha. Monet
ajattelevat, että niihin kuuluvat välttämättä vähintään 70 hengen vierasjoukko,
kaasot, bestmanit, morsiuskimput, vuokravaatteet, urkumusiikit, riisinheitot,
nuorisonseuran talot, juhlaruoat, kakun leikkaamiset, seuraleikit, monet
puheet, häävalssit ja usein Virosta rahdatut tuliaiset.
Eivät kuulu.
Yksinkertaisimmillaan kirkkovihkiminen on ollut
minulle sitä, että vanha tuttu soitteli Helsingin moottoritieltä ja kertoi ajelevansa
Tampereen kautta Pohjanmaalle. Hän kyseli, sattuisiko olemaan
perjantai-iltapäivänä puolisen tuntia aikaa, jotta voisin vihkiä hänet ja hänen
valittunsa vaikkapa Pirkkalan Vanhassa kirkossa, johon on isolta tieltä vain
lyhyt poikkeama.
Paperit olivat kunnossa ja mukana. Ja jos ei nyt,
niin vaikkapa paluumatkalla.
Kyselin, oliko heillä todistajia. Ei ollut, mutta
sanoin keksiväni jostain pari vaadittua.
Tapaaminen sovittiin tunnin päähän. Tutut
poikkesivat kirkkoon ja jatkoivat matkaansa avioparina.
Tai monta kertaa olen vihkinyt olohuoneen
nurkassa.
Aika näppärää, sanoisin. Ja samalla sopivan harrasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti