Monta vuotta sitten opin, ettei viisitoistavuotiaiden voi
olettaa tietävän sanaa "Neuvostoliitto". Tuon ikäisille on niin ikään hämärää,
sotivatko heidän esivanhempansa aikanaan punaisten vai valkoisten puolella. Taannoisessa blogiteksissäni olin juuri tästä unohduksesta iloinen, koska se kertoo sisällissodan
vihanpidon loppumisesta.
Toissa viikolla osuin rippikoululaiseen, jolle Viipurin
kaupunki ja sen historia olivat tuntemattomia asioita. Hänen kaverinsa eivät
ihmetelleet lainkaan hänen tietämättömyyttään, vaan kertoivat hänelle tyynesti
perusfaktat Viipurista. Monet muistivat Viipurin, mutta yhdelle se ei enää
ollut tuttu. Kaupunki on huuhtoutumassa kansakunnan muistista.
Näin käy aikanaan tärkeinä pidetyille asioille, niillekin
jotka näyttävät paraikaa olevan maailmamme ydin ja uutisten pääaihe. Psalmin
sanoin: "Seitsemänkymmentä on vuosiemme määrä, tai kahdeksankymmentä, jos
voimamme kestää. Ja kaikki niiden meno on vain turhuutta ja vaivaa, ne kiitävät
ohitse, ja me lennämme pois."
Voimme tallettaa loputtomiin kuvia, tekstejä ja asiakirjoja,
mutta hyvin pian koittaa aika, jolloin kukaan ei jaksa niitä tutkia. Ne eivät
vain kiinnosta. Lähellä on jotain tärkeämpää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti