Meillä on lukioajoilta periytynyt kuuden pojan porukka, johon suhteet eivät ole missään vaiheessa katkenneet. Toisten kanssa olen ollut tekemisissä enemmän, toisten kanssa hieman vähemmän, mutta kaikkiin on lämpimät suhteet ja jokainen merkitsee minulle jotain erityistä.
Olemme kutsuneet itseämme kärryporukaksi. Nimen alku on eräässä lukioajan välitunnissa, jolloin teimme sopimuksen, että joka ensimmäisenä tarvitsee lastenvaunuja, sille ne yhdessä hankitaan. Sopimus piti, ja kärryt siirtyivät perintönä isältä isälle, kunnes ne kelpasivat enää parvekevaunuiksi ja lopulta eivät enää siihenkään.
Yksi meistä on jäänyt matkalle. Hän kuoli hullun lehmän tautiin. Kuolinsyy tuntuu edelleenkin hieman epäuskottavalta, mutta järkisyitä sen kieltämiseen ei ole. Sellainenkin elämäkerran loppu voi olla.
Vanhoissa kavereissa on se hyvä puoli, että heidät on hankittu ennen ammattia, työpaikkaa ja yhteiskunnallista asemaa. Heidän kanssaan ollaan paljaasti, alkuperäisinä ihmisinä. Ketään ei arvioida hänen tittelinsä mukaan, eikä kukaan tule tapaamiseen mitalit rinnuksissa. Kukaan ei kukkoile saavutuksillaan, koska tietää sen turhaksi.
Muistan sanoneeni noille pojille: "Tässä on tullut vuosien varrella monenlaista ihmistä tutuksi. Olisi toivotonta laskea, kuinka monen ihmisen kanssa olen ollut tekemisissä ja monien kanssa läheisestikin. Silti minun on myönnettävä nöyrästi, että parempaa kaveriporukkaa minulla ei ole."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti