On kulunut kaksikymmentäyhdeksän vuotta siitä, kun ensimmäistä kertaa olin siunaamassa haudan lepoon hyvin tuntemaani nuorta, joka oli kuollut liikenneonnettomuudessa. Tuolloin olin epävarma siitä, selviäisinkö tehtävästä ollenkaan. Tietyllä tavalla selvisin. Toisaalta en selvinnyt, sillä tapahtuman jälkeen olin täynnä pohjatonta alakuloa siitä, kuinka vähän olin onnistunut tekemään. Mikään saamani kiitos ei lievittänyt epäonnistumisen tunnetta.
Heti seuraavana syksynä jouduin hoitamaan samanlaisia asioita, eivätkä tapaukset ole jääneet noihin kahteen. Jotain ne ovat muuttaneet minussa. Pysähdyn aina sanomalehtien onnettomuusuutisten äärelle tarkistaakseni, ettei vain ole meidän kylän nuoria. Kun huomaan, että tällä kertaa ei osunut lähelle, jään siitä huolimatta miettimään tapausta välillä päiväkausiksi. Ajattelen sitä painajaista, jonka keskelle ihmiset ovat yhtäkkiä joutuneet.
Nokialla on juuri kuollut kolme nuorta ulosajossa ja neljännen elämä on muuten pilalla. Kymmenien ihmisten elämä on niin musta, ettei sille ole sanoja. Sadat ovat syvästi järkyttyneitä, ja kymmenet tuhannet ovat tulleet kosketetuiksi, ehkä useammatkin. On perheet, suvut, kaverit, kaverien kaverit, heidän vanhempansa, koulut, opettajat, naapurit, kuolleiden nuorten vanhemmat, heidän tuttavansa ja työkaverinsa. Lista on aivan loputon.
Yksi toivomus minulla olisi: ettei edes vihjattaisi kenenkään syyllisyyteen tai tyhmiin ratkaisuihin. Poliisi tietysti tutkii ja oikeus tuomitsee, mutta säästetään heille se murheellinen työ, joka on oikeusvaltiossa välttämättä tehtävä. Pysytellään me muut ihmiset irti sellaisista arvioista. Mihin tahansa joku nuori onkin nyt syyllistynyt, hänen tekonsa seuraukset ovat kohtuuttoman suuret hänen tekoonsa nähden.
Ei tässä tuomareita tarvita, ei jälkiviisaita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti