Lelupäivälelu

Pysähdyin kauppakeskuksessa lelukaupan eteen. En ole enää leikki-iässä, mutta edelleen fiilistelen kiehtovimpia leluja. Jos olisin saanut jonkin sellaisen lapsena omakseni, olisin ollut korkeimmassa pikkupoikien taivaassa.

Lelukaupasta tuli nuori äiti, joka oli liikkeellä viisivuotiaansa kanssa. Kysyin, oliko synttärit tulossa. Ei kuulemma ollut, vaan oli pitänyt vain hankkia lelupäivälelu.

Ihmettelin sitä sanaa, "lelupäivälelu".

Äiti selitti, että pojalle oli tullut lelupäivänä paha mieli, kun hän oli ottanut mukaan melko kohtuuhintaisen suosikkilelunsa, mutta kukaan ei kaveri ei välittänyt leikkiä sillä.

- Nyt sitten ostettiin sellainen mikä kelpaa kavereillekin. On vähän kallis, mutta eipähän pääse pojalla itku kotiin tultaessa. Sovittiin, että tällä ei sitten kotona leikitäkään. Pysyy ehjänä lelupäivään. Käytetään vain siellä.

Köyhät kurinpidon kohteina

Köyhyys ei ole vain ihmisen taloudellinen tila, jota voitaisiin mitata palkkatulolla ja elinkustannuksilla, vaan se on osattomuutta kaikesta siitä, millä ihminen hankkii itselleen valtaa, turvallisuutta ja arvonantoa. Nykyään köyhistä on tehty kurinpidon kohteita, ja juuri tämä on köyhyyden maksimointia.

Kohtalaisenkin elintason saavuttanut ihminen voi olla köyhä – ei vain siinä mielessä kuin äiti Teresa arvosteli länsimaista tunneköyhyyttä, vaan myös siinä mielessä, että hän ei voi vaikuttaa elämänsä suuntaan. Hänen kohtalostaan päätetään hämärissä instansseissa, pankeissa ja suurten johtajien kokouksissa. 

Hänellä voi olla omaisuutta, mutta se perustuu pankista nostettuun lainaan, ja viime kädessä siitä määrää joku toinen. Hän kutsuu itseään omistajaksi, vaikka todellisuudessa hän on vain omaisuutensa haltija. 

Hänellä on elintason kaikki tunnukset, mutta sittenkään hän ei voi tuntea, että hänen elämäänsä arvostettaisiin. Vaikutusmahdollisuuksia hänellä ei ole, koska rahavirrat ovat siirtyneet demokraattisesti valittujen elinten ulottumattomiin.

Lisäksi on absoluuttista köyhyyttä suhteellisen köyhyyden ohella. Se tuntuu nälkänä ja ahtaana asumisena. Niinpä ei pidä unohtaa niitä, joiden on valittava, ostaako ruokaa vai lääkkeitä, hankkiiko lapselleen kevättakin vai itselleen kengät reikiintyneiden tilalle.

Kerran viikossa ajattelen perulaisen kirjailijan Manuel Scorzan romaania Garabombo, näkymätön mies. Se kertoo intiaanista, jonka näkymättömyydellä oli perin arkinen syy. Garabomboa ei nähty, koska hän oli osaton. Hän oli samalla tavoin näkymätön kuin intiaanien kokemat vääryydet.

Räsymaton ylistys

Kirjastoreissulla nousi tutun kanssa puheeksi, mitä oli tullut lainatuksi. Esittelin omaa hankintaani, räsymattoja käsitellyttä kirjaa.

Räsymatot ovat vanhan kansan harjoittamaa kierrätystä sellaiselta ajalta, kun sanaa kierrätys ei ollut vielä keksitty.

Mielessäni ei kuitenkaan ollut kotitalousneuvonta tai kertakäyttökulttuurin kritisointi. Ne olivat tällä kertaa sivuasioita.

Olin menossa siunaamaan mummoa, joka oli harrastanut räsymattojen tekoa. Hain aineistoa puheeseeni.

Menin kotiin, luin lainaamaani kirjaa, istuin koneelle ja kirjoitin:

Kun tuntee jalkojensa alla räsymaton kosketuksen, se on lämmin kosketus. Samaa sukua kuin on kesällä nurmikko jalkojen alla. Jotain sellaista, että siinä tekee mieli olla. Tietää olevansa hyvässä paikassa. Räsymatto on mummolan permannolla tai oman kodin lattialla.
Ja sitten ne kuteet. Pois heitetystä ja kelvottomaksi luullusta on tehty kauneutta. Värit ja juovat kertovat eletystä elämästä. Siellä on tytön kesäleninki, pojan polvihousut, se vaate jossa lähdettiin suruja pitämään tai ilosta tanssimaan.

Syrjäseuduille karkotettu hiljaisuus

Ensimmäinen valmistumiseni jälkeinen rippileiri on ollut kaikkein levottomimpia, mitä on tullut eteeni. Jokin syy oli omassa kokemattomuudessani ja siinä, että olin nuorille vielä outo, mutta toisaalta jotkut nuoret vain ovat rauhattomampia kuin toiset.

Minut pysäytti ajattelemaan leirillä vieraillut kanttori, viisas mies. Hän sanoi: "Täältä puuttuu hiljaisuus."

Jotain oli pakko tehdä. Sanoin nuorille, että jos seuraavan illan hartaudessa ei oltaisi aivan hiljaa, tilaisin bussin ja lähdettäisiin kotiin. Olin tosissani, mutta varmaan nuoret tiesivät, etten oikeasti olisi toteuttanut uhkaustani.

Illalla nuoret kävelivät lumoutuneina hiljaisuudesta pihalle, ja muuan levottomamman pään poika käytti ensin voimasanaa ja jatkoi: "Oli elämäni eka kerta, kun olin ihan hiljaa!"

Siitä lähtien olen uskonut hiljaisuuteen, vaikka se on karkotettu reunoille ja syrjäseuduille.

Kuuloaisti on muuttunut. Vanhoina aikoina metsästäjä kuulosteli hiljaisuuden keskellä risahduksia tunnistaakseen, missä jänis oli astunut oksan päälle. Nykyään suodatetaan hälyn keskeltä turhia ääniä pois oleellisen tavoittamiseksi.

Sveitsiläinen filosofi Max Picard kirjoitti jo vuonna 1948 siitä, että mikään ei ole muuttanut ihmisluontoa niin paljon kuin menetetty hiljaisuus. Se ei enää ole olemassa maailmana vaan ainoastaan kadonneen maailman jäänteinä, ja koska ihminen pelkää jäänteitä, hän pelkää myös hiljaisuutta.

Viides laskutapa

Kohtalokkaimpia ennakkoluuloja on kuvitella, että ihmisen merkittävyyttä voidaan arvioida sen mukaan, mistä hän on kotoisin. Syvällinen ajattelija voi elää syrjäseudulla ja tulla maasta, jossa nähdään vain mielivaltaa, byrokratiaa ja sensuuria.

On vaikea ajatella, että esimerkiksi DDR:ssä olisi ikinä ollut mitään hyvää. Mieleen tulevat vain hormoneilla kasvatetut urheilijat ja mikrofonibetoni, jolla valvottiin kansalaisia.

Oli kuitenkin kirjailija Cristoph Hein. Kirjahyllyssäni on hänen kaksi erinomaista, DDR:ssä julkaistua romaaniaan Vieras, ystävä ja Tien loppu.

Hein oli papin poika eikä siksi päässyt mihin tahansa kouluun. Lukion hän kävi Berliiniin länsipuolella. Ylioppilaaksi päästyään hän oli sekalaisissa töissä, kunnes alkoi opiskella filosofiaa Leipzigissa ja Berliinissä. Sittemmin hän on elättänyt itseään kirjoittamalla. Yhdistyneen Saksan ajalta voi mainita, että Hein ollut on Berliinin Deutsches Theaterin johtaja. 

Esimerkiksi seuraava Christoph Heinin ajatus on ajankohtainen ja Suomessakin kipeästi totta: On olemassa neljän laskutavan lisäksi viides matematiikka. Siinä valitaan ensin lopputulos ja vasta jälkikäteen sovitetaan tosiasiat sen mukaan.

 

Jumalan nimiä, salanimiä ja peitenimiä

Laajasti käytetyt Jumalan nimet viittaavat jollain tavoin hänen ominaisuuksiinsa: Luoja, Herra, Taivaan Isä, Johdatus, Kaitselmus, Korkein ja Kaikkivaltias. Myös Isä, Poika ja Pyhä Henki on joskus tulkittu Jumalan nimeksi.

Myöskään Äiti Maa ei välttämättä ole vain pakanoiden suuhun sopiva sana, vaan se voi ilmaista yhtä Jumalan ulottuvuutta.

Runoilija Anna-Maija Raittilan Kaikkein-Matalin viittaa Jumalan ihmiseksi tulemiseen. Pentti Saarikosken Näin On kertoo Jumalan ehdottomuudesta ja Ynnä Muuta hänen tavoittamattomuudestaan.

Mukavan leikkisiä, kansankielisiä nimiä ovat Yläkerta, Korkein Taho, Pomo, Suuri Päällikkö ja Pääjohtaja. Myös Hyvä Tuuri, Onnellinen Sattuma ja Hyvä Onni voidaan nähdä Jumalan salanimiksi. Johdatuksen kokemuksestahan niissä on kyse. Lauseessa "Joku oli päättänyt, ettei minun vielä pitänyt kuolla" Jumala-viittaus on aivan ilmeinen.

Uusimpia mukatieteellisiä jumalasanoja ovat evoluutio ja universumi. Tiede-lehden (11/2024) kirjallisuusarvioinnissa luki näin: "Evoluutio osoitti todella huonoa huumorintajua, kun se muovasi otuksen, jossa yhdistyy elämän vimma, valtava lähimmäisenrakkaus ja viiltävä tietoisuus elämän päättymisestä."

Universumista olen poiminut eri lähteistä lukemattomia esimerkkilauseita, kuten: "Mitähän universumi mulle nyt yrittää kertoa? Piti keittää aamukahvit, meni pannu rikki sitä pesiessä." "Universumi tukee meitä, kun toiveet ja unelmat tulee sydämestä." 

Näissä esimerkeissä selvästi ajatellaan Jumalaa, muttei tohdita sanoa ääneen.

Onks toi kaikki niin vaikeaa?

Kummastelen, miksi yksinkertaiset asiat on tehty niin vaikeiksi. On mindfulnessiä, joogaa, ruokavalioita, rentoutustekniikoita, hengitysharjoituksia, vitamiinivalmisteita ja retriittejä.

Minä suosin simppeleitä ja halpoja menetelmiä.

Lyhyet iltapäivätirsat toimivat aina. Niihin voi yhdistää hyvän kirjan, ja musiikkinsa voi valita niin, että se tasaa sen sijaan että laittaisi nykimään.

Iltarukous auttaa kokoamaan päivän. Aamurukouskin pelittäisi, mutta tuppaa unohtumaan. Herätessä on aina jotain muuta mielessä. Paras sunnuntai tulee kirkonmenoista ja niiden jälkeisistä kirkkokahveista. 

Ripaus jalkapalloa tekee hyvää. Metsäretki, tähtitaivas, järvi- ja merimaisema eivät nekään maksa mitään. Kerran viikossa voi sallia oluen itselleen, ja tavallinen sapuska on parasta.

Joku saa koirastaan apua, vaikka sen ulkoiluttaminen ei ole minun lajini. Ymmärrän kyllä kävelylenkkien arvon.
-----
Alla oleva kuva on omista käytännön harjoituksistani. Työkaveri otti kuvan, kun päätin virkistyä kesken työyhteisön virkistyspäivän.

Vanhojen muistojen bongailua

Vappuna voi lähteä bongailemaan vanhoja autoja, jotka on tuotu talvisäilöstä pihalle ja joilla on lähdetty kruisailemaan. Bongailen 60-luvun ja 70-luvun autoja. Amerikkalaiset sivuutan, koska kaikkein halvimpia lukuun ottamatta niitä ei ollut minun elämänpiirissäni. Ne ovat muutenkin liian ökyjä minulle, esimerkkejä hillittömästä luonnonvarojen tuhlaamisesta. 

Vanhoissa autoissa oli persoonaa toisin kuin nykyään. Kupla, Volga, Anglia, Sitikka ja Kadett olivat kaikki omanlaisiaan. 

Minulle tärkeintä ovat tarinat, joihin autot liittyvät. Ajelin Opel Kadettilla heti kortin saatuani, ja setämiehen Fiat 128 oli hyvin saatavillani. Sillä keinoin hän varmisti, että sai minulta hyvin kyytiä, kun ei ollut ajokunnossa. Volga tuo mieleen Kaurismäen elokuvat, ja Mosse muistuttaa aikakaudesta, jolloin automerkin valinta oli myös poliittinen ratkaisu - vähän kuin Tesla nykyään. 

Vanhoja autoja omistavat ukot kertovat auliisti autoistaan. Olen kuullut pitkät tarinat siitä, kuinka Datsun 1200 Finn onnistuttiin saamaan epämääräisestä historiastaan huolimatta museorekisteriin. Ahvenanmaalla minut kutsuttiin pihalta autotalliin, jossa oli omistajansa aarre. Saab Sonettia valmistettiin kaikkiaan vain 303 kappaletta, ja hänellä oli numero 9.

Joskus auton bongaaminen on vaatinut paljon vaivaa. Kuusamossa ajeltiin tunnin verran sinne ja tänne, jotta olisi saatu kiinni vilaukselta nähty Taunus. Toisen, vähän tylsemmän Taunuksen bongasin peltoladosta, jonka edustalla muistutettiin kameravalvonnasta. Toistaiseksi poliisi ei ole tullut hakemaan.

Kuusamosta kuvattu Ford Cortina

----------

36 kuvan valikoimani 1960 ja -70-luvun autoja on täällä.