Takavuosien ministerikaverukset Katainen ja Urpilainen kutsuivat toisiaan julkisuudessa Jyrkiksi ja Jutaksi. Vaikutelma oli tekoläheinen. Siinäpä vasta oli kaverusten sisäpiiri, johon muilla ei ollut asiaa.
Ymmärrän, että huumepoliisi ei paljasta nimeään, mutta kun minulle esittäytyy puhelimessa joku veroviraston Sari hei tai vakuutusyhtiön Minna hei, kysyn ensimmäiseksi kuka Sari tai kuka Minna. Myöhempien selvittelyjen takia olisi hyvä tietää, kenen kanssa on asioinut. Teennäisyyden välttääkseen soittaja voisi aloittaa edes tähän tyyliin: "Ulosottovirastosta hyvää päivää."
Etunimivillitys on levinnyt myös kirkkoon. Mari-piispa on lässyn lässyn -läheisyyttä, joka sopii lasten kerhoihin, mutta aikuisten seurassa on puhuttava niin kuin aikuisille.
Sovellan tässä nimikäytäntöjä vielä itseeni:
Arto saa sanoa milloin vain, mutta paljas etunimi kuuluu valmiiksi tuttujen kanssakäyntiin. Jos ollaan läheisissä väleissä, pelkällä sukunimellä kutsuminen on taas töykeää tai ainakin etäännyttävää. Virallisissa pöytäkirjoissa on aina mainittava sukunimi, mutta tästäkin poikkeamista olen nähnyt.
Lempinimeäni Ate (yhdellä t:llä) saa käyttää, ja ehdot ovat lähes samat kuin Artossa. Ate Köykkä en kuitenkaan suostu olemaan. Jos lempinimen yhteydessä mainitaan sukunimi, sen on oltava genetiivissä Köykän Ate.

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti