Kahden vuoden pituinen retkeni Pentti Haanpään maailmaan on vahvistanut ajatusta, että ihmisellä on synnynnäinen tarve kuulla tarinoita. Isäni oli 1920-luvulla syntyneitä. Sen sukupolven porukoissa juttuja kerrottiin paljon enemmän kuin nykyään.
Pikkupoikana istuin pitkiä aikoja tupakansavuisissa huoneissa kuuntelemassa miesten juttuja. Jossain vaiheessa komennettiin nukkumaan, ehkä vain sen takia, että oli nukkuma-aika, mutta saattoi olla muitakin syitä. Hyvien juttumiesten kyläilyjä muisteltiin monta päivää.
Nykyään tarinoiden kertominen on ulkoistettu tusinafilmeille, videonpätkille ja meemeille. Ne ovat jonkun muun kertomia, ne eivät ole omasta porukasta. Siksi niiden vaikutus on ohuempi. Ne huvittavat hetken, mutta ne eivät ole syviä elämänkuvia.
Yksi Jeesuksen salaisuus oli hänen kyvyssään kertoa muutamalla lauseella tarina. Hän ei luonut ainuttakaan käsitettä, mutta hän jäi kertomuksillaan mieleen. Joskus ne olivat vain muutaman lauseen mittaisia: Mies löysi pellosta aarteen. Hän meni ja osti sen pellon, ja siinäpä se oli, ei muuta.
Haanpään juttujen juoni menee vaikkapa näin: Reppuselkäinen mies näki tiensivussa hevosen, nälästä laihan. Hän valitti omistajalle hevonen surkeaa kuntoa, muttei tullut ymmärretyksi. Niinpä hän otti setelit esiin ja osti hevosen. Kaupat tehtyään hän kaivoi repusta aseen ja ampui hevosen siihen paikkaan. Sitten hän jatkoi matkaansa.
Että sellainen tapaus.
Lukija saa vapaasti päätellä, miten jutun moraalia pitäisi arvioida.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti