Ei uskovainen vaan enemmin myöntyväinen

Moni kristillisen vakaumuksen ihminen vierastaa sitä, että häntä kutsutaan uskovaiseksi. Sanaan liittyy merkillinen, vaikeasti selitettävä sivuvivahde, ikään kuin ajatus, että olisi niin kuin amerikkalainen fundamentalisti, jolle maapallo on 6000 vuoden ikäinen.

Joskus sanat kuluvat niin, että ne on vanhentuneina vedettävä käytöstä. Uskovainen on sitä.

Mikä olisi pätevämpi sana? - Joku käyttää sanaa uskova. Se on kenties hieman parempi. Ainakaan se ei kelpaa yhtä hyvin haukkumasanaksi.

Kristitty tuntuu jo kohtalaisen hyvältä, vaikka siinäkin on ongelmansa. On epäselvää, mitä sillä lopulta tarkoitetaan. Ovathan ne amerikkalaiset fundamentalistitkin kristittyjä, vaikka uskovat suomalaisten mielestä kovin oudolla tavalla.

Olen sympannut sanoja luterilainen tai evlut. Se kertoo pohjoisesta, graniitin harmaasta ja vakaasta elämänasenteesta, joka ei lupaa kohtuuttomia eikä määrittele ihmistä liian tarkasti. Vaikeutena voi olla sanan liiallinen avaruus. Jopa suomalaiset ateistit ovat ainakin jollain prosentilla luterilaisia, kun ovat kerran tässä kulttuurissa eläneet.

Viime aikoina olen miettinyt keksimääni uudissanaa myöntyväinen. Olisikohan siitä laajempaan käyttöön? Sopisiko se kuvaamaan positiivisen asenteen ihmistä, jolle uskovaisuus tuntuu liian aktiiviselta sanalta? Myöntyväinen saattaisi kertoa siitä, ettei oikein muuta voi, kun oma epäusko on ruvennut horjumaan liian usein.

Toistaiseksi en tiedä, mitä mieltä olen. Mietin tässä vielä.

Tulee sekin aika, ettei ole kiire

Koko maailma ei ole kiireinen, ja joskus se on surullista. Liikkeen hitaus voi kouraista syvältä.

Kenttäratsastaja Tuisku Lamberg oli Englannissa suorittamassa kouluratsastuksen osakoetta, kun muutaman sadan metrin päässä sijainneella maastoesteellä tapahtui onnettomuus: "Kyllähän se pysäyttää, kun näkee, kuinka hoito­henkilökunta menee kiireellä paikalle ja palaa hitaasti takaisin."

Rupesin miettimään, olenko ollut vastaavassa tilanteessa. – Ainakin kerran.

Lahden tiellä ambulanssi ajoi pillit soiden ohitseni. Jonkin ajan kuluttua sama auto tuli rajoitusten mukaista vauhtia takaisin. Mustalla autolla ei sitten ole kiire kumpaankaan suuntaan.

Nopeimmat kuolevat ensin.

Valheita ja videonauhureita

Tiedän monen olevan niin täynnä Venäjää, ettei jaksaisi enää yhtään. Siitä huolimatta mainostan Mihail Šiškinin kirjaa Sota vai rauha. Se on kooltaankin kohtuullinen, vain parisensataa sivua. Moni on suositellut sitä. Minä suosittelen lisää.

En ole edes puolivälissä, mutta jo nyt nostan esiin kaksi näkökulmaa.

Ensimmäisessä luvussa Šiškin kirjoittaa vakuuttavasti valehtelemisen turmiollisuudesta. Se saastuttaa yhteiskuntaa kuin homesieni. Valehtelija tietää kuulijansa tietävän, että hän valehtelee. Myös kuulija tietää, että valehtelija tietää. Kukaan ei kuitenkaan sano mitään, ja tyhjää puhetta vain tulee ja tulee.

Toiseksi Šiškin kirjoittaa siitä, että videonauhuri oli tärkein siihen syy siihen, miksi Neuvostoliitto hävisi kylmän sodan. Panssareita oli yllin kyllin, mutta Hollywood-tartuntaa levittäviä videokasetteja vastaan ei voitu mitään. 

Elokuvien juonet eivät erityisemmin kiinnostaneet katsojia, mutta vaatteet, huonekalut, ruoka ja autot tekivät nälkiintyneeseen ja rutiköyhään kansaan järisyttävän vaikutuksen. Ihmiset olivat väsyneitä kuulemaan valheita hyväenteisestä tulevaisuudesta. Sen sijaan haluttiin lopultakin elää. 

Kirjan loppuluvut ovat nykypäivän analyysia. Odotan innokkaasti.

Kolme parasta ruokapaikkaa

Toritapaamisessa kävimme ensin läpi jalkapallokisat. Sen jälkeen sain tehtäväksi vuorollani kertoa, mitkä ovat elämäni parhaat ruokailukokemukset. Vastaukset rajoitettiin ulkomaihin.

Tuli mieleen Ruotsista Norrköping. Sinnehän yleensä mennään vain siitä syystä, että jos haluaa ajaa Tukholmasta etelään, Norrköpingiä ei voi kiertää. Niinpä en odottanut ruokapaikasta ihmeellisiä. Ei muuta kuin maha täyteen ja menoksi. Kala-ateria yllätti kuitenkin täysin. Opin jälleen kerran, että parasta ei välttämättä saa sitä etsimällä. Se vain tulee kun on tullakseen.

Toinen kokemus on Pariisista. En muista ruokalajia enkä edes sitä, ruokailimmeko vai olimmeko pienemmällä tauolla. Tarjoilija oli kuitenkin ihmeellisen taitava jonglööri. Hän oli jättikantamuksia kuljettaessaan suoraan sirkuksesta. Edes keittiön ja salin välillä olleet portaat eivät hidastaneet menoa. 

Kolmantena on intiaanitori Perun Cuscosta. Kansanravintola oli ulkosalla telttakatoksen alla, ja väkeä oli paljon. Taisin olla ainoa ulkomaalainen lounasta syömässä, ja ehkä se aiheutti saamani myötätunnon. 

Ruoka oli tavallisen hyvää perulaista ruokaa, yllättävän samanlaista kuin Suomessa. Oli ainakin perunaa ja lihansuikaleita. Tulin annoksesta aivan täyteen ja olin jo kiittämässä ja lähtemässä pois, kun intiaaninainen kauhaisi kaupanpäällisen. Siitä ei kehdannut lähteä pois. Vieläkään en käsitä, miten sain kaiken ahdettua sisääni.

Perustason ravintola.

Saattaen vaihdettava

Ratapihalla olen lukenut junanvaunun kyljestä melkeinpä runolliset sanat "Saattaen vaihdettava". Hetken miettimisen jälkeen ymmärtää helposti, että tällä varoituksella merkittyä vaunua ei saa päästää rullaamaan vapaasti. Tyhjät vaunut saavat hieman kolahtaa toisiaan vasten, mutta esimerkiksi vaarallisten kuormien kanssa on oltava varovainen. Saattaen vaihdettavaa vaunua pitääkin siirtää ratapihalla veturiin kytkettynä perille saakka.

Entäpä miten on lasten kanssa? Milloin on irrotettava ja sallittava heidän rullata omillaan?

Tietysti raja on joissakin asioissa aiemmin ja joissakin myöhemmin. Ei ole mahdollista, että ennen täysi-ikäisyyden päivää nuoren päätösvalta olisi nolla ja syntymäpäivän aamuna täydet sata.

Jokin viisaus on kuitenkin Juha Miedossa, joka kertoi ensimmäisestä ajatuksestaan, kun hänen vaimonsa oli kuollut ja hänestä oli tullut kahdeksanvuotiaan yksinhuoltaja: "Minulla tuli siinä samas, kuin taivahalta, selkeä ajatus, että eressä on kymmenen vuoren projekti. Poika on nyt kahreksan, kymmenen vuoren päästä hän on kahreksantoista; sinne hänet pitää saattaa, se on nyt tärkeintä minulle, sen mukahan mun pitää asiani järjestää."

Mustajärven Paten arkinen ylistys

Pate Mustajärven kappale Loput päivät on julkaistu hänen kuolemansa jälkeen. Se on vaikuttavimpia lauluja, joita on tehty elämän viimeisinä päivinä tietoisena kuolemansa läheisyydestä. 

Ensimmäisiä kuulohavaintojani Patesta oli Popedan versiointi vanhasta lastenlaulusta Mörri Möykky. Kaverini soitatti sen jonkin kuppilan levyautomaatista. Ympärillä istuneet miehet jaksoivat hyvin kolme soittokertaa, mutta viides oli jo liikaa.

Samoihin aikoihin kaveripiiriini kuulunut 19-vuotias tyttö oli liftannut Popedan keikkabussin kyytiin. Hän kertoi koko bändin olleen mukavia ihmisiä. 

Mustalahden Juhan version Popedan Yöstä saan soimaan päässäni milloin tahansa. On ollut helppo sanoa, että Kuuma kesä on maailman paras kesäbiisi. Kaikki muut tulevat kaukaa perässä.

Uudemmassa tuotannossa on paljon hyviä kappaleita, mutta menisi tylsäksi, jos alkaisin luetella niitä. Joukossa on myös muutama laulu, joka saa vaihtamaan äkkiä radiokanavaa. Kersantti Karoliina on yksi niistä.

Olen nähnyt Paten livenä vain kerran. 

Vaikuttavinta hänessä on hänen juurevuutensa. Hän on aina ollut kotoisin Tampereen Ikurista. Koskaan hän ei ole kuvitellut itseään suuremmaksi kuin on. Popeda on pysynyt Popedana, kokoisenaan. Aitous on juuri tätä.

Suomalaisista rocktähdistä olisin varmaankin tullut parhaiten toimeen juuri Pate kanssa. Olisimme ymmärtäneet toisiamme jo pelkästä katseesta. Meillä olisi ollut hyvät jutut.

Nuoruuden ystävien ikävä

Tulee surullinen olo, kun katselen lakkiaisaamuna koulun pihalla toisiaan halailevia nuoria. Heillä on edessään koko ihmiselämän vaikuttavin neutronipommi. Kuluu kaksi vuotta, ja he ovat pyrähtäneet eri suuntiin, jopa ulkomaille saakka. Ilman kymmenen vuoden kuluttua koittavaa luokkakokousta he eivät tiedä edes toistensa sijaintia.

Näin he menettävät ihmiset, jotka ovat tunteneet heidän aidoimman persoonansa, kun ammatit ja urat eivät vielä ole leimanneet sitä tapaa, jolla ihminen nähdään.

Koko nuoruuden piiriä ei vain voi kuljettaa mukanaan. On tehtävä tilaa uusille asioille ja ihmisille. Kaksi tai kolme tai ehkä muutaman voi pitää kyydissään. Joillakuilla harvoilla on jokin yhteinen, säännöllisesti kokoontuva kaverijoukko, mutta välttämättä hekin hukkaavat tärkeitä ihmisiä.

Kotona käydessä isä ja äiti vievät aikaa. Myös sisaruksia on ikävä. Ei siinä ehdi rampata kaikkien haluamiensa luona. Kun tavataan aivan sattumalta, sanotaan että nähdään. Tuskin nähdään.

Työelämä vaatii omansa, ja kun tuntee olevansa omien lasten seurassa liian vähän, heidän luotaan ei ilkeä lähteä kavereitaan katsomaan. Kummisuhteet lievittävät, koska ne tarjoavat näkemiselle hyviä ja jopa mukavan pakollisia syitä.

Tšekkiläinen kirjailija Bianca Bellová sanoi sen näin: "Olen aina niin hämmentynyt, kuinka läheisiä ihmiset voivatkaan olla, kuin yhden olennon kaksi puolikasta, ja sitten heidän tiensä erkanevat ja yhtäkkiä, aivan kuin sitä läheisyyttä ei olisi koskaan ollutkaan, heistä tulee kaksi ihmistä eri kohtaloilla."

Pakanoista ja alkujorinoista

Helsingin Sanomien toimittaja Sanna Ihalainen kirjoitti suorastaan ylistävän puheen virsien tärkeydestä. Hän kiitti esimerkiksi sitä, millainen kulttuurihistoriallinen aarre ne ovat. Suurimman sanomalehden toimittajalta tämä oli harvinainen teksti.

Sen sijaan on enemmän kuin normaalia, että jokainen uskontoon liittyvä positiivinen havainto aloitetaan selittelemisellä. Ihalainen kirjoittaa: "Sanottakoon alkuun, etten ole mikään äärikristitty fundamentalisti. Käyn kirkossa häissä ja hautajaisissa, joskus jouluisinkin. Olen pesunkestävä pakana, kyyninen ateisti ja kaiken tuputuksen sekä pakotuksen kyseenalaistava anarkisti."

Miksei voi mennä suoraan asiaan ilman alkujorinoita? Toisaalta moni aloittaa myös alkoholiin liittyvän puheenvuoronsa: "En ole mikään absolutisti mutta..."

Ihalainen julistautuu myös pakanaksi. Se sopii hyvin, sillä me kaikki suomalaiset olemme pakanoita.

Pakana tulee latinan kielen sanasta paganus, joka tarkoittaa maalaista. Uudessa testamentissa se ei ole haukkumasana, vaan lähinnä tekninen termi, jolla tarkoitettiin ei-juutalaisia erotukseksi juutalaisista. Pakanakristityn käsitteellä viitattiin ennen muuta kreikkaa puhuviin kristittyihin. 

Nykyään pakana on hävinnyt kristillisestä kielestä lähes kokonaan. En kuule sitä missään, en ainakaan niin, että sillä viitattaisiin lähitienoon ihmisiin. 

Kun suomalaisissa kristillisissä piireissä puhutaan omien joukkojen ulkopuolella olevista ihmisistä, käytössä on muita sanoja, joista tavallisimpia lienevät ei-kristitty, ei-uskovainen tai ateisti.

Niin hitaasti kuin mahdollista

 Saksalaisessa Halberstadtin kaupungin eräässä kirkossa esitetään paraikaa yhtä musiikkihistorian erikoisinta kappaletta. Se on amerikkalaisen säveltäjän John Cagen teos ORGAN²/ASLSP. Merkillisen nimen viisi viimeistä kirjainta viittaavat englanninkielisiin sanoihin "niin hitaasti kuin mahdollista".

Teos on nimensä veroinen. Sen soittaminen aloitettiin erikoisvalmisteisilla uruilla syyskuussa 2001. Esityksen on määrä kestää 639 vuotta, joten se tulee loppuun soitetuksi vuonna 2640. Koska kappaletta soitetaan mahdollisimman hitaasti, sama sointu saattaa soida keskeytyksettä useita vuosia. 

Omissa rippikouluissani esitin niin ikään John Cagen musiikkia, mutta helpommin toteutettavaa kappaletta. Sen nimi 4'33" tulee sen pituudesta, neljästä ja puolesta minuutista.

Muuten täysin soittotaidottomana kykenin tähän esitykseen, koska tässä kappaleessa sen esittäjä ei tee mitään, on vain hiljaa ja aloillaan. Ensimmäisen kerran se soitettiin konserttisalissa pianolla, ja se on myös levytetty. Omaa versiotani toteutin luonnossa, pyytämällä ihmisiä kuuntelemaan neljän ja puolen minuutin ajan tuulta ja metsän puita.

Talvella kappale toimii parhaiten järven jäällä, kun yllä on tähtitaivas. Siinä ovat maailman parhaat valotehosteet.

Erehtymättömiä tuomareita ei ole

Äkkiä voisi luulla, että juuri Raamatussa Jumala toteuttaa absoluuttisen tarkasti oikeutta. Tarkemmin katsoen ei siltä vaikuta. 

Raamatun tunnetuimpia veljespareja ovat Jaakob ja Eesau. Heistä nuorempi Jaakob käytti törkeästi hyväkseen vanhan isänsä sokeutta ja huijasi omakseen vanhemmalle veljelle kuuluneen siunauksen.

Kun virhe tai melkeinpä rikos huomattiin, sitä ei koskaan korjattu. 

Eesaun kannalta tilanne oli voi voi, mutta tällä tavoin historia menee. Viipuri on menetetty lopullisesti, eikä intiaaneille voi enää palauttaa kaikkia heidän menettämiään maita. Ei vain voi.

Meneillään olevien jalkapallokisojen keskustelu on typerämpää kuin koskaan ennen.

Tuomiot ovat osuneet kohdalleen paremmin kuin ikinä. Jälkitarkastusten ansiosta täydet kohtuuttomuudet ovat ainakin vähentyneet. Paitsiot tulkitaan aina oikein, kun taas parikymmentä vuotta sitten vääriä tulkintoja saattoi mahtua yhteen otteluun useita.

Somepalstoilla jauhetaan juuri tuomareista, vaikka absoluuttinen totuus ei kuulu pallopeleihin. 

Erityisen kiivaasti väitellään rankkareista, vaikka niistä tulkinnanvaraisia on vähintään puolet. Joku tuomari antaa, joku toinen ei. Sellaista elämä on. Jos tämä sattumanvaraisuus ei miellytä, kannattaa keskittyä matematiikan harrastamiseen. Siellä kolme plus neljä on aina ja ikuisesti seitsemän.

Sitä paitsi jalkapallokentän vääriin tuomioihin on helppo ratkaisu: pitää vain tehdä yksi maali lisää. Siihen on aikaa vähimmilläänkin yhdeksänkymmentä minuuttia.

Se suurenmoinen psykologi

Ihmisen on helppo kertoa itsestään, että on epämusikaalinen tai liikunnallisesti lahjaton. Sen sijaan en muista juuri ketään, joka tunnustaisi olevansa huumorintajuton tai huono ihmistuntija. Ihminen määrittelee huumorin itse, ja oma ihmistuntemus vastaa parhaiten sitä, millaiseksi elämän näkee.

Seuraavassa on kertomus omista psykologisista kyvyistäni tai niiden puutteesta. Kyse on nuoruudenmuistosta, joka liittyy vanhaan kotikaupunkiini.

Tulin tuntemaan jonkin verran tätä perhettä. He asuivat omakotitalossa miellyttävällä asuinalueella. Parhaiten tunsin perheen tytärtä, joka oli suunnilleen ikäiseni. Pysähdyin monesti jutulle hänen kanssaan, vaikka ikinä emme menneet edes kahville. 

Tämän tyttären pikkuveli oli rippikoululaisena opiskeluvuosieni aikaisella leirillä, jossa olin kesätyöntekijänä. Rippijuhlissa kaikki näytti olevan hyvin. Punaisessa tiilitalossa asuivat isä, äiti ja viisitoistavuotias, hyvätapainen poika. Tytär oli jo muuttanut kotoa.

Kukaan ei vihjannut mitään, enkä ainakaan minä huomannut erityisiä.

Kaksi vuotta myöhemmin he olivat juuri se perhe, josta sanomalehti kertoi, että perheenisä oli ampunut ensin vaimonsa ja sitten itsensä.

Tapauksesta on nyt kulunut yli neljäkymmentä vuotta. Olen varma, että nykyiselläkään ymmärrykselläni en olisi aavistanut mitään.

Saarnoja on verrattava todellisuuteen

Kun Oscar Romero valittiin Salvadorin arkkipiispaksi, hänestä odotettiin rauhallista keskitien kulkijaa. Hän arvosti järjestystä ja oikein toimitettua messun liturgiaa. Häntä kiinnostivat  perhearvojen ohella huumeiden ja pornografian vastustaminen. Rehelliseksi hänet kyllä tunnettiin. 

Hallitus oli kiristämässä otettaan. Sen joukot ampuivat kovilla tuhansien ihmisten väkijoukkoa kohti. Sitten tapahtui jotain. 

Järkyttyneet ihmiset tulivat uuden, 59-vuotiaan arkkipiispan puheille. Eivät he ihmeitä odottaneet, mutta Romero alkoi kuunnella heitä. Hän käänsi katseensa messun käsikirjasta sorrettuihin ja vainottuihin. Keskitien kulkijasta tuli maahan painettujen ääni. 

Kun hänen sunnuntaisaarnojaan radioitiin, puolet kaupunkiväestä asettui niitä kuuntelemaan, ja maaseudun prosentit olivat vieläkin suurempia. Saarnat kestivät pitkään, saman ajan kuin jalkapallo-ottelu väliaikoineen. 

Romero mainitsi saarnoissaan nimeltä ihmisiä, joita oli surmattu tai muuten vainottu. Pitkin viikkoa hänelle koottiin tietoja siitä, mitä maassa tapahtui. Kaiken tämän hän julkisti sunnuntaina kirkossa. Hänen saarnansa olivat Salvadorissa ainoa uskottava uutislähetys, jota seuraamalla pysyi selvillä siitä, mitä tapahtui. Samalla hän yhdisti todellisuuskuvaukseen evankeliumin sanoman. Ihmiset tunsivat, että kerrankin he kuulivat oikeaa Jumalan Sanaa.

Saarnoilla oli myös kaunokirjallista arvoa, ja niitä on julkaistu suomeksi kirjassa Ihmisen tie. Valikoima Latinalaisen Amerikan kirjallisuutta.

Romeron puheet ovat esimerkkejä siitä että parhaita saarnoja verrataan todellisuuteen, ei toisiin saarnoihin. Hän maksoi totuuden puhumisesta hinnan, kun hänet surmattiin vuonna 1980.

Alle sekunnin pätkiin pilkottu maailma

Tuttuni opiskeli aikoinaan media-alaa ja erikoistui videoiden leikkaamiseen. Painoin mieleen hänen koulusta saamansa opin, että ihminen ei kykene omaksumaan alle seitsemän sekunnin leikkauksia. Noudatin tätä rajaa leikatessani vaatimattomia videofilmejäni.

Meneillään olevat jalkapallolähetykset rikkovat seitsemän sekunnin sääntöä. Monet otokset eivät kestä epilepsiavaarassaan edes kokonaista sekuntia.

Ihmisten elämänrytmi on tietysti nopeutunut, ja nykyään ollaan kärsimättömiä kestämään hitautta. Kirjat lyhenevät ja elokuvissa pitää tapahtua koko ajan. Viidenkymmenen kilometrin kilpahiihdot ovat väistyneet, ja tilalle ovat tulleet sprinttihiihdot.

Tuttuni opinnoista on kulunut jo yli kolmekymmentä vuotta. Tässä ajassa ihmisen biologia ei ole kuitenkaan muuttunut niin paljon, että kuvien silppuuntuminen olisi perusteltavissa. Silmä on edelleen vain ihmisen silmä, eikä tulkitsemiseen tarvittavan älyn nopeus ole voinut moninkertaistua. Meillä on edelleen aivot, jotka on luotu kävelynopeuksiin.

Jalkapallolähetysten silppuuntumisen vuoksi koosteista ei saa selvää, mitä niissä oikein tapahtuu. Monesti varsinainen maalilaukaus on toisarvoinen sen syntyprosessin kanssa. Siksi pitäisi näyttää muutakin kuin viimeinen potku.

Aivan kuin oltaisiin luotijunassa, jossa maailmaa vilisee silmissä paljon ja nopeasti. Todellisuudessa puut, talot, vedet, vuoret ja sillat ovat yhtä ja samaa puuroa. Mikään ei erotu.

Kielipoliisit eivät yleensä ole kielitieteilijöitä

Kielitieteitä opiskellut toimittaja Maxim Fedorov osuu oikeaan havainnossaan, että hän ei ole tavannut ketään, joka olisi yhtä aikaa kielitieteilijä ja kielipoliisi. Heidän eronsa Fedorov määrittelee niin, että kielipoliisia kiinnostavat virheet ja kielitieteilijää ilmiöt niiden takana.

Ammattilaisten on luonnollisesti tiedettävä, miten päivämäärät kirjoitetaan ja luvut taivutetaan. Amatööreille on kuitenkin sallittava monenlaista, koska kieli kuuluu kaikille ja sitä on voitava käyttää, vaikka ei olisikaan ammattilainen.

Eniten minua kiusaa koukeroinen kieli, josta ei saa selvää. Monesti se on viranomaiskieltä. Sivistyssanojen käyttöä pitäisi välttää, ellei osaa käyttää niitä. Olen juuri törmännyt sanaa glopaali, ja minua se hieman huvittaa , mutta onko silläkään loppujen lopuksi suurta väliä, jos asia tulee ymmärretyksi?

Monilla ihmisillä ei ole ärsytykselleen muita perusteluita kuin, että koulussa on joskus opetettu toisin. Tästä oli kyse, kun nousi kieliraivoa muodon alkaa tulemaan hyväksymisestä.

Kieli muuttuu. Joskus ekaluokkalainen ei oikein sopinut aikuisten suuhun, mutta nykyään sen voi huoleti kirjoittaa koulun tiedotteisiin. Jossain kuulemani eppuluokkalainen tuntuisi kuitenkin asiatekstin keskellä tyylirikolta, toistaiseksi.

Muotisanat kyllästyttävät, mutta elämässä on monenlaista muutakin kiusaa, jota on vain kestettävä. Maailma ei ole koskaan pilkulleen minun toiveideni mukainen. Silti olen iloinen, että huikea on alkanut korvautua uskomattomalla. Onhan se vaihtelua.

Sillat, lossit ja aikasilppu

Hailuodon ja Oulunsalon välille on valmistunut yli kahdeksan kilometrin pituinen silta. Pitkät lossijonot poistuvat, ja hälytysajoneuvot pääsevät paremmin perille. Toisaalta asukkaat pelkäävät, että koulu ja terveyskeskus lopetetaan, kun mantereelle pääsee entistä helpommin. Tilalle tulee lisää roskia ja päiväturisteja.

Korpilahdelle valmistunut Kärkisten silta oli toisenlainen tapaus. Vilkkaamman maailman toisella puolen ei ollut kouluja menetettävinä. Siellä oli vain rantoja, metsiä ja peltoja. 

Kysyin lossin takaiselta asukkaalta, miten silta on muuttanut elämää. "Kiireet ovat tulleet tännekin", hän sanoi. Kirkonkylälle mennessä ei voinut enää turvautua siihen selitykseen, että myöhästyminen johtui lossista.

On kummallista, että täysin ilmeinen ajansäästö tuo todellisuudessa kiireitä.

Puhelimet ja modernit viestimet ovat siltoja, jotka yhdistävät ihmistä maailmaan. Ne ovat tuoneet elämään samanlaisia muutoksia kuin lossien poistumiset.

Monet arjen asiat ovat sujuvoituneet, ja uudet palvelut ovat tulleet saavutettaviksi. Toisaalta perinteinen kanssakäynti on heikentynyt. Elämä on täynnä roskaa, kuten mainoksia, tarjouksia ties millä alennusprosentilla ja öyhöttäviä mielensäpahoittajia.

Ehkä ihmismielen kannalta tuhoisinta on jatkuva keskeytetyksi tuleminen. Aika on pirstoutunut, kun tekemisistä ja tekemättä jättämisistä on tullut aikasilppua.

Lossin korvannut silta toi maalaiskyläänkin kiireet.

Uutuuksien vääjäämätön eteneminen

Tuntuuko siltä, että uudet ajattelumallit ja käytännöt etenevät aina saman mallin mukaan? Ensin ne täysin torjutaan, mutta vähitellen ne tuntuvat mahdollisilta, kunnes ne ovat lopulta ainoa sallittu totuus.

Amerikkalaisen politiikantutkijan Joseph Overtonin mallia voi soveltaa seuraaviin ilmiöihin ja niiden asteittaiseen hyväksymiseen: Suomi Naton jäsenenä, Suomi ydinsodan mahdollistajana, Suomi EU:n jäsenenä, naispappeus, homoseksuaalisuus, samansukupuolisten avioliitto, tupakoinnin kieltäminen, kannabiksen laillistaminen, turvavöiden käyttöpakko ja ilmastotietoisuus.

Overtonin mukaan ilmiöt vahvistuvat seuraavien askelmien kautta: 
1 Ilmiö on ennenkuulumaton (unthinkable)
2 Ilmiö on radikaali (radical)
3 Ilmiö on hyväksyttävä (accetable)
4 Ilmiö on järkevä (sensible)
5 Ilmiö on suosittu (popular)
6 Ilmiöstä tulee voimassa oleva asiaintila (policy).

Päättelen, että jonkin askelman kohdalla on niin sanottu keikahduspiste, jonka jälkeen kehitystä on mahdotonta pysäyttää. Veikkaan, että useimmiten se on jossain kohtien 3 tai 4 tienoilla, joskus vasta askelmalla 5.

Kehitys voi kulkea myös käänteisessä järjestyksessä. Esimerkkinä olkoon vapaa ja rajoittamaton tupakointi. Kaikkialla leijuvasta hajusta ollaan kulkemassa siihen, että tupakointi on täysin kiellettyä.