Ihmisen on helppo kertoa itsestään, että on epämusikaalinen tai liikunnallisesti lahjaton. Sen sijaan en muista juuri ketään, joka tunnustaisi olevansa huumorintajuton tai huono ihmistuntija. Ihminen määrittelee huumorin itse, ja oma ihmistuntemus vastaa parhaiten sitä, millaiseksi elämän näkee.
Seuraavassa on kertomus omista psykologisista kyvyistäni tai niiden puutteesta. Kyse on nuoruudenmuistosta, joka liittyy vanhaan kotikaupunkiini.
Tulin tuntemaan jonkin verran tätä perhettä. He asuivat omakotitalossa miellyttävällä asuinalueella. Parhaiten tunsin perheen tytärtä, joka oli suunnilleen ikäiseni. Pysähdyin monesti jutulle hänen kanssaan, vaikka ikinä emme menneet edes kahville.
Tämän tyttären pikkuveli oli rippikoululaisena opiskeluvuosieni aikaisella leirillä, jossa olin kesätyöntekijänä. Rippijuhlissa kaikki näytti olevan hyvin. Punaisessa tiilitalossa asuivat isä, äiti ja viisitoistavuotias, hyvätapainen poika. Tytär oli jo muuttanut kotoa.
Kukaan ei vihjannut mitään, enkä ainakaan minä huomannut erityisiä.
Kaksi vuotta myöhemmin he olivat juuri se perhe, josta sanomalehti kertoi, että perheenisä oli ampunut ensin vaimonsa ja sitten itsensä.
Tapauksesta on nyt kulunut yli neljäkymmentä vuotta. Olen varma, että nykyiselläkään ymmärrykselläni en olisi aavistanut mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti