Jääkiekkoliitto venkoilee ja kiemurtelee

Venäjä on pääsemässä jääkiekon MM-kisoihin. Hetken tyrmistyttää, mutta viime aikoina on joutunut tyrmistymään niin monta kertaa, että niistä kaikista tyrmistyksistä on turtana.

Sen sijaan voi nauttia Jääkiekkoliiton venkoilusta: 
"Venäjän hyökkäyssota jatkuu Ukrainaan, jonka me jyrkästi tuomitsemme." [Korrelaattivirhe, mutta se on sivuasia.]
"Tämä [pääsylupa MM-kisoihin] tuntuu aivan käsittämättömältä päätökseltä."
"Mutta toisaalta meidän täytyy sitoutua myös näihin juridisiin päätöksiin, mitä kansainvälisesti tehdään."

"Emme ole miettineet boikottia sillä tavalla. Sehän tavallaan suosisi Venäjää tässä tilanteessa."

Jääkiekkoliiton lausunnot ovat suora syöttö Jukka Kekkosen lapaan. Hän kirjoittaa tuoreessa kirjassaan Mureneeko oikeusvaltio?: "Vallanpitäjälle kelpaavat oikeudellisesti puolivillaiset, heiveröiset tulkinnat, jos niiden avulla voidaan oikeuttaa omia ratkaisuja."

Saa nähdä miten käy. Näkyvissä on se mahdollisuus, että sarjajärjestelmien takia joudutaan poistamaan Venäjän tieltä yksi maa, ja rankingien perusteella se näyttäisi olevan jääkiekkojohtajien kiusaksi juuri Ukraina.

Viimeistään silloin taitaa olla kiekkokansan mitta täysi ja johtajien olisi venkoiltava käännöksensä tueksi uudet perustelut.

Pyöreä viini ja soikea viini

Kielen rajat ovat kiehtovia. Ne tulevat äkkiä vastaan, kun puhutaan Jumalasta ja jumalakokemuksesta. Myös aivan arkisissa asioissa sanat tuppaavat loppumaan kesken.

Hajuaistimuksille on adjektiiveja tuskin ollenkaan, eikä ole makujenkaan kanssa helppoa. Jossain testissä sanottiin jonkin viinin maistuvan pyöreältä. Ehkäpä niin, mutta minä en lainkaan ymmärtänyt, mitä eroa olisi pyöreällä ja esimerkiksi soikealla viinillä.

Myös Pentti Saarikoski mietti puuttuvia sanoja. Hänen aikanaan matkaliput leimattiin rei'ittämällä ne tarkoitukseen suunnitellulla laitteella. Hän ihmetteli, miten pitäisi kutsua paperiroskaa, joka syntyy rahastajan napsauttaessa reiän lippuun ja joka sitten putoaa lattialle.  

Tällä viikolla olen puolestani miettinyt hierottavana olemisen kokemusta. Kun käsi osuu tarkasti varsinaiseen kipupisteeseen ja alkaa möyhiä sitä, syntyy vaikeasti sanoitettava tunne. Se on läheistä sukua kivulle, muttei ole aivan sitä. Ja nautinnolliseltakin se tuntuu. 

Mutta miten sen sanot?

Välimaastoa tarvitaan

Minulla ei ole sisäistä tarvetta kirjoittaa julkisesti politiikasta eikä ainakaan puoluepolitiikasta. En usko kenenkään kaipaavan äänestyskopissa suosituksiani.

Joskus kuitenkin osun mielestäni johonkin tärkeään, joka ansaitsisi miettimistä.

Kun Trump ei vielä ollut noussut ensimmäistäkään kertaa valtaan, luin artikkeleita siitä, että Yhdysvallat oli kohtalokkaasti jakautunut kahtia. Sekä senaatista että kongressista puuttuivat edustajat, jotka olisivat tarvittaessa suostuneet yhteistyöhön toisen leirin kanssa. Rakennettiin siltojen sijasta muureja. Tiedämme seuraukset.

Poliittisen historian professori (emeritus) Kimmo Rentola muistutti hiljattain Weimarin Saksan vielä vapaista vaaleissa vuodelta 1932. Natsien kannatus kasvoi, mutta niin myös kommunistien suosio. Nämä kaksi puoluetta saivat yhteensä 52 prosenttia äänistä, eikä välimaastosta ollut enää koottavissa vahvaa tai edes repaleista valtablokkia.

Tiedämme seuraukset.

Ymmärtääkseni tämä tarkoittaa sitä, ettei saa sylkeä niiden päälle, joiden kanssa ei voi olla täysin samaa mieltä, mutta jonkin verran voi. On hyväksyttävä nekin, jotka ovat vain osittain samaa mieltä. Sen sijaan kaikkien istuessa äärimmäisillä laidoilla keikkuu vene.

Toisaalta on tarvittaessa sanottava ehdoton ei, niin kuin Saksassa olisi pitänyt osata kieltäytyminen. - On tässä miettimistä, mikä on kulloinkin viisasta.

En sano, millaisia äänestyspäätöksiä tästä pitäisi seurata. Sanon vain sen, että tässä on elämän ja kuoleman kysymys.

Aamuyöllä juoma lorahti väärään lasiin

Tapahtui aamuyöstä. 

Lapsi oli syntynyt tai ei ollut syntynyt, mutta joka tapauksessa isällä oli sellainen väli, että hän saattoi lähteä hetkeksi sairaalasta vaikkapa syömään jotain. Vähän yli neljän aamuyöstä hän käveli sairaalan alakertaan. 

Sämpyläautomaatti oli tyhjä. Nälkä muljahteli vatsassa. Mä pyörryn tähän ellen nukahda.

Sanotaan, että valvottu yö vastaa lähes promillen humalaa. Mies ei ollut ehkä täydessä ajokunnossa, mutta väsymys ei näy alkometrissä. Oli pakko mennä.

En tiedä minne se isä tai isäkokelas lähti. Jollekin yöasemalle kuitenkin. Ulkona huurusi.

Hän meni huoltamon ovesta sisään, pääsi tiskille ja aikoi ostaa mehun, sämpylän ja jugurtin. Sitten hän otti kahvikupin ja juomalasin.

Näin hän muisteli: "Otin tiskillä olevasta kahvipannusta kahvia ja kaadoin sen... kaadoin sen kahvin siihen... juomalasiin. Olin kai niin surkean ja repaleisen oloinen, kun kahvi meni kupin sijasta mehulasiin, että se kassalla ollut viisikymppinen nainen antoi uuden juomalasin ja kaatoi ostamani mehun siihen. Sitten se otti kupin kädestäni ja kaatoi taas kahvin siihen ja sanoi että... olisko parempi näin päin." 

Ei se armo tämän kummempaa ole. Jumalankaan.

Aamuyön näkymä.

Jumalakeskustelua santsikupin edellä ja jälkeen

Jumaluusopilliset oivallukset syntyvät tietysti kirjojen äärellä, mutta myös kadunkulmassa tai yhteisessä pöydässä, johon on istuutunut tutun seuraan.

Niin kuin tämäkin tapaus, kun olin vanhan kaverin vierellä Hämeenkadun kahvilassa. Puhuttiin niitä näitä, kuten uusimmasta sähkörättäristä, joka oli juuri esitelty Pariisin autonäyttelyssä.

Mutta pian hän tahtoi puhua Jumalasta. Sellaisiakin keskusteluja ihmiset haluavat käydä. Hän sanoi, että hänelle Jumala on ikuinen arvoitus.

Sanoin hakevani santsikupin. Ehkä se oli vain tekosyy, jotta saatoin välissä ajatella.

Palattuani pöytään sanoin: "Minulle enemmänkin salaisuus. Sellaisena kiusaa enemmän. Ja pitää valppaana."

Tekoäly on ruvennut deittailemaan

Olen juuri lukenut, että työelämässä huippujen rekrytointi on muuttunut nopeasti. Jo nyt tekoäly tarkastaa tekoälyllä tehtyjä työhakemuksia, eikä ansioluettelolla ole enää niin suurta merkitystä kuin aiemmin.

Vauhti on lujaa. Työpaikkojen hankinnan jälkeen vuorossa on parisuhteiden hankinta.

Eilisessä lehdessä kerrottiin helsinkiläisestä Emma Nurvalasta. Hän oli havahtunut siihen, että deittisovelluksessa vastapuolen käyttämät lauserakenteet ja reagointityyli vaikuttivat epäilyttäviltä. Niinpä Nurvala päätti kysyä suoraan, vastasiko toinen hänelle tekoälyllä. Mies myönsi asian.

Viime aikoina Nurvala on yleensäkin huomannut, että tekoäly on uinut deittailukentälle yhä syvemmin.

Ihmisen puutteen tunnistaa eritoten imartelusta, joka tulvii kliseitä. Vastapuoli saattaa tarttua viestiin keinotekoisen oloisesti, esittää muka terävän ja vitsikkään kysymyksen. Jokainen kirjain, piste ja pilkku on oikealla paikallaan, ja viestit vilisevät ajatusviivoja.

Kun myös Emma Nurvalan kaltainen nainen alkaa käyttää tekoälyä, suhteiden kehittely alkaa muuttua varsin kiinnostavaksi: tekoäly yrittää iskeä teköälyä. Se on ruudulta seurattavaa pingispeliä.

Siitä ihmisen sopii lähteä puuhailemaan omiaan: vanhan kaverin kanssa kahville, puutarhatöihin tai kirjaston lehtilukusaliin. Punttisalikaan ei olisi huono vaihtoehto.

Pantse Syrjän kanssa alakoulun juhlissa ovivahtina

En ole koskaan siirtänyt kirjoittamisiani tekoälylle enkä aiokaan siirtää. Sen sijaan olen välillä turvautunut alihankintaan. Minullahan on se onni, että tuntemieni ihmisten valikoima on laaja ja monipuolinen.

Tällä kertaa päästän ääneen Sähköasentajan, josta olen muutenkin kirjoittanut viime aikoina. Hän kertoi, että hänen tyttärensä O. ja Pantse Syrjän poika olivat olleet samalla alakoulun luokalla.

Koululla järjestettiin keväällä perinteiset pimeän karkotusjuhlat. Tapahtuma oli tarkoitettu vain koulun senhetkisille oppilaille. Aikaisempina vuosina oli ollut järjestyshäiriöitä, kun entiset oppilaat olivat tulleet häiriköimään tilaisuutta. 

Niinpä vanhempainyhdistys vetosi saadakseen vapaaehtoisia järjestysmiehiä oppilaiden vanhemmista. Sähköasentaja ilmoittautui heti, ja paikalle saavuttuaan hän huomasi, että  myös paremmin Eppu Normaalista tunnettu Pantse Syrjä oli tullut ovivahdiksi.

Kesken illan yritti poikajoukko tulla sisään, mutta heidän aikeensa torpattiin. Pihalla pojat kuuluivat huutavan kavereilleen, ettei sisälle kannattanut pyrkiä, koska portsareina olivat O:n isä ja Pantse.

Ovivahdeille kelpasi nauru.

*  *  *

Olen ennenkin kertonut Syrjän perheen sattumuksista. Yksi tarina on Martti Syrjästä huoltoasemalla ja toinen linja-autoon kiivenneestä poikien äidistä Kirsi Kunnaksesta.

Parikymppistä neuvomassa, tai sitten ei

Monissa syntymäpäivähaastatteluissa sankarilta on kysytty, mitä hän sanoisi 20-vuotiaalle itselleen. 

Ehkä nokkelin lukemani vastaus on se, että hän olisi neuvonut ostamaan mahdollisimman paljon Nokian osakkeita ja myymään ne ennen vuosituhannen vaihdetta, kun niiden kurssi oli korkeimmillaan.

Oma vastaukseni on latteampi. Neuvoisin, että oikeana hetkenä pitää antaa periksi. Kun opiskellessa silmäluomet alkavat lurpsahdella, on viisasta luovuttaa, koska väsyneet aivot eivät ota vastaan eivätkä muutenkaan toimi. Silloin ei pidä kysyä, miten vielä jaksaisi vaan miten voisi levätä elpyäkseen jälleen.

Toisaalta se 20-vuotias itse ei välttämättä kuuntele hyviäkään suosituksia. Ne tulevat ihmiseltä, joka on syntynyt toisenlaiseen maailmaan, ja vaikka neuvot ovat hyviä, ne kenties vain estävät tekemästä hyödyllisiä virheitä, joita ihminen tarvitsee oppiakseen elämää.

Juuri eilen Helsingin yliopiston valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen puhui viisaita. Hän ei sanoisi mitään, vaan kysyisi, onko nuorella jotain kerrottavaa. Kuudenkymmenen vuoden kokemuksella Ojanen tuumaili näin: "Tähän ikään mennessä en ole koskaan joutunut hankaluuksiin korvieni takia, mutta ajoittain suuni takia."

Kolmijalkainen hevonen

Silloin tällöin kuulin lapsena aikuisten suusta lauseen, joka oli kenties tarkoitettu lohdutukseksi, tai sitten se oli vähättelyä, jolla he välttivät ottamasta lasten suruja vakavasti. He sanoivat: "Pieniä ovat lasten murheet."

Tunsin toivottomuutta lauseen kuullessani. En mitenkään osannut väittää vastaan.

Varmaan lapsen murheet voivat olla pieniä, mutta pieni on myös niiden murheiden kantaja. Suuret ihmiset voivat selviytyä suuristakin suruista.

Aikuisten vähättelyä muistellessani mieleeni tulee muuan aamu, kun en vielä ollut koulussa. Ehkä se oli lokakuuta, ainakin valot olivat päällä. Vanhemmat olivat poissa, kenties he olivat töissä. Siihen maailmanaikaan lapsia uskallettiin jättää ja myös jouduttiin jättämään joksikin aikaa yksin.

Olin vanhempien petaamattomassa vuoteessa ja leikin kolmella muovihevosellani. Yksi oli valkea, toinen oli ruskea ja kolmas oli musta.

Siltä valkealta hevoselta katkesi jalka.

En tiedä, olenko ikinä ollut elämässäni yhtä lohduton, niin harmaan surullinen kuin nähdessäni valkean muovihevoseni, nyt kolmijalkaisen. Satamaton sadepilvi oli laskeutunut minuun. Mieleni oli täynnä kohmeista rapaa.

Intiaani-sanan kilpaileva teoria

Niin kuin monet tietävät, sana intiaani perustuu Kristoffer Kolumbuksen erehdykseen. Etsiessään meritietä Intiaan Kolumbus päätyi Bahamasaarille ja luuli saapuneensa päämääräänsä. Niinpä hän kutsui tapaamiaan ihmisiä intialaisiksi, indios.

Tämä tieto pohjautuu Kolumbuksen kirjoittamaan kirjeeseen.

On kuitenkin kilpaileva teoria, jonka on esittänyt alkuaan kirjailija ja ympäristöaktivisti Peter Matthiessen. Hänen mukaansa Kolumbus kutsui tapaamiaan alkuperäisasukkaita ”Jumalan lapsiksi”, espanjaksi niños de Dios, koska Kolumbuksen mielestä he elivät kuin Jumalan lapset. Tästä sitten olisi muotoutunut in Dios ja edelleen termi indios.

Muskogee-tietäjä Bear Heart on kertonut tämän tarinan suomeksi kirjassaan Äitini tuuli. Myös Amerikan intiaaniliikkeen johtajana toiminut lakota Russel Means on pitänyt sanaa Indian parempana kuin kilpailevaa ilmausta Native American juuri siksi, että se tarkoittaisi Jumalan lapsia.

Valitettavasti Matthiessenin esittämä hellyttävä tulkinta on historiallisesti virheellinen, sillä nimitystä niños de Dios ei esiinny missään Kolumbuksen kirjoituksissa.

Toisaalta on toisaalta. On aivan pöhköä kutsua Amerikan alkuperäiskansojen jäseniä intialaisiksi. Se ei tunnu todelta. Sen sijaan puhe Jumalan kansasta osuu ainakin minun mielestäni jollain tavoin oikeaan.

Ehkä Matthiessenin teoria on niin sanottu pedagoginen valhe. Niissä on myös voimansa. Varon niiden käyttämistä, mutta joskus vähän häpeäkseni viehätyn niistä. 

Ajatusleikki syntymää edeltävästä ajasta

Joskus yllätän itseni ajatusleikeistä, kuten sellaisesta, että ennen syntymäänsä voisi osallistua elämänkulkujen valintatilaisuuteen ja poimia sieltä sopivimmalta tuntuvan.

Siellä jaettaisiin kaikille ihmisille saman verran iloa ja surua. Annostelun saisi valita itse, paljon pieniä murheita ja paljon pieniä riemuja, hieman vähemmän kumpaakin lajia, tai sitten suurempina annoksina kumpaakin lajia. Tai harvojen isojen murheiden kyytipoikina lukuisia pieniä iloja; ihan miten vain. Kaikki mahdollisuudet olisivat esillä, mutta lopulta summa olisi jotakuinkin tasan.

Samalla saisi valita asuinpaikan ja mieluisan aikakauden. Sopivien vanhempien valinta olisi yksi rasti.

Ja niin siellä elämänmahdollisuuksien kellarissa saisi kulkea ja kurkistaa vaihtoehtoihin, tuossa olisi lyhyt ja onnellinen elämä, tuossa taas pitkä ja paljon tapahtumia, tuossa hieman tasapaksu ja toisaalta turvallisen vaivaton, tuossa iso seikkailu monine käännekohtineen.

Ja niitä kaikkia valintoja saisi vähän maistella ennakkoon, ja kun vihdoin osuisi mieluisan kohdalle, voisi sanoa että tuon minä otan.

Mitens omasi meni? Tuntuuko, että putosit väärään lokeroon vai olisitko ottanut juuri sen mikä sinulla on? 

Lapsia älä riko

Vastustan ehdottomasti kuolemantuomiota. Siis aina ja joka tilanteessa. Kavahdan kirkollisia helvettioppeja.

Siitä huolimatta en ole unohtanut kauan sitten tekemäämme Belgian matkaa.

Kun saavuimme maahan Saksan puolelta, törmäsimme kohta raja-asemalla etsintäkuulutukseen, jossa haeskeltiin 12-vuotiasta Sabinea. Hän oli toukokuun lopussa kadonnut Tournaissa aamulla klo 7.30. Hän oli lähtenyt metallin vihreällä maastopyörällä kouluun. Tuntomerkeiksi mainittiin pituus 145 cm, ranskankielisyys, siniset farmarit ja punainen villapusero.

Samalla Belgian matkalla tutuiksi tulivat myös Julie (128 cm ja 8 vuotta) ja Melissa (130 cm ja 8 vuotta).

Etsintäkuulutuksia näkyi niin monessa paikassa, että tuntemattomat tytöt alkoivat tuntua naapurin lapsilta. Missä tytöt mahtoivat olla?

Suomeen palatessamme sanomalehti kertoi, että Julien ja Melissan ruumiit oli löydetty 39-vuotiaan miehen puutarhasta. 

Sinä aamuna olisi ollut lohdullisinta tietää, että helvetti on olemassa. 

Pidän tuntemustani ymmärrettävänä ja kuitenkin seurauksiltaan vaarallisena. Ettei vain tehtäisi asioita Amerikan malliin. Siellähän joukkoampumisesta tuomitun teloitus striimataan kaikelle kansalle 3. joulukuuta, niin kuin aamun uutiset ovat kertoneet. Raakuuteen raakuudella vastaaminen lisää raakuutta. Tunnekuohussa moraalinen taju voi pettää.

Kadulla tuli vastaan kaksi evankelistaa

Olin iltakävelyllä ja käännyin hiljaisemmalle kujalle kohti koskenrantaa. Silloin minut pysäytti kaksi rauhallista miestä. Luulin heidän kysyvän kulkuohjeita, mutta toinen aloitti kertomalla heidän olevan kristittyjä.

Yleensä tällainen aloitus viittaa helluntailaisuuteen, joka on minulle vieras laji. En ole luonteenpiirteiltäni heidän tyyppiään. 

Miehet sanoivat kyselevänsä ihmisiltä esimerkiksi, mitä mieltä he ovat yliluonnollisesta.

Kuittasin vähän huvittuneena: "No, kun minä olen luterilainen pappi."

Kaikki kolme hymähdimme siihen tapaan, että sepäs sattui.

En jäänyt sen enempää selittelemään yliluonnollisen käsityksiäni. Oli vähän vilukin. Lausuin lopuksi siunauksen sanan heidän päälleen, ja he olivat siihen tyytyväisiä.

Oikeastaan jäi hyvä vaikutelma. Eivät mesonneet megafonin kanssa niin kuin jotkut torvelot Keskustorilla. Heidän avauskysymyksensä ei ollut lainkaan ärsyttävä toisin kuin: "Millainen sähkösopimus sinulla on?"

Ehkä he olivat ottaneet innoituksensa Mika Waltarin romaanista Felix onnellinen. Kirjan päähenkilö saa siinä erikoisen tehtävän. Hänen täytyy kerran päivässä sanoa jollekulle vieraalle ihmiselle: "Herra etsii sinua. Syntisi ovat anteeksiannetut, jos vain tahdot."

En yleensäkään ole innostunut Waltarin kirjoista. Minulle hänen pienen romaaninsa idea on liian naiivi, mutta me mahdutaan samaan maailmaan, toisiamme tyrkkimättä.

Joskus pitää kannella muttei aina

Tuomo Tammisen uunituore kirja Miksi emme auttaneet? Koulukiusaamiseen puuttumisen liian lyhyt historia tuo uusia näkökulmia jumiutuneeseen keskusteluun.

Kirjassa pohditaan esimerkiksi kantelun moraalia. Suomessa on ikiaikainen perinne torjua ja jopa halveksia kantelemista. 

Opettajat ovat kieltäytyneet kuuntelemasta pienten huolia. Jopa omat vanhemmat ovat sanoneet, että lapset (ja nuoret) hoitakoot asiansa itse. Pienelle ihmiselle tuskin on lohduttomampaa tilannetta kuin se, että kukaan ei ole hänen puolellaan eikä mistään tule suojaa. 

Onneksi kantelemisen tabu on viime vuosina murtunut. Lapsia ja nuoria neuvotaan hakemaan apua ja kertomaan vääryyksistä vanhemmilleen ja opettajilleen. 

Kanteleminen voi olla hyvä teko, joka pelastaa elämän.

Hyvälläkin on varjonsa ja kääntöpuolensa. Väärin käytettyinä kantelemiset johtavat jatkuvaan varuillaan olemiseen ja ryhmähengen pilaantumiseen. On tärkeää, että lasten ja nuorten itsensä ratkaistaviksi jää kohtuullisen kokoisia ongelmia. Pahimmillaan opettajalle suputetaan korvaan, mitä joku kolmas on kuulemma ehkä sanonut jostakusta neljännestä. On rajansa silläkin, mitä kaikkea hänelle kielitään. Välttämättä ei tarvitse kertoa, kuka heitti lumipallolla tai söi tunnilla purukumia vaikka oli kielletty.

Kanteluiden rajattomuudesta seuraa DDR.

Mutta mistä ihmeestä pieni ihminen osaisi päätellä kohtuuden? Hänen mielessään asiat ovat erikokoisia kuin aikuisella.

Mitä tuli kun ei tullut mitään?

Olen lukenut Tuomo Tammisen koulukiusaamisen historiaa käsittelevästä kirjasta, että suomalaisen koululaitoksen historiassa yllättävän monet oppilaat on arvioitu lauseella: "Sinusta ei tule koskaan yhtään mitään."

Tuota arvioita ei olisi pitänyt vahingossakaan antaa, sillä nuoren ihmisen eniten miettimiä kysymyksiä on juuri se, mitä hänestä mahtaa tulla isona. Vaikutus on tyrmäävä, kun kuulee opettajansa suusta vastaukseksi "ei mitään".

Siinä ihminen on tehty nollan arvoiseksi nollaksi. Kokemus voi olla kuin kyynärpäähermoon saatu isku varpaista päälakeen.

Voi olla, että nuori tekee elämässään johtopäätökset: ei kannata yrittää, kun kuitenkaan ei onnistu. 

Tunnen ainakin kaksi ihmistä, jotka ovat saaneet kuulla opettajaltaan, ettei heistä koskaan tule mitään.

Molemmista on kuitenkin tullut. Ennustaja saisi hävetä.

Rosvon elämä surullisen ja surkuhupaisan väliltä

Olen kerran joutunut vastaamaan pikkupojan kysymykseen: "Mitä rosvot syö?" Olin tyytyväinen keksimääni vastaukseen: "Rosvot syö makkaraa ja juo kaljaa."

Perinteiseen suomalaiseen rikollisuuteen on liittynyt huonoja elämäntapoja ja päihteitä. Niinpä elinikäkin on jäänyt lyhyeksi. Tarinat ovat monesti jostain murheellisen ja surkuhupaisan väliltä.

Esimerkistä käyköön muuan rosvo, joka murtautui kaverinsa kanssa rivitalon autovajaan kesäkuisena tiistai-iltana kahdeksan aikaan.

Eräästä kopista vietiin kaksi lasipurkkia, yksi kynttilä ja pesunestettä. Tosin niitäkään ei varsinaisesti varastettu, vaan ne oli kannettu naapurin koppiin ja jätetty sinne. Poliisit saivat rosvot kiinni puolen tunnin kuluessa.

Lähes vuotta myöhemmin syyttäjältä tuli kirje. Epäiltyjä rikoksia oli huumausainerikos, kaksi varkautta, törkeä liikenneturvallisuuden vaarantaminen, rattijuopumus ja kulkuneuvon kuljettaminen oikeudetta.

Syyttäjän ratkaisu oli tämä: "Koska rikoksesta epäilty on syyteharkinnan aika kuollut, asian käsittely on hänen osaltaan syyttäjällä päättynyt."

Epäilty oli kuollessaan 25-vuotias.