Hiljattain julkaistun tutkimuksen mukaan ihmisen musiikkimaun kannalta aivan tietyt nuoruusvuodet ovat ratkaisevan tärkeitä. Miehillä merkityksellisin musiikki ajoittuu keskimäärin 16 vuoden ikään, kun taas naisilla huippukohta on hieman myöhemmin, noin 22 vuoden iässä.
Monilla asioilla on herkkyysvaiheensa. Niihin on osuttava juuri tietyssä iässä. Siitä kai johtuu, että Mika Waltari on mennyt minulta jotenkin ohi, vaikka hänen kirjojensa teemojen pitäisi kiinnostaa minua.
Ei auttanut, että opiskeluvuosieni talviosoite oli Tunturikatu 14. Mika Waltari asui minua vinottain vastapäätä. Ikkunastani oli esteetön näkymä hänen ikkunaansa, ja niinpä aina iltaisin maate mennessäni katsoin, vieläkö hänellä paloivat valot.
Kertaakaan hän ei tullut kadulla vastaan, ja niin syntyi idea soittaa ovikelloa ja tehdä tuttavuutta hänen kanssaan.
Niihin aikoihin porraskäytäviin pääsi ilman ovikoodeja. Kykenin Waltarin ovelle, mutta siinä rohkeus loppui. Olen varma, että Waltari olisi ottanut minut suopeasti vastaan, mutten vain kyennyt.
Sinuhe jäi aikanaan lukematta. Kun tartuin siihen kaksikymmentä vuotta myöhemmin, se ei enää innostanut, koska herkkyysikä oli mennyt. Se tuntui vain laajennetulta Vanhan testamentin Saarnaajan kirjalta. Se oli kelvollinen romaani, ei sen enempää.
Tämä olisi pitänyt lukea nuorempana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti