Keväällä 53 vuotta sitten olin kaverini kanssa Helsingin vanhassa messuhallissa kuuntelemassa Hyde Park -tyyppistä gospelkonserttia.
Esiintyjäksi pääsemiseen ei vaadittu paljon. Sen saattoi päätellä bändistä, jolle annoimme jo heidän toisen kappaleensa aikana haukkumanimen Kukonpojat. Se tuli jonkin television viihdeohjelman mukaan.
Kukonpoikien jälkeen lavalle tuli mies ja kitara, tai ei vielä kovinkaan mies, koska ikää oli vain seitsemäntoista. Hiukset olivat ylipitkät, ja saattoi arvella, ettei hän ollut luokanvalvojansa lempioppilaita.
Epäilen, että hän esitti konsertissa koko tuotantonsa, kaikki kolme. Ne laulut eivät jääneet edes hänen oman musiikkiuransa merkkiteoksiksi. Nykyään niitä ei kuule missään, mutta yhden nimi jäi mieleen. Se oli Sahataan ja naulataan.
Kolmen kappaleensa jälkeen nuorimies katosi lavalta, ja tajusin kaverini kanssa, että olimme nähneet ja kuulleet jotain ainutlaatuista, josta oli kerran kasvava jotain tärkeää. Nuorella kaverilla oli oma juttunssa, itte keksitty.
"Mikä sen pojan nimi oli? Olisko ollu joku Löytty tai sinne päin. Ja etunimeltään Jaakko... Jaakko se varmaan oli."
Eilen tämä Jaakko Löytty täytti seitsemänkymmentä vuotta. Voisin ottaa mukaani autiolle saarelle vaikkapa hänen laulunsa Toisen päivän iltana. Jos saisi ottaa monta, ehdokkaita olisi paljon, mutta jos sallittaisiin vain yksi, valitsisin tuon.
Myöhemmiltä vuosilta mieleeni on painunut pienimuotoinen konsertti, jonka keskellä hän sanoi: "Nää on vain lauluja. Ei mitään sen kummempaa. Vain lauluja."
Musiikkilyriikan alalla en ole kuullut tämän syvällisempää analyysia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti