Välillä törmää historiantapahtumiin, jotka muistuttavat omaa aikaa. Niitä ei pidä käyttää ennusteina, koska elämä löytää aina uudet reittinsä. Niistä voi silti oppia. Näin kirjoitti Pentti Haanpää romaanissaan Korpisotaa. Kirja ilmestyi vuonna 1940.
Sota oli syttynyt.
Maailman mahtimiehet olivat aloittaneet taistelun maiden ja merien herruudesta, taistelun, joka pysyi yksinkertaisten ja hiljaisten ymmärrykseltä kätkettynä. Mitä he tuolla herruudella sitten tekivät? Sitä sopi yhäti ihmetellä. Eikö heidän lopultakin ole pysyttävä yhden ihmisnahkan sisässä? Tahto valtaan on jotakin, joka kuvastelee heikon ihmisen silmissä suunnattomana hupsuutena, tavattomana, nimettömänä, kaameana tautina.
Jo vuosikausia oli kuultu sanomia sodista. Mutta ne olivat vielä kovin kaukaisia asioita. Joku sadunomainen Kiina, tarunomainen Abessinia, etäinen Espanja. Ei syntynyt hevillä sitä mielikuvaa, että nyt tapetaan ihmisiä. Olihan täällä entinen rauha, entiset mukavuudet. Nuo uutiset kaukaisilta paikkakunnilta tekivät vain elämän ikäänkuin mielenkiintoisemmaksi. Sopi sytyttää tupakka ja avata rapiseva sanomalehti: maailmalla tapahtuu, siellä taistellaankin.
Mutta sota lähestyi. Sen ukkospilvet olivat jo näkyvissä taivaanrannalla. Sanomalehtien otsikot kävivät yhä pöhöisemmiksi, ja radion kurkku oli käheä. Valtojen valtiomiehet matkustelivat ristiin ja rastiin.
Kuta laveampi ja mahtavampi valtakunta, sitä tukalammaksi se näytti nyt tuntevan olonsa, yhä turvattomampana se tunsi kyyröttävänsä pienten naapuriensa hyökkäysuhkan alla. Hyttyset näyttivät tosiaankin käyvän vaarallisiksi mammuteille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti