perjantai 7. helmikuuta 2020

Kuplavolkkaria en kaivannut koskaan

On monia nostalgisen romantisoinnin kohteita, joita ei kaipaa, jos niiden kanssa on ollut oikeasti tekemisissä.

Kuplavolkkari oli meidän perheen ensimmäinen auto, ja hyvin muistan, kuinka isä toi sen meille kotiin syksyllä illansuussa. Sillä tehtiin kaikki mökkimatkat ja muut reissut. Se oli melkein perheenjäsen, mutta helppo kaveri se ei ollut.

Joskus kymmenen iässä auton pakkaaminen oli tärkeimpiä kotitöitäni, ja siinä vasta urakkaa olikin, kun alkuperäinen suunnittelija oli unohtanut, että ihmisillä oli myös matkatavaroita. Kaikki jalkatilat sullottiin täyteen kasseja ja nyssyköitä. Vaatetavaraa oli myös sylissä. Akku oli takapenkin istuinosan alla, ja sen vieressä oli vielä yksi kolo, johon saattoi jotain työntää. Varapyörän sijalle oli pakattavissa jotain, jos oli varma, että renkaat olivat kyllin hyvässä kunnossa.

Talvella en muista varsinaisesti palelleeni, mutta ikkunat menivät aina huuruun. Niinpä ikkunoiden sisäpintaa voideltiin spriillä. Se haju jäi mieleen.

Jotain hyvääkin oli. Kupla oli nimittäin peto menemään lumessa. Ei ollut turhaa mainospuhetta, että lumiauran kuljettaja ajoi Kuplalla töihin. Kesällä se kävi puoliksi maastoautosta.

Legendaarinen kestävyys on sen sijaan historian tuomaa kultausta. Ainakin meidän Kuplassa oli paljon vikoja. Etuluukku meni kelvottoman huonosti kiinni eikä vika tullut ikinä kuntoon. Kantta sai hakata kymmeniä kertoja ennen kuin onnistui. Kohta uutena hajosi käynnistinmoottori. Öljyä kului paljon, ja sähkövikoja oli tuon tuosta. Meni laturia ja virranjakajan pyörijää, jonka halkeaminen oli oikea tyyppivika.

Ei kommentteja: