Sairaalloisen säästäväinen ihminen on ihmisistä surullisimpia. Hänen ei ole koskaan hyvä olla. Hän kärsii nuukuuksissaan koko ajan pieniä puutteita, ja toisaalta hän murehtii välttämättömiä menojaan, kuten ravintoa ja asunnon lämmittämistä. Hän juuttuu lähtötelineisiinsä, sillä hän ei uskalla panostaa mihinkään. Todennäköisesti tähän saituuden oireyhtymään liittyy myös huumorintajuttomuutta, eihän ole syytä haaskata aikaa tarpeettomaan naureskeluun ja joutavien juttujen kertomiseen.
Viime päivinä olen miettinyt äärimmäisiä nuukailijoita lukiessani serbokroatiaksi kirjoittanutta Ivo Andricia. Hän sai nobelinsa kuutisenkymmentä vuotta sitten, eikä häntä juuri kukaan muista, mutta unohduksissa oleminen ei takaa merkityksettömyyttä. Onnekseni en kulkenut antikvariaatissa kirjan ohi.
Andrić on vasta ensimmäisen kosketukseni entisen Jugoslavian kaunokirjallisuuteen. Sikäläisestä tietokirjallisuudesta rohkenen kuitenkin suositella kroatialaista Slavenka Drakulićia, joka on kirjoittanut Haagissa tuomituista Jugoslavian sodan sotarikollisista, enimmälti pelottavan tavallisista miehistä. Samanlaisia tavallisuuksia lienevät myös Ukrainan joukkosurmien tekijät.
Mutta Andrićin Neiti on romaani. Se kuvaa varallisuuttaan sairaalloisesti varjelevaa naista, joka ensimmäisen maailmansodan sotataloudessa kadottaa elämältään pohjan. Hän sulkee vihollisiksi tuntemansa ihmiset elämänsä ulkopuolelle, umpioituu itseensä ja viimeisinä päivinään kätkee rahoja oman talonsa rakenteisiin.
"Hänen oli vaikea päästä uneen ja hän nukkui huonosti. Hän varmistui siitä, että talossa ei ollut varkaita ja tulipalo ei uhannut, mutta ei voinut rauhoittua sittenkään, sillä sekä valveilla että unessa hän luuli tuntevansa, kuinka nuo onnettomat dinaarit liukuivat hänen käsistään ja rahojen sekä arvopaperien kurssi laski, niin että hänen ahdistuksensa paisui ja kasvoi joka taholle kuin kirous."
Pandemian aikana on tullut mieleeni, että myös terveyteensä voi suhtautua kuin killinkeihinsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti