Korttipelissä olen ollut lukemattomia kertoja siinä tilanteessa, että olen voinut toivoa vain uutta jakoa. Elämässä on tapahtunut samaa silloin tällöin.
Niin kuin siinä tapauksessa, josta mielelläni kertoisin suorasanaisesti, mutta vaitiolovelvollisuus estää puhumasta. On tyydyttävä vertaukseen.
Ikään kuin olisin ollut kolaripaikalle osunut pelastaja, joka näkee, että tienvierusta on täynnä uhreja ja autettavia. Joku on kuollut, ja joku toinen ei elä sairaalaan saakka. Ensin siitä poimii lapset ja aikuisista ne, joiden voi toivoa selviytyvän. Jostakusta tuumaa, että tuolle ehtii vain heittämään lämmittävän viltin. Kaikkea ei osaa, kaikkea ei kykene.
Tein, mihin pystyin. Muutaman päivän kuluttua joku omainen soitti ja valitti, että olin toiminut huonosti, kun yhden loukkaantuneen päälle olin ainoastaan viskannut viltin.
Vastasin: "Sori nyt, mutta olen tavallaan ylpeä siitä, että heitin edes sen viltin. Siinä tilanteessa huonoon yltäminenkin oli saavutus."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti