Nokian vesikriisin alusta on kulunut tänään kymmenen vuotta.
Aiheesta on kirjoitettu paljon, mutta tiettävästi on olemassa vain yksi
sairastuneiden näkökulmasta kertova päiväkirjamuotoinen teksti. Sen tekijä
Susanna Schultz. Tämä erinomaisesti kirjoitettu muistelma julkaistiin aikanaan Pirkkalan nuoren
seurakunnan lehdessä Kahvi ja pulla, mutta se ansaitsee tulla huomatuksi
laajemminkin.
Nokia pysähtyy:
perjantai 30.11.
Elellään normaalia perjantaiarkipäivää. Keittelen rauhassa
kahvit kun olen saanut yksivuotiaan prinsessamme päiväunille. Laitan pesukoneet
jylläämään ja istahdan lukemaan päiväpostin kahvikupin äärelle.
Puhelimen pärinä havahduttaa minut, ystäväni soittaa ja
kysyy olenko kuullut että vettä ei kannata käyttää. Ihmettelen asiaa ja totean
että kyllä meidän hanasta ihan kirkasta vettä tulee. Naurahdamme asialle joka
ei tunnu kuuluvan meille, ehkä jonkun putket reistailee. Juttelemme tovin saman
ikäisistä tyttäristämme. Laitan tytärtäni auton istuimeen kun puhelin pirisee
jälleen.
Toinen ystäväni kehottaa vakavana olemaan juomatta vettä,
joku on siitä sairastunut. Päätän ottaa asian vakavasti ja lopetamme puhelun
nopeaan, jotta viesti saataisiin kulkemaan myös muille tuttavapiirissä.
Alkuillasta puhelimeni akku on jo tyhjä koska olen koko päivän vastaillut
puhelimeen ja soittanut jollekin.
Mieheni kanssa olemme yhä hieman epäuskoisia siitä että vesi
olisi todellakin pilaantunutta. Yöllä herään kamalaan vatsakipuun, mahassa
kuplii ja vatsa kramppaa oudosti. Otan särkylääkkeen ja nukahdan.
Sairastuminen:
lauantai 1.12.
Lauantai aamu valkenee, vatsa on aivan sekaisin ja olo
hieman omituinen. Vanha työkaverini soittaa ja kertoo heidän koko perheensä
olevan huonossa kunnossa, vatsatauti on iskenyt rajuna kaikkiin yön aikana.
Oireiden kuvailu sopii hyvin yöllisiin vatsan väänteisiin. Muistelemme
keittäneemme kahvit juuri torstai- iltana tuosta saastuneesta vedestä.
Lähdemme tyttäremme ja avopuolisoni kanssa vedenhakureissulle,
ikävissämme saamme huomata jonoa olevan jonkin verran. Poliisit ohjaavat
liikennettä. Päätämme hakea vettä tarpeen mukaan illemmalla. Jätän avopuolisoni
jäähallin eteen, hän lähtee pelireissuun joukkueensa kanssa.
Kaupassa olosta ei tahdo tulla mitään, olo on niin etova.
Teen pienet ostokset ja lähdemme tyttäremme kanssa kotia kohti. Kotiin
päästyäni wc:stä muodostuu liiankin tuttu paikka. Päätän soittaa siskolleni ja
pyytää häntä hoitamaan tytärtämme päivän jos vaikka pienet päiväunet auttaisivat
olooni. Sisko tulee hakemaan tyttäremme heille ja pääsen vihdoin lepäämään.
Alkuillasta olen jo todella huonovointinen, ämpäri ja wc
ovat kovassa käytössä. Ajatukset pyörivät veden ympärillä. Tarttuukohan tämä?
Pitäisikö mennä lääkäriin? Kuinkahan sairastuneet vanhukset, lapset ja raskaana
olevat voivat? Miten ex-työkaverini perhe voi? Onkohan heillä puhdasta vettä ja
muita tarvikkeita? Kuinka Suomessa voi tapahtua tällaista?
Avopuolisoni palaa pelireissultaan ja lähtee hakemaan
tyttäremme siskoltani. Pyydän häntä hakemaan gefilus-mehuja muita
“vatsataudin-parantajia”. Nukahdan sohvalle jälleen.
Hampaiden kiristelyä:
maanantai 3.12.
Maanantaiaamuna oloni on entistä pahempi, sunnuntai meni
kokolailla sohvan ja wc:n väliä rampaten. Mikään ei oikein pysy sisällä.
Uupumus, viha ja katkeruus alkavat saada minusta otetta.
Avopuolisoni joutuu lähtemään aamulla töihin, minun pitäisi
siis selvitä riehakkaan ja energiaa täynnä olevan tyttäremme kanssa koko pitkä
päivä. Mietin itkuisena puoliltapäivin olevaa lääkäriaikaani, miten selviän
sinne ja takasin? ja vielä tytär kainalossa! Alan valmistumaan lääkärireissua
varten jo ajoissa, koska tiedän että minun pitää säästää voimiani tekemällä
vähän kerrallaan. Tyttäremme pukemiseen ja vaipan vaihtoon kuluu aikaa, en
halua pestä tytärtämme tuossa saastuneessa hanavedessä ja siksi
vaipanvaihtoonkin kuluu oma aikansa.
Saan vihdoin tyttäremme haalareihin ja tavarat pakattua.
Puhelinkin soi taas iloisesti taskussa, en jaksa vastata. Päätän soittaa
soittajalle myöhemmin takaisin. Pääsemme vihdoin lääkärille, joka katsoo minua
kun aavetta ja toteaa, että en taida olla kovin reippaassa kunnossa. Lääkäri
ehdottaa että menisin ensiapuun nesteytykseen, mutta totean sen olevan
mahdotonta tyttäremme kanssa ja olokin on kuitenkin sellainen että pystyn
nesteyttämään itse itseäni vielä kotona.
Terveyskeskuksen pihassa ja ensiavun käytäville on
huonovointisia ihmisiä kymmenittäin. Hammasta purren ja itkua pidätellen katson
“kuihtuneita”, apeita lapsia ja itkeviä vanhempia, mieleeni palaa viime kevät
kun tyttäremme joutui nesteytykseen Taysiin sairastuessaan norovirukseen.
Avopuolisoni palaa töistä, itken ilosta ja huojennuksesta kun tiedän saavani
levätä rauhassa. He lähtevät veden hakuun ja kauppaan tyttäremme kanssa.
Nukahdan taas sohvalle.
Herätessäni katsahdan peiliin ja päätän hoitaa itseni
kuntoon. Kiloja on tippunut jo viisi. Sekoitan lääkärin “kotikonstin” eli
vettä, sokeria ja suolaa. Aikas kamalan makuista mutta pikkuhiljaa lasi
tyhjenee. Kaadan ison mukillisen itselleni mustikka kiisseliä ja kipitän
takaisin sohvalle.
Puskaradio kuuluttaa
tiistai 4.12.
Tiistaina herään sohvalta ja olo on jo parempi, wc käynnit
jatkuvat mutta jotain on jäänyt selvästi jo vatsan pohjalle. Avopuolisoni on
saanut vapaa päivän töistä ja touhuaa tyttäremme kanssa keittiössä. Olen
kiukkua täynnä, mietin koska meille tänne Nokialle saataisiin vastauksia ja
apua. Olen kuullut eilen liikaa pienistä lapsista jotka ovat huonossa kunnossa.
Äiti soittaa päivällä ja ehdottaa että pesisimme pyykit ja
muut heidän luonaan Pirkkalassa. Saunakin lämpenisi illalla jos pesuja
kaipaisimme. Olen kiitollinen siitä että äidille voi mennä suihkuun ja hakemaan
vettä. Alkuillasta pakkaamme pesuvehkeet mukaan ja lähdemme Pirkkalaan.
Suihkuun on ihana päästä. Siellä kuluukin aikaa kun millään ei tahtoisi tulla
pois puhtaan veden alta. Vesi lisäksi auttaa hieman vatsasärkyihin.
Tyttäremme on energiaa täynnä mummulan kylpyhuoneen
lattialla, vesi loiskuu ja ilon kiljahdukset kaikuvat. Pitkästä aikaa minuakin
tuntuu jo naurattavan. Kotiin mentäessä puhelin jälleen soi, ystäväni kertoo
“puskaradiosta” juoruja ihmisten voinnista, joku lapsi olisi muka jo
kuollutkin. Päätän olla uskomatta moisia uutisia, mutta ajatukset
huonovointisista lapsista saavat minut epäluuloiseksi, olisiko joku kuitenkin
voinut kuolla?
Herään yöllä siihen kun avopuolisoni ramppaa wc:ssä,
hänenkin vatsansa on alkanut oireilla. Mietin miten pärjäämme, jos hänkin menee
huonoon kuntoon.
Vapaaehtoinen nuori mies:
keskiviikko 5.12.
Keskiviikkoaamuna avopuolisoni lähtee kuitenkin töihin, olo
on kuulemma sellainen että sairaslomalle ei vielä pääsisi. Keittelen
aamupuuroja tyttärellemme ja luen kaikki mahdolliset nettijutut asiaan liittyen
ja päivän lehden. Tieto auttaa jaksamaan. Pian Nokian kaupungin sivuille
ilmestyy teksti että vesi on kokonaan käyttökiellossa! Nappaan puhelimen
nopeasti käteen ja alan soittoringin. Kaikki tutut saavat onneksi viestin
nopeasti eikä kukaan mene nauttimaan vettä, edes keitettynäkään.
Mietin itsekseni että nyt katastrofi alkaa. Netin
keskustelupalstoja lueskellessa menee pitkä aika. Ihmisten pelon, hämmennyksen
ja ärtyneisyyden vaistoaa jokaisesta keskustelusta. Kaikkia mietityttää
läheistensä ja oman itsensä terveys, jaksaminen ja pärjääminen. Moni toivoo
että apua saataisiin nopeasti. Päivä kuluu aika lailla tyttäreni kanssa
touhuillessa ja puhelimen äärellä.
Käyn tasaisin väli ajoin katsomassa Nokian kaupungin sivuja
jotta pysyisimme tilanteen tasalla. Kaikilla Nokialaisilla on huoli puhtaasta
vedestä. Monen tutun kanssa ymmärrämme että nyt on vain puhallettava yhteen
hiileen ja pidettävä toisistamme huolta, varsinkin lapsista. Illalla tilanne ei
ole muuttunut kummemmaksi, haemme vettä säiliöautolta ja ruuaksi olemme
valmistaneet kaikkea mihin ei tarvitse vettä käyttää. Tiskiäkään ei ole, otimme
kertakäyttö astiat käyttöön.
Avopuolisoni on nyt sairaana, wc on kova käytössä.
Ärtyneisyys näkyy meissä molemmissa, kumpikin haluaisi saada tietoja
tilanteesta enemmän. Arki on täysin sekaisin. Ovikello soi ennen yhdeksää, oven
takana seisoo nuori mies vesipullojen ja desinfiointiaineen kanssa. Hän
varmistaa että meillä on kaikki hyvin ja jatkaa matkaansa. Olen suunnattoman
onnellinen tuosta vapaaehtoisesta miehestä, kiitollisena toivotan miehelle
rauhallista iltaa ja kiitän häntä.
Mietimme avopuolisomme kanssa että tuollainen
vapaaehtois-työ voisi joskus hädän hetkellä sopia meillekin. Tuumimme että jos
muulla paikkakunnalla olisi samanlainen hätä, meistä jompikumpi lähtisi
auttamaan.
Suomi juhlii:
torstai 6.12.
Torstaipäivä, Suomi juhlii 90-vuotis itsenäisyyspäivää.
Nokia on hiljainen, vain vesiautoilla on jonoa. Lähden Pirkkalaan äidin luo
viemään pyykkiä pesuun ja käymään suihkussa. Äiti on ostanut meille
kertakäyttöastioita (jotka olivat lopussa Nokialta jo keskiviikkopäivänä) ja
hankkinut ämpäreitä jotta saisin puhdasta ruokavettä kotiin.
Mietin kotimatkalla että onneksi äiti asuu Pirkkalassa että
saadaan puhdasta vaatetta edes päälle. Onneksi äitiin voi luottaa hädän
hetkellä. Anoppi on kutsunut meidät syömään, otamme avopuolisoni mummun
matkalta kyytiin. Varmistamme ensin että hänellä on kaikki tarvittava kotona,
puhdasta vettä ja vesipulloja. Anoppi on laittanut jouluisia herkkuja pöytään,
ruoka ei vain huonoksi onneksi maistu oikein kenellekään kun melkein jokainen
on käynyt sairastamisen läpi.
Pöydässä keskustelut pyörivät vesi ongelman ympärillä.
Jäähallit ja uimahallit sekä muut vastaavat on suljettu, samoin ravintolat ovat
laittaneet lapun oveen. Illalla makoilemme koko perhe sohvalla, tyttäremme
tosin ei jaksa kauan olla paikoillaan kun taas pitäisi mennä johonkin
suuntaan...
Kaikkeen voi sopeutua:
perjantai 7.12.
Perjantaiaamuna heräämme jo aikaisin, tyttäremme on pirteänä
pinnasängyssään. Kiljahdukset ja komennot pakottavat minut sängystä ylös.
Tyttäreni on tyytyväinen, kun äiti vihdoin jaksoi nousta ja nyt hän pääsee
leikkimään. Laittelen keittiössä aamupalaa valmiiksi ja syötän aamupurot
tyttärellemme.
Olo on hieman jännittynyt, työhaastattelu on puoliltapäivin
ja olo on vieläkin hutera ja peilistä tuijottaa edelleen haamu, mustilla
silmänalusilla. Mietin minkälaisen kuvan haastattelija minusta saisi.
Työhaastattelussa meneekin yli tunti, tulemme hyvin toimeen yrityksen johtajan
kanssa. Kotimatkalla soitan heti avopuolisolleni että haastattelu oli sujunut
hyvin. Taas jotakin positiivista.
Perjantai sujuu normaalin tapaan, tai niin normaaliin kun
vain ilman hanasta tulevaa vettä voi päivä sujua. Käymme illalla äidin luona
koko perhe peseytymässä, nämä pesureissut ovat oikeastaan vain mukavaa
vaihtelua arkisiin koti iltoihin. Illalla tulee tieto, että vettä voisi aamulla
käyttää jo peseytymiseen ja keitettynä ruuan laittoon ja juotavaksi.
Viikon jälkeen
Tilanne täällä Nokialla on paranemaan päin. Ehkä kohta
saadaan jo vettä ihan hanastakin juotavaksi. Aika näyttää.
Ihmiset ovat jo rauhoittuneet ja sopeutuneet tilanteeseen
Nokialla. On mukava huomata esimerkiksi vettä hakiessa että me todellakin
puhallamme nyt yhteen hiileen ja autamme lähimmäisiämme ja naapureita
pärjäämään tämän ongelman keskellä.
Olen edelleenkin kiitollinen kaikille jotka ovat olleet
avuksi. Erityisen kiitollinen olen sille suojelus-enkelille joka on suojellut
tytärtämme tältä taudilta. Olen kiitollinen myös sille vapaaehtoiselle joka
soitti ovikelloamme ja kysyi onhan kaikki teille siellä hyvin.
Susanna Schultz
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti