Toisinaan olen yllättänyt itsenikin syventymällä ihmisiin, jotka harrastavat minulle täysin vieraita asioita, kuten raveja, lavatansseja tai istumalentopalloa. Mikään niistä ei ole alkuaan kiinnostanut minua, mutta perehtymisen jälkeen olen löytänyt niistä puolensa. Ennakkoluulojen kaaduttua elämään on avautunut uusia näkökulmia. Kun vain olen suostunut ottamaan kohtaamani intohimon todesta, olen saanut myös ihmisestä itsestään kiinni ja sitä myötä olen itse sisäisesti rikastunut.
Nämä ajatukset tulivat mieleen Ahvenanmaan reissullani. Huomasin jälleen, että kiinnostuksen osoittaminen avaa konkreettisesti ovet.
Esimerkkini liittyy siihen, että viime aikoina olen harrastanut lapsuudesta tai varhaisesta nuoruudesta tuttujen autojen valokuvaamista. Autot eivät niinkään ole tärkeitä sen rinnalla, mitä ovat niihin liittyvät muistot.
Erään Maarianhaminan lähellä olleen talon pihalta äkkäsin vuoden 1960 mallia olevan Mercedes-Benzin, josta sittemmin kuulin, että alkuaan se on ollut taksi. Kun olin kamerani kanssa talon edustalla valmiina ottamaan kuvaa, paikalle osui talon isäntäpariskunta. Kysyin kuvauslupaa, mutta tiesin vastauksen jo ennalta. Mies vieläpä auttoi minua korjaamalla pyyhkimen asentoa. Kuulin auton tarinan, eikä tämä riittänyt, vaan minut kutsuttiin pihalta sisälle autotalliin. Siellä oli varsinainen herkkupala, vuoden 1970 mallia oleva Saab Sonett. Sain kuulla, että tätä autoa valmistettiin tuona vuonna vain 303 kappaletta ja että tallissa ollut yksilö oli numero yhdeksän.
Puhuimme pitkään kuin vanhat tutut. Meillä oli yhteinen asia.
2 kommenttia:
Puhuitteko suomeksi vai ruotsiksi?
Kunnioitan ihmisen äidinkieltä. Niinpä en suostu suomalaisessa ravintolassa asioimaan englanniksi. Vastaavasti yritän puhua ulkomailla (ja Ahvenanmaalla) ihmisten äidinkieltä. Ruotsiksi tämäkin keskustelu aloitettiin, mutta nainen osoittautui ruotsinsuomalaiseksi. Niinpä vaikeimmissa asioissa kieli vaihtui osin suomeen. Miehen pitämiseksi mukana olisi ollut epäkohteliasta siirtyä kokonaan siihen.
Lähetä kommentti