Toukokuun viimeisenä sunnuntaina vietetään suvivirren sunnuntaina. Tunnen olevani vähän kaikkien porukoiden ulkopuolella.
Minun on vaikea ymmärtää sitä ajatusta, että Suvivirttä ei saisi laulaa sen uskonnollisuuden takia. Kyllä Suomessa elävän ihmisen pitää sietää hengellisyyttä yhden laulun verran. Ei kaikkea voi poistaa. Jos Suomen lipusta irrottaa sen ristin, jäljelle jää neljä kankaanpalaa.
Joku on ehdottanut, että sanat pitäisi muokata uusiksi ja maallistaa. En kannata tätä ideaa. Alkuperäisillä sanoilla ei enää ole tekijänoikeuden suojaa, mutta hyvää moraalia on kunnioittaa tekijöiden ajatuksia.
Jonkun mielestä Suvivirsi ei edes ole uskonnon harjoittamista vaan jotain kulttuuriperintöä. Kaikenlaista sitä höpötetään. Siinähän puhutaan selvästi Jumalasta ja mainitaan Jeesus Kristus nimeltä.
En liity niihinkään, joiden mielestä virsi on kaunis. Itse sävel on tylsä jollotus, ja sanoista mieleeni tulevat koulun juhlasalin puolapuut ja kattoon hilattu koripalloteline. Tiedän, että virsirunoilija puhuu luonnosta. Tiedän, tiedän. Minun ajatukseni kiitävät kuitenkin toisaalle.
Enkä ole niitäkään, joille Suvivirsi toisi hyviä nuoruudenmuistoja. Kun olin toukokuun lopulla päättämässä kouluvuotta, sisälläni myllersi jokin tällainen ajatus: "Kun vielä tämän virren jaksaa lusia, sitten tästä pääsee lopulta kotiin ja lomille."
Ja niin kuin edeltävästä tekstistä varmaan selviää: kannan suvivirsiperinteen jatkamista, ei kaiken tarvitse mennä minun mieleni mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti