Joskus minua on luonnehdittu jalkapallofaniksi, mutta en pidä ajatuksesta. Tunnustaudun innokkaaksi jalkapalloihmiseksi ja myönnän olevani esimerkiksi Suomen ja Brasilian maajoukkueiden kannattaja. Seuraan West Hamin fanisivuja, mutta sittenkään en ole kenenkään fani, koska tuo sana on liian lähellä fanaattisuutta.
Ahdasmielisyyden ja fanaattisuuden oireyhtymä epäilyttää minua suuresti, purkautuupa se sitten uskonnollisuutena tai uskonnottomuutena, poliittisena suuntauksena, elämäntapavalintana tai jonkin joukkueen kannattamisena.
Suosittujen artistien konserttiyleisössä voi havaita samaa hurmahenkisyyttä kuin vaarallisimmissa uskonlahkoissa. Heilutaan ja heilutellaan niin kuin järki olisi hukassa. Suostun taputtamaan Neil Youngin musiikille ja ristimään kirkossa käteni, mutta käsiäni en nosta ylös taivasta kohden enkä paljasta kainaloitani. Kohtuullisen innostumisen sallin itselleni, mutta liika on liikaa.
Myös tiettyyn väriin pukeutumisesta on liian paljon varoittavia esimerkkejä. Siksi minä en osta bändipaitoja enkä jalkapallo-otteluun mennessäni vedä päälleni edes seuran kaulahuivia.
Joku varmaan sanoo, että olen liian tiukka. Olkoon sitten niin. En kuitenkaan vaadi samaa tiukkuutta muilta ihmisiltä. Tämä on vain minun linjani. Uskon, että terve järki on Luojan luomista lahjoista kallisarvoisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti