Toiseksi olen pohtinut Paavo Väyrysen surullista tarinaa.
Epäilemättä kyvykäs poliitikko jäi puoleensa ainoaksi sodanjälkeiseksi
puheenjohtaja, josta ei tullut pääministeriä presidenttiydestä puhumattakaan,
vaan joka ylsi vain ulkoministeriksi. Viime vuodet ovat olleet sekoilua, jonka
on selittänyt vain sietämätön päähänpinttymä.
Näistä aineksista syntyi heinäkuinen Aamulehden kolumnini.
Paljon tavaraa jäi yli. Olisin voinut kirjoittaa myös siitä
hokemasta, että lapsella pitää olla rajat. Sekin kuulostaa ensin viisaalta,
mutta se ei vähääkään auta vastaamaan varsinaiseen kysymykseen siitä, missä
niiden rajojen pitää kulkea, tai miten niitä hiljakseen höllennetään niin, että
nuori pystyy joskus kahdeksantoista iässä suunnilleen kulkemaan omillaan.
Kolumni herätti yllättävän paljon kiinnostusta.
Postitellessani sitä en pitänyt sitä juuri minkään arvoista. Tosin tämä tunne
on täysin normaalia minulle.
Aamulehden kolumni on täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti