Olin kuuntelemassa Eerika ja Sakari Kapasen folkduon konserttia. Pienimuotoisessa tapahtumassa kuultiin hyväntuulista, elämänmyönteistä musiikkia, joka nostaa iloa esiin vähän niin kuin kevät. Yhdessä omalle lapselle omistetussa laulussa kerrottiinkin keväästä.
Vastapainona oli yksi kipeä laulu, jonka kertosäe kuului: "Ihan hyvää mulle kai kuuluu." Siinä muistutettiin siitä, että elämän huonoimpina aikoina voi olla pelottavaa kohdata ihmisiä, jotka kysyvät kuulumisia. Juuri niinä aikoina ehkä eniten tarvitsisi muita ihmisiä samalla, kun samalla haluaa juosta heidän kysymyksiään pakoon.
Varsinkin nuorten kanssa kannattaa olla varovainen, kun kyselee opiskelupaikoista. On ikävää selitellä, ettei vielä tänä vuonna.
Suurimpia ihmistuntijoita ovat ne, jotka oikealla hetkellä ovat kysymättä kuulumisia ja sen sijaan osaavat lähestyä muuten. Tämä vaatii aavistaminen vaistoa.
Yksi kohtaaminen minulle on jäänyt erityisesti mieleen. Rupattelu johti siihen, että aivan viattomasti tulin kysyneeksi firmaa, jossa toinen oli töissä.
Hän ei saanut pitkään aikaan sanaa suustaan. Sitten kyyneleet alkoivat virrata poskia pitkin.
Tavoitteet ja vaatimukset eivät tainneet olla siinä yhtiössä kohdallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti