Vallankumous on niin 1970-luvun sana, että sitä en enää käytä. Toisaalta tekstissä on ilmaisuja, jotka tuntuvat edelleen käyttökelpoisilta. Nykyisenä itsenäni lykkäisin tekstiin enemmän myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat parhaansa yrittäneet, mutta eivät ole kovin paljon jaksaneet.
Kirjoituksessa mainitaan teologi, jonka mukaan kirkon on vastattava kunkin aikakauden sille osoittamiin kysymyksiin. Hän on Paul Tillich, josta kirjoitin myöhemmin graduni ja jonka ajatuksiin olin näemmä jonkin verran tutustunut. Joko kyseessä oli lainaus lukion uskonnon oppikirjasta tai sitten kädessäni on ollut Tillichin kirjoituskokoelma Rajalla, joka edelleen on puhki luettuna hyllyssäni.
Näin kirjoitti 18-vuotias Arto:
Syystäkin moni on vakuuttunut siitä, että kirkko on joko kuollut tai ainakin näyttää kuolleelta. Pastori saarnaa joutavia, hänen julistuksessaan ei ole lainkaan ylösnousemuksen voimaa, hän puhuu kuin kirjanoppineemme. Naispappeuden vastustajan on taas hyvä viitata seurakunnan lehtoriin. Hänen ilmaisukykynsä riittää hädin tuskin pullakahveille. Diakonissan kävelytavastakin voi päätellä hänen ammattinsa. Nuorisotyöntekijä ei tunne, mikä on aikamme henki.
Seurakunnan työntekijän on pystyttävä heristelemään yksityisen ihmisen pinttyneimpiä virheitä ja kumoamaan tottumuksen lakeja. Hänen on osoitettava, että hän kykenee elämään vastoin vallitsevaa käytäntöä, alati uudistumaan ja tekemään joka päivä itsessään vallankumouksen. Jotta tämä on mahdollista, hänen on tunnettava sielunsa syvimmät tarpeet ja osattava katsoa maailmaa muiden silmin.
Monet maan niin sanotut viisaat näyttävät muille tietä vain päästäkseen pakoon oman hiljaisuutensa ääntä, olemassaolonsa voimaa ja perustaa, Jumalan puhetta. Seurakunnan työntekijä on sitä vastoin omakohtaisesti oivallettava, mitä merkitsee Jeesuksen lausuma: "Taivasten valtakunta on sisällisesti teissä." Vasta tämän tajuttuaan hän voi ymmärtää lähimmäistensä tarkoitusperiä.
Pelkkä sisäinen kokemus ei ole kuitenkaan kylliksi. Evankelista on muiden ihmisten kannalta hyödytön mystikko, ellei hän kykene ilmaisemaan, mitä hän tuntee ja ajattelee. Hänen on hallittava sekä suullinen että kirjallinen esitys, mutta hänen on kyettävä luomaan avoimia ja rehellisiä ihmissuhteita, joiden kautta kristillinen ilosanoma pääsee parhaiten leviämään.
On vaarallista tukeutua kovin lujasti kirkolliseen elämään, jolloin jokainen arkinen totuus saattaa unohtua. Keskiverto seurakuntalainen ei ole niinkään kiinnostunut armonvälineistä, perisynnistä ynnä pyhästä kolminaisuudesta, vaan hän haluaisi useimmiten vain hiljaisen paikan, joka kristillisen kirkon on kyettävä osoittamaan. Toisaalta on pidettävä mielessä, että perunan hinnat eivät saa milloinkaan syrjäyttää evankeliumin totuutta. Uskoakseni juuri tätä Jeesus tarkoitti sanoessaan, että meidän keskuudessamme on aina köyhiä.
Seurakunnan työntekijä on todistettava omalla vaelluksellaan sitä, että elämä on muutakin kuin keskimäärin 65 vuotta olemassaoloa, jonka hinta on surkeasti noussut. Entisajan rovastin ankaruus ei menestykään tämän päivän maailmassa. Joku teologi on sanonut, että kirkon on vastattava kunkin aikakauden sille osoittamiin kysymyksiin. Atomiajan ihminen ei tarvitse helvetin kuvauksia; ellei hän ole jo helvetissä, hän saavuttaa sen nappia painamalla. Liian monen elämä on niin kurjaa, että hän ei jaksa kiinnostua vielä omaansakin katkerammasta todellisuudesta. Jo nykyisessä hänellä on yllin kyllin.
Toivoa kristityn on julistettava ja samalla muistettava, mitä Jeesus sanoi ensimmäisestä kivestä. Kirkon työntekijän on autettava ihmisiä uskomaan, että vaikka meillä on vastassamme samat vaikeudet tänään ja huomenna, tulevaisuuden tähden ja sen puolesta kannattaa silti elää. Tässä on mittapuu, jonka mukaan kirkon palveluksessa olevia täytyy arvostella. Messuääni ei ratkaise eivät liian kauniit, koukeroiset puheet, vaan toivosta on tehtävä arvosteluperuste.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti