Akrofobia kuulostaa hienolta sanalta, vähän parempien ihmisten vaivalta, mutta käytännössä siitä on hienous poissa. Ei uskalla kiivetä katolle. Ei voi kavuta vanhaan näkötorniin. Ei kestä katsella, kun omat lapset kiipeilevät puussa. Tuntee huimausta niiden vanhojen valokuvien äärellä, joissa New Yorkin pilvenpiirtäjiä rakentavat miehet ovat ruokatuntia jonkin palkin päällä.
Korkean paikan pelkoon liittyy yksi nöyryyttävimmistä kokemuksistani: Olin Ecuadorissa hitaasti lipuvan joen rannalla, jonka yli kulki betonirumpu. Sillä oli lävistäjää noin viisi metriä, ja korkeimmillaan se nousi kenties viidentoista metrin korkeuteen veden pinnasta. Paikalliset ylittivät joen tuota rumpua pitkin, eikä siinä näyttänyt olevan vaaraa eikä vaikeutta. Ajattelin, että minä kanssa.
Ei vain ollut miehestä menijäksi. Otettuani muutaman askeleen rummulla jalat lakkasivat liikkumasta. Ei auttanut vaikka kuinka käskin, maanittelin ja perustelin järkisyillä. Oli annettava periksi, hylättävä oikoreitti ja mentävä monen kilometrin kiertotietä.
Sen jälkeen en ole edes yrittänyt. Olen lohduttautunut sillä, että kirkollisten näkemysten kannalta korkean paikan kammo on oikein hyvä asia. Parasta on pitää ajatuksensa matalina ja kävellä samoja maanteitä kuin muutkin ihmiset. Jalkapalloilija Johann Cruyffin sanoin jokaisella haitalla on etunsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti