Jäin miettimään symmetrian vaatimusta. Jostain selittämättömästä syystä ihmissilmä ei voi kiusaantumatta katsella vinossa olevaa taulua eikä symmetriansa kadottaneita esineitä. Jos eri puoliskot eivät muistuta toisiaan, tälle eripuolisuudelle pitää olla erityinen syy.
Sikäli kuin muistan oikein, ajatukseni liikahtivat uuteen asentoon, kun olin kadottanut mustista hansikkaistani toisen. Ensin tuhahdin, että olisivatpa molemmat kadonneet. Mitä ihmettä minä tein yhdellä käsineellä, kun pakkanen puri molempia käsiä? Vihdoin muistin, että sama oli tapahtunut ennenkin, ja niin yhdistin kaksi paripuolta hansikasta ehjäksi pariksi. Kukaan sivullinen ei voinut havaita, että kaksi mustaa eivät aivan vastanneet toisiaan.
Radikalisoiduin. Päätin ratkaista ikuisen aamuongelman hukassa olevista sukista sillä keinoin, että rupesin tietoisesti käyttämään eriparisukkia. Aamulla otin jalkaani yhden sukan ja toiseen jalkaan toisen miettimättä niiden kaltaisuuksia. Saivat kelvata ilman, että olisin murehtinut niiden erinäköisyyttä.
Jos joku huomautti asiasta, minulla oli vakiovastaus: kun sukat ovat minun jalassani, ne ovat sukkapari, vaikka näyttävät erilaisilta. Ainakaan siinä samassa kukaan ei keksinyt kumota näkemystäni.
Sittemmin olen ratkaissut hukassa olevien sukkien ongelman toisin. Kaikki ovat nykyään mustia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti