Usein olen kuullut jonkun sanovan, ettei viitsi katsoa
suomalaista jalkapalloa, koska se on "sellaista potkupalloa". Totta
kai Messit ja Neymarit ovat pelaajina toista tasoa, mutta onko joku menemättä
Popedan konserttiin sen takia, että se ei ole yhtä hyvä kuin U2? Pitäisikö
kieltäytyä Imatrankoskesta sillä perusteella, että Niagara on korkeampi?
Jalkapallosta voi nauttia monella tasolla. Tietysti ovat ne
maailmantähdet. Eilenkin muistelin jonkun kanssa sitä, kuinka Ronaldinho
ymmärsi ampua vapaapotkun muurissa seisseiden pelaajien ali. Kuluneen kesän
mukavia tapahtumia ovat olleet kaksi Tammelassa näkemääni liigapeliä. Oli
mukava ilma, kohtuullisen hyvää peliä, täysi katsomo, hieno tunnelma,
kotijoukkueen menestys ja bonuksena muutama tuttu pelaaja kentällä. Syyskuun
lopulla iloitsin kovasti siitä, että paikallinen seuramme onnistui säilyttämään
kolmosdivarin paikan.
Ehkä kaikkein hienointa on ollut viime viikonlopun
puulaakiturnaus, jossa oli mukana 14 joukkuetta omalta kylältä. Sielläkin
nähtiin ikimuistettavia maaleja, kuten komea ylänurkkalaukaus, kantapääkikka ja
jokunen päällä tehty maali. Sitten on tavoittelemisen intohimo, onnistumisen
tuoma ilo ja tappioiden tuska. Se on kaikilla maailman pallokentillä sama. Kun
näkee oman laukauksensa menevän verkkoon, tunne on aivan sama, onpa tekijänä
Zlatan tai se pikkupoika, josta entinen arkkipiispa John Vikström kertoi
muistellessaan koululaisturnauksessa ampumiaan maaleja: "Sen lähemmäksi
taivasta ei sen ikäinen pikkupoika pääse."
Ja ehkä hienoimpia ovat ne yhteydet ja ihmiskontaktit, joita kentällä
ja kentän laidalla syntyy. Eilisissä puulaakipeleissä kuulin brasilialaisen
sanovan: "Meillä on ensin Jumala ja sitten jalkapallo. Sen takia minä en
olekaan jalkapallon harrastaja. Olen sen rakastaja."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti