Kun Meksikon Acapulcossa poistuu turisteja täynnä olevalta rantakadulta ja kävelee kaksi tai kolme korttelia ylöspäin, huomaa turistien kadonneen ympäriltään eikä taskuvarkaitakaan tarvitse enää pelätä. Kun edelleen kävelee ylämäkeä riittävän pitkään, kujat kapenevat ja asfaltti loppuu. Kun vieläkään ei luovuta, vaan kapuaa vuoren ylärinteille, tulee niille paikoille, joissa asuvat kiipeämiseen totutetut köyhät kojuiksi kutsuttavissa kodeissaan. Google Maps ei nimeä katuja, mutta siellä voi nähdä kyltin, jossa lukee Lainsuojattomien lasten katu (Calle de los hijos desperados). Yksikään katukyltti ei ole pysäyttänyt minua yhtä vahvasti. Tuijotin sitä pitkään.
Tunnustan, etten muista aivan kaikkia vanhuksia, joita olen ollut hautaamassa joskus kolmekymmentä vuotta sitten. Heitä on liian paljon, ja monesti lapset ovat vain mielessään kiitelleet, kun mummo tai pappa on vihdoin päässyt sinne, mihin on toivonutkin pääsevänsä.
Mutta jokaisen siunaamani lapsen ja nuoren kyllä muistan. Sillä tavoin heidän vanhempiensa tuska on pysäyttänyt, eikä heitä ole voinut lohduttaa sanoilla, että aika hoitaa ja että se menee kyllä ohi. Ei mene.
Tänään vietetään kuolleiden lasten päivää.
2 kommenttia:
Tämän surun olemme kohdanneet. Edelleen usein käymme kävelyllä Kalevankankaan hautausmaalla vaikka meidän ensinmäisen lapsemme menetyksestä on jo 55 vuotta.
Kiitos Ate!! Ei todellakaan mene ohi, eikä voi unohtaa. Vieläkin mieliimme muistuu 13.12.03 kuin eilinen…
Lähetä kommentti