En kaipaa kirkon uskontunnustusten uudistamista. Ne ovat hyviä sellaisina kuin ovat ja antavat hyviä aihioita katsoa tuoreesti Jumalaa ja ihmiselämää. Hiljaisen viikon aluksi on kuitenkin hyvä katsoa omaan uskoon ja maailmankatsomukseen. Vuosien varrella joihinkin asioihin usko on kadonnut kokonaan, ja eräät opit ovat lakanneet koskettamasta.
Uskoni on loppunut esimerkiksi siihen, että Joosef ja Maria olisivat joulukertomusten mukaisesti paenneet Betlehemistä Egyptiin. Pienet ihmiset olivat kieltämättä suurten armoilla, mutta Egyptin matka on väärällä tavalla ihmeellinen. Se olisi ollut sen ajan kulkupeleillä liian vaivalloinen ja suorastaan älytön. Parempia pakopaikkoja olisi ollut tarjolla paljon.
Uskoni enkeleihin on puolestaan täysin väljähtynyt. Minulle on samantekevää, onko heitä olemassa vai ei. Siksi en väitä vastaan. Maailmankatsomuksessani ei vain ole heille käyttöä. Eläviä olentoja minulle ovat kasvit, eläimet, ihmiset ja Jumala. Neljännelle lajiryhmälle ynnä Jumalalle ei ole tilaa eikä tarvetta.
Tämän kaiken keskellä on asioita, jotka ovat kestäneet. Tärkeintä on tie palmusunnuntain ratsastuksesta Getsemaneen, Golgatalle, pääsiäisaamuun ja edelleen Galileaan "jossa te saatte minut nähdä".
Tuo kertomus on syvällisin ja monipuolisin, mitä on vastaani tullut. Siinä ovat kaikki kärsimyksen muodot, joista hylätyt, kidutetut, pilkatut ja koulussa kiusatut voivat löytää omat kohtalonsa. Lamaantumisen ja epätoivon jälkeen seuraa yllätys, jota kukaan ei jaksanut odottaa. Epäusko horjuu ja kaatuu, ja kertomuksen loppusivut ovat täynnä anteeksiantoa kuin Jumalan armo.
Tämä kaikki on minun kulkemisteni perusta. Tätä kertomusta luen tälläkin viikolla Matteuksen evankeliumista, suosikistani. Ludwig Wittgensteinin sanoin: "Rehellinen uskonnollinen ajattelija on kuin nuorallatanssija. Hänen jalkojensa alla oleva pohja on kapea, mutta sillä voi kulkea."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti