sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Abiturienttien julkinen nöyryytys kuuluisi 1900-luvulle

Vanhan kouluni entisten oppilaiden täysin julkisilta nettisivuilta on edelleen luettavissa, kuka reputti ja millaisin arvosanoin 1970-luvun ylioppilaskirjoituksissa. Tuskin tuossa julkaisemisessa on mitään laitonta. Tuloksethan jaettiin aikanaan koulun vuosikertomuksessa, ja jos niitä ei olisi nykyään netissä, niitä löytyisi kuitenkin monista piironginlaatikoista.

Niinpä kuka tahansa voi edelleen urkkia, että koulumme huonoin ja myös nimeltä mainittu abiturientti tuli hylätyksi sekä ruotsissa että englannissa. Äidinkielestä hän sai b:n ja reaalikokeesta a:n. Rikokset vanhenevat, muttei muisto siitä, kuka ei selvinnyt keväällä ylioppilaaksi. Nykyään ollaan häveliäämpiä. Saman lukion tuore vuosijulkaisu ei paljasta edes uusien ylioppilaiden nimiä.

Sanomalehdet kuitenkin kertovat ylioppilaiden nimet, ja mitä pienempi on koulu, sitä tarkemmin paikkakunnalla tiedetään kaikki kirjoituksiin osallistuneet. Tietosuojavaltuutettu ei voi estää ihmisiä päättelemästä, miksi toisessa naapuritalossa ei liputeta kesäkuun ensimmäisenä lauantaina ja miksi toisessa liputetaan. Myös kaukaiset sukulaiset tietävät, jos nuorella ei mennyt kaikki aivan hyvin. Pahimpia asioita lienee, ettei nuori pääse lakkiaisiltana juhlimaan kavereidensa kanssa.

Olen varma, että kahdeksantoistavuotias on aivan liian hento kestämään julkista nöyryytystä. Miltähän vanhemmista ihmisistä tuntuisi, jos valtakunnan lehdissä kerrottaisiin, kuka sai yyteiden jälkeen potkut ja kuka ei?

Tilannetta pahentaa vielä se, että monetkaan reputtaneet eivät ole ratkaisevasti heikompia opiskelijoita kuin muut, vaan ovat jostain syystä suistuneet hetkeksi raiteiltaan. Siihen riittää oma sairastuminen, vanhemman kuolema tai onneton, nuori rakkaus. Syynä voi olla myös jännityksen takia huonosti nukuttu yö, jonka jälkeen aivot lonksuivat tyhjää.

Ainakin minulle on jäänyt täysin hämäräksi, mitä reputtamisella voitetaan. Sen sijaan olen nähnyt, mitä julkinen nolaaminen tekee nuorelle ihmiselle. Yhtä hyvin ylioppilaslakki voitaisiin myöntää jokaiselle lukion kurssit suorittaneelle. Ylioppilaskirjoituksiin osallistumalla voisi sitten saavuttaa bonuspisteitä vaikkapa korkeakouluun pääsemiseksi.

Ylioppilaskokeessa reputtaminen ei tarkoita sitä, että epäonnistuisi koko elämässään tai edes opinnoissaan. Siitä on todisteena tuore nobelisti Bengt Holmström, joka aikanaan kompastui äidinkielen kokeeseen. Ilmeisesti ylioppilaskevät jollain tavoin traumatisoi häntä, koska Holmström otti sen esille Nobel-palkinnon yhteydessä. Ehkä se on saanut hänet joskus puhujanlavalle kiivetessään sanomaan itselleen: ”Minä olen se kaveri, joka reputti yo-kokeissa.”

Julkaistu Aamulehden Sunnuntaivieras-kolumnissa 5.3.2017

2 kommenttia:

Yksi Turkkulaanen kirjoitti...

Ei vastikään täysi-ikäisiksi tulleita ihmisiä (kuten Abit) kuulu pitää pumpulissa, heistä monilla kun on edessään aivan todellinen maailma joka on vielä raaempi kuin koetulosten julkaiseminen. Tietenkin on se pieni osa, joitten ei tarvitse koskaan kohdata todellisuutta, mutta...

Mutta tämän pienen pumpulissa kasvaneen osan etu ei suinkaan ole heidän pitämisensä kuvitteellisessa loputtoman mukavuuden maailmassa niin kauan kuin mahdollista. Hehän tulevassa elämässään joutuvat todennäköisesti tekemisiin todellisuuden kanssa, ja mitä kauemmin heidän annetaan elää suojatussa ympäristössä, sitä kovempi isku heille on tiedossa.

Nimetön kirjoitti...

Hieno ja ajatuksia sisältävä blogikirjoitus.

Ylemmän kommentin pumpulinäkemystä en osta. Uskon, että yo-kirjoituksissa reputtaneiden joukosta löytyy suurempi joukko ihmisiä, joita elämä on jo valmiiksi ravistellut. Heille reputtaminen tai huonot arvosanat ovat jo todellisuutta, jolla on oma merkityksensä esim. jatko-opintojen ja työpaikan saamisen kannalta. Mitä lisäarvoa tuo se, että tästä tietää sukulaisten ja ystäväpiirin lisäksi koko Suomi?

-Peruna