Pääsiäisenä olin hämmentynyt uskonnollisten tunteideni äärellä. Täysin selittämättömästä syystä olin huojentunut, kun oli päästy Golgatan kärsimyksestä lankalauantain kautta pääsiäiseen ja Kristuksen ylösnousemukseen. Niin kuin vapaus olisi vihdoin koittanut. Ikkuna oli auki. Saatoin hengittää. Joentapaisella joutsenpari valmistautui perhe-elämään.
Elämässäni ei ollut kuitenkaan tapahtunut mitään: samat seinät, sama vihreyttä huutava pihamaa, samat koronaa täynnä olevat uutiset.
Eikä Kristuksen ylösnousemuksella tuntunut olevan mitään suhdetta esimerkiksi siihen, mitä ajattelen kuolemanjälkeisestä elämästä. Uskoni siihen ei ollut lisääntynyt eikä vähentynyt. Oli vain selittämätön tunne, että olin voittajan puolella.
Oli pakko mennä kirjahyllylle ja kaivaa sieltä esiin Dostojevskin Idiootti ja ruhtinas Myškinin sanat: "Uskonnollisen tunteen olemus ei mahdu mihinkään järkeilyyn, ei mihinkään hairahduksiin eikä rikoksiin eikä mihinkään ateismiin; tässä on jotakin muuta ja tulee ikuisesti olemaan jotakin muuta; tässä on jotakin sellaista, jonka pinnalta ateismit ikuisesti liukuvat pois ja ikuisesti tulevat puhumaan muusta."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti