Vanhojenpäivän asunani oli vaarini vihkitakki 1920-luvulta. Olin siinä kerrassaan vakuuttava herrasmies. Tytöt olivat käyneet mummujensa vaatekomeroilla, ja he näyttivät eläkeläistantoilta kaikki.
Koulupäivän me vietimme koululuokkia kierrellen ja jonkinlaisia näytetunteja antaen. Muuan luokkatoverini muisti kysyä joka luokassa, kuinka paljon Neuvostoliitto tuotti vuodessa perunaa, sehän oli olevinaan tärkeää silloin. Kuljeskelimme myös kaupungilla ja kävimme vanhempiemme työpaikoilla. Olimme arvokasta väkeä.
Hieno päivä päättyi illanviettoon, jossa tytöt olivat taas nuoria tyttöjä. Ensimmäisiä romansseja solmittiin.
Seuraavana talvena jätimme lukion ja varmaan oletimme, että olimme olleet osa ikuista perinnettä, mutta siinä erehdyimme. Viisi vuotta myöhemmin saimme kuulla, että vanhojenpäivänä tytöt eivät enää etsineet mummojensa rytkyjä, vaan olivat alkaneet käydä pukuvuokraamoissa. He leikkivät hienoaneitiä.
Kuullessamme uudesta muodista olimme 22-vuotiaita opiskelijoita ja päivittelimme silloisia nykylukiolaisia. Säälimme heitä ja ihmettelimme, mikseivät he osanneet pitää hauskaa.
Nyt yli 30 vuotta myöhemmin en oikein tiedä, mitä ajattelisin. Hauskaa tämän päivän lukiolaisillakin tuntuu olevan, paitsi ehkä niillä tyttövaltaiseen lukioon päätyneillä neitosilla, jotka eivät onnistuneet kaappaamaan itselleen sopivaa partneria. Taistelu alkaa kuulemme jo lukion ensimmäisen syksyn ensimmäisinä päivinä.
Meidän hauskamme ei maksanut mitään. Eilisessä Hesarissa taas esiteltiin laskelma lukiolais-Kaisan kuluista. Ne olivat kaikkiaan 710 euroa. Esimerkkipoika selvisi 272 eurolla, mutta Kaisankin kulut olivat kohtuulliset verrattuna siihen, että Runeberginkadulla olleesta liikkeestä oli joku ostanut itselleen 880 euron puvun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti