perjantai 5. tammikuuta 2018

Pakkaskylman raudan nielaiseminen

Viime heinäkuussa istuttiin jotain taukoa leirikeskuksen kuistilla. Puheeksi tuli suomalainen intohimo nuolaista pakkasesta kylmää rautaa niin, että kieli jää metalliin kiinni. Me kaikki keskusteluun osallistuneet olimme langenneet tähän.

Ajatus jäi vaivaamaan minua. Näin siinä syvempiä merkityksiä. Se havainnollisti minun käsityksissäni sitä, että ihminen on valmis toimimaan omaa etuaan vastaan ja että mikään valistus tai kasvatus ei pelasta ihmistä hänen tyhmyydeltään.


Tältä pohjalta kirjoitin Aamulehteen vuoden viimeisen kolumnini. Se ei näytä herättäneen vastaväitteitä, mutta lukijoiden omia muistoja se on nostattanut esiin.


Aamulehden kolumnini: 

KOHTEENANI oli lapsuudenkotini kuparin värinen ulko-oven kahva. Viiden vuoden iässä aurinkoisena pakkaspäivänä päätin kokeilla ja työnsin kieleni pakkasesta kylmään rautaan. Kiinni jäi. En huutanut apuun äitiä enkä kuumaa vettä. Repäisin kieleni irti, ja verta tuli. 

Sikäli kuin tiedän, minua ei ollut erityisesti varoiteltu, enkä muista että olisin ottanut ikätovereistani mallia. Elin yksinäistä lapsuutta, eikä keskitalvella ollut leikkikavereita. Mitä luultavimmin idea oli kokonaan minun, itse keksitty ja geeneihini asennettu.

JÄÄTYNEEN raudan nuolaiseminen on kansallinen intohimo. Kuluneen syksyn aikana olen kysellyt tutuiltani, missä ja milloin he ovat lipaisseet. Vain harvat eivät ole sitä tehneet. Vastauksia kuunnellessani mattotelineet ovat nousseet uuteen arvoon. Lukemattomille suomalaisille ne ovat tuottaneet elämän peruskokemuksen, jonka muistaa lopun ikänsä. Pyykkitelineet, lyhtypylväät, liikennemerkit, tikapuut, lukkopesät ja metallikaiteet ovat niin ikään olleet nuolaisijoiden suosiossa. Niiden puutteessa kieltä on työnnetty myös lumikolaan ja rattikelkan metalliosiin. Joku on maininnut jopa junan ikkunan, mutta jostain syystä autojen peltipinnoista ei ole kerrottu, vaikka niitä olisi ollut tarjolla parkkialueiden leveydeltä.

Joskus kieli ja kylmä rauta on yhdytetty joukkueurheilun hengessä. Minulle on raportoitu porukkanuolaisusta, jossa kuusi lasta oli työntänyt yhteistuumin kielensä pihaporttiin.
Aivan kaikki rautaa nuolaisseet eivät ole olleet lapsia. Joku tunnusti sortuneensa houkutukseen vielä kahdenkymmenen vuoden iässä. Kaikki eivät ole tyytyneet vain yhteen kokeiluun, koska moni on tunnustanut testanneensa kylmää rautaa toisen ja jopa kolmannenkin kerran.


VALISTUKSEEN ja kasvatukseen luottavien ihmisten kannalta arjen kertomukset kylmän raudan nuolaisemisesta ovat myrkkyä. On höttöistä unelmointia uskoa ajatukseen, että tyhmyydet loppuvat, kunhan ihmisten tietoisuutta vain lisätään. Useimmat pakkasraudan lipaisijat ovat tarkkaan olleet selvillä, mitä tapahtuu. Heitä on varoitettu, ja monet ovat kuulleet tovereistaan, miten käy. Siitä huolimatta he ovat langenneet. Ihmisellä on ilmeinen tarve tehdä virheensä ihan itse. Välillä tuntuu, että virheistä oppii, mutta vain omistaan, ei muiden ihmisten eikä historian.

Vanhat lapsellisuudet saavat kaiken aikaa uusia muotoja, joiden herkullisuutta aikuisetkaan eivät voi vastustaa. Olisiko kohuttu Bitcoin houkutteleva, pakkaskylmä rauta? Historiasta ei saa tukea ajatukselle, että merkittävä määrä rahvasta olisi vaurastunut tyhjää tekemällä. Kun äkkirikastuminen on kaikkien saatavilla, tilanne on jo ohi.


Ei kommentteja: