keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Kuollessani en haluaisi huutaa perkelettä

Yksitoista rallin SM-mitalia voittanut Ville Hautamäki kertoi (HS 20.1.) kuljettajan ajatuksista sillä hetkellä, kun auto karkaa käsistä ja vihdoin pysähtyy. Hautamäkeä haastatellut toimittaja kirjoitti: "Kun auto lähtee hallinnasta ja pahimmassa tapauksessa kieppuu ilmassa ennen paiskautumistaan metsikköön, kaikki tapahtuu niin nopeasti, ettei kuljettaja ehdi muuta kuin vähän kiroilla."

Onko kirous tai noituminen viimeinen sanamme? Voisiko olla toisin?

Viimeiset sanat ovat kokonainen vitsiperhe: "Ne on nää johdot." "Tööt tööt ittelles!" "On se kumma kun kippi ei laskeudu." "Tästä voi mennä."

"Mehr Licht" eli "Enemmän valoa” olivat Goethen viimeiset sanat. Aleksis Kiven väitetään sanoneen: "Minä elän." "Se on täytetty", sanoi Jeesus.

Toivoisin, että omat viimeiset sanani eivät olisi ralliautoilijaa haastatelleen toimittajan tarjoama kirous. Mieluummin saisi olla rukous tai jotain sen kaltaista.

Kiroilijasta voi rakentaa Pietari taivaan portilla -tyylisiä vitsejä. Pietari voisi sanoa viimeksi perkelettä huutaneelle: "Sinä olet se kaveri, joka semmoista huuteli. Mutta  kun sitä kaipauksesi kohdetta ei ole näkynyt täällä." Tai toiselle tulijalle Pietari voisi tokaista: "Sori, meillä ei ole nudistinaisten osastoa."

Pohjimmiltani kyselen, millainen olen hädän hetkellä. Mihin viime kädessä turvaan?

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...


Nämä äkkinäiset,läheltä piti tilanteet ovat varmaankin tuttuja monille liikenteessä mukana oleville.(Sattuuhan näitä tietenkin muuallakin.) Ne ensimmäiset sanat,jotka huuliltamme ulos tulevat,niitä kannattaa tarkata.Ne saattavat paljastaa jotakin olennaista sisimmästämme.

Parasta tietenkin on miettiä näitä Jumala-asioita jo elämän rauhallisina päivinä ja kun kutsu käy seurata Jeesusta - eikun matkaan vain.