Ei muuta kuin juhla ja kaikki laitteet

Olen lukenut Thomas Mannin klassikoksi luokiteltavan romaanin Tohtori Faustus joskus kahdenkymmenen vuoden iässä. Oli aika tarttua kirjaan toisen kerran.

Tohtori Faustus on tärkeä kirja. Se kertoo säveltäjästä, joka tekee paholaisen kanssa sopimuksen. Hän myy elämänsä pois sillä ehdolla, että saa tietyksi ajaksi käyttöönsä hämmästyttävät musikaaliset kyvyt. Sopimukseen kuuluu, että ikinä hän ei saa rakastaa ketään.

Maailmanmenoa seuratessani olen alkanut epäillä, että nykyihminenkin on tehnyt samanlaisen kontrahdin. Ei väliä lasten tulevaisuudella, ei väliä rakkaudella.

Ei mitään muuta kuin nämä juhlat ja kaikki laitteet.

Teepaidan selästä poimittua

En saa ajatuksiani irti siitä vaikeasti, lonksuen kävelleestä nuoresta miehestä, jonka näin viime kesänä istuessani järvenpääläisessä kahvilassa.

Piti oikein nousta seisomaan, jotta olisi nähnyt, mitä luki hänen vaappuvassa selässään. Teepaidassa oli: "Olen nähnyt kaiken. Olen käynyt huipulla."

Pallokartta ja tasokartta

Kristikunnan suurimman juhlan keskellä kohdataan kristinuskon suurin haaste: miten kertoa jollain tavoin ymmärrettävästi todellisuudesta, joka ei ole tarkoitettu ymmärrettäväksi.

Niin kuin kartan piirtäjä miettisi, miten muuttaa pallokartta tasokartaksi ilman, että alkuperäiset muodot kokonaan katoavat.

Vara-Jeesus

Pitkäperjantaina ajattelen paikallista hahmoa, joitakin vuosia siten kuollutta Vara-Jeesukseksi kutsuttua miestä (joka tarkkaan ottaen ei ollut Vara-Jeesus, vaan alkuaan hänen veljensä oli... mutta annetaan näiden viisasteluiden olla).

Vara-Jeesus oli meidän kylällämme tunnettu hahmo. Hän toivotteli kohtaamilleen ihmisille kovaan ääneen monenlaisia asioita.

Hänen tunnetuimpia tempauksiaan oli se, kun hän erään kerran hiljaisella viikolla kanniskeli kuntakeskuksessa suurta ristiä. Sen nähdessään ihmiset aidosti ihmettelivät. Ajatus oli, että Vara-Jeesuksessa ei kaikki ollut kohdallaan.

Mitä enemmän tuosta on aikaa, sitä enemmän olen alkanut ymmärtää, että hänen tempauksensa oli aito vastalause sille, mitä elämässä muuten tapahtuu.

Toiset kantoivat kaupasta muovilelun sisältäviä suklaamunia, mämmiä, lampaan lihaa, keskiolutta ja iltapäivälehtiä. Tämä mies kantoi ristiä. Miten hänen valintansa olisi ollut tyhmempi kuin niiden muiden?

Keltaisen viivan moraali

Ajattelen ihmistä, jolla ei ole mitään muuta toimintaohjetta kuin lait ja ylhäältä annetut säännöt ja ohjeet. Ei ole maalaisjärkeä, ei korkeampia moraalikäsityksiä.

Maantiellä hän kohtaa keskelle oikeaa kaistaa jätetyn traktorin. Näkyvyyttä on niin paljon, että reippaasti kaasuttamalla traktorin voisi ohittaa vasemmalta puolen.

Siinä on kuitenkin keltainen viiva, joka sen kieltää.

Hän pysähtyy ja jää traktorin taakse, ei itse mene eikä salli kenenkään muunkaan mennä.

Kuusi ja puoli vuotta kestänyt MM-finaali

Melko vähälle huomiolle on jäänyt se, että Pertti Lehikoinen on uusi suomalainen maailmanmestari. Hänen lajinsa on kirjeshakki.

Jo kirjeshakin olemassaolo on uutisaihe. Kyseessä on tavallinen shakkipeli, jossa on tavallista enemmän miettimisaikaa. Siirrot lähetetään postitse, ja pelit venyvät käsittämättömän pitkiksi. Tuore MM-finaali kesti kaikkiaan kuusi ja puoli vuotta.

Tietokone on pakollinen osa kirjeshakkia, koska tietyntyyppisissä asemissa se näkee heti sellaisia yksityiskohtia, jotka ihminen huomaa vasta pitkällisen analyysityön tuloksena. Koneilla on kuitenkin myös isoja heikkouksia.

Lehikoinen sanoo luottavansa enemmän omaan tekemiseen ja analysointiin. Koneiden avulla kaikki pelaajat näkevät suunnilleen samat jatkot, mutta varsinaiset erot syntyvät pelaajien omista analyyseista.

Kuusi ja puoli vuotta kestänyt finaali vaati käsittämättömän määrän työtä. Tiukimmillaan Lehikoinen käytti pelaamiseen 17 tuntia päivässä useiden kuukausien ajan.

Pitkään peliin sisältyi myös dramatiikkaa. Eräänä myöhäisenä syyskuun aamuna Lehikoinen heräsi normaalisti, pisti insuliinia diabeteksensa tähden, mutta unohtui tutkimaan kiinnostavaa asemaa, ja niin aamiainen jäi vahingossa väliin. Verensokeri laski vaarallisen alas. Maailma alkoi pyöriä ympärillä ja hän vajosi tajuttomuuteen. Hän heräsi 4½ tuntia myöhemmin, ikkunat olivat auki ja mies oli aivan sekaisin. Hän ei yhtään käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Onneksi tytär tuli sattumalta käymään tunnin kuluttua ja ymmärsi, mistä oli kyse.

Onko tämä kaikki elämän turhuutta? – Ehkä sitäkin, mutta myös tietty määrä turhuutta on suoranainen välttämättömyystarvike. Tarvitaan ihmisiä, jotka tekevät retkiä tuntemattomiin maailmoihin.

Ei muuta ajateltavaa kuin oma etu

Illalla Lissabonin huoneessani mietin niitä ihmisiä, joiden ainoa elinkeino on amputoitu raaja, jonka he paljastavat kadulla ohikulkijoiden nähtäväksi. Erään intiaaniteologin sanoin he osallistuvat tähän yhteiskuntaan ja talousjärjestelmään vain kärsimyksellään.

Tai ajattelen jalkapallostaan kuuluisan Benfican näkymiä. Kyselen, millaista on sisätiloissa, kun ulkoisestikin koko seutu on elämänkokoinen kerrostalohelvetti.

Saan tietää Suomen valtiovarainministerin sanoneen, että "pistetään Portugalille vyö ja henkselit ja molemmat vedetään niin kireälle, että se maa oikeasti tervehtyy". Entäpä ne portugalilaiset, joilla ei ole housuja jalassa?

Jostain mustan auton takapenkiltä ministeri on edelleen sanonut, että Portugalin avunpyyntöä ratkaistaessa Suomi ajattelee vain omaa etuaan.

Toivon, ettei oman maani kukaan ministeri enää ikinä sanoisi noin; tietyllä tavoinhan hän puhuu minun äänelläni, meidän äänellämme. En tunnista hänestä sitä suomalaisuutta, josta olen oppinut olemaan ylpeä.

Ohi kävellyt kerjäläiset

Viime päivinä olen kävellyt pitkin Lissabonin katuja. Avoimella Euroopan asteikolla mitaten täällä on paljon kerjäläisiä.

Olen ajatellut, etten heittäisi heille lanttia. Sen sijaan painaisin jokaisen tapauksen mieleeni ja jokaisesta ohitetuksi tulleesta kerjäläisestä maksaisin kotona euron jonkin vastuullisen avustusjärjestön (KUA) tilille.

Tämä alkaa tulla kalliiksi.

Muutenkin pelkään, että hyvä ideani on jonkinlaista venkoilua, varsinaisen kysymyksen väistämistä.

Näillä kerjäjäisillä kun on silmät.

Katsekontakti on heikentynyt.

Television yleistyminen vaikutti siihen, millä tavoin ihmiset istuivat toisiinsa nähden. Keskinäisten katseiden määrä väheni, kun kaikki tuijottivat samaa laatikkoa kohti.

Ennen pitkää perheissä oli monia televisioita. Jokainen vetäytyi omaan huoneeseensa ja seurasi siellä omia ohjelmiaan. Keskinäisiä katseita oli entistäkin vähemmän.

Nykyään ammattilaiset tietävät, että ongelmalapsen tunnistaa muun muassa hänen puutteellisesta katsekontaktistaan.