sunnuntai 31. maaliskuuta 2024

Jumalisia käsityksiä lyyrisellä tyylillä

Joskus olen kysellyt nuorilta, minkä värinen Jumala olisi, jos hän olisi väri. Useimmat ovat kannattaneet valkoista. Samanmuotoisella kysymyslauseella olen pyytänyt kertomaan soittimen, luonnonilmiön ja jotain muutakin. Pääsiäisen kunniaksi kerron tässä omat käsitykseni.

Minun Jumalani olisi sininen. Se on taivaan ja meren väri. Sitä ovat ajatukseni ja sitä ovat ne vaatteeni, jotka eniten tuntuvat omilta.

Jumalallani olisi intiaanin ruokohuilun ääni, kun se soi Bolivian ylätasangolla. Se kutsuu ottamaan selvää ja tulemaan luokseen epäonnistumisen ja kuoleman uhalla, ja vuorista heijastuvat miljoonat kaiut.

Jumala olisi alkava syksy, kun luonto on vielä elossa, mutta on jo paljastanut mitä siitä tulee, kaikki poimittavana, liiallinen kuumuus poissa, tallella kuulakkaat äänet. 

Jumala olisi ilma, sillä ilmaa me hengitämme ja sitä vailla me kuolemme ihan heti. Ilmaa ei voi nähdä, ja kuitenkin se on keskellämme joka hetki. Jumala olisi tuuli, joka leppeästi heiluttaa hiuksia.

Jumala olisi joutsen, joka lentäessään laulaisi Sibeliuksen Finlandiaa. Hän olisi Kristuksen käsi, joka taittaa leivän niin, että siitä liikkeestä hänen seuraajansa tunnistavat hänet.

Jumalani olisi myöhäinen ilta, kun muu perhe on jo mennyt maate ja kaupungin äänet ovat sammuneet. Jäljellä olisi viimeisten lintujen laulu, edessä kupillinen kahvia ja hyvä kirja, Fjodor Mihailovitsia tietysti. 

perjantai 29. maaliskuuta 2024

Käsienpesun runsaat mahdollisuudet

 On runsaasti konsteja pestä kätensä ja livahtaa syyttömien puolelle.
* Ei tullut käteistä mukaan.
* En tiennyt.
* Kotimaassakin on köyhiä.
* Olen päättänyt antaa itselleni aikaa.
* Näinä taloudellisina aikoina.
* On priorisoitava.
* Nämä asiat eivät kuulu minulle.
* Oma maa on asetettava kaiken edelle.
* Olen tehnyt voitavani.
* On ajateltava myös itseään.
* Ei ole minun vastuualuettani.
* Hoidetaan virka-aikana.
* Aiheuttaa liikaa kustannuksia.
* Ei pidä sekaantua politiikkaan.
* En ole kuullutkaan.
* Yksi ihminen ei voi mitään.
* Tähän ei pidä sotkea tunteita.
* On pysyttävä puolueettomana.
* Kirkolla ei ole tähän erityistä viisautta.
* Budjettiin ei mahdu.
* Voit soitella myöhemmin.
* Tähän on suhtauduttava ammatillisesti.
* En voi elää kenenkään toisen puolesta.

Kun Pilatus näki, ettei mitään ollut tehtävissä, ja kun meteli yhä paheni, hän otti vettä, pesi kätensä väkijoukon nähden ja sanoi: "Minä olen syytön tämän miehen vereen. Tämä on teidän asianne."

keskiviikko 27. maaliskuuta 2024

Keppiukot ja -akat

Kainuun Suomussalmen tienvarsilla en kuvitellut näkeväni muuta kiinnostavaa kuin kauniita maisemia, mutta niin vain jouduin äkisti jarruttamaan nähdäkseni, mitä olikaan peltoaukeamalla. 

Tienvarressa oli satoja eri tavoin puettuja keppiukkoja ja -akkoja. Kyseessä oli Reijo Kelan tilataideteos Hiljainen kansa, joka on ollut näytillä myös Helsingin Senaatintorilla. Pysäytin auton ja lähdin kävelemään keppikansan keskelle. Tunnelma oli mystinen.

Parhaimpiin nähtävyyksiin osuu vahingossa ja vieläpä paikassa, jolta ei odota mitään erityistä. Siellä toteutuu Pablo Picasson elämänfilosofia: "Minä en etsi. Minä löydän."

Ensimmäisellä käyntikerrallani Hiljaista kansaa ei ollut tuotteistettu, mutta sittemmin pellonreunaan on tullut kahvila, joka auttaa huomaamaan paikan ja kannustaa pysähtymään.

Kaikki eri tavoin puetut ukot ja akat kertovat elämäntarinaa, jonka voi omassa mielessään kuvitella. Erityisesti näin piinaviikolla ajattelen sitä, kuinka kaikkien vaatteiden alla on tukirakenne, joka koostuu pystysuuntaisesta ja vaakasuuntaisesta kepistä, siis rististä. – Älä kysele, mitä haluan tällä ajatuksellani kertoa. En tiedä. Halusin vain sanoa.


maanantai 25. maaliskuuta 2024

Hoonon soomen kuulemisen ilo

Asiakaspalvelijan hoono soomi herättää minussa lämpimiä tunteita: ajatella että joku on tullut tänne vieraasta maailmasta ja opetellut tätä epäilemättä vaikeaa kieltä niin paljon, että kykenee tekemään sillä työtä minun hyväkseni. Outo aksentti tuntuu sympaattiselta, eivätkä virheet tai väärät sanavalinnat haittaa minua. Kunhan hän vain yrittää puhua suomea, on aivan sama mistä hän on kotoisin. Jos olisin ruotsinkielinen, sanoisin samaa ruotsin osaamisesta.

Sen sijaan en suostu puhumaan englantia suomalaisessa ravintolassa. No, olkoon menneeksi, jos tarjoilija on töissä vasta ensimmäistä viikkoaan. Yksi viikko saa kuitenkin riittää alkeiden oppimiseen. Siinä ajassa oppii varmasti välttämättömän ravintolasanaston, jos vain viitsii nähdä hieman vaivaa. En ole työskennellyt päivääkään tšekkiläisessä ravintolassa, mutta siitä huolimatta tiedän, että maso tarkoittaa lihaa ja ryba kalaa. Ei se oppiminen voi olla kovin vaikeaa.

Liikunpa missä maassa tahansa, opettelen ainakin kiitoksen paikallisella kielellä. Olen varma, että se avaa toisessa ihmisessä sympatiasuonen. 

lauantai 23. maaliskuuta 2024

Kokeilisitpa neuvoa itsekin

Kaikki ihmiset ovat saaneet jonkinlaista kasvatusta, ja siksi melkeinpä jokainen tuntee olevansa kasvatuksen asiantuntija ja vieläpä "kokemusasiantuntija".

Erityisen varmoja näkemyksiä kuulee niiltä, joiden aktiiviura kasvattajana ajoittuu vuosikymmenten taakse. Kaikilla heistä ei ole uraa ollenkaan, mutta sen sijaan on "vankkaa, teoreettista asiantuntemusta", joka oikeuttaa lausumaan vahvat mielipiteet iltapäivälehtien uutisotsikoista.

Huomattavan hiljaa ovat taas ne ihmiset, joiden vastuulla on kasvavia lapsia ja nuoria juuri nyt. Heistä erityisen vaitonaisia ovat monilapsisten perheiden vanhemmat, jotka ovat havainneet, että saman perheen kaikkia lapsia ei sovikaan lähestyä aivan samalla tavoin. 

Hyvien periaatteiden soveltaminen on vaikeaa ammattilaisellekin. Sitä todistaa kirkollisen perheneuvonnan perustajiin kuuluneen Martti Eskon kertomus. Tämän kuulomuistiini perustuvan tarinan yksityiskohtiin ei ole luottamista, mutta ne eivät olekaan oleellisia. Tärkeintä on idea.

Martti Esko oli juuri julkaissut teoksensa, joka käsitteli perhe-elämän koukeroita. Hän löysi kirjan yöpöydältään. Sen päällä oli 16-vuotiaan tyttären käsialalla kirjoitettu lappu, jossa pyydettiin avaamaan teos sivulta 134. Siellä oli alleviivattuna lause, jonka kohdalle marginaaliin oli kirjoitettu: "Kokeilisit tätä joskus täällä kotonakin."

torstai 21. maaliskuuta 2024

Halkaistu varakreivi

Kun olen ihmetellyt maailman neuvottelukyvyttömyyttä, mielessäni on alkanut kummitella kauan sitten lukemani Italo Calvinon vähän yli sadan sivun pituinen romaani Halkaistu varakreivi. Olen joskus lukenut kirjastokappaleen, ja olin jo unohtanut, että sittemmin olen hankkinut itselleni oman niteen siinä aikeessa, että lukisin kirjan toistamiseen. Sieltä se löytyi hyllystäni kahden muun Calvinon välistä.

Romaani kertoo sodassa vammautuneesta varakreivistä, joka ammutuksi tultuaan jakautui kahtia, pahaan varakreiviin ja hyvään varakreiviin. 

Paha kotiutui sodasta ensimmäisenä. Hänen tekonsa ovat ennalta arvattavia. Paikallisena tuomarina hän hirtätytti suruttomasti ihmisiä, olivatpa heidän rikoksensa suuria tai pieniä. Täysin syyttömiä teloitettiin ikään kuin varmuuden vuoksi. Hän harjoitti myös ilkivaltaa. Hän sytytti tulipaloja, joissa kuoli ihmisiä. Uhrit olivat aina köyhiä, joilla oli erimielisyyksiä varakreivin kanssa, kun tämä oli kaksinkertaistanut heidän veronsa tai antanut yhä epäoikeudenmukaisempia määräyksiä.

Kun varakreivin hyvä puolisko kotiutui sodasta, ihmiset ensin innostuivat hänestä. Ihastuminen oli helppoa, koska hän otti kaikki lähimmäisensä huomioon ja auttoi niin paljon kuin osasi. Ennen pitkää häntäkin alettiin karttaa siinä missä hänen puoliskoaan. Hänen korkeaa moraaliaan ei kestetty eikä varsinkaan sitä, että hän vaati samaa moraalia kaikilta ihmisiltä. Häntä syytettiin siitä, että hän tunki nenänsä muiden ihmisten asioihin. Hyvistä teoista ei ollenkaan aina koitunut sitä hyvää, mitä olisi pitänyt koitua.

Romaanin lopulla varakreivin puoliskot  taas yhdistyivät ja syntyy yksi ainoa varakreivi, sekaisin hyvää ja pahaa. Se on kirjan onnellinen loppu.


tiistai 19. maaliskuuta 2024

Kummit varavanhempina

Lapset pohtivat kuolemaa, ja vanhemmat joutuvat miettimään, mitä vastaisivat heidän kysymyksiinsä. Omasta lapsuudestani muistan halunneeni tietää, miten minulle kävisi, jos isä ja äiti kuolisivat. 

Äidiltä tuli nopea vastaus: "Sitten kummisi ottaisivat sinut."  Olin täysin tyytyväinen; että jaaha, eihän tässä sen pahemmin kävisi.

Äitini vastaus oli paras lahja, jonka olen kummeiltani saanut. Se voitti sen suurenmoisen kippiauton, jonka löysin joulupaketista. Sen rinnalla olivat vähäarvoisia myös kummilusikat, joilla en ole ikinä syönyt, ja kultaiset mansetinnapit, joita en ole koskaan käyttänyt. 

Tosipaikassa olisi käynyt juuri niin kuin minulle kerrottiin. Kummeillani olisi ollut riittävästi varallisuutta ylimääräisen lapsen ylläpitoon. Heidän taloonsa olisi mahtunut, ja olisin saanut oman huoneen serkkuni seinän takaa.

Varavanhemmuuden ajatus on ikivanha. Se on näkynyt vaikkapa siinä, että kummiuden katsottiin luovan hengellisen sukulaisuuden, joka esti kummin ja kummilapsen keskinäisen avioliiton. Tämä ei ollut vain kirkollista perinnettä, vaan se näkyi myös lainsäädännössä.

Ihminen voi tietysti olla erinomainen kummi, vaikka käytännössä hän ei varavanhemmaksi kykenisikään. Silti tätä näkökulmaa on hyvä pitää esillä kummeja pohdittaessa. Valinnan voi nähdä vanhempien suositukseksi siihen tilanteeseen, jossa lapsi on menettänyt sekä isänsä että äitinsä.

Varavanhemmuus ei ole nykyäänkään vain kuollut kirjain. Tiedän vähintään kaksi tapausta, joissa ajatus on jouduttu panemaan toteen.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2024

Elämää oppimassa: tuoreen veden toistumattomuus

Kiertelin pitkään Bolivian toreja, ja lopulta onnistuin löytämään tarkoituksiini sopivan muovipullon, jota täytin ensimmäiseksi Titicacan vedellä. Törmäsin heti ensimmäiseen pettymykseeni, koska pullovedessä ei ollut mitään tämän neljän tuhannen kilometrin korkeudessa sijaitsevan järven sinisyydestä. En kuitenkaan luopunut ideastani kerätä pulloon erilaisia vesiä ja viedä ne matkamuistoina kotiin. 

Kun reissuni eteni kohti Machu Picchua, saatoin täyttää pulloa Urubamban vedellä. Urubamba on se Amazonin latvahaara, jota rautatie seurailee, kun Cuzcosta kuljetaan viidakon suuntaan. Pulloon jäi vielä tilaa.

Täytin pulloni piripintaan saakka viikkoa myöhemmin, kun tulin työlään Andien ylityksen jälkeen Tyynen meren rannalle. Varhaisaamun harmaassa taukopaikassa bussi tyhjeni matkustajista. En kiiruhtanut muiden mukana ensimmäiseksi baariin, vaan juoksin rantahiekalle ja hämmensin kädelläni Tyynen meren vettä. Jossain udun takana oli Kiina ja miljardi kiinalaista, joista yhtäkään en tuntenut ja joita oli ylivertaisesti enemmän kuin maailmassa oli minua ja kaltaisiani. 

Suljin korkin ja kätkin pullon syvälle matkatavaroiden sisään. Tältä osin reissuni oli jo tehty.

Kahden kuukauden kuluttua otin pullon esiin Chilen pohjoisimmassa kaupungissa. Vesi oli sameaa, ja kaadoin sen pois. Tuoretta vettä ei voi säilöä.


perjantai 15. maaliskuuta 2024

Hyvä asia mutta huonot perustelut

Asetuin yksiselitteisesti tukemaan homoseksuaaleja, kun television homoseksuaalisuutta käsitellyt ilta ja erityisesti Päivi Räsäsen mielipiteet käynnistivät ennennäkemättömän kohun. Kannastani huolimatta oli tuskallista nähdä, kuinka kestämättömästi meikäläiset perustelivat näkemyksiään.

Typerintä oli sanoa, että rakkaus ei tee kenellekään mitään pahaa. Juuri sehän tässä on pahaa tehnyt. Ei tarvitse lukea monta dekkaria nähdäkseen, että rakkauden nimissä on tehty murhia ja alistettu ihmisiä. Rakkaus on vinouttanut elämää ja tukahduttanut viisaita pyrkimyksiä. Jos otetaan lukuun isänmaanrakkaus, päästään maailmansotien syihin saakka.

Tässä lähitienoilla on väitelty viime aikoina metsänhakkuista. Olen saanut lukea kirjoituksia, joiden mukaan ihminen saisi tehdä omallaan mitä haluaa. Mutta kun ei vain saa. Koetapa selittää oikeudessa, että omaa haulikkoa saa käyttää aivan oman päänsä mukaan. Puukkoa ei ole edes lupa viedä julkiselle paikalle. Tai mitä ihmettä ne rakennusluvat ovat? Eivätkös vain sääntöjä sille, mitä omistamallaan tontilla saa tehdä?

Kaikki eivät ole perillä siitäkään, että tiukat, lakiin perustuvat säännöt rajoittavat metsänomistajia. Islannista puut on kaadettu pois ja metsät ovat hävinneet, mutta Suomessa tämä ei ole mahdollista, koska metsälain mukaan omistaja on velvoitettu turvaamaan uusien puiden kasvu hakkuiden jälkeen. Aarniometsiä, lenkkipolkuja tai marjamaita tämä ei pelasta, mutta varmistaa kuitenkin metsien olemassaolon yleisellä tasolla. Myöskään yhteiskunnan päätöksiltä metsät eivät ole suojassa.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2024

Nurin sahattu mänty

Kouluaikoina ihmettelin, miksi vanha ja hieman höpsöltä vaikuttanut biologian opettaja nosti ison metelin niistä parista koulun seinustalla kasvaneesta puusta, jotka aiottiin kaataa koulun viereen rakennettavan maantien alta. En ihmettele enää.

Entistä enemmän olen oppinut ymmärtämään myös Finlandia-palkitun Gösta Ågrenin sanoja: "Minun kotini pihalla kasvaa iso, leveä mänty. Isoisä on istuttanut sen vuonna 1911. Se on mahtava, pyöreä kuin pallo, säde 15 metriä varmaankin. Olen rationaalinen ihminen, mutta uskon yhtä kaikki, että jos joku haluaisi tappaa minut, hänen tarvitsisi vain sahata se mänty nurin."

Puut ovat suomalaisen sielun ulkoinen tiivistymä. Metsän turvissa on käyty puolustussotia, ja sieltä Jukolan veljekset löysivät pakopaikkansa.

Kyse ei ole vain Suomesta, vaan myös ihmiskunnan yhteisestä alusta. Ei ole sattumaa, että syntiinlankeemusvertauksen ydintapahtuma kielletystä hedelmästä liittyy puuhun. Muutenkin puilla on vertauksessa merkityksensä, kun alastomuuteen havahtuneet ihmiset hakivat niiden keskeltä näkösuojaa. 

Jotkut käyttäytymistutkijat ovat kirjoittaneet siitä, kuinka ihminen säpsähtää pelon hetkellä niin kuin haluaisi kavuta runkoa pitkin pakoon ja jättää siellä latvuksessa taakseen maan päällä matelevat käärmeet ja muut kauhut. Jokainen kirkontorni ja maasta nouseva pilari muistuttaa pohjimmiltaan tästä pakopaikasta.

maanantai 11. maaliskuuta 2024

Alaiset, nuo alistetut alamaiset

Alaistaidon käsite on ollut suurimpia öklötyksen kohteitani. Se on tuntunut yhtä vastenmieliseltä, olenpa tarkastellut sitä ylistettynä tai alistettuna olemisen näkökulmasta. Alaisuus ja alamaiset vievät pohjan kaikelta viisaalta, asiansa osaavien väliseltä keskustelulta.

Legendaarinen, alkuperäisen Ford Mustangin suunnitellut amerikkalainen autotehtaan johtaja Lee Iacocca muisteli, miten hän oli kongressin kuulusteltavana hakiessaan Chryslerille lainaa. ”Kuulusteluhuoneet on suunniteltu pelottamaan kuultavaa. Komitean jäsenet istuvat puoliympyrän muotoisen pöydän ääressä puolisen metriä lattiatasoa korkeammalla katsoen sieltä alaviistoon. Kuultava on aina psykologisesti epäedullisessa asemassa, koska hänen on katsottava kuulustelijaa ylöspäin.”

Tämä suunta, puoli metriä ylhäältä alas, on kaikille tuttu. Sieltä vanhempamme ovat meitä katsoneet käyttäessään maailman ehkä totaalisinta valtaa eli vanhemman valtaa lastaan kohtaan. Lopulta lapsen on aina pakko totella, koska hänen olemassaolonsa perustuu hänestä huolta pitäviin vanhempiin. Isän ja äidin mielivaltaa vastaan heillä ei ole muuta suojaa kuin todennäköinen vanhempainrakkaus. Onpa anottavana jäätelöraha tai onpa selitettävänä rikki mennyt ikkunalasi, aina lapset katsovat vanhempiaan yläviistoon. Kaikki muutkin aikuiset ovat lasta ylempänä: opettajat, talonmiehet, äkäiset naapurit, elokuvateatterissa ikää kyselevät lipunmyyjät.

Organisaatiokuviot olisi syytä piirtää vaakatasoon. Järjestelmän rakenteen voi kertoa yhtä hyvin myös alistamiseen ja nöyryyttämiseen turvautumatta.



lauantai 9. maaliskuuta 2024

Latvakorkeuden kammo

Jotkut ihmiset ovat yletessään tai onnistuessaan menneet jotenkin pilalle. Ikään kuin he olisivat joutuneet maailmaan, johon he eivät kuulu ja tulleet itseään suuremmiksi.

Heitä miettiessäni olen ajatellut kauan sitten lukemaani syntymäpäivähaastattelua. Se oli kirjoitettu miehestä, joka joskus 1960-luvulla oli johtanut Helsingin lähiöiden rakentamista. Hän kertoi siitä, että talojen noustessa puiden latvakorkeuteen tekijöiden työtahti kummasti hidastui. Kun taas päästiin selvästi puiden latvojen yläpuolelle, tahti palasi entiselleen. Haastattelusta saattoi päätellä, että latvakorkeudessa oli jotain, mikä muistutti tekijöitä siitä, että tämän korkeammalle ihmisen ei kuulunut mennä.

Vastaavaa tarinaa en ole kuullut mistään muualta. Ehkä siihen ei vain ole osattu kiinnittää huomiota, tai sitten maanläheisyys ei ole nykyihmisen ominaisuus.

torstai 7. maaliskuuta 2024

Köykän tarina

Toisinaan joku sanoo sukunimeäni harvinaiseksi. Vastaan, ettei se ole ollenkaan harvinainen. Olen käyttänyt sitä aina. Pohjanmaalaiset eivät ihmettele, sillä heille se on tuttu. He haluavat vain tietää, olenko heidän suunnaltaan kotoisin. On pakko tunnustaa, etten ole.

Jalkapalloihmiset haluavat tietää, olenko sukua maajoukkueessakin pelanneelle Olli Köykälle. OTP:ssahan oli oikein sanonta, että "pitkä pallo ja Köykkä perään". Hififriikit ovat taas kyselleet yhteyttäni Tapio M. Köykkään, joka on kehittänyt Saloran käyttämän ortoperspektaksi kutsutun äänentoistojärjestelmän.

Jostain olen kuullut, että Arto Köykkä -nimisiä ihmisiä on Suomessa neljä. Olin lievästi ärsyyntynyt, kun sain tietää, että minua on muitakin. Yhden näistä neljästä tiedän olevan jonkinlainen helluntailainen saarnamies tai ainakin aktiivi.

Käsittääkseni sukunimeni taustalla on maanmuoto, joka tarkoittaa jonkinlaista kumparetta. Siitä se on otettu useiden maatilojen nimeksi. Köykkä-nimisiin taloihin olen törmännyt sekä Orivedellä että Jämsässä, ja Pohjanmaalla niitä on varmaan useita, mutta ne seudut ovat minulle vieraita. Yksi Köykkä-niminen talo on Hauholla, ja siitä tulee juuri minun nimeni. Tätä Köykkää asuttaa perhe, joka ei ole minulle mitenkään sukua, mutta omistajat ovat olleet tuttua väkeä ja asuvat osoitteessa Köykänkuja.

Huvittava Köykkä-tarina on se, että tunnen täältä Pirkkalasta yhdet toiset Köykät. Asuimme kerrostalokaudellamme vähän aikaan samaan taloa. Kun muutimme pois, olisin pyytänyt heidän 18-vuotiasta poikaansa muuttotalkoisiin, mutten pyytänyt koska tiesin hänen olevan armeijassa. Ei olisi kannattanut kysyä muutenkaan, sillä tämä perhe muutti talosta sattumoisin samana päivänä kuin mekin. Talonmies oli varmaan tyytyväinen. Jos oli pulaa alakerran nimitaulun irtokirjaimista K, Ä ja Ö, ei ollut enää.

Nykyään sukunimeni tuntuu ihan mukavalta, vaikka pelkältä sukunimeltä kutsumisesta en ole koskaan pitänyt joitakin virallisia tilanteita lukuun ottamatta. Varsinkin etunimen kanssa käytettynä nimeni on oikeastaan aivan hyvä. Arto Köykkä tuntuu paljon dynaamisemmalta kuin vaikkapa Arto Järvinen, joka niin ikään kuuluu tuttavapiiriini. Ulkomaillakaan nimestä ei ole ollut haittaa. Olen jättänyt suosiolla pois pisteet a:n ja o:n päältä. Tällä viilauksella Koykka omaksutaan varsin helposti.


tiistai 5. maaliskuuta 2024

Kirjoittamattomat säännöt

Kirjoitan kaukaisista ajoista, jolloin Suomessa ei ollut maahanmuuttajia käytännössä ollenkaan. Kukaan heistä ei aiheuttanut torjuntaa, vaan ainoastaan sympaattista uteliaisuutta. Liian pitkälle ei saanut kuitenkaan mennä.

Tuttuni tuli maailmalta kotiin uuden ystävänsä kanssa, joka oli Libanonin druuseja. Suomalaisiin tapoihin ei ollut helppo opastaa, koska monet säännöt olivat kirjoittamattomia ja vaikeasti perusteltavia.

Punaisiin valoihin pysähtyminen oli kansainvälinen käytäntö, joten se ei ollut ongelma. Vielä saattoi selittää sen, miksi kerrostalon pihamaalle ei saanut mennä tekemään nuotiota omin päin.

Sen sijaan oltiin mahdottoman äärellä, kun piti kertoa, keneltä sai lainata sokeria sen ollessa loppu. Kerrostalon seinänaapuri ei ollut ongelma. Oli luvallista mennä muidenkin samassa portaikossa ja samalla tasanteella asuvien luo. Sallittuja olivat kenties myös ne naapurit, jotka asuivat suoraan ylä- tai alapuolella, mutta ainakaan ei saanut enää mennä ovelle, joka oli vinoittain eri kerroksessa.

Niin että miksi ei saa mennä? No, kun ei vain saa. 

sunnuntai 3. maaliskuuta 2024

Kun kisa meni ihan hyvin

Olen lumoutunut nuorten tamperelaisnaisten Saga Vannisen ja Reetta Hurskeen tyylistä. Tietysti tavallisuus ja vaatimattomuus voivat olla myös tyylikeino ja silkkaa pröystäilyä. Minun mielestäni he ovat kuitenkin vain sellaisia kuin ovat.

Poimintoja Vannisen mitalihaastattelusta:
Kisakokonaisuus: ”Meni ihan hyvin. Kisa vähän sytytti!”
Aitajuoksu: ”Sain todella huonon lähdön. Pää ei ollut riittävästi mukana.”
Kuulantyöntö: ”Tein ihan hyvän perustuloksen, mutta tuntui, että olisi ollut varaa pidempäänkin.”
Pituushyppy: ”Meni hyvin. Merkki ei osunut ihan parhaiten, mutta se oli hyvä silleen.”
800 metriä: ”Se ei mennyt ihan putkeen." 
Ensimmäinen aikuisten arvokisamitali: ”Hieno juttu. Kukaan ei voi sanoa, ettei tullut uralla yhtään aikuismenestystä. Ei jäänyt menestys pelkästään junnusarjoihin.”
Mitalijuhlat: ”Menen varmaan syömään ja sitten nukkumaan.”

Saga Vannisen menestys on saanut minut huomaamaan, kuinka hienoja lajeja yleisurheilun moniottelut ovat. Ne ovat tervettä vaihtelua yhden ihmeen spesialistien maailmassa.

perjantai 1. maaliskuuta 2024

Tarvitaan myös varapelaajia

Mieleeni on jäänyt Liisa Tavin laulu, jonka sanat ovat Bertolt Brechtiä: "Caesar löi gallialaiset. Kai hänellä ainakin kokki oli mukanaan?" Samassa laulussa kysytään, että kuka lisäksi voitti, kun Fredrik II:n sanotaan voittaneen seitsenvuotisen sodan. 

Menestyjän takana on hierojia, miksaajia, sihteereitä, välinehuoltajia, tulkkeja ja autonkuljettajia. Kukaan ei voita yksin, sillä jokainen voitto syntyy ryhmätyönä. Yleensä on myös isä ja äiti.

Havahduin tähän asiaan pelatessani Football Manager -nimistä tietokonepeliä, jonka alussa saa vastuulleen jonkin olemassa olevan jalkapallojoukkueen pelaajalistoineen ja rahavaroineen. Sen jälkeen manageri valitsee joukkueen kokoonpanot ja taktiikat, mutta otteluita hän vain seuraa kentän laidalta. Vaihtoja voi tehdä ja taktiikkaa voi muuttaa kesken pelin, mutta muuten ei voi puuttua itse otteluihin. Lisäksi pelaajia ostetaan ja myydään ja heitä yritetään pitää tyytyväisinä. Se on vaikeaa varsinkin silloin, kun he loukkaantuvat tai heille ei riitä kylliksi peliaikaa. Välillä on tarjottava lepoa.

Eniten yllätyin tajutessani vaihtopelaajien merkityksen. Reaalimaailman huippujoukkueissa vaihtopenkki onkin väärällään maajoukkuepelaajia. Kun kausi etenee tammikuulle, loukkaantuneita ja väsähtäneitä on niin paljon, että jokaiselle pelipaikalle pitäisi olla kaksi laatupelaajaa. Noutaja tulee, jos mukana on yksikin puulaakipotkija.

Tilannetta havainnollistaa se, että tänä vuonna Valioliigassa jokainen joukkue oli käyttänyt tammikuun loppuun mennessä vähintään kahtakymmentäkolmea pelaajaa. Se on iso määrä vaihtomiehiä, kun vain yksitoista mahtuu kentälliseen.