Ylen juttu: pysy vain rauhallisena kyyn hypätessä selkääsi

Suomeen kuuluu kohtuullinen määrä susia. En kannata sitäkään, että kyykäärmeitä ruvetaan noin vain tappamaan. Jokin elämisen oikeus pitää olla sekä susilla että käärmeillä.

Maalaisjärki tuntuu kuitenkin välillä unohtuvan, kun Helsingissä kirjoitellaan suojelusäädöksiä. Kun laittaa Ilomantsin suunnalla lapsiaan umpipimeässä koulukyytiä odottamaan, susien vaarattomuudesta kertova tilastotieto ei paljon lohduta. Edelleen olen sitä mieltä siitä, että mökkipihamme on tarkoitettu turvapaikaksi kyläileville lapsille eikä käärmeille.

Tuoreimpien kyyn rauhoittamista koskevien uutisten yhteydessä pompahti esiin kahden vuoden takainen Ylen juttu. Siinä kerrottiin, että kyy saattaa hypätä uintiretkellä olevan ihmisen selkään ja liftata siinä. Haastatellun ns. asiantuntijan mukaan tilanteessa ei ole mitään hätää, kunhan vain pitää mielensä rauhallisena eikä tartu käärmeeseen kiinni. Kun sukeltaa, käärme jää pinnalle kellumaan.

Eihän siinä sitten muuta. Ei muuta kuin pysyy rauhallisena kyyn matkustaessa selkäsi päällä.  Ehkä taktiikka tulee mieleen, kun tuntee uintiretkellä selässään jotain pitkää ja kapeaa. Ehkä.

Saman jutun mukaan "käärmeissä ei ole mitään pelättävää". En kuitenkaan ole aivan varma, neuvoisinko lapsia silittelemään kyytä niin kuin naapurin Puppea.

Tässä on linkki Ylen alkuperäiseen uutiseen, jos juttu tuntuu liian uskomattomalta ollakseen totta.

Niin kuin tiedetään, 33 km/h ei ole vauhti eikä mikään

Irlantilainen 33-vuotias MM-sarjan ralliautoilija Graig Breen kuoli valmistautuessaan Kroatian osakilpailuun. Tällainen onnettomuus on aina iso tragedia. Se varjostaa koko lajia, ja ennen kaikkea se on kova isku kuolleen läheisille. 

Samalla tapauksessa oli jotain poikkeuksellista, joka erottaa sen lukuisista moottoriurheiluun liittyvistä kuolemista. Tilanne ei vaikuttanut äkkiä ajatellen lainkaan vaaralliselta. Vauhti oli hiljainen. Breen vain suistui tieltä oikealle kaartuvassa mutkassa ja törmäsi puuaitaan vasen etukulma edellä. Osa puuaitaa kuitenkin tunkeutui ikkunasta auton sisään. Breenin kuolema oli nopea, eikä viivytyksettä saapuneesta ambulanssista ollut apua. 

Breenin auto oli varmasti turvallisin, mitä nykyään on mahdollista rakentaa. Törmäyshetkellä vauhtia oli 33 km/h. Ei oikeastaan yhtään mitään, sanoisi joku.

Siis 33 km/h.

Tällaiseen lopputulokseen ei tarvita paljonkaan vauhtia.

Miten sitä Raamattua on muokattu?

Yle julkaisi uutisen Peltomäen ja Huotarin kirjasta Sensuroitu - Raamatun muutosten vaiettu historia. Keskustelua syntyi. Luettuani teoksen totesin sen kelpo kirjaksi, vaikka sen nimi johtaa harhaan, koska mitään ei ole sensuroitu eikä edes vaiettu. Raflaavalla otsikolla on tietysti kaupalliset syynsä, sillä Raamattua käsittelevää teosta olisi vaikea myydä ajatuksella, että sisältö on sitä vanhaa ja tuttua.

Kirja ei kuitenkaan ole pelkkää entisen toistoa. Minullekin, teologian ammattilaiselle, kirjassa oli yksityiskohtia, joista en ole ollut perillä. Kokonaisnäkemyksen yllätyksellisyys on tosin samaa tasoa kuin Tapparan voittama jääkiekkomestaruus. Näistä asioista on monia kansantajuisia kirjoja, joita voi lainata kunnankirjastosta. Niistä selviää ensinnäkin se, että Raamattua ei pidä kuvitella yhdeksi kirjaksi. Todellisuudessa se on kirjakokoelma, jonka jokaisella osalla on omat historiansa. Kirjallisuuden professori Hosiaisluoman mukaan "Raamattu on melkoinen pyttipannu". 

Missään ei säilytetä mitään alku-Raamattua

Yleissivistykseen pitäisi kuulua tieto siitä, ettei ole olemassa jotain alku-Raamattua, jota olisi muokkailtu ja sitten käännetty eri kielille. Parhaista käsikirjoituksista ei ole täyttä yksimielisyyttä, mutta toisaalta niistä ei ole suuria erimielisyyksiäkään. 

Edelleen on tärkeää tietää, että kirjoittaminen on kirjoittamista, ovatpa aiheena pyhät asiat, ruokareseptit, valtiolliset julistukset tai kansalaisten muistelmat. Kirjoittamisella on omat periaatteensa. Niinpä myös uskonnollisiin teksteihin kuuluu kehitystä, tarkentumista ja käsitysten päivittymistä. Tarvittaessa tekstejä korjaillaan, mutta joskus parannukset osoittautuvat huononnuksiksi. Kopioidaan ehkä väärin, tai enää ei tunneta ikivanhojen sanan merkityksiä. Eri kielten sanonnat eivät vastaa tarkasti toisiaan. Suomessa on koira haudattuna, espanjassa taas kissa sisään suljettuna. 

Valikointi tuottaa ongelmia, sillä eri ihmiset näkevät ydinasiat eri tavoin. Niinpä Raamatun neljä evankeliumikirjaa kertovat periaatteesta, ettei tapahtumakuvauksia saa antaa yhden tekijän monopoliksi. Muisti voi pettää, eikä kukaan tiedä kaikesta kaikkea. Mitä useamman sallitaan muistella, sitä lähemmäksi päästään yhteisesti hyväksyttävää totuutta. 

Keskinkertainen esitys riittää, on jopa toivottavaa

Raamatunteksteistä on viime vuosikymmeniltä niin paljon tieteellistä tutkimusta, että on vaikea löytää teemaa, jota ei olisi jossain jo käsitelty. Saatavilla olevaa tietoa ihmiset omaksuvat eri tavoin. Joku ei huomaa sitä lainkaan, vaan tyytyy lukemaan Seiskaa ja iltapäivälehtiä ja jää alakouluaikaisiin käsityksiinsä. Joku torjuu tiedon muuten vain. Niinpä jollekulle voi olla sietämätöntä kuulla, että Jeesus ei voinut olla pakolaislapsena Egyptissä, vaikka jouluteksteissä niin kerrotaan. Monille ihmisille tutkimustiedot ovat kuitenkin vapauttavaa informaatiota, joka auttaa erottamaan sivuasiat pääasioista. Tutkimus on antanut pohjatiedot esimerkiksi siitä, mitä historiatieteen pohjalta tiedetään Jeesuksen elämänvaiheista.

Jumala ei tarvitse sanomansa välittäjäksi täydellisiä ihmisiä eikä täydellistä kirjaa. 1900-luvun tunnetuin filosofi Ludwig Wittgenstein sanookin evankeliumikirjoista: ”On tärkeätä, että tällä selonteolla ei ole muuta kuin hyvin tavanomainen historiallinen todennäköisyys, jotta tätä ei pidetä olennaisena, ratkaisevana. Jotta kirjain ei saisi enempää uskoa kuin sille kuuluu ja että henki säilyttäisi oikeutensa. Toisin sanoen: Sitä, mitä Sinun pitää nähdä, eivät parhaimmat, tarkimmatkaan historiankirjoittajat pysty välittämään. Siksi keskinkertainen esitys riittää, on jopa toivottavaa.”

Kun kaikki on kohdallaan, ei oikein kiinnosta

Leo Tolstoin Anna Karenina voisi hyvin voittaa kilpailun maailman tunnetuimmasta romaanin alkulauseesta: "Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan."

Tolstoin lause osuu johonkin oleelliseen. Hän muistuttaa siitä, että elämä ei vaikuta kovin kiinnostavalta, jos siinä on kaikki järjestyksessä ja kohdallaan. Tämä pätee sekä perheisiin että yksittäisiin ihmisiin.

Sama ilmiö koskee myös latoja, joiden valokuvaamista olen harrastanut kahden vuoden ajan. Jos ladossa on hyvä peltikatto ja suorat seinät, se kelpaa ainoastaan täydentämään maalaismaisemaa. Kun seinähirret ovat pettäneet ja katto on romahtanut, lato sytyttää kuvaajassa intohimon ja herättää kysymyksiä: Kuka sitä rakensi? Miksi se on siihen hylätty? Miksei kukaan tarvitse sitä? Kuinka kauan sen sallitaan vielä olla siinä?

Juuri sen verran vinksallaan, että kiinnostaa.

Ilman paheita tulee takakireä olo

Pysyäkseen tasapainossa ihmisen on saatava tehdä kohtuullisesti pahaa, ettei tule takakireä olo. Olen varma, että joissakuissa listani herättää paheksuntaa, mutta jokaisella meillä on listamme, jos rehellisiä ollaan. Minun paheitani tai salaisia intohimojani ovat esimerkiksi nämä aakkosjärjestyksessä luetellen:

Dieselin katku: Tiedän sen vaarat ja ilmastokriisin. Sallisin sen, että dieselin poltto lopetettaisiin kokonaan. En voi kuitenkaan mitään sille, että kauneimmat lapsuudenmuistoni liittyvät sen käryyn ja lokakuun kuulaisiin päiviin.

Hankalien ihmisten symppaaminen: Terveellisten elämäntapojen mannekiinit ovat epäilemättä oikealla asialla. Inspiraationi lähteitä ovat kuitenkin Diego Maradona, Matti Nykänen ja Pentti Saarikoski.

Härkätaistelu: Tähän liittyy niin monia moraalisia ongelmia, etten voisi kuvitella ostavani lippua itse tapahtumaan. Jokin tässä elämän ja kuoleman kamppailussa kuitenkin kiehtoo. Ehkä pitää syyttää Ernest Hemingwayta.

Nyrkkeily: Ainakin äärimuodossaan raskaan sarjan ammattilaisuudessa se on sairasta toimintaa. Silti Muhammad Alissa ja hänen kaltaisissaan on jotain kiehtovaa. Naisnyrkkeilyä en siedä ollenkaan. Naista ei saa lyödä, ei edes toinen nainen.

Punaisia valoja vasten käveleminen: On nautinnollista ottaa autojen poissa ollessa laki omaan haltuunsa. Poliisi voisi sakottaa, mutta ne eivät huomaa mitään.

Suolan ripottelu: Tiedän suositukset. Sitä suurempi on iloni kun maustan ruokaani omalla tavallani. Ette valistajat voi minulle mitään.

Tapakristillisyys: Moni ajattelee, että jos ihmisen pitää välttämättä sortua uskontoon, niin ei ainakaan tapakristillisyyteen, vaan mieluummin universumin kunnioittamiseen, zenbuddalaisuuteen, joogaan, mindfulnessiin tai enkelihoitoihin. Mutta minäpä olen ylpeästi luterilainen tapakristitty, kaikkein itsepäisintä lajia.

Tämä auto tuottaa dieselin käryä.

Oppilas josta ei ikinä tulisi mitään

Liike-elämän tähtiä luultavasti tarvitaan, jotta ihmisillä olisi työtä, mutta minä en ole ikinä osannut tehdä heistä ihailuni kohteita. Oman kiinnostukseni on suuntautunut toisaalle. 

Siitä huolimatta minut pysäytti Hesburgerin perustajan Heikki Salmelan tuore haastattelu. Hän tunnusti, ettei ollut koulussa kaikkein välkyin lukijatyyppi. Niinpä rehtoriopettaja menetti hermonsa hänen kanssaan. Hän sanoi Salmelan olevan niin tomppeli, ettei hänestä koskaan tulisi mitään. Täyden outouden puolelle mentiin siinä, että Salmelan saama arvosana oli kolmonen eli kirjaimellisesti alle arvosteluasteikon.

Viime aikoina Hesburger on saanut työolojen takia negatiivista julkisuutta. Onpa sen kanssa miten hyvänsä, Salmelasta ei kuitenkaan voi sanoa, ettei hänestä koskaan olisi tullut mitään.

Tapaus kiinnitti huomiotani myös siitä syystä, että ainakin kaksi tuntemaani ihmistä on kertonut samanlaista koulumuistoa. Muuan vanha kaveri sai Salmelan tavoin kuulla opettajan suusta, ettei hänestä ikinä tulisi mitään. Tuli kuin tuli, hyvinkin. Sama tuomio oli myös erään Pirkkalan nuoren miehen osana. Hänestäkin tuli.

Neljä kirjavinkkiä maailman ymmärtämiseksi

Valkovenäläisen isän ja ukrainalaisen äidin tytär Svetlana Aleksijevitš on paras mahdollinen tulkki sekä aivan tuoreisiin maailmantapahtumiin että yleensäkin viime vuosikymmenten historiaan. Kirjallisuuden Nobel-palkinnon hän voitti vuonna 2015. Olen lukenut kaikki hänen suomennetut teoksensa ja vaikuttunut.

Jos haluat tietää, minkä tähden toista maailmansotaa kutsutaan itänaapurissa suureksi isänmaalliseksi sodaksi, lue Sodalla ei ole naisen kasvoja. Kirja ei tosin ole heikkohermoisille. Se on keltaisiin kansiin pakattu verenpunainen teos, joka saa ajattelemaan kiitollisena omia raajoja: onneksi ne ovat yhä siinä.

Jos haluat tietää, mitä  Ukrainan vuoden 1986 ydinvoimalaonnettomuudessa oikein tapahtui, lue Tšernobylistä nousee rukous. Siitä selviää, että pelko ja kärsimys olivat ainoat tuotteet, joilla ydinturman keskellä eläneet tšernobylilaiset saattoivat enää käydä kauppaa.

Jos haluat tietää, millaisesta todellisuudesta nousivat oligarkit ja Hjallis Harkimonkin lumonnut KHL, lue Neuvostoihmisen loppu. Nykyhetkestä tuli second handia, ja valtion omaisuudesta ryövättiin omaan läjään kaikki, mikä ikinä lähti irti.

Jos haluat tietää, millaiselta meneillään oleva erikoisoperaatio näyttää hyökkääjien silmin, lue Sinkkipojat. Sen varsinaisena aiheena on Afganistanin sota, mutta kirjaa lukiessa ei voi välttyä ajattelemasta tuoreita maailmantapahtumia ja sitä niin sanottua erikoisoperaatiota: sama propaganda ja väkivalta, samat kelvottomat varusteet ja huonot johtajat.

llmeet jäävät oppimatta, jos aikuisella on maski

Muutamat varhaiskasvatuksen työntekijät kertoivat minun kuulteni, että tietyn ikäisten lasten on vaikea tulkita ilmeitä. Tietääkseni tällaista maskien vaikutusta ei ole tieteellisesti tutkittu, mutta havainto voi hyvinkin pitää paikkansa. Taitojen oppimisessa on herkkyysikänsä. Lapset tarvitsevat aikuisia, jotka valistavat kasvonsa heille ja kääntävät omat kasvonsa lasten puoleen.

Olen miettinyt toisestakin näkökulmasta läsnäolon merkitystä, kun olen seurannut menossa olevia shakin SM-kisoja. Luulisi, että shakin pelaamiseen tarvittaisiin nykyaikana vain hyvät etäyhteydet. Siirrot mailattaisiin toiselle pelaajalle kotipaikan valvotusta tilasta. Näin säästettäisiin luontoa eikä kenenkään tarvitsisi matkustaa vieraisiin kaupunkeihin eikä varailla sieltä hotellihuoneita. Miksi ihmeessä istua kasvokkain vastapelaajan kanssa, joka ei edes puhu mitään?

Mutta niin vain pelaajat haluavat kokoontua yhteen ja tuijottaa vaitonaisina pelikaverin kanssa samaa lautaa. Ihmisen läsnäolossa on jotain selittämättömän tärkeää. Siihen ja kasvojen näkemiseen on synnynnäinen tarve.

Jos lapsuuden herkkyysvaiheet ovat menneet ohi, voi kaikesta huolimatta vielä aikuisenakin paikata ilmeiden ymmärtämistä. Aivotutkija Katja Saarikivi kertoi (Tiede 3/2023), että tutkimuksissa on todettu kaunokirjallisuuden parantavan taitoa tunnistaa katseesta mielentiloja. "Voi olla, että kaunokirjallisuus aktivoi mielikuvitusta ja antaa enemmän materiaalia mielelle kelailla toisia ihmisiä."

Pääsiäiskertomus: Tapio Rautavaara rikkoi sotilaskuria

Jos pääsemme Kristuksen ylösnousemuksesta käytännön sovelluksiin, tehdään edes poikkeuksia, lyödään väkivallan voimille luu kurkkuun, edes hetkellisesti ja edes pienillä teoilla. Siksi julkaisen juuri pääsiäisenä tämän Tapio Rautavaaran sodan aikaisen muiston. Rautavaara oli sekä taiteilija että olympiavoittaja.

Sodan aikana tehtiin muutakin kuin taisteltiin. Niinpä Rautavaara lähti seuraamaan ilveksen jälkiä konepistooli mukanaan. Tällä metsäretkellään hän yllättäen törmäsi neuvostosotilaaseen, joka seisoi yksinään ehkä kahdenkymmenen metrin päässä. Vihollisellakin oli konepistooli kainalossa, ja Rautavaara näki hänen kasvonsa ja koppalakin punaisen tähden. Mies oli upseeri, ja hän huomasi Rautavaaran samalla sekunnilla kuin Rautavaara huomasi hänet.

Molemmat sotilaat jähmettyivät sormi liipaisimella, eikä Rautavaara osannut myöhemmin sanoa, miksi kumpikaan ei ampunut. Ehkä vihollissotilas pelkäsi metsän hiljaisuutta, sillä ampumisen äänet olisivat voineet herättää suomalaisleirin. "Jokin syy siinä täytyi olla", pohdiskeli Rautavaara.

"Hän näki minun kasvoni. Hän näki minun kokardini. Hän näki minun silmieni ilmeen."

Muutaman pitkän sekunnin miehet seisoivat silmätysten. Sitten vihollissotilaan kasvoille levisi hymy, ja myös Rautavaara hymyili. Rautavaara otti hitaasti sormensa liipaisimelta, nosti kätensä lakkia kohden ja tervehti. Toinen vastasi samalla eleellä. 

"Hitaasti käännyimme ympäri ja lähdimme astelemaan omille suunnillemme", Rautavaara kertoi. "Palasin teltalle, jossa pojat kysyivät, olinko nähnyt jotakin erikoista. Vastasin, ettei mitään uutta itärintamalta."

Kristiliset arvot ja hengenpelastaja, 17 v

Vaalikoneiden innoittamana on kyselty, mitä tarkoitetaan kristillisillä arvoilla. Oma vastaukseni on tässä juttukokoelmiini kuuluvassa kertomuksessa, jota en ole blogissani aiemmin julkaissut. Sen pohjana on Helsingin Sanomissa vuonna 1998 julkaistu uutinen. Siinä kerrottiin, millaisilla ansioilla 17-vuotias Pilvi Juvonen oli saanut hengenpelastusmitalin.

Vahvassa humalassa ollut laitapuolen kulkija oli pudonnut Helsingin Kauppatorin tienoilla veteen. Kukaan miehen kavereista ei ollut huomannut hänen putoamistaan.

Seitsemäntoistavuotias Pilvi oli menossa samaan aikaan Kauppatorille ja havaitsi tilanteen. Joku toinen silminnäkijä puhui puhelimeen ja soitti apua, ja joku toinen taas yritti heittää pelastusrengasta. Pilvi kuitenkin päätteli, että ei ollut enää aikaa odotella muualta tulevia auttajia, kun mies oli jo alkanut vajota veteen. Mies oli saatava nopeasti ylös, sillä pohjalta häntä olisi ollut vaikea löytää.

Ja niin Pilvi hyppäsi itse likaiseen veteen, veti vajoamassa olleen miehen pinnalle ja raahasi altaan kiviseinän vierelle. Kaksi muutakin ihmistä tuli lopulta apuun, ja heidän kanssaan mies saatiin kuiville. Vihdoin paikalle saapui myös ammattipelastajia. Heistä ensimmäinen oli keskuspelastusaseman vuoromestari Juhani Nieminen. Hän sanoi: "Mies oli tajuton, ja jos hän olisi päässyt uppoamaan, hän olisi hukkunut varmasti. Altaan vesi on niin likaista, ettei häntä olisi löydetty tarpeeksi nopeasti."

Altaan pohjalla oli liejun seassa muun muassa puiston penkkejä ja sänkyjä, eikä käsikopelolla olisi ollut helppo löytää ihmistä kaiken rojun seasta. Niemisen mukaan Pilvi Juvosen teko oli harvinaisen rohkea temppu ja "inhottavimpaan veteen tehty". "Yleensä ihmiset vastaavassa tilanteessa katselevat, onko joku toinen jo soittanut apua."

Vedestä pelastettu 48-vuotias mies joutui viikoksi sairaalaan ja hengityskoneeseen. Hän sai likaisesta vedestä keuhkotulehduksen. Sairaalasta pääsemisensä jälkeen pelastettu mies soitti Juvoselle kotiin ja kiitti. Pilvin äiti kertoo miehen ihmetelleen, miksi ihmeessä nuori tyttö oli hypännyt veteen "tällaisen ihmisen perään".

Pilvi oli vastannut: "Meillä kotona on aina korostettu kristillisiä arvoja, sitä, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia."

Olen kertonut tästä tapauksesta kaikissa rippikouluissani. Mielestäni se sopii erinomaisesti kuvaamaan sitä, kuinka alas ihmisen kärsimykseen Jumala on Kristuksessa tullut. Olkoon tämä julkaisu johdantoni pitkänperjantain teemoihin.

Rakastan häviämistä

Vaaleissa hävinneet ovat hiljakseen, alakuloisina kiittelevät tukijoitaan. On hiljainen viikko ja muistelen tapahtumia, jotka ajoittuvat vuoden 30 jKr. Jerusalemiin. Olen varma siitä, että ihminen tekisi viisaimmin, kun äkkiä siirtäisi huomionsa sotilasliitoista ja hallitusneuvotteluista Kristukseen. Hän koskee meitä perimmäisellä tavalla. Olisi oikea aika... paneutua evankeliumikertomusten äärelle ja tutkia matkaa Golgatalle ja sieltä pois.

Samalla olen muistellut yli kymmenen vuoden takaista Helsingin Sanomien kirjoitussarjaa, jonka otsikkona oli "Minä rakastan". Näin kirjoitti lauluntekijä Samuli Putro:

Rakastan häviäjän yksityisyyttä, joka pitää kyselijät loitolla.

Minä rakastan toiseksi tulemista, kolmanneksi jäämistä ja varsinkin sijoja kolmekymmentäkuusi viiva kahdeksankymmentä. Minun tappiooni ei liity raivoa, vaan hiljainen tunne, joka täyttää mielen niin kuin usva täyttää laaksontapaisen tientaipaleella aamuyöstä.

Minä rakastan häviäjän yksityisyyttä, sosiaalista haarniskaa, joka pitää kyselijät etäällä.

Rakastan niitä raaka-aineita, jotka tappio pihaani tiputtaa. Tappion raaka-aineista minä rakennan vajan. Vajaan pistän polkupyörän, ettei se suotta ruostuisi pihalla. Ensi keväänä paikkaan kumit ja ajan paikkaan, jonne leskenlehdet puhkeavat ensimmäisenä.